(’kukkulapaikka’), gibeonilaiset.

Gibeonin kaupunki yhdistetään nykyään el-Jibiin, joka sijaitsee n. 9,5 km Jerusalemin temppelivuoresta pohjoisluoteeseen. Sieltä on löydetty lukuisia saviruukkujen kädensijoja, joissa on nimi Gibeon muinaisheprealaisin kirjaimin. Tuo hyvin vanha n. 6,5 ha:n alue sijaitsee kukkulalla, joka kohoaa n. 60 m ympäröivää tasankoa korkeammalle.

Paikalla on viime vuosina tehty arkeologisia kaivauksia. Kaivajat raivasivat auki 51 m:n pituisen kallioon hakatun tunnelin. Tätä tunnelia valaisivat entisaikoina tunnelin seinäsyvennyksiin säännöllisin välein asetetut lamput. Tunnelissa oli 93 kallioon hakattua askelmaa, ja se johti aivan Gibeonin laidalta luolassa olevan vesisäiliön luo, johon tuli vettä n. 25 m kaupunginmuurin alapuolella sijaitsevasta lähteestä. Tämä turvasi gibeonilaisten vedensaannin jopa piirityksen aikana. Kaivajat löysivät myös pyöreän, kallioon louhitun kuilun eli lammikon, jonka halkaisija on 11,3 m. Kuilun seinämää alas myötäpäivään kiertää portaikko, jonka askelmien leveys on n. 1,5 m. Kuilun pohjalta, 10,8 m:n syvyydestä, portaat jatkuvat 13,6 m vesikammioon johtavan porraskuilun läpi. Ei tiedetä varmasti, onko tämä kuilu eli lammikko sama kuin Raamatussa mainittu ”Gibeoninlammikko” (2Sa 2:13).

Gibeonilaiset ja Joosua. Joosuan aikana Gibeonissa asuivat hivviläiset, jotka olivat yksi seitsemästä tuhottavaksi määrätystä kanaanilaiskansakunnasta (5Mo 7:1, 2; Jos 9:3–7). Gibeonilaisia sanottiin myös amorilaisiksi, sillä nähtävästi tätä nimitystä käytettiin toisinaan kaikkien kanaanilaisten yleisnimityksenä (2Sa 21:2; vrt. 1Mo 10:15–18; 15:16). Toisin kuin muut kanaanilaiset gibeonilaiset ymmärsivät, että huolimatta heidän sotilaallisesta voimastaan ja kaupunkinsa suuruudesta vastarintaan nouseminen ei onnistuisi, koska Jehova taisteli Israelin puolesta. Jerikon ja Ain tuhouduttua Gibeonin miehet, jotka edustivat ilmeisesti myös kolmea muuta hivviläiskaupunkia, Kefiraa, Beerotia ja Kirjat-Jearimia (Jos 9:17), lähettivät siksi valtuuskunnan Joosuan luo Gilgaliin hieromaan rauhaa. Gibeonilaislähettiläät, jotka olivat pukeutuneet kuluneisiin vaatteisiin ja sandaaleihin ja joilla oli haljenneita nahkaisia viinileilejä, kuluneita säkkejä ja kuivaa, murentunutta leipää, sanoivat tulevansa kaukaisesta maasta, joten he eivät olisi israelilaisten valloitusten tiellä. He tunnustivat Jehovan käden olleen mukana siinä, mitä oli aiemmin tapahtunut Egyptille ja amorilaiskuninkaille Sihonille ja Ogille. Viisaasti he jättivät kuitenkin mainitsematta sen, mitä oli tapahtunut Jerikolle ja Aille, koska nuo uutiset eivät olisi ehtineet kantautua heidän ’hyvin kaukaiseen maahansa’ ennen heidän oletettua lähtöään. Tutkittuaan todisteita Israelin edustajat hyväksyivät ne ja solmivat heidän kanssaan liiton antaakseen heidän elää. (Jos 9:3–15.)

Pian tämän jälkeen juoni paljastui. Liitto jäi kuitenkin voimaan, koska sen rikkominen olisi asettanut kyseenalaiseksi Israelin luotettavuuden ja saattanut Jehovan nimen  muiden kansakuntien halveksunnan kohteeksi. Kun Joosua otti gibeonilaisten kanssa puheeksi heidän viekkautensa, he tunnustivat jälleen Jehovan olevan tekemisissä Israelin kanssa ja jättäytyivät sitten Joosuan armoille sanoen: ”Nyt, tässä me olemme, sinun käsissäsi. Tee, niin kuin näet hyväksi ja oikeaksi meille tehdä.” Heistä tehtiin silloin kansankokouksen ja Jehovan alttarin puunkerääjiä ja vedennoutajia. (Jos 9:16–27.)

Vaikka Joosua ja muut johtomiehet oli petkutettu solmimaan liitto gibeonilaisten kanssa, se oli ilmeisesti sopusoinnussa Jehovan tahdon kanssa (Jos 11:19). Tästä on todisteena se, että viiden amorilaiskuninkaan yrittäessä tuhota gibeonilaiset Jehova siunasi Israelin pelastusoperaatiota; hän jopa sinkosi suuria raekiviä vihollisen päälle ja pidensi ihmeen välityksellä päivänvalon aikaa taistelun ajaksi (Jos 10:1–14). Pyrkimällä rauhanliittoon Israelin kanssa ja vetoamalla Joosuan apuun ollessaan uhattuna gibeonilaiset ilmaisivat lisäksi uskoa Jehovan kykyyn toteuttaa sanansa ja saada aikaan vapautus. Samasta syystä myös jerikolainen Rahab sai kiitosta ja hän ja hänen huonekuntansa säilyivät elossa. Gibeonilaiset tunsivat lisäksi tervettä pelkoa Israelin Jumalaa kohtaan. (Vrt. Jos 2:9–14; 9:9–11, 24; 10:6; Hpr 11:31.)

Israelin alaisuudessa. Gibeonista tuli myöhemmin yksi niistä Benjaminin alueella sijainneista kaupungeista, jotka määrättiin Aaronin huoneen papeille (Jos 18:21, 25; 21:17–19). Benjaminilainen Jeiel oli ilmeisesti sinne perustamansa huoneen ”isä” (1Ai 8:29; 9:35). Yksi Daavidin väkevistä miehistä, Jismaja, oli gibeonilainen (1Ai 12:1, 4), ja Jeremian aikana toiminut väärä profeetta Hananja oli kotoisin Gibeonista (Jer 28:1).

Yhdennellätoista vuosisadalla eaa. Gibeonissa ja sen lähiympäristössä käytiin taistelu Abnerin johtaman Is-Bosetin armeijan ja Joabin johtaman Daavidin armeijan välillä. Epäilemättä sen selvittämiseksi, kenen tulisi olla koko Israelin kuningas, järjestettiin aluksi taistelu, johon osallistui 12 miestä kummaltakin puolelta. Tämä ei kuitenkaan ratkaissut mitään, koska kukin soturi lävisti miekallaan vastustajansa, ja kaikki 24 saivat surmansa. Sen jälkeen puhkesi kiivas taistelu, jossa Abner menetti 18 kertaa niin paljon miehiä kuin Joab. Kaatuneita oli kaikkiaan 380, mm. Joabin veli Asael, jonka Abner tappoi. (2Sa 2:12–31.) Kostoksi Asaelin kuolemasta Joab  murhasi myöhemmin Abnerin (2Sa 3:27, 30). Lähellä suurta kiveä, joka oli Gibeonissa, Joab tappoi jonkin ajan kuluttua myös oman serkkunsa, Daavidin sisarenpojan Amasan, jonka Daavid oli asettanut armeijan päälliköksi (2Sa 20:8–10).

Halki vuosisatojen alkuperäiset gibeonilaiset säilyivät kansana, vaikka kuningas Saul suunnitteli tuhoavansa heidät. Gibeonilaiset odottivat kuitenkin kärsivällisesti, että Jehova paljastaisi vääryyden. Tämän hän tekikin aiheuttamalla kolmivuotisen nälänhädän Daavidin hallituskaudella. Kun Daavid tiedusteli asiaa Jehovalta ja sai tietää, että kyseessä oli verivelka, Daavid haastatteli gibeonilaisia saadakseen selville, mitä asian sovittamiseksi pitäisi tehdä. Gibeonilaiset vastasivat aivan oikein, ettei ollut ”kysymys hopeasta tai kullasta”, koska Lain mukaan murhaajasta ei voitu ottaa vastaan lunnaita (4Mo 35:30, 31). He tajusivat myös, että he eivät voisi surmata ketään ilman laillista valtuutusta. Sen vuoksi vasta Daavidin kyseltyä lisää he pyysivät, että heille luovutettaisiin Saulin seitsemän ”poikaa”. Koska verivelka oli sekä Saulin että hänen huonekuntansa yllä, vaikuttaa siltä, että vaikka Saul luultavasti johti murhanhimoista toimintaa, Saulin ”pojat” ovat voineet joko suoranaisesti tai välillisesti osallistua siihen. (2Sa 21:1–9.) Siinä tapauksessa ei olisi ollut kysymys poikien kuolemisesta isiensä syntien vuoksi (5Mo 24:16) vaan oikeudenmukaisesta takaisinmaksusta sopusoinnussa sen lain kanssa, joka kuuluu: ”Sielu sielusta.” (5Mo 19:21.)

Daavidin elinaikana tabernaakkeli siirrettiin Gibeoniin (1Ai 16:39; 21:29, 30). Siellä Salomo uhrasi teurasuhreja hallituskautensa alkupuolella. Lisäksi Jehova näyttäytyi hänelle unessa juuri Gibeonissa ja kehotti häntä pyytämään mitä tahansa hän halusi. (1Ku 3:4, 5; 9:1, 2; 2Ai 1:3, 6, 13.)

Ennustaessaan vuosia myöhemmin Jehovan oudon teon ja epätavallisen työn, nousemisen omaa kansaansa vastaan, profeetta Jesaja (28:21, 22) rinnastaa sen siihen, mitä tapahtui Gibeonin alatasangolla. Todennäköisesti tämä viittaa voittoon, jonka Jumala antoi Daavidille filistealaisista (1Ai 14:16), tai se voi viitata myös tappioon, jonka amorilaisliittoutuma koki paljon aikaisemmin, Joosuan aikana (Jos 10:5, 6, 10–14). Profetia täyttyi 607 eaa., kun Jehova antoi babylonialaisten tuhota Jerusalemin ja sen temppelin.

Vähän ennustetun tuhon jälkeen Ismael murhasi Mispassa Gedaljan, Babylonin kuninkaan Nebukadnessarin nimittämän käskynhaltijan. Lisäksi salamurhaaja ja hänen miehensä vangitsivat Mispaan jäljelle jääneet. Johanan miehineen kuitenkin tavoitti Ismaelin Gibeonin runsaiden vesien luona ja vapautti vangit. (Jer 41:2, 3, 10–16.)

Gibeonin miehiä oli niiden joukossa, jotka palasivat Babylonin pakkosiirtolaisuudesta 537 eaa., ja jotkut heistä osallistuivat myöhemmin Jerusalemin muurin korjaamiseen (Ne 3:7; 7:6, 7, 25).