Yli-inhimillisestä lähteestä olevan hengen ohjauksessa tapahtunut innoitus tai vaikutus. Kun tämä lähde on Jehova, tuloksena on julistus tai kirjallinen tuote, joka todella on Jumalan sanaa. Apostoli Paavali sanoi 2. Timoteuksen kirjeen 3:16:ssa: ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä.” Ilmaus ”Jumalan henkeyttämä” on käännös kreikkalaisesta  yhdyssanasta the·oʹpneu·stos, jonka kirjaimellinen merkitys on ’Jumalan hengittämä’.

Tämä on ainoa kohta, jossa tämä kreikkalainen sana esiintyy Raamatussa. Sen käyttö tässä osoittaa selvästi Jumalan olevan Pyhän Raamatun Lähde ja Tuottaja. Ilmaukselle ”Jumalan hengittämä” on Heprealaisissa kirjoituksissa jotain rinnakkaisuutta psalmissa 33:6: ”Jehovan sanalla tehtiin taivaat ja hänen suunsa hengellä [tai: henkäyksellä] koko niiden armeija.”

Jumalan hengen aikaansaannoksia. ”Koko Raamattu” henkeytettiin Jumalan pyhän hengen eli vaikuttavan voiman välityksellä (ks. HENKI). Tämä pyhä henki vaikutti ihmisissä ja opasti heidät merkitsemään muistiin Jumalan sanomaa. Niinpä apostoli Pietari sanoo Raamatun profetioista: ”Sillä te tiedätte ensiksikin sen, että yksikään Raamatun profetia ei ole lähtöisin mistään yksityisestä tulkinnasta. Sillä profetiaa ei milloinkaan tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan pyhän hengen johtamina ihmiset puhuivat sen, minkä saivat Jumalalta.” (2Pi 1:20, 21.) Todisteet osoittavat, että Jumalan henki vaikutti kaikkien raamatunkirjoittajien mieleen ja sydämeen ohjatakseen heidät Jumalan tarkoittamaan tavoitteeseen. Kuningas Daavid sanoi: ”Jehovan henki – se puhui minun kauttani, ja hänen sanansa oli kielelläni.” (2Sa 23:2.) Kun Jeesus lainasi psalmia 110, hän sanoi, että Daavid oli kirjoittanut sen ”henkeytyksestä [kirjm. ”hengessä”]” (Mt 22:43). Rinnakkaiskohdassa Markuksen 12:36:ssa lukee ”pyhän hengen avulla”.

Samoin kuin Jehovan henki pani tai pätevöitti ihmiset suorittamaan muita jumalallisia tehtäviä – esimerkiksi valmistamaan pappien vaatteita ja tabernaakkelissa tarvittavia esineitä (2Mo 28:3; 35:30–35), kantamaan hallinnollista vastuuta (5Mo 34:9) tai johtamaan sotajoukkoja (Tu 3:9, 10; 6:33, 34) – se teki heidät myös kykeneviksi kirjoittamaan Raamattua. Tuon hengen välityksellä heille voitiin antaa viisautta, ymmärrystä, tietoa, neuvoja ja voimaa normaalin ylittävässä mitassa ja aina kulloisenkin tarpeen mukaan (Jes 11:2; Mi 3:8; 1Ko 12:7, 8). Daavidin sanotaan saaneen temppelin rakennussuunnitelman ”henkeytyksestä [kirjm. ”hengen avulla”]” (1Ai 28:12). Jeesus vakuutti apostoleilleen, että Jumalan henki auttaisi heitä opettaen, opastaen sekä palauttaen heidän mieleensä sen, minkä he olivat häneltä kuulleet, ja myös paljastaen heille tulevia asioita (Joh 14:26; 16:13). Tämä varmisti heidän evankeliumikertomustensa, mm. monien Jeesuksen puheiden pitkien lainausten, totuudellisuuden ja tarkkuuden, vaikka esimerkiksi Johanneksen evankeliumikertomus kirjoitettiin kymmeniä vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen.

”Jehovan käden” ohjauksessa. Raamatunkirjoittajat tulivat siis Jehovan ”käden” eli opastavan ja ohjaavan voiman alaisuuteen (2Ku 3:15, 16; Hes 3:14, 22). Samoin kuin Jehovan ”käsi” saattoi panna hänen palvelijansa puhumaan tai olemaan vaiti määräaikoina (Hes 3:4, 26, 27; 33:22), se saattoi myös panna kirjoittamaan tai pidättymään siitä; se saattoi panna kirjoittajan käsittelemään tiettyjä asioita tai estää häntä sisällyttämästä toisia asioita kirjoituksiinsa. Lopputulos oli joka kerta sellainen kuin Jehova halusi.

Miten kirjoittajat saivat Jumalan ohjausta. Kuten apostoli sanoo, Jumala puhui palvelijoilleen ”monin tavoin” esikristillisinä aikoina (Hpr 1:1, 2). Ainakin yhdessä tapauksessa, kymmenen käskyn eli dekalogin yhteydessä, Jumala antoi aineiston kirjallisessa muodossa, joka tarvitsi vain jäljentää kirjakääröihin tai muuhun Mooseksen käyttämään materiaaliin (2Mo 31:18; 5Mo 10:1–5). Toisissa tapauksissa tiedot välitettiin suusanallisesti, sana sanalta. Kun Jehova esitti Israelin kanssa tekemäänsä liittoon sisältyvän laajan kokoelman lakeja ja säädöksiä, hän neuvoi Moosesta: ”Kirjoita itsellesi nämä sanat.” (2Mo 34:27.) Profeetoille annettiin myös usein erityisiä sanomia kerrottavaksi, ja nämä kirjoitettiin sitten muistiin osaksi Raamattua (1Ku 22:14; Jer 1:7; 2:1; 11:1–5; Hes 3:4; 11:5).

Muita tapoja, joita käytettiin tietojen välittämisessä raamatunkirjoittajille, olivat unet ja näyt. Unet eli yölliset näyt, joiksi niitä joskus kutsuttiin, ilmeisesti muodostivat nukkuvan ihmisen mieleen kuvan Jumalan sanomasta tai tarkoituksesta (Da 2:19; 7:1). Vielä useammin Jumalan ajatuksia välitettiin kirjoittajan  mieleen sellaisten näkyjen välityksellä, joita ihmiselle annettiin hänen ollessaan tietoisessa tilassa, jolloin kyseinen ilmoitus painettiin kuvana tietoiseen mieleen (Hes 1:1; Da 8:1; Il 9:17). Joskus ihminen sai näkyjä ollessaan vaipuneena hurmostilaan. Vaikka hän oli tajuissaan, hurmostilan aikana saatu näky oli ilmeisesti vallannut hänet siinä määrin, että hän oli tietämätön kaikesta muusta ympärillään olevasta. (Ap 10:9–17; 11:5–10; 22:17–21.) (Ks. NÄKY.)

Useissa tapauksissa Jumala käytti enkeleitä sanomiensa välittäjänä (Hpr 2:2). Näillä sanansaattajilla oli suurempi osa tiedon välittämisessä kuin miltä joskus saattoi näyttää. Niinpä vaikka Jumalan sanotaan puhuneen Moosekselle antaessaan Lakinsa, sekä Stefanos että Paavali osoittavat Jumalan käyttäneen enkeleitään lakikokoelman välittäjinä (Ap 7:53; Ga 3:19). Koska enkelit puhuivat Jehovan nimessä, heidän esittämäänsä sanomaa voitiin sopivasti nimittää ”Jehovan sanaksi” (1Mo 22:11, 12, 15–18; Sak 1:7, 9).

Riippumatta siitä, mitä nimenomaista keinoa sanomien välittämisessä käytettiin, kaikki Raamatun osat ovat yhtä arvokkaita, koska ne kaikki ovat henkeytettyjä eli ”Jumalan hengittämiä”.

Voidaanko Raamatun sanoa olevan Jumalan henkeyttämä, vaikka raamatunkirjoittajat käyttivät yksilöllisiä ilmauksia?

Tosiasiat osoittavat kuitenkin, etteivät miehet, joita Jumala käytti kirjoittamaan Raamatun, olleet pelkkiä robotteja, jotka vain kirjoittivat sanelun mukaan. Apostoli Johanneksesta luemme, että enkeli esitti hänelle ”Jumalan hengittämän” Ilmestyksen ”tunnusmerkein” ja että Johannes sitten ”todisti siitä sanasta, jonka Jumala antoi, ja siitä todistuksesta, jonka Jeesus Kristus antoi, kaikesta näkemästään” (Il 1:1, 2). ”Henkeytyksestä [kirjm. ”hengessä”]” Johannes joutui ”Herran päivään”, ja hänelle sanottiin: ”Kirjoita kirjakääröön, mitä näet.” (Il 1:10, 11.) Jumala siis ilmeisesti näki hyväksi sallia raamatunkirjoittajien käyttää henkisiä kykyjään sanojen ja ilmausten valinnassa, kun he kuvailivat näkemiään näkyjä (Hab 2:2), samalla kun Jehova itse aina riittävästi valvoi ja opasti heitä, jotta lopputulos olisi sekä tarkka ja totuudenmukainen että myös hänen tarkoitustaan vastaava (San 30:5, 6). Saarnaajan 12:9, 10 osoittaa, että kirjoittaja ponnisteli myös henkilökohtaisesti, mietti, tutki ja järjesteli esittääkseen sopivalla tavalla ”ilahduttavia sanoja ja oikeiden totuuden sanojen kirjoituksen” (vrt. Lu 1:1–4).

Tämä epäilemättä selittää sen, miksi Raamatussa on erilaisia kirjoitustyylejä sekä ilmauksia, jotka ilmeisesti heijastavat kirjoittajansa taustaa. Kirjoittajien luonnolliset edellytykset ovat saattaneet olla yhtenä syynä siihen, miksi Jumala valitsi heidät nimenomaiseen tehtäväänsä; hän saattoi myös etukäteen valmentaa heitä palvelemaan hänen nimenomaista tarkoitustaan.

Todisteena tästä ilmaisun omintakeisuudesta on Matteus, entinen veronkantaja, joka viittaa lukuisia kertoja tarkkoihin lukuihin ja raha-arvoihin (Mt 17:27; 26:15; 27:3). Toisaalta Luukas, ”rakas lääkäri” (Kol 4:14), käyttää ilmauksia, jotka selvästi heijastavat hänen lääkärintaustaansa (Lu 4:38; 5:12; 16:20).

Silloinkin kun kirjoittaja mainitsee saaneensa ”Jehovan sanan” tai jonkin ”julistuksen”, sitä ei ehkä välitetty sanatarkasti, vaan siten, että Jumala antoi tarkoituksestaan kirjoittajan mieleen kuvan, jonka tämä sitten puki sanoiksi. Siitä syystä kirjoittajat ehkä toisinaan puhuivat ”julistuksen” tai ”Jehovan sanan” ’näkemisestä’ eivätkä ’kuulemisesta’. (Jes 13:1; Mi 1:1; Hab 1:1; 2:1, 2.)

Miehet, joita käytettiin kirjoittamaan Raamattua, olivat siis yhteistyössä Jehovan pyhän hengen toiminnan kanssa. He olivat halukkaita alistumaan Jumalan ohjaukseen (Jes 50:4, 5) ja innokkaita tuntemaan hänen tahtonsa ja johdatuksensa (Jes 26:9). Monesti heillä oli mielessään tietyt tavoitteet (Lu 1:1–4) tai he täyttivät ilmeisen tarpeen (1Ko 1:10, 11; 5:1; 7:1), ja Jumala ohjasi heitä siten, että se, mitä he kirjoittivat, vastasi hänen tarkoitustaan ja täytti sen (San 16:9). Koska he olivat hengellisiä miehiä, heidän sydämensä ja mielensä olivat sopeutuneet Jumalan tahtoon, heillä ’oli Kristuksen mieli’ ja siksi he eivät esittäneet pelkkää ihmisviisautta eivätkä  ”oman sydämensä näkyä” kuten väärät profeetat (1Ko 2:13–16; Jer 23:16; Hes 13:2, 3, 17).

Pyhä henki sai siis aikaan todella ”moninaisia toimintoja” raamatunkirjoittajissa (1Ko 12:6). Suuri osa heidän kirjoittamastaan aineistosta oli inhimillisesti katsottuna saatavissa, joskus jo kirjoitetussa muodossa, kuten sukuluetteloissa ja joissakin historiallisissa kertomuksissa (Lu 1:3; 3:23–38; 4Mo 21:14, 15; 1Ku 14:19, 29; 2Ku 15:31; 24:5; ks. KIRJA). Tällaisissa tapauksissa Jumalan henki vaikutti siten, että se esti virheitä ja epätarkkuuksia pujahtamasta Jumalan henkeyttämään kertomukseen ja myös opasti mukaan otettavan aineiston valinnassa. On selvää, ettei kaikki se, mitä muut olivat sanoneet ja mikä sitten oli otettu Raamattuun, ollut Jumalan henkeyttämää, mutta aineiston valitseminen osaksi Pyhää Raamattua ja sen tarkka muistiin merkitseminen tapahtui pyhän hengen ohjauksessa (ks. 1Mo 3:4, 5; Job 42:3; Mt 16:21–23). Tällä tavoin Jumala on säilyttänyt henkeytetyssä Sanassaan kertomuksen, joka osoittaa mitä tapahtuu, kun ihmiset kuuntelevat häntä ja toimivat sopusoinnussa hänen tarkoituksensa kanssa, samoin kuin sen mitä tapahtuu, kun he ajattelevat, puhuvat ja toimivat tavoilla, jotka osoittavat halveksintaa häntä kohtaan tai tietämättömyyttä hänen vanhurskaista teistään. Toisaalta ihmisten saatavilla ei ollut tietoa heitä edeltäneestä maan historiasta (1Mo 1:1–26), taivaallisista tapahtumista (Job 1:6–12 ja muut raamatunkohdat), profetioista eikä Jumalan tarkoitusten ja oppien paljastuksista, minkä vuoksi Jumalan hengen oli välitettävä nämä tiedot yliluonnollisella tavalla. Ja vaikka kirjoittaja on voinut oppia viisaita sanontoja ja hyviä neuvoja paljonkin omista elämänkokemuksistaan ja vielä enemmän tutkiessaan ja soveltaessaan Raamatun jo kirjoitettuja osia, niin Jumalan hengen toiminta oli silti tarpeen sen varmistamiseksi, että tieto kelpasi osaksi Jumalan sanaa, joka on ”elävä ja voimaa uhkuva – – ja kykenee havaitsemaan sydämen ajatukset ja aikomukset” (Hpr 4:12).

Tämä voidaan nähdä siitä, mitä apostoli Paavali sanoo ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille. Antaessaan avioliittoa ja naimattomuutta koskevia neuvoja hän kirjoittaa eräässä kohdassa: ”Mutta toisille sanon, niin, minä, ei Herra – –”, ja edelleen: ”Mutta neitsyistä minulla ei ole käskyä Herralta, vaan esitän mielipiteeni.” Ja lopuksi hän sanoo leskestä: ”Mutta hän on onnellisempi, jos pysyy sellaisena kuin on, minun mielipiteeni mukaan. Tietenkin ajattelen, että minullakin on Jumalan henkeä.” (1Ko 7:12, 25, 40.) Paavali halusi tällä ilmeisesti sanoa, että joissakin asioissa hän ei voinut viitata suoranaisesti mihinkään Herran Jeesuksen opetukseen. Sen tähden hän esitti henkilökohtaisen mielipiteensä hengen täyttämänä apostolina. Hänen antamansa neuvot olivat kuitenkin ”Jumalan hengittämiä”, ja niin niistä tuli osa Pyhää Raamattua, yhtä arvovaltaisia kuin sen muutkin kirjoitukset.

Raamatun henkeytetyt kirjoitukset eroavat selvästi muista kirjoituksista, joissa voi tosin jossain määrin ilmetä hengen ohjausta mutta joita ei varsinaisesti luokitella Pyhän Raamatun kirjoitusten joukkoon. Kuten on osoitettu, Heprealaisten kirjoitusten kanonisten kirjojen lisäksi oli olemassa myös muita kirjoituksia, esimerkiksi Juudan ja Israelin kuninkaita koskevia virallisia asiakirjoja, jotka ovat monestikin saattaneet olla Jumalalle omistautuneiden miesten laatimia. Niitä käyttivät lähdeaineistona nekin, jotka oli henkeytetty kirjoittamaan Pyhää Raamattua. Näin tapahtui myös apostolien aikana. Raamatun kaanoniin otettujen kirjeiden lisäksi apostolit ja vanhimmat kirjoittivat vuosien mittaan varmasti monia muitakin kirjeitä lukuisille seurakunnille. Vaikka nämä kirjoittajat olivatkin hengen ohjaamia miehiä, Jumala ei hyväksynyt mitään näistä lisäkirjoituksista osaksi Jumalan erehtymätöntä sanaa. Ei-kanoniset hepreankieliset kirjoitukset ovat saattaneet sisältää joitakin virheitä, ja jopa apostolien ei-kanoniset kirjoitukset ovat saattaneet jossain määrin heijastaa kristillisen seurakunnan varhaisvuosina vallinnutta puutteellista ymmärrystä. (Vrt. Ap 15:1–32; Ga 2:11–14; Ef 4:11–16.) Mutta samoin kuin Jumala antoi henkensä eli vaikuttavan voimansa välityksellä joillekin kristityille ”tarkkanäköisyyttä henkeytettyjen ilmausten suhteen”, hän saattoi myös opastaa  kristillisen seurakunnan hallintoelintä tarkoin näkemään, mitkä henkeytetyt kirjoitukset piti sisällyttää Pyhän Raamatun kaanoniin (1Ko 12:10). (Ks. RAAMATUN KAANON.)

Raamatun tunnustaminen henkeytetyksi. Todisteet osoittavat selvästi, että Jumalan palvelijat, mm. Jeesus apostoleineen, tunnustivat kaikki Raamatun kaanoniin vähitellen lisätyt pyhät kirjoitukset henkeytetyiksi. ”Henkeytyksellä” ei tässä tarkoiteta pelkkää inspiraatiota, innoitusta, haltioitunutta luomisvirettä (jollaisesta usein puhutaan maailmallisten taiteilijoiden tai runoilijoiden yhteydessä), vaan sellaisten erehtymättömien kirjoitusten aikaansaamista, jotka ovat yhtä arvovaltaisia kuin jos ne olisivat itse Jumalan kirjoittamia. Sen vuoksi profeetat, jotka osallistuivat Heprealaisten kirjoitusten laatimiseen, antoivat saamistaan sanomista aina kunnian Jumalalle julistaen: ”Näin on Jehova sanonut”, jota ilmausta he käyttivät yli 300 kertaa (Jes 37:33; Jer 2:2; Na 1:12). Jeesus ja apostolit esittivät luottavaisina lainauksia Heprealaisista kirjoituksista, koska he pitivät niitä Jumalan omana sanana, jonka hän oli puhunut tehtävään asettamiensa kirjoittajien kautta ja joka siksi oli varmasti toteutuva ja jota voitiin pitää ratkaisevana auktoriteettina kaikissa kiistakysymyksissä (Mt 4:4–10; 19:3–6; Lu 24:44–48; Joh 13:18; Ap 13:33–35; 1Ko 15:3, 4; 1Pi 1:16; 2:6–9). Ne sisälsivät ”Jumalan pyhät julistukset” (Ro 3:1, 2; Hpr 5:12). Paavali selittää Heprealaiskirjeen 1:1:ssä, että Jumala puhui israelilaisille profeettojen välityksellä, ja esittää sitten lainauksia useista Heprealaisten kirjoitusten kirjoista sillä tavalla kuin Jehova Jumala olisi itse lausunut kyseiset sanat (Hpr 1:5–13). Vertaa tähän Apostolien tekojen 1:16; 28:25:n ja Heprealaiskirjeen 3:7; 10:15–17:n samankaltaisia, pyhää henkeä koskevia viittauksia.

Jeesus osoitti täyden uskonsa Raamatun pyhien kirjoitusten erehtymättömyyteen sanoessaan, ettei ”Raamattua voida tehdä mitättömäksi” (Joh 10:34, 35) ja että ”ennemmin taivas ja maa katoaisivat kuin pieninkään kirjain tai kirjaimen osanen mitenkään katoaisi Laista kaiken tapahtumatta” (Mt 5:18). Hän sanoi saddukeuksille, että he olivat erehtyneet ylösnousemuksen suhteen, koska ”ette tunne Raamatun kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa” (Mt 22:29–32; Mr 12:24). Hän oli valmis alistumaan pidätykseen ja kuolemaan, koska hän tiesi, että se tapahtuisi Jumalan kirjoitetun sanan, Pyhän Raamatun, täyttymykseksi (Mt 26:54; Mr 14:27, 49).

Nämä lausunnot soveltuvat tietenkin esikristillisiin Heprealaisiin kirjoituksiin. On selvää, että myös Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset esitettiin ja hyväksyttiin henkeytetyiksi (1Ko 14:37; Ga 1:8, 11, 12; 1Te 2:13), sillä apostoli Pietari sisällytti eräässä lausunnossaan Paavalin kirjeet muiden Raamatun kirjoitusten joukkoon (2Pi 3:15, 16). Koko Raamatun kirjoitusten kokoelma muodostaa siten yhtenäisen ja sopusointuisen Jumalan kirjoitetun sanan (Ef 6:17).

Jäljennösten ja käännösten arvovalta. Jumalan kirjoitettu sana on siis ehdottoman erehtymätön. Tämä pitää paikkansa alkuperäisistä kirjoituksista, joista ainoatakaan ei tiettävästi ole nykyisin olemassa. Noiden alkuperäisten kirjoitusten jäljennösten ja monille kielille tehtyjen käännösten ei voida väittää olevan ehdottoman tarkkoja. On kuitenkin olemassa vankkoja todisteita ja järkeviä syitä uskoa, että saatavilla olevat Pyhän Raamatun käsikirjoitukset ovat likipitäen tarkkoja jäljennöksiä Jumalan kirjoitetusta sanasta ja että epäilyksiä herättävillä kohdilla ei juuri ole merkitystä sanoman sisällön kannalta. Jumalan oma tarkoitus hänen valmistaessaan Pyhän Raamatun ja henkeytetty lausunto, jonka mukaan ”Jehovan sana pysyy ikuisesti”, takaavat sen, että Jehova Jumala on säilyttänyt Raamatun sisällön väärentämättömänä kautta vuosisatojen (1Pi 1:25).

Mistä johtuvat Raamatun heprealaisista kirjoituksista sen kreikkalaisiin kirjoituksiin otettujen lainausten sanamuodossa ilmenevät eroavuudet?

Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat käyttivät ilmeisesti monissa tapauksissa kreikkalaista Septuaginta-käännöstä lainatessaan Heprealaisista kirjoituksista. Toisinaan heidän Septuagintasta lainaamansa käännös eroaa jonkin verran nykyisin tunnetusta Heprealaisten kirjoitusten lukutavasta  (useimmat nykyiset käännökset pohjautuvat heprealaiseen masoreettiseen tekstiin, joka on peräisin n. 900-luvulta). Yhtenä esimerkkinä tästä on Paavalin psalmista 40:6 ottama lainaus, joka sisältää Septuagintassa esiintyvän ilmauksen ”mutta sinä valmistit minulle ruumiin” (Hpr 10:5, 6). Nykyisin saatavilla olevissa psalmin 40:6 heprealaisissa käsikirjoituksissa on tämän ilmauksen sijasta sanat: ”Minun korvani sinä avasit.” Ei voida sanoa varmasti, oliko alkuperäisessä heprealaisessa tekstissä käytetty samaa ilmausta kuin Septuagintassa. Olipa asia miten hyvänsä, Jumalan henki ohjasi Paavalia, kun hän esitti lainauksensa, ja näillä sanoilla on sen vuoksi Jumalan valtuutus. Tämä ei merkitse sitä, että koko Septuaginta-käännöstä olisi pidettävä henkeytettynä, mutta niistä kohdista, joita henkeytetyt kristityt kirjoittajat lainasivat, tuli kiinteä osa Jumalan sanaa.

Joissakin tapauksissa Paavalin ja muiden esittämät lainaukset eroavat siitä sekä heprealaisesta että kreikkalaisesta tekstistä, joka on saatavissa olevissa käsikirjoituksissa. Erot ovat kuitenkin vähäisiä ja lähemmin tarkasteltaessa niiden huomataan johtuvan siitä, että kirjoittaja on vain esittänyt ajatuksen omin sanoin tai supistanut sitä, käyttänyt synonyymejä tai lisännyt selittäviä sanoja tai lauseita. Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjan 2:7:ssä sanotaan, että ”ihmisestä tuli elävä sielu”, kun taas Paavali tätä kohtaa lainatessaan sanoi: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista tuli elävä sielu.’” (1Ko 15:45.) Lisätessään sanat ”ensimmäisestä” ja ”Aadamista” Paavali korosti Aadamin ja Kristuksen vastakohtaisuutta. Lisäys oli täysin sopusoinnussa Raamattuun kirjoitettujen tosiasioiden kanssa eikä millään tavoin vääristänyt lainatun raamatunkohdan merkitystä tai sisältöä. Niillä, joille Paavali kirjoitti, oli Heprealaisten kirjoitusten jäljennöksiä (tai käännöksiä), jotka olivat vanhempia kuin ne, joita meillä on nykyisin, ja he saattoivat tarkistaa hänen lainauksensa samaan tapaan kuin Beroiassa olevat tekivät (Ap 17:10, 11). Se, että ensimmäisen vuosisadan kristillinen seurakunta liitti nämä kirjoitukset Pyhän Raamatun kaanoniin, todistaa, että he hyväksyivät nämä lainaukset osaksi Jumalan henkeytettyä sanaa. (Vrt. myös Sak 13:7:ää Mt 26:31:een.)

Totuudellisia ja valheellisia ”henkeytettyjä ilmauksia”. Kreikkalaista sanaa pneuʹma (henki) käytetään joissakin apostolien kirjoituksissa erikoismerkityksessä. Esimerkiksi 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:2:ssa apostoli Paavali neuvoo Tessalonikassa olevia veljiään, etteivät he järky pois tolaltaan eivätkä ”minkään henkeytetyn ilmauksen [kirjm. ”hengen”] tai suullisen sanoman tai muka meiltä olevan kirjeen välityksellä innostu ajattelemaan, että Jehovan päivä on tullut”. On selvää, että Paavali liittää tässä sanan pneuʹma (henki) viestintäkeinoihin, mm. ”suulliseen sanomaan” tai ”kirjeeseen”. Siitä syystä Langen Commentary on the Holy Scriptures (saksasta käänt. ja toim. P. Schaff, 1976, s.126) sanoo tästä raamatunkohdasta: ”Tällä apostoli tarkoittaa hengen innoitusta, tekaistua ennustusta, profeetan lausuntoa.” Vincentin Word Studies in the New Testament (1957, IV osa, s. 63) sanoo: ”Hengen välityksellä. Sellaisten kristillisessä seurakunnassa olevien yksilöiden profeetallisten lausuntojen välityksellä, jotka väittävät nojautuvansa Jumalalta tulleisiin ilmestyksiin.” Vaikka siis jotkin käännökset kääntävät sanan pneuʹma tässä ja muissa samanlaisissa tapauksissa vain sanalla ”henki”, toiset käännökset kääntävät sen sanoilla ”Hengen ilmoitus” (KR-92), ”ennustus” (JB), ”inspiraatio” (D’Ostervald, Segond; molemmat ranskalaisia) ja ”henkeytetty ilmaus” (UM).

Paavalin sanoista ilmenee selvästi, että on olemassa totuudenmukaisia ja valheellisia ”henkeytettyjä ilmauksia”. Hän viittaa molempiin 1. Timoteuksen kirjeen 4:1:ssä sanoessaan, että Jehovan pyhän hengen henkeyttämä ”henkeytetty ilmaus sanoo nimenomaan, että myöhempinä ajanjaksoina jotkut luopuvat uskosta, kun he kiinnittävät huomiota eksyttäviin henkeytettyihin ilmauksiin ja demonien opetuksiin”. Tämän mukaan demonit ovat valheellisten ”henkeytettyjen ilmausten” alkuunpanijoita. Sen vahvistaa myös näky, jonka apostoli Johannes sai ja jossa hän näki ”kolme epäpuhdasta henkeytettyä ilmausta”, näöltään kuin sammakkoja. Ilmaukset tulivat lohikäärmeen suusta, pedon  suusta ja väärän profeetan suusta, ja hän sanoo nimenomaan, että ne ovat ”demonien henkeyttämiä ilmauksia”, joiden tarkoituksena on koota maan kuninkaat Har-Magedonin sotaan. (Il 16:13–16.)

Johannes ei siis turhaan kehota kristittyjä: ”Koetelkaa henkeytetyt ilmaukset nähdäksenne, ovatko ne Jumalasta.” (1Jo 4:1–3; vrt. Il 22:6.) Sitten hän osoitti, että totuudelliset Jumalan henkeyttämät ilmaukset tulivat tosi kristillisen seurakunnan välityksellä eivätkä epäkristillisistä maailmallisista lähteistä. Johanneksen lausunto oli tietenkin Jehova Jumalan henkeyttämä, mutta sen lisäksi hänen kirjeensä oli laskenut lujan perustuksen suoralle lausunnolle: ”Joka tuntee Jumalan, kuuntelee meitä; joka ei ole Jumalasta, ei kuuntele meitä. Tästä me tunnemme totuuden henkeytetyn ilmauksen ja erheen henkeytetyn ilmauksen.” (1Jo 4:6.) Johannes ei tässä suinkaan esittänyt vain dogmaattista väitettä, vaan hän oli osoittanut, että hän ja toiset tosi kristityt ilmaisivat Jumalan hengen hedelmiä, pääasiassa rakkautta, ja osoittivat oikealla käytöksellään ja totuudenmukaisella puheellaan todella ’vaeltavansa valossa’ Jumalan yhteydessä (1Jo 1:5–7; 2:3–6, 9–11, 15–17, 29; 3:1, 2, 6, 9–18, 23, 24; vrt. Tit 1:16).