(hepr. ʼana·fahʹ).

Lintu, jota ei Mooseksen lain mukaan saanut syödä (3Mo 11:13, 19; 5Mo 14:12, 18). Jotkut ajattelevat hepreankielisen nimen johtuvan sanajuuresta, jonka merkitys on ’hengittää kiivaasti’ tai mahdollisesti ’puhista’, todennäköisesti vihasta. Toisten mielestä nimi liittyy läheisesti ’nenää’ tarkoittavaan heprean sanaan (ʼaf), joka kuvailisi ehkä linnun nokkaa. Koska Raamatussa käytetään ilmausta ”haikara  lajinsa mukaan” (”ja muut haikarat”, KR-92), heprealainen nimitys saattaa hyvinkin sisältää erilaisia haikaralintuheimoon (tieteelliseltä nimeltään Ardeidae) kuuluvia lajeja, esim. harmaahaikaran, jalohaikaran sekä kaulus- ja pikkuhaikarat. Kaikilla näillä linnuilla on pitkä, terävä nokka, ja jotkin niistä tunnetaan epätavallisesta, karheasta äänestä, jonka ne päästävät, kun niitä häiritään tai ärsytetään.

Haikaroiden heimoon kuuluvat linnut ovat pääasiassa kahlaajia, jotka oleskelevat soilla, rämeillä, sisämaan jokien varsilla ja järvillä. Niillä on pitkä, siro kaula, pitkät, paljaat, poikkeuksellisen ohuet koivet ja pitkät varpaat, joista yksi on suuri takavarvas. Komein harppauksin ne kahlailevat etsimässä sammakoita, pikkuäyriäisiä tai pieniä matelijoita, tai sitten ne seisovat liikkumatta ja odottavat kärsivällisesti pikkukalojen tulevan ulottuvilleen, jolloin ne pitkän kaulansa salamannopealla survaisulla keihästävät kalan terävään nokkaansa. Ne lentävät suurilla siivillään suhteellisen hitaasti ja majesteettisesti, ojentavat jalkansa suoriksi taaksepäin mutta taivuttavat pitkän kaulansa taakse niin että pää lepää hartioiden välissä, toisin kuin kurki ja iibis, jotka lentävät sekä kaula että koivet ojossa.

Palestiinassa on useita haikaralajeja: harmaahaikara (Ardea cinerea), goljathaikara (Ardea goliath) ja ruskohaikara (Ardea purpurea). Ne ovat jopa 1,5 m pitkiä, ja niitä tavataan Galileanmeren ympäristössä, Jordanin ja Kisonin äyräillä, suomailla ja merenrannikolla.

Jalohaikarat ovat haikaroiden heimon viehättävimpiä ja kauneimpia lintuja, ja niiden höyhenpuku on usein puhtaan valkoinen. 50–90 cm pitkät jalohaikarat ovat yleisiä Palestiinassa. Laiduntavan karjan seassa tavataan usein lehmähaikara (Bubulcus ibis) syömässä hyönteisiä.

Kaulushaikarat ovat tanakkavartaloisia, ruskeahkoja haikaroita, joita tavataan myös Palestiinan soilla. Noin 75 cm pitkän kaulushaikaran (Botaurus stellaris) höyhenpuvulle ovat tunnusomaisia mustat, kellanruskeat ja valkoiset viirut, sen vaalean kellanruskeassa alaosassa on ruskeita raitoja, ja jalat ovat kellanvihreät. Tämä väriyhdistelmä sopii todella hyvin siihen ruoikkoon, missä se asuu, ja joutuessaan vaaraan lintu seisoo liikkumatta kaula ja nokka ojennettuina kohtisuoraan ylös. Tämä asento ja pitkittäisjuovat naamioivat sen tehokkaasti, niin että se sulautuu täydellisesti ympäristöönsä. Kaulushaikarat tunnetaan myös matalasta mylvähtävästä tai kumeasta äänestään, jonka ne päästävät puhaltaessaan ilmaa ulos kurkustaan ja väännellessään samalla rajusti päätään ja kaulaansa. Vielä yksi Palestiinassa tavattava haikaralaji on pikkuhaikara (Ixobrychus minutus). (Ks. KATTOHAIKARA.)