(hepr. du·khi·fatʹ).

Suunnilleen laihan kyyhkyn kokoisen, kanelinväriin vivahtavan harjalinnun (Upupa epops) selvänä tuntomerkkinä ovat sen siipien ja pyrstön leveät mustat ja valkoiset juovat. Silmiinpistävin piirre on linnun viuhkamainen harja, jonka jokainen sulka päättyy valkeaan reunukseen ja mustaan kärkeen. Harja alkaa linnun pitkän, hieman käyrän nokan juuresta ja ulottuu takaraivoon asti. Värikkäästä ja huomiota herättävästä puvustaan huolimatta harjalintu tunnetaan eritoten likaisesta pesästään ja epäsiisteydestään. Hyönteisistä koostuvan ravintonsa se kaivelee terävällä nokallaan maasta mutta myös tunkioilta ja muun töryn seasta. Pesästä lähtevä epämiellyttävä haju johtuu linnun talirauhasten eritteistä ja siitä, ettei lintu siivoa pesäänsä ulosteista. Vaikkei harjalintu siis olekaan peto- eikä haaskalintu, se mainittiin epäpuhtaiden, ravinnoksi kelpaamattomien lintujen luettelossa Mooseksen laissa (3Mo 11:13, 19; 5Mo 14:12, 18).

Eri puolilla Etelä-Aasiaa ja Afrikkaa ja joissakin Euroopan osissa tavattava harjalintu muuttaa Palestiinaan maaliskuun alkupäivinä ja jää sinne talven tuloon saakka, jolloin se suuntaa kulkunsa etelään kohti Egyptiä ja muita Pohjois-Afrikan osia.

Kuningas Jaakon käännös samastaa tämän linnun ”töyhtöhyyppään” (3Mo 11:19; 5Mo 14:18), mutta uudemmat käännökset eivät enää tee siten.  Kreikkalaisen Septuagintan ja latinalaisen Vulgatan kääntäjien käsityksen mukaan se oli ”harjalintu” (eʹpops, LXX; upupa, Vg), ja lisäksi harjalinnun syyrialainen ja arabialainen nimi (syyriaksi qaqufa; arabiaksi hudhudu) tukee tätä päätelmää.

Jotkut uskovat harjalinnun hepreankielisen nimen (du·khi·fatʹ) edustavan linnun epätavallista, hieman kyyhkysen huudon kaltaista ääntelyä, mikä pitää selvästi paikkansa sen nimestä muissa edellä mainituissa kielissä. Toiset johtaisivat nimen heprealaisesta survoa-verbistä (vrt. 4Mo 11:8), ja he huomauttavat, että harjalinnulla on tapana kaivella maata etsiessään ruokaa.