Joko aiheellinen tai aiheeton häpäiseminen, häpeä tai halveksunta. Se on yleensä käännetty kreikkalaisesta substantiivista o·nei·di·smosʹ (ja oʹnei·dos) ja heprealaisesta substantiivista ḥer·pahʹ (vrt. 1Mo 30:23; Ps 69:9; Lu 1:25; Ro 15:3).

Häväistyksen syyt saattoivat tietenkin vaihdella olosuhteiden mukaan. Ympärileikkaamattomuus oli lakiliiton aikana eläneelle israelilaismiehelle häväistyksen aihe (vrt. Tu 14:3). Kun kaikki erämaavaelluksen aikana syntyneet miespuoliset siis lopulta ympärileikattiin heti Jordanin ylityksen jälkeen, Jehova sanoi: ”Tänään minä olen vierittänyt teidän päältänne Egyptin häväistyksen.” (Jos 5:2–9.) Koska on todisteita siitä, että ympärileikkaus oli tapana myös egyptiläisillä, tämä saattaa merkitä sitä, että nyt egyptiläisillä ei ollut mitään perustetta häväistä Israelia sen vuoksi, että monet sen miespuolisista jäsenistä olivat ympärileikkaamattomia (Jer 9:25, 26; ks. YMPÄRILEIKKAUS). Toisaalta ympärileikkaus oli ”liiton merkki” Jehovan ja Abrahamin siemenen välillä (1Mo 17:9–11). Tämä uuden, erämaassa kasvaneen sukupolven ympärileikkaus (vanhemman sukupolven kuoltua siellä) saattoi myös olla osoitus siitä, että heidän liittosuhteensa Jumalaan vahvistettiin. Kun 40-vuotinen vaellus oli päättynyt, Jumala osoitti heille suopeuttaan; hän oli tuonut heidät Luvattuun maahan ja auttaisi heitä nyt sen valloituksessa. Sen vuoksi kaikki ne egyptiläisten pistopuheet ja häväistykset, joita he olivat esittäneet, koska heistä oli ehkä näyttänyt siltä, ettei Jehova pystynyt viemään israelilaisia näiden omaan maahan, olivat nyt osoittautuneet perusteettomiksi. Uuden liiton alaisuudessa olevia kristittyjä ei häpäisty ympärileikkaamattomuutensa vuoksi, olivatpa he juutalaisia tai pakanoita (Ro 2:25–29; 3:28–30; 4:9–12; 1Ko 7:18, 19).

Heprealaisten naisten keskuudessa pidettiin häväistyksenä jatkuvaa naimattomuutta tai leskeyttä (Jes 4:1; 54:4), samoin hedelmättömyyttä (1Mo 30:23; Lu 1:25). Tätä tunnetta voimisti epäilemättä Jumalan lupaus, joka koski Abrahamin siementä ja sitä, että siitä tulisi kuin ”hiekkajyväset, jotka ovat meren rannalla” (1Mo 22:15–18; vrt. 24:59, 60). Sitä vastoin apostoli Paavali antoi kiitosta sekä miesten että naisten naimattomuudesta, kun sen vaikuttimena oli Jumalan palveleminen huomiota hajottamatta, ja hän sanoi leskestä, että ”hän on onnellisempi, jos pysyy sellaisena kuin on, minun mielipiteeni mukaan” (1Ko 7:25–28, 32–40; vrt. Mt 19:10–12).

Sen sijaan kaikki väärinteot, esim. epäjumalanpalvelus, aviorikos, varastaminen ja muunlainen moraalittomuus, olivat kaikkina aikoina häväistyksen syitä, kuten oli kaikenlainen uskottomuus Jumalaa kohtaan (2Sa 13:13; San 6:32, 33; Ro 1:18–32; 2:17–24).

Ne, jotka haluavat Jumalan hyväksynnän, eivät voi häpäistä toisia. Psalmista sanoi sellaisesta, joka saisi olla vieraana Jumalan teltassa: ”Toverilleen hän ei ole tehnyt mitään pahaa, eikä hän ole häväissyt läheistä tuttavaansa”, ts. hän ei levitä häpäisevää tietoa läheisestä tuttavastaan (Ps 15:1, 3). Sellainen, joka riistää petollisesti alhaiselta tai pitää häntä pilkkanaan, häpäisee itse asiassa Jumalaa (San 14:31; 17:5), niin kuin tekevät nekin, jotka häpäisevät Jumalan palvelijoita (Ps 74:18–23). Sellaisia häpäisijöitä kohtaa lopulta onnettomuus (Sef 2:8–10).

 Jehova vaientaa kansansa häpäisijät. Kun israelilaiset palvoivat vääriä jumalia tai noudattivat epävanhurskaita tapoja, he häpäisivät Jehova Jumalaa, koska he loivat sellaisen vaikutelman, ettei Jehovan palvonta ollut sen kummempaa kuin heitä ympäröivien kansakuntienkaan harjoittama palvonta (Jes 65:7). Heidän uskottomuutensa vuoksi Jumala antoi onnettomuuden kohdata heitä, niin että heistä tuli häväistyksen kohde kansojen keskuudessa (Hes 5:14, 15). Koska muut kansat eivät tajunneet, että se oli Jumalalta tullut tuomio, ne katsoivat sen osoittavan, ettei hän pystynyt pelastamaan Israelia, mikä aiheutti lisää häväistystä Jehovalle. Kun Jehova siis toi israelilaiset takaisin pakkosiirtolaisuudesta heidän katumuksensa vuoksi, hän puhdisti nimensä tästä häpeästä. (Hes 36:15, 20, 21, 30–36.)

Aina kun syntyy tilanteita, joissa näyttää siltä, että Jumala on hylännyt kansansa, toiset päättelevät, ettei hän suojele eikä siunaa siihen kuuluvia, ja niin he häpäisevät heitä (Ps 31:9–11; 42:10; 74:10, 11; 79:4, 5; 102:8, 9; Jl 2:17–19). Lopulta Jehova kuitenkin toimii pelastajana ja vaientaa siten nuo häpäisijät (Ne 1:3; 2:17; 4:4; 6:16).

Häväistys Kristuksen takia. Jehovan palvelijoita ovat häväisseet myös ne, joiden luo heidät on lähetetty täyttämään tehtäväänsä. Tämän kokivat Jeremia (Jer 6:10; 15:15–18; 20:8), Kristus Jeesus (Mt 27:44; Mr 15:32; Ro 15:3) ja hänen seuraajansa (Hpr 10:33). Ihmisellä, jota häväistään Kristuksen takia, on syytä iloon, koska se, että hän pysyy uskollisena ollessaan häväistyksen kohteena, tuo suuren palkan taivaissa (Mt 5:11; Lu 6:22, 23) ja todistaa, että hänellä on Jumalan henkeä (1Pi 4:14). Häväistystä ei siis tule pelätä. Jehova sanoi niille, jotka tuntevat vanhurskauden: ”Älkää pelätkö kuolevaisten ihmisten häväistystä älkääkä heidän herjaavien sanojensa takia kauhistuko.” (Jes 51:7.)

Vaikka Jeesus tiesi, että häntä häväistäisiin suuresti, hän alistui vapaaehtoisesti tekemään Isänsä tahdon jopa niin pitkälle, että hän kuoli häpeällisesti kidutuspaalussa (Jes 53:3–7; Joh 10:17, 18; Hpr 12:2; 13:12, 13). Tehdäkseen hyvää toisille hän ei pyrkinyt miellyttämään itseään vaan oli halukas kestämään häväistystä ihmisiltä, jotka sanoin ja teoin häpäisivät Jehova Jumalaa. Apostoli Paavali viittasi tähän, kun hän tähdensi oikeaa asennetta hengellisesti heikkoja kohtaan: ”Mutta meidän, jotka olemme vahvoja, pitää kantaa niiden heikkouksia, jotka eivät ole vahvoja, eikä miellyttää itseämme. Miellyttäköön kukin meistä lähimmäistään siinä, mikä on hyvää hänen rakennuksekseen. Sillä Kristuskaan ei miellyttänyt itseään, vaan niin kuin on kirjoitettu: ’Niiden häväistykset, jotka häpäisivät sinua, ovat sattuneet minuun.’” (Ro 15:1–3.) Edellisessä luvussa (Ro 14) Paavali oli käsitellyt sellaisten kristittyjen heikkouksia, joilla oli omantunnontuskia joidenkin ruokien syömisen tai jonkin päivän vieton vuoksi, ja hän oli osoittanut, ettei sellaisia saanut kompastuttaa ja että heitä täytyi rakentaa. Tämä merkitsi todennäköisesti sitä, että niiden, jotka olivat vahvoja ymmärrykseltään, uskoltaan ja omaltatunnoltaan, täytyi rajoittaa joidenkin oikeuksiensa käyttöä, ja tämä saattoi tuntua heistä epämiellyttävältä. Heidän täytyi kuitenkin ”kantaa” (verbi voi tässä merkitä sekä kirjaimellista ’kantamista’ että ’kestämistä’ [vrt. Ga 6:2; Il 2:2]) mitä tahansa taakkoja, joita sellaiset heikkoudet aiheuttaisivat heille, ja jäljitellä siten Kristusta (vrt. Mt 17:17–20; ks. myös mitä Mooses sanoi 4Mo 11:10–15:ssä). Heidän ei myöskään tullut keskittyä voimaperäisesti ainoastaan omiin pyrkimyksiinsä saada Jumalalta suosiota, siunauksia ja palkkaa, niin että he työntäisivät syrjään nuo hengellisesti heikot rasittavana taakkana tai antaisivat Vastustajan karsia heidät pois siksi, ettei heihin ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota eikä heitä ole autettu (vrt. 1Ko 9:19–23; 10:23–33).

Älä tuota häpeää tekemällä väärin. Vaikka kristitty voi odottaakin häväistystä vanhurskauden vuoksi, hänen ei tule koskaan kärsiä ”murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tai sellaisena, joka puuttuu toisten asioihin” (1Pi 4:15, 16). Yksi kristillisen seurakunnan valvojan pätevyysvaatimuksista on se, että hänellä on ”hyvä todistus ulkopuolisilta, jottei hän joutuisi häväistyksen kohteeksi”. Näin voidaan ehkäistä tuon aseman häpäiseminen ja välttää jonkun seurakunnan huomattavan jäsenen käytöksestä johtuvat kielteiset puheet tosi kristityistä. (1Ti 3:7.)