Ensimmäisen vuosisadan pakanamaailmassa oli tapana uhrata lihaa epäjumalille palvontamenoissa. Uhrieläimen osia asetettiin silloin epäjumalan alttarille ja osa niistä meni papeille ja osa palvojille, jotka käyttivät ne ateriallaan tai juhlissaan joko temppelissä tai jonkun kotona. Osa epäjumalille uhratusta lihasta vietiin kuitenkin usein myytäväksi maʹkel·loniin eli lihakauppaan.

Monet olivat ennen kristityksi tuloaan tottuneet epäjumalille uhrattua lihaa syödessään kunnioittamaan epäjumalaa (1Ko 8:7). Näin tehdessään nuo entiset pakanat olivat olleet osallisia sen demonijumalan kanssa, jota tuo epäjumala edusti (1Ko 10:20). Varsin sopivasti varhaiskristillisen seurakunnan hallintoelin siksi pyhän hengen ohjauksessa kielsi  virallisessa Jerusalemista lähetetyssä kirjeessään epäjumalille uhratun lihan syömisen uskonnollisena palvontamenona ja varjeli näin kristittyjä tällaiselta epäjumalanpalvelukselta (Ap 15:19–23, 28, 29).

Tämä herätti esimerkiksi pakanallisessa Korintissa asuvissa kristityissä joitakin kysymyksiä. Saattoivatko he mennä varta vasten jonkin epäjumalan temppeliin syömään lihaa, jos heillä ei ollut aikomustakaan kunnioittaa tuota epäjumalaa? Ja oliko väärin ostaa maʹkel·lonista lihaa, joka oli uhrattu palvontamenoissa epäjumalille? Entä miten kristityn tuli toimia, kun hän oli syömässä vieraana jonkun toisen kodissa?

Paavali antoi henkeytettynä Korintin kristityille ajankohtaisia tietoja auttaakseen heitä tekemään oikeita ratkaisuja. Vaikkei ”epäjumala ole mitään”, kristityn ei olisi viisasta mennä epäjumalan temppeliin syömään lihaa (vaikka hänen syömisensä ei liittyisikään uskonnolliseen seremoniaan), koska hän voisi sillä tavoin antaa väärän kuvan niille hengellisesti heikoille, jotka näkisivät hänet. Nämä saattaisivat päätellä, että kristitty palvoo epäjumalaa, ja se voisi kompastuttaa heidät. Se voisi johtaa jopa siihen, että nuo heikommat tosiaan söisivät epäjumalille uhrattua lihaa palvontamenoissa ja rikkoisivat siten suoranaisesti hallintoelimen säädöstä. Oli myös olemassa vaara, että lihaa syövä kristitty toimisi vastoin omaa omaatuntoaan ja antautuisi epäjumalanpalvelukseen. (1Ko 8:1–13.)

Koska lihan uhraaminen palvontamenoissa epäjumalille ei mitenkään muuttanut lihaa, kristitty saattoi kuitenkin hyvällä omallatunnolla ostaa lihaa kaupasta, jonne osa lihasta tuli uskonnollisista temppeleistä. Tämä liha oli menettänyt ”pyhyytensä”. Se oli aivan samanlaista kuin kaikki muukin liha, eikä kristityn tarvinnut sen vuoksi kysellä, mistä se oli peräisin. (1Ko 10:25, 26.)

Myöskään silloin kun kristitty oli kutsuttu aterialle, hänen ei tarvinnut kysellä lihan alkuperää, vaan hän saattoi syödä sitä hyvällä omallatunnolla. Jos kuitenkin joku aterialla läsnä oleva sattui huomauttamaan, että liha oli ”uhriksi uhrattua”, niin kristitty ei syönyt sitä, jotta hän ei olisi kompastuttanut toisia. (1Ko 10:27–29.)

Se mitä kirkastettu Jeesus Kristus sanoi Johannekselle Pergamonin ja Tyatiran kristillisistä seurakunnista, osoittaa, että jotkut eivät olleet noudattaneet apostolien säädöstä pysyä erossa epäjumalille uhratusta (Il 2:12, 14, 18, 20).