Kuolleen ihmisen ruumiin hautaaminen oli hyvin tärkeä toimitus Raamatun ajan ihmisille, joten Abraham, ensimmäinen ihminen, jonka Raamatussa suoranaisesti sanotaan haudanneen jonkun, oli valmis käyttämään melkoisen rahasumman hankkiakseen sopivan maapalstan hautapaikkaa varten. (Ks. OSTO.) Heettiläisillä (Heetin pojilla), joilta paikka ostettiin, oli omat ’parhaat’ hautapaikkansa. (1Mo 23:3–20.) Abrahamin hankkimasta luolasta tuli sukuhauta, johon pantiin hänen vaimonsa ruumis ja johon myöhemmin haudattiin Abraham itse sekä Iisak, Rebekka, Lea ja Jaakob (1Mo 25:9; 49:29–32). Jaakob piti hyvin tärkeänä sitä, ettei hänen ruumistaan haudattaisi Egyptiin vaan hänen esi-isiensä luo (1Mo 47:29–31). Tämän vuoksi hänen ruumiinsa täytyi palsamoida, sillä muuten se olisi mädäntynyt kuumassa ilmastossa matkalla Egyptistä Makpelan luolaan (1Mo 50:1–3, 13). Joosef esitti samanlaisen toivomuksen, ja hänenkin ruumiinsa palsamoitiin ja pantiin arkkuun odottamaan siirtoa Egyptistä lähdön yhteydessä (1Mo 50:24–26; Jos 24:32). Tämä toivomus liittyi epäilemättä siihen, että heillä oli samanlainen usko Jumalan lupauksiin ja että he olivat vakuuttuneita niiden lopullisesta täyttymisestä (Hpr 11:13–22, 39).

Näyttää siltä, että sukuhautoja suosittiin Abrahamin antaman mallin mukaisesti (2Sa 19:34–37). Gideonista, Simsonista ja Asaelista sanotaan, että heidät haudattiin ”isänsä – – hautapaikkaan” (Tu 8:32; 16:31; 2Sa 2:32). Usein käytetty ilmaus ’mennä lepoon eli tulla haudatuksi esi-isiensä luo’ ei välttämättä tarkoita hautaamista samaan hautaan, sillä tätä sanontaa käytetään ihmisistä, joita ei selvästikään haudattu samaan paikkaan esi-isiensä kanssa (1Mo 15:15; 5Mo 31:16; 32:50; 1Ku 2:10; Ap 13:36). Sen täytyykin siksi tarkoittaa sitä, että he kaikki menivät Šeoliin (Haadekseen), ihmiskunnan yhteiseen hautaan. Tuota yhteistä hautaa sanotaan ”taloksi, jossa kaikki elävät kohtaavat” (Job 30:23).

Ruumiin hautaamisen katsottiin olevan rakkaudellisen huomaavaisuuden osoitus, ja Jabes-Gileadin miehet vaaransivat oman henkensä haudatakseen Saulin ja hänen poikansa (1Sa 31:11–13; 2Sa 2:4–6). Hautaamatta jättämistä pidettiin onnettomuutena (Jer 14:16), ja sen osoitetaan olleen Jumalan tapa ilmaista, että hän oli hylännyt kyseiset ihmiset heidän väärän menettelynsä vuoksi (Jer 8:1, 2; 9:22; 25:32, 33; Jes 14:19, 20; vrt. Il 11:7–9). Näin ruumiit saattoivat joutua haaskalintujen ja muiden eläinten syötäväksi (Ps 79:1–3; Jer 16:4). Sitä, miten tärkeänä hautaamista pidettiin, kuvaa elävästi liikuttava kertomus Rispasta, joka kieltäytyi jättämästä kuolleiden poikiensa ruumiita kenties moneen kuukauteen, kunnes ne lopulta suostuttiin hautaamaan (2Sa 21:9–14).

Mooseksen kautta annetun Jehovan lain mukaan rikollisetkin piti haudata (5Mo 21:23; vrt. Jos 8:29). Ahitofel haudattiin, vaikka hän teki itsemurhan (2Sa 17:23). Samalla kun Salomo määräsi Joabin teloitettavaksi, hän antoi myös ohjeet hänen hautaamisestaan (1Ku 2:31). Jeehu aikoi antaa haudata jumalattoman Isebelin, koska hän oli ”kuninkaan tytär”, mutta hän ei ehtinyt tehdä sitä ennen sen Jehovan ennustuksen täyttymistä, jonka mukaan Isebelistä piti tulla ”kuin lantaa, joka on pellon pinnalla” (2Ku 9:10, 34–37; vrt. 2Ai 22:8, 9).

 Jaakobin ja Joosefin ruumiita lukuun ottamatta israelilaiset ilmeisesti hautasivat ruumiit kuolinpäivänä. Nopea hautaus oli välttämätöntä, koska ruumiit alkoivat nopeasti mädäntyä Raamatun maissa tavallisen lämpimän ilmaston vuoksi. Valehteleva Ananias haudattiin kolmen tunnin kuluessa kuolemastaan (Ap 5:5–10). Lisäksi Mooseksen lain alaisuudessa katsottiin, että kuollut ruumis teki sitä koskettavan epäpuhtaaksi seitsemän päivän ajaksi. Tämän oikeudellisen päätöksen perustana oli epäilemättä se, että kuolema johtui synnistä ja epätäydellisyydestä, mutta se esti myös sairauksien leviämistä ja edisti sen noudattajien terveyttä. Niitä, jotka eivät noudattaneet Laissa määrättyjä puhdistautumismenoja, rangaistiin kuolemalla (4Mo 19:11–20; vrt. 5Mo 21:22, 23). Josia käytti epäjumalanpalvojien luita tehdäkseen heidän uskonnolliset alttarinsa palvontaan sopimattomiksi, ja lisäksi hän häpäisi heidän hautapaikkansa (2Ku 23:14–16; 2Ai 34:4, 5).

Kun otetaan huomioon Raamatun kanta kuolleiden ruumiisiin, on selvää, ettei Jumalan huomattavien palvelijoiden ruumiille osoitettu uskonnollista kunnioitusta eikä sen osoittamista myöskään hyväksytty. Jumala itse hautasi Mooseksen ruumiin tuntemattomaan paikkaan, minkä vuoksi kukaan ei voinut myöhemminkään tehdä pyhiinvaellusmatkoja hänen hautapaikalleen (5Mo 34:5, 6; vrt. Ju 9).

Haudoiksi valittiin erilaisia paikkoja. Länsimaissa yleinen maahan hautaaminen ei ollut yhtä suosittua Lähi-idässä, vaikka sitäkin tapaa käytettiin. Rebekan imettäjä Debora ja ainakin aluksi myös kuningas Saul poikineen haudattiin suurten puiden alle (1Mo 35:8; 1Ai 10:12). Mieluummin ruumiit (esimerkiksi Abrahamin ruumis) kuitenkin haudattiin luonnonluoliin tai luoliin, jotka oli koverrettu Palestiinassa erittäin yleiseen pehmeään kalkkikiveen. Usein ihmiset valmistivat hautansa itse hyvissä ajoin etukäteen (1Mo 50:5; Jes 22:16; 2Ai 16:14). Paikka saattoi sijaita lähellä asianomaisen kotia, esimerkiksi hänen puutarhassaan (1Sa 25:1; 1Ku 2:34; 2Ku 21:18, 25, 26; 2Ai 33:20).

Arkeologiset tutkimukset antavat käsityksen siitä, millaisia hautapaikkoja muinoin käytettiin. Yksinkertaisten maahautojen lisäksi Palestiinassa oli kallioon, usein rinteeseen, hakattuja holveja tai kammioita. Korkeita paikkoja ilmeisesti suosittiin. (Jos 24:33; 2Ku 23:16; 2Ai 32:33; Jes 22:16.) Kammioon saatettiin haudata vain yksi ruumis, joka asetettiin lattiaan koverrettuun syvennykseen, tai hautapaikka voitiin tehdä useita vainajia varten, jolloin kammion sivuille hakattiin syviä, seinään nähden kohtisuoria onkaloita, joista kuhunkin mahtui yksi ruumis. Kapea aukko, jonka kautta ruumis työnnettiin sisään, peitettiin sopivan kokoiseksi hakatulla kivellä. Joskus hakattiin penkkimäinen syvennys tai hylly kammion takaosaan ja sivustoille (Mr 16:5). Näitä hyllyjä saattoi olla kahdessakin tasossa, jolloin hautaan mahtui enemmän ruumiita. Hautaan saattoi kuulua useampiakin kammioita, vaikka yksikammioinen hauta näyttääkin olleen yleinen juutalaisten keskuudessa. Kun ruumis jätettiin hyllylle sellaisenaan, haudan suuaukko täytyi tietenkin sulkea, etteivät villieläimet päässeet sinne tekemään tuhojaan. Kammion pääsisäänkäynti suljettiin suurella kivellä, johon joskus laitettiin saranat niin kuin oveen, tai kiekkomaisella kivellä, joka asetettiin omaan uraansa ja jota voitiin vierittää sisäänkäynnin edessä. Tällaiset kivikiekot saattoivat painaa yli tonnin. (Mt 27:60; Mr 16:3, 4.)

Juutalaisten varhaisimmat hautapaikat olivat yksinkertaisia, aivan erilaisia kuin pakanoiden haudat, joissa oli usein seinämaalauksia ja muita koristeita. Jaakob tosin pystytti patsaan – kenties yhden kiven – Raakelin haudalle (1Mo 35:20), mutta näyttää siltä, ettei se ollut mikään muistomerkki, vaan osoitti ainoastaan haudan paikkaa (1Sa 10:2). 2. Kuninkaiden kirjan 23:17:ssä mainitaan myös ”hautakivi”, joka osoitti hautapaikkaa. Jeesus puhui haudoista, ”jotka eivät ole näkyvissä, niin että ihmiset tietämättään kävelevät niiden päällä” (Lu 11:44). Koska kuolleisiin liittyi saastuminen palvontamenojen kannalta, juutalaisten hautapaikat kalkittiin usein valkoisiksi, jotta ohikulkijat olisivat huomanneet ne (Mt 23:27). Tämän valkaisemisen on sanottu tapahtuneen kerran vuodessa ennen pesahia (Mišna, Šekalim 1:1).

Ihmisen kuoltua hänen ruumiinsa yleensä  pestiin (Ap 9:37) ja voideltiin tuoksuvilla öljyillä ja voiteilla, ja vaikka sitä voidaankin pitää jonkinlaisena palsamointina, se ei ollut samanlaista kuin muinaisten egyptiläisten käyttämät palsamointimenetelmät (vrt. Mr 14:3–8; Joh 12:3, 7). Sen jälkeen ruumis kiedottiin kankaaseen, yleensä pellavaan (Mt 27:59; Joh 11:44). Käärinliinoihin oli tapana panna tuoksuyrttejä, esimerkiksi mirhaa ja aaloeta (Joh 19:39, 40), tai ruumis saatettiin panna öljyyn ja voiteeseen, kuten tehtiin kuningas Asan ruumiille (2Ai 16:14). Hänelle pidetyt suuret ”hautajaispolttajaiset” viittaavat ilmeisesti tuoksuyrttien polttamiseen, jolloin niistä lähti hyvä tuoksu. Pää voitiin peittää erillisellä liinalla (Joh 20:7).

Naiset menivät Jeesuksen haudalle kolmantena päivänä voidellakseen hänen ruumiinsa tuoksuyrteillä ehkä siksi, että Jeesus oli haudattu niin kiireesti ja että he halusivat nyt tehdä perusteellisempaa työtä saadakseen ruumiin säilymään kauemmin (Mr 16:1; Lu 23:55, 56).

Ruumis vietiin haudalle mahdollisesti pajunvitsoista punotuilla paareilla, ja sitä saattoi seurata melkoinen saattue, johon ehkä kuului surumusiikin soittajia (Lu 7:12–14; Mt 9:23). Hautapaikalla itkettiin ja esitettiin kenties joitakin ajatuksia vainajasta (2Sa 3:31–34; 2Ai 35:23–25).

Kun kuolleiden määrä aikanaan kasvoi, tehtiin hautausmaita. Ne sijoitettiin tavallisesti kaupungin muurien ulkopuolelle. Juudan kuninkaat haudattiin kuitenkin ”Daavidin kaupunkiin” ja Israelin kuninkaat pohjoisen valtakunnan pääkaupunkiin (1Sa 25:1; 1Ku 22:37; 2Ai 9:31; 24:15, 16). J. G. Duncan kirjoittaa kirjassa Digging Up Biblical History (1931, II osa, s. 186): ”Vaikka heprealaiset joskus hautasivatkin kaupungin muurien sisäpuolelle, niin tavallisesti he koversivat kalliohautansa johonkin rinteeseen lähelle omaa kaupunkiaan. Rinteessä olevat kalliohaudat ovat usein varma osoitus siitä, että vastapäisellä tai muuten läheisellä kukkulalla on ollut asutusta. Jos taas jonkin paikan läheisyydessä ei ole merkkiäkään haudoista, se on varma todiste siitä, ettei paikalla ole asuttu.” Jerusalemia ympäröivien kallioiden rinteissä on runsaasti hautapaikkoja. (Vrt. Jes 22:16.) Kidroninlaaksossa olleen ”kansan poikien hautausmaan” (”rahvaan haudan”, KR-38) arvellaan tarkoittaneen köyhien ihmisten hautausmaata (Jer 26:23; 2Ku 23:6). Lisäksi puhutaan ”savenvalajan kedosta”, johon haudattiin muukalaisia (Mt 27:7; ks. AKELDAMA).

Polttohautaus oli myöhemmin yleinen babylonialaisilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, mutta juutalaisten keskuudessa se oli harvinainen. Saulin ja hänen poikiensa ruumiit poltettiin, mutta luut haudattiin (1Sa 31:8–13; huom. myös Am 6:9, 10).

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa sanoilla qeʹver (”hautapaikka”; 1Mo 23:4) ja qevu·rahʹ (”hauta”; 1Mo 35:20) on eri merkitys kuin heprealaisella sanalla šeʼōlʹ, joka ei tarkoita yksityistä hautaa tai yksityisiä hautoja vaan koko ihmiskunnan yhteistä hautaa. Myös Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa on kreikkalaisella sanalla taʹfos (”hauta”; Mt 27:61) sekä sanoilla mnēʹma ja mnē·meiʹon (”muistohauta”; Mr 15:46; Lu 23:55) eri merkitys kuin sanalla haiʹdēs, joka on sanan šeʼōlʹ kreikkalainen vastine. (Ks. HAADES; MUISTOHAUTA; ŠEOL.)

Daavidin ja muiden kuninkaiden hautapaikat. Pietari sanoi helluntaina Daavidista: ”Hän sekä kuoli että tuli haudatuksi ja hänen muistohautansa on meidän keskuudessamme tänäkin päivänä.” (Ap 2:29.) Tämä viittaa siihen, että kuningas Daavidin hautapaikka oli olemassa vielä tuolloin, vuonna 33 ya.

Ensimmäisen kuninkaiden kirjan 2:10:ssä kerrotaan, että Daavid haudattiin ”Daavidin kaupunkiin”, ja siitä tuli ilmeisesti myöhempien Juudan kuninkaiden perinteinen hautapaikka. Kahdentoista niistä 20 kuninkaasta, jotka hallitsivat Daavidin jälkeen, kerrotaan suoranaisesti tulleen haudatuiksi Daavidin kaupunkiin, vaikkei heitä kaikkia pantukaan ”kuninkaiden hautapaikkoihin”; esimerkiksi Joramista, Joasista ja Ahasista sanotaan nimenomaan, ettei heitä haudattu niihin (2Ai 21:16, 20; 24:24, 25; 28:27). ”Kuninkaiden hautapaikat” eivät olleet yksi yhteinen hauta, jossa olisi ollut useita kammioita, vaan ne ovat saattaneet muodostaa Daavidin kaupungin sisäpuolella tietyn alueen, jossa kuninkaiden muistohaudat ovat sijainneet. Kuningas  Asa haudattiin ”komeaan hautapaikkaansa, jonka hän oli kaivanut itselleen Daavidin kaupunkiin” (2Ai 16:14), ja Hiskian kerrotaan tulleen haudatuksi ”siihen, mistä noustaan Daavidin poikien hautapaikkoihin” (2Ai 32:33). Spitaalinen kuningas Ussia haudattiin ”esi-isiensä pariin, mutta kuninkaille kuuluvalle hauta-alueelle, sillä sanottiin: ’Hän on spitaalinen.’” Tämä tuntuu viittaavan siihen, että hänen sairauden runtelema ruumiinsa pantiin maahan eikä kallioon hakattuun hautaan (2Ai 26:23).

Muista Juudan kuninkaista ilmeisesti Manasse ja Amon haudattiin eri paikkaan, ”Ussan puutarhaan” (2Ku 21:18, 23, 26). Toteamus, että Amonin poika, uskollinen kuningas Josia, haudattiin ”esi-isiensä hautausmaahan”, voi tarkoittaa joko kuninkaiden hautoja Daavidin kaupungissa tai Manassen ja Amonin hautapaikkoja (2Ai 35:23, 24). Kolme kuningasta kuoli pakkosiirtolaisuudessa: Jehoahas (Egyptissä), Jojakin ja Sidkia (Babylonissa) (2Ku 23:34; 25:7, 27–30). Jojakim sai ”urosaasin hautauksen”: hänet heitettiin ”päivän helteeseen ja yön kylmyyteen”, kuten Jeremia oli ennustanut (Jer 22:18, 19; 36:30).

Vanhurskas ylimmäinen pappi Jehojada sai kunnian tulla haudatuksi ”Daavidin kaupunkiin kuninkaiden viereen”, ja hän on ainoa kuninkaalliseen sukuhaaraan kuulumaton, jonka kerrotaan saaneen tällaisen kunnianosoituksen (2Ai 24:15, 16).

Kuninkaiden hautapaikkojen sijaintia ei ole pystytty määrittämään. Nehemian 3:16:n maininta ”Daavidin hautapaikoista” ja 2. Aikakirjan 32:33:n viittaus ”siihen, mistä noustaan Daavidin poikien hautapaikkoihin”, ovat saaneet jotkut päättelemään, että ne sijaitsivat kaupungin kaakkoisrinteellä lähellä Kidroninlaaksoa. Tältä alueelta on löydetty monia kallioon hakattuja hautoja muistuttavia paikkoja, joiden sisäänkäynnit ovat näyttäneet kallioon koverretuilta suorakulmaisilta aukoilta. Niitä ei voida kuitenkaan tunnistaa varmasti; tunnistamisyrityksiä ovat vaikeuttaneet kaupungin tuhoutuminen v. 70 ja uudelleen v. 135 sekä se, että roomalaiset käyttivät kaupungin eteläpuolta kivilouhoksena. Siksi kyseiset haudat ovat pahoin rapistuneita.

Adiabenen kuningattaren Helenan mausoleumi, joka sijaitsee Jerusalemin uuden kaupungin pohjoisosassa, on saanut harhaanjohtavan nimen ”Kuninkaiden haudat”. Se rakennettiin vasta yleisen ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla, eikä sitä pidä sekoittaa Raamatussa mainittuihin kuninkaiden hautoihin.

Heidän ”kuninkaittensa ruumiit”. Jehova tuomitsi Hesekielin 43:7–9:ssä Israelin huoneen ja heidän kuninkaansa, koska he olivat saastuttaneet hänen pyhän nimensä ”haureudellaan ja kuninkaittensa ruumiilla heidän kuoltuaan”, ja hän sanoo: ”Siirtäkööt he nyt haureutensa ja kuninkaittensa ruumiit minusta kauas, niin olen asuva heidän keskellään ajan hämärään asti.” Joidenkin kommentaattorien mielestä tämä tarkoittaa sitä, että juutalaiset olivat tehneet syntiä sijoittamalla joidenkin kuninkaiden haudat lähelle temppelialuetta. Noin 20 heprealaista käsikirjoitusta ja laitosta sekä targumit sisältävät jakeessa 7 sanat ”heidän kuoltuaan”. Masoreettisessa tekstissä lukee sen sijaan: ”heidän uhrikukkulansa”; kreikkalaisessa Septuagintassa sanotaan: ”heidän keskellään”.

Vaikka ”heidän kuoltuaan” olisikin oikea lukutapa tässä kohdassa, niin sille olettamukselle, että joku Juudan kuninkaista olisi haudattu lähelle temppelialuetta, ei näytä olevan mitään pitäviä perusteita. Koska kuolleen ihmisen ruumis oli Lain mukaan epäpuhdas, jonkun hautaaminen lähelle temppeliä olisi ollut avoin loukkaus Jumalaa kohtaan, eikä näin selvään ja törkeään temppelin pyhyyden loukkaamiseen edes vihjata kuninkaiden historioissa. Niitä kuninkaita, joille ei suotu hautausta ”kuninkaiden hautapaikkoihin” eikä ”Daavidin poikien hautapaikkoihin”, tuskin haudattiin vielä arvokkaampaan hautaan, esimerkiksi lähelle temppeliä. Sen sijaan heidät haudattiin vähemmän tunnettuun ja kunniakkaaseen paikkaan.

Hesekielin 43:7–9:n tarkempi tutkiminen osoittaa, että siinä käsiteltiin epäjumalanpalvelusta ja että ”haureus” on siinä ensisijaisesti kuvaannollista. Samalla tavoin heidän ”kuninkaittensa ruumiit” tarkoittavat hengettömiä epäjumalia, joita Israelin huone ja heidän hallitsijansa olivat palvoneet. Jehova varoittikin  israelilaisia 3. Mooseksen kirjan 26:30:ssä heidän tottelemattomuutensa vuoksi: ”Minä tuhoan uhrikukkulanne ja hakkaan maahan suitsutusjalustanne ja panen ruumiinne saastaisten epäjumalienne ruumiiden päälle.” (Vrt. Jer 16:18; Hes 6:4–6.) Raamatussa kerrotaan, että sellaisia epäjumalia oli viety temppelialueelle (Hes 8:5–17). Huomattakoon myös, että joitakin näistä epäjumalista sanottiin kuninkaiksi, sillä Molekin (1Ku 11:7), Milkomin (1Ku 11:5) ja Malkamin (Jer 49:1) nimiin sisältyy ’kuningasta’ tarkoittava sana. Profeetta Aamos (5:26) kirjoitti pohjoisen valtakunnan epäjumalista: ”Ja te tulette varmasti kantamaan kuningastanne Sakkutia ja Kaivania, kuvianne, itsellenne tekemänne jumalan tähteä.” Näyttää siis olevan perustellumpaa pitää kyseistä raamatunkohtaa epäjumalanpalveluksen tuomitsemisena kuin viittauksena siihen, että vihittyä aluetta häväistiin kirjaimellisten hallitsijoiden sopimattomalla hautaamisella.