Virallinen toimenpide, jolla rikkoja suljetaan jonkin yhteisön tai järjestön ulkopuolelle. Uskonnollisissa yhteisöissä se on periaate ja niille luonnostaan kuuluva oikeus, ja se voidaan rinnastaa poliittisten ja kansallisten elinten valtaan määrätä kuolemanrangaistus, karkottaa maasta ja kieltää jäsenyys. Jumalan seurakunnassa sitä käytetään järjestön opillisen ja moraalisen puhtauden säilyttämiseksi. Tämän vallan käyttäminen on välttämätöntä järjestön, varsinkin kristillisen seurakunnan, olemassaolon jatkumiselle. Seurakunnan täytyy pysyä puhtaana ja säilyttää Jumalan suosio, jotta hän voisi käyttää sitä ja jotta se voisi edustaa häntä. Muutoin Jumala erottaisi eli karsisi pois koko seurakunnan. (Il 2:5; 1Ko 5:5, 6.)

Jehovan toiminta. Jehova Jumala ryhtyi erottamistoimiin useissa tapauksissa. Hän tuomitsi Aadamin kuolemaan ja ajoi hänet ja hänen vaimonsa Eevan pois Eedenin puutarhasta (1Mo 3:19, 23, 24). Kain ajettiin maanpakoon, ja hän tuli kulkuriksi ja pakolaiseksi maan päällä (1Mo 4:11, 14, 16). Syntiä tehneet enkelit heitettiin tartarokseen, sakean pimeyden tilaan, jossa heitä säilytetään tuomiota varten (2Pi 2:4). Israelista karsittiin pois yhtenä päivänä 23000 haureuden harjoittajaa (1Ko 10:8). Aakan surmattiin Jehovan käskystä, koska hän oli varastanut Jehovalle vihittyä (Jos 7:15, 20, 21, 25). Leeviläinen Korah sekä Ruubenin heimoon kuuluvat Datan ja Abiram karsittiin pois kapinan vuoksi, ja Mirjamia lyötiin spitaalilla, ja hän olisi lopulta voinut kuolla tuohon sairauteen, ellei Mooses olisi puhunut hänen puolestaan. Näin ollen hänet erotettiin Israelin leiristä karanteeniin seitsemäksi päiväksi. (4Mo 16:27, 32, 33, 35; 12:10, 13–15.)

Mooseksen lain alaisuudessa. Jos joku rikkoi Mooseksen kautta annettua Jumalan  lakia vakavasti tai tahallaan, hänet voitiin karsia pois eli surmata (3Mo 7:27; 4Mo 15:30, 31). Esimerkiksi luopumus, epäjumalanpalvelus, aviorikos, veren syöminen ja murha olivat rikoksia, joista rangaistiin tällä tavalla (5Mo 13:12–18; 3Mo 20:10; 17:14; 4Mo 35:31).

Jotta poiskarsimisrangaistus voitiin Lain alaisuudessa toteuttaa, todisteet oli vahvistettava ainakin kahden todistajan suulla (5Mo 19:15). Näitä todistajia vaadittiin ensimmäisinä kivittämään syyllistä (5Mo 17:7). Tämä osoitti heidän intonsa Jumalan lain ja Israelin seurakunnan puhtauden puolesta, ja se ehkäisi myös väärän, huolimattoman tai hätäisen todistuksen antamista.

Sanhedrin ja synagogat. Jeesuksen maallisen palveluksen aikaan juutalaista lakia rikkoneiden tapaukset käsiteltiin synagogissa. Sanhedrin oli korkein tuomioistuin. Rooman alaisuudessa juutalaisilla ei ollut yhtä laajaa valtaa kuin heillä oli ollut teokraattisen hallinnon alaisuudessa. Vaikka sanhedrin olisikin tuominnut jonkun kuolemaan, se ei voinut aina panna kuolemanrangaistusta täytäntöön roomalaisten asettamien rajoitusten vuoksi. Juutalaisilla synagogilla oli erottamisjärjestelmä, johon kuului kolme erinimistä astetta. Ensimmäisen asteen rangaistus oli nid·dujʹ, ja se kesti suhteellisen vähän aikaa, alun perin vain 30 päivää. Tätä rangaistusta kärsivältä oli evätty joitakin etuja. Hän saattoi mennä temppeliin, mutta siellä hänellä oli joitakin rajoituksia, ja kaikkien muiden paitsi hänen oman perheensä jäsenten tuli pysytellä neljän kyynärän (n. 2 m:n) etäisyydellä hänestä. Toinen aste oli ḥeʹrem, joka tarkoittaa jotain Jumalalle vihittyä tai kiellettyä. Tämä oli ankarampi tuomio. Rikkoja ei voinut opettaa eikä saada opetusta toisten seurassa, eikä hän voinut suorittaa mitään kaupallisia toimia lukuun ottamatta elämän välttämättömyyksien ostamista. Häntä ei ollut kuitenkaan karkotettu kokonaan juutalaisesta järjestöstä, ja hänellä oli mahdollisuus päästä siihen takaisin. Lopuksi oli šam·mat·taʼʹ, täydellinen seurakunnasta poiskarsiminen. Joidenkuiden mielestä kahden viimeksi mainitun erottamistavan välinen ero oli epäselvä.

Sellaista, joka oli karkotettu jumalattomuuden vuoksi, karsittu kokonaan pois, pidettiin kuoleman ansaitsevana, vaikka juutalaisilla ei olisi ehkä ollutkaan valtaa teloittaa häntä. Joka tapauksessa se poiskarsimismenetelmä, jota he käyttivät, oli varsin tehokas ase juutalaisessa yhteisössä. Jeesus ennusti, että hänen seuraajiaan erotettaisiin synagogista (Joh 16:2). Erottamisen eli ”ekskommunikaation” pelko esti joitakuita juutalaisia, jopa hallitusmiehiä, tunnustamasta Jeesusta (Joh 9:22, Rbi8, alav.; 12:42). Esimerkki tällaisesta synagogan toiminnasta oli sen sokean miehen tapaus, joka parannuttuaan puhui myönteisesti Jeesuksesta (Joh 9:34).

Maallisen palveluksensa aikana Jeesus antoi ohjeita siitä, miten tuli toimia, jos jotakuta vastaan tehtiin vakava synti, joka kuitenkin oli sellainen, ettei siihen tarvinnut liittää juutalaista seurakuntaa, jos se käsiteltiin oikein (Mt 18:15–17). Hän kannusti ponnistelemaan hartaasti väärintekijän auttamiseksi, samalla kun seurakuntaa tuli suojella itsepintaisilta synnintekijöiltä. Ainoa Jumalan seurakunta oli tuolloin Israelin seurakunta. ’Seurakunnalle puhuminen’ ei tarkoittanut sitä, että koko kansakunta tai edes kaikki jonkin tietyn yhteisön juutalaiset olisivat toimineet rikkojan tuomareina. Tämä vastuu oli annettu juutalaisten vanhimmille (Mt 5:22). Rikkojaa, joka kieltäytyi kuuntelemasta näitä vastuullisia miehiäkin, tuli kohdella ”niin kuin kansakuntien ihmistä ja kuin veronkantajaa”, joiden seuraa juutalaiset karttoivat (vrt. Ap 10:28).

Kristillinen seurakunta. Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset valtuuttavat kristillisestä seurakunnasta erottamisen käskyin ja ennakkotapauksin Heprealaisten kirjoitusten periaatteiden perusteella. Käyttämällä tätä Jumalalta saamaansa valtaa seurakunta pitää itsensä puhtaana ja hyvässä asemassa Jumalan edessä. Apostoli Paavali käski hänelle annetun vallan perusteella erottaa sukurutsaista haureutta harjoittavan miehen, joka oli ottanut isänsä vaimon (1Ko 5:5, 11, 13). Hän käytti erottamisvaltuuttaan myös Hymenaioksen ja Aleksandroksen tapauksessa (1Ti 1:19, 20). Diotrefes yritti kuitenkin ilmeisesti erottaa toisia väärin perustein (3Jo 9, 10).

Rikkomuksia, jotka saattaisivat johtaa kristillisestä seurakunnasta erottamiseen, ovat mm. haureus, aviorikos, homoseksuaalisuus, ahneus, kiristys, varastaminen, valehtelu, juoppous, herjaaminen, spiritismi, murha,  epäjumalanpalvelus, luopumus ja jakaumien aiheuttaminen seurakunnassa (1Ko 5:9–13; 6:9, 10; Tit 3:10, 11; Il 21:8). Lahkoa edistävää ihmistä varoitetaan armollisesti kerran ja toisen kerran, ennen kuin erottamisprosessi käynnistetään. Kristillisessä seurakunnassa sovelletaan käytäntöön Laissa ilmaistua periaatetta, jonka mukaan kahden tai kolmen todistajan täytyy vahvistaa syytettyä vastaan esitetyt todisteet (1Ti 5:19). Niitä, jotka on tuomittu synnin harjoittamisesta, ojennetaan Raamatun perusteella ”katselijoiden” edessä, esimerkiksi niiden edessä, jotka todistivat syntisestä käytöksestä, jotta hekin kaikki pelkäisivät terveellä tavalla sellaista syntiä (1Ti 5:20; ks. OJENNUS).

Lisäksi Raamatussa neuvotaan vakavasti kristillistä seurakuntaa lopettamaan seurustelu sellaisten kanssa, jotka aiheuttavat häiriötä eivätkä vaella oikein mutta joita ei ole tuomittu täysin seurakunnasta karkotettaviksi. Paavali kirjoitti sellaisista Tessalonikan seurakunnalle: ”Lakatkaa seurustelemasta hänen kanssaan, jotta hän häpeäisi. Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa yhä häntä vakavasti niin kuin veljeä.” (2Te 3:6, 11, 13–15.)

Sen sijaan sellaisista, jotka olivat kristittyjä mutta jotka myöhemmin käänsivät selkänsä kristilliselle seurakunnalle tai jotka erotettiin siitä, apostoli Paavali sanoi: ”Lakatkaa olemasta – – sellaisen – – seurassa.” Apostoli Johannes puolestaan kirjoitti: ”Älkää koskaan ottako häntä vastaan kotiinne tai sanoko hänelle tervehdystä.” (1Ko 5:11; 2Jo 9, 10.)

Erotetut voidaan ottaa takaisin seurakuntaan, jos he ilmaisevat vilpitöntä katumusta (2Ko 2:5–8). Tämä suojelee myös seurakuntaa ja estää Saatanaa pääsemästä siitä voitolle sillä tavoin, että se heilahtaisi väärinteon suvaitsemisesta toiseen äärimmäisyyteen tulemalla tylyksi ja leppymättömäksi (2Ko 2:10, 11).