Kreikkalainen sana pneuʹma (henki) tulee sanasta pneʹō, joka merkitsee ’hengittää’ tai ’puhaltaa’, ja heprealaisen sanan ruʹaḥ (henki) uskotaan olevan peräisin juuresta, jolla on sama merkitys. Ruʹaḥ ja pneuʹma merkitsevät siis pohjimmaltaan ’henkeä’ eli ’hengitystä, henkäystä, hengenvetoa’, mutta sen lisäksi niillä on muitakin merkityksiä (vrt. Hab 2:19; Il 13:15). Ne voivat merkitä myös tuulta, elävien olentojen elinvoimaa, ihmisen henkeä (henkistä taipumusta), henkipersoonia, mukaan luettuna Jumala ja hänen enkeliluomuksensa, ja Jumalan vaikuttavaa voimaa eli pyhää henkeä (vrt. Koehler ja Baumgartner Lexicon in Veteris Testamenti Libros, Leiden 1958, s. 877–879; Brown, Driver ja Briggs, Hebrew and English Lexicon of the Old Testament, 1980, s. 924–926; Theological Dictionary of the New Testament, toim. G. Friedrich, saksasta käänt. G. Bromiley, 1971, VI osa, s. 332–451). Kaikilla näillä merkityksillä on jotain yhteistä: ne kaikki tarkoittavat sellaista, mikä on ihmissilmälle näkymätöntä ja mikä todistaa liikkeellä olevasta voimasta. Tällainen näkymätön voima kykenee saamaan aikaan näkyviä vaikutuksia.

Eräs toinen heprealainen sana, neša·mahʹ (1Mo 2:7), merkitsee niin ikään ’hengitystä, henkäystä’, mutta se on merkitykseltään suppeampi kuin ruʹaḥ. Kreikkalaisella sanalla pno·ēʹ näyttää olevan samanlainen suppea merkitys (Ap 17:25), ja Septuagintan kääntäjät käyttivätkin sitä sanan neša·mahʹ vastineena.

Tuuli. Tarkastelkaamme ensin kenties helpoimmin käsitettävää merkitystä. Tekstiyhteys osoittaa monesti sanan ruʹaḥ merkitsevän ’tuulta’, esim. ”itätuulta” (2Mo 10:13) ja ”neljää tuulta” (Sak 2:6). Tämä merkitys käy ilmi usein silloin, kun tekstiyhteydessä puhutaan pilvistä, myrskystä, akanoiden lentämisestä tms. (4Mo 11:31; 1Ku 18:45; 19:11; Job 21:18). Koska neljää tuulta käytetään merkitsemään neljää ilmansuuntaa, itää, länttä, pohjoista ja etelää, ruʹaḥ voidaan toisinaan kääntää ”ilmansuunnaksi” tai ”sivuksi” (1Ai 9:24; Jer 49:36; 52:23; Hes 42:16–20).

Jobin 41:15, 16:ssa sanotaan Leviatanin tarkoin toisiinsa sopivista suomuista, ettei ”edes ilma [weruʹaḥ] pääse niiden väliin”. Tässäkin ruʹaḥ edustaa liikkeessä olevaa eikä vain paikallaan olevaa, liikkumatonta ilmaa. Näin ollen myös tässä on mukana ajatus näkymättömästä voimasta, joka on heprean ruʹaḥ-sanan peruspiirre.

Johanneksen 3:8 on ilmeisesti Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa ainoa kohta, jossa pneuʹma esiintyy merkityksessä ’tuuli’.

Ihminen ei voi vallita tuulta; hän ei voi ohjata, opastaa, pidättää eikä omistaa sitä. Tämän vuoksi ”tuuli [ruʹaḥ]” edustaa usein sitä, mitä ihminen ei voi hallita eikä saavuttaa, sellaista mikä on vaikeasti tavoitettavaa, ohi menevää, turhaa tai mistä ei ole mitään todellista hyötyä (vrt. Job 6:26; 7:7; 8:2; 16:3; San 11:29; 27:15, 16; 30:4; Sr 1:14, 17; 2:11; Jes 26:18; 41:29). Tätä puolta käsitellään perusteellisemmin artikkelissa TUULI.

Henkipersoonat. Jumala on ihmissilmille näkymätön (2Mo 33:20; Joh 1:18; 1Ti 1:17), hän on elävä, ja hän käyttää voimaa, jolle  ei ole vertaa koko kaikkeudessa (2Ko 3:3; Jes 40:25–31). Kristus Jeesus sanoo: ”Jumala on Henki [Pneuʹma].” Apostoli kirjoittaa: ”Jehova on Henki.” (Joh 4:24; 2Ko 3:17, 18.) Temppeli, joka rakennetaan Kristukselle, peruskulmakivelle, on ”paikka, jossa Jumala asuu hengen välityksellä” (Ef 2:22).

Tämä ei tarkoita sitä, että Jumala olisi persoonaton, ruumiiton voima kuten tuuli. Raamattu todistaa kiistattomasti hänen olevan persoona; hänellä on myös olinpaikka, joten Kristus saattoi sanoa olevansa ”menossa Isän luo” ”ilmaantuakseen – – Jumalan kasvojen eteen meidän puolestamme” (Joh 16:28; Hpr 9:24; vrt. 1Ku 8:43; Ps 11:4; 113:5, 6). (Ks. JEHOVA: Nimestä tunnistettava Persoona.)

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 6:3:ssa Jumala käyttää ilmausta ”minun henkeni” (ru·ḥiʹ), jonka merkitys voi olla ’minä, henki’, samoin kuin hänen käyttämänsä sanan ”sieluni” (naf·šiʹ) merkitys on ’minä, persoona’ tai ’persoonani’ (Jes 1:14; ks. SIELU: Jumalan sielu). Näin hän asettaa taivaallisen asemansa henkenä maallisen, lihallisen ihmisen aseman vastakohdaksi.

Jumalan Poika. Jumalan ”ainosyntyinen poika”, Sana, oli henkipersoona kuten Isänsäkin, ja siksi ”hän oli olemassa Jumalan muodossa” (Fil 2:5–8), mutta myöhemmin hän ”tuli lihaksi” ja asui ihmisten keskuudessa ihmisenä, Jeesuksena (Joh 1:1, 14). Kun hänen maallinen elämänkulkunsa oli päättynyt, hänet ”saatettiin kuolemaan lihassa mutta tehtiin eläväksi hengessä” (1Pi 3:18). Hänen Isänsä herätti hänet kuolleista ja täytti Poikansa pyynnön tulla kirkastetuksi Isän rinnalla sillä kirkkaudella, joka hänellä oli ollut ennen ihmiseksi tuloaan (Joh 17:4, 5), ja Jumala teki hänestä ”elämää antavan hengen” (1Ko 15:45). Pojasta tuli näin jälleen ihmissilmille näkymätön, sellainen ”joka asuu luoksepääsemättömässä valossa, jota kukaan ihmisistä ei ole nähnyt eikä voi nähdä” (1Ti 6:14–16).

Muita henkiolentoja. Sanoilla ru·aḥ ja pneu·ma tarkoitetaan lukuisissa raamatunkohdissa enkeleitä (1Ku 22:21, 22; Hes 3:12, 14; 8:3; 11:1, 24; 43:5; Ap 23:8, 9; 1Pi 3:19, 20). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa on useimmissa tällaisissa kohdissa kyse pahoista henkiolennoista, demoneista (Mt 8:16; 10:1; 12:43–45; Mr 1:23–27; 3:11, 12, 30).

Psalmissa 104:4 sanotaan, että Jumala ”tekee enkelinsä hengiksi, palvelijansa kuluttavaksi tuleksi”. Joissakin käännöksissä tämä käännetään: ”Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi” tai vastaavalla tavalla (KR-92, PN, Sa). Tällainen heprealaisen tekstin käännös ei ole virheellinen (vrt. Ps 148:8), mutta apostoli Paavalin lainaus tästä kohdasta (Hpr 1:7) on yhtäpitävä Septuagintan kanssa ja vastaa ensiksi lainattua käännöstä. (Heprealaiskirjeen 1:7:n kreikkalaisessa tekstissä määräinen artikkeli [tous] on sanan ”enkelit” eikä sanan ”henget [pneuʹma·ta]” edessä, mikä merkitsee sitä, että tässä puhutaan nimenomaan enkeleistä.) Barnes’ Notes on the New Testament (1974) sanoo: ”Voidaan olettaa, että – – [Paavalilla], joka oli saanut koulutuksen heprean kielessä, olisi ollut parempi mahdollisuus tuntea sen [psalmin 104:4] oikea rakenne kuin meillä, ja moraaliselta näkökannalta on varmaa, että hän todistelussa käyttäisi tätä kohtaa niin kuin sen ymmärsivät ne, joille hän kirjoitti, ts. ne, jotka olivat perehtyneet heprean kieleen ja kirjallisuuteen.” (Vrt. Hpr 1:14.)

Vaikka Jumalan enkelit voivat aineellistua ihmismuotoon ja näyttäytyä ihmisille, he eivät ole luonnostaan aineellisia eli lihallisia vaan näkymättömiä. He ovat eläviä ja aktiivisia ja pystyvät käyttämään suurta voimaa, joten on varsin sopivaa, että heitä kuvataan sanoilla ruʹaḥ ja pneuʹma.

Efesolaiskirjeen 6:12:ssa sanotaan, että kristityillä ”ei ole kamppailua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tämän pimeyden maailmanhallitsijoita vastaan, taivaallisissa olevia pahoja henkivoimia vastaan”. Jakeen jälkimmäinen osa kuuluu kreikasta kirjaimellisesti käännettynä: ”Pahuuden hengellisiä [kreik. ta pneu·ma·ti·kaʹ, mon. neutri] vastaan taivaallisissa [paikoissa].” Useimmissa nykyajan käännöksissä tunnustetaan, ettei tässä tarkoiteta pelkästään jotakin käsitteellistä, ”hengellistä pahuutta” (KJ), vaan pahuutta harjoittavia henkipersoonia. Joitakin esimerkkejä käännöstavoista: ”avaruuden pahoja henkiä” (KR-92), ”pahuuden henkiolentoja – – taivaan  avaruuksissa” (KR-38), ”pahan yli-inhimillisiä voimia – – taivaissa” (NE).

Jumalan vaikuttava voima, pyhä henki. Useimmissa tapauksissa ruʹaḥ ja pneuʹma tarkoittavat Jumalan henkeä, hänen vaikuttavaa voimaansa, pyhää henkeään.

Ei persoona. Opetuksesta, jonka mukaan pyhä henki on persoona ja osa Jumalasta, tuli virallinen kirkon dogmi vasta 300-luvulla. Varhaiset ”kirkkoisät” eivät tällaista opettaneet; 100-luvulla elänyt Justinus Marttyyri opetti, että pyhä henki tarkoitti Jumalan vaikutusta tai toimintatapaa, ja Hippolytoksenkaan mukaan pyhällä hengellä ei ollut persoonallisuutta. Raamattu itse osoittaa johdonmukaisesti, ettei Jumalan pyhä henki ole persoona vaan Jumalan vaikuttava voima, jonka avulla hän toteuttaa tahtonsa ja tarkoituksensa.

Ensiksikin voidaan todeta, että sanat ”taivaassa: Isä, Sana ja Pyhä Henki, ja ne kolme yksi ovat” (KR-1776), jotka löytyvät vanhemmista käännöksistä 1. Johanneksen kirjeen 5:7:stä, ovat todellisuudessa väärennettyjä lisäyksiä alkuperäiseen tekstiin. Erään katolisen käännöksen (The Jerusalem Bible) alaviitteessä sanotaan, että näitä sanoja ”ei ole missään varhaisissa kreikkalaisissa käsikirjoituksissa eikä missään varhaisissa käännöksissä eikä itse Vulgatankaan parhaissa käsikirjoituksissa”. Bruce Metzgerin A Textual Commentary on the Greek New Testament (1975, s. 716–718) käsittelee yksityiskohtaisesti tämän väärennetyn kohdan historiaa. Siinä mainitaan, että tämä kohta löytyy ensi kerran eräästä 300-luvulta peräisin olevasta tutkielmasta nimeltä Liber Apologeticus ja että se ilmaantuu Raamatun vanhoihin latinalaisiin ja Vulgatan käsikirjoituksiin 500-luvulta alkaen. Tätä kohtaa ei ole varsinaisessa tekstissä missään nykyisissä katolisissa eikä protestanttisissa käännöksissä, koska ne tunnustavat sen väärennetyksi (KR-92, NE, NAB).

Personoiminen ei ole todistus persoonallisuudesta. On totta, että Jeesus puhui pyhästä hengestä ”auttajana” ja sanoi, että tämä auttaja ”opettaa”, ”todistaa”, ”opastaa”, ”puhuu”, ”kuulee” ja ”saa”. Joissakin tapauksissa Jeesus käytti kreikkalaisen tekstin mukaan tästä ”auttajasta” (parakleetista) maskuliinista persoonapronominia. (Vrt. Joh 14:16, 17, 26; 15:26; 16:7–15.) Raamatussa ei kuitenkaan ole epätavallista, että personoidaan jokin, mikä ei todellisuudessa ole persoona. Sananlaskujen kirjassa personoidaan viisaus (1:20–33; 8:1–36), ja siitä käytetään sekä alkukielessä (hepreassa) että monissa käännöksissä persoonapronominin feminiinimuotoa. Viisaus personoidaan myös Matteuksen 11:19:ssä ja Luukkaan 7:35:ssä, joissa sillä sanotaan olevan sekä ”tekoja” että ”lapsia”. Apostoli Paavali personoi synnin ja kuoleman ja myös ansaitsemattoman hyvyyden ”kuninkaiksi” (Ro 5:14, 17, 21; 6:12). Hän sanoi synnistä, että se ’sai aiheen’, ’sai aikaan himoitsemista’, ’vietteli’ ja ’tappoi’ (Ro 7:8–11). Mutta Paavali ei selvästikään tarkoittanut, että synti olisi ollut todellisuudessa persoona.

Myös Johanneksen evankeliumikertomuksessa olevat pyhää henkeä koskevat Jeesuksen sanat täytyy ymmärtää asiayhteydessään. Jeesus personoi pyhän hengen puhuessaan tuosta hengestä ”auttajana” (joka kreikassa on maskuliininen substantiivi pa·raʹklē·tos). On siis täysin sopivaa, että Johannes toistaessaan Jeesuksen sanoja käyttää maskuliinisia persoonapronomineja (suomen kielessä ei kieliopillisia sukuja ole) puhuessaan ”auttajasta” eräänä hengen piirteenä. Jos samassa yhteydessä kuitenkin esiintyy kreikkalainen sana pneuʹma, Johannes käyttää silloin pyhästä hengestä puhuessaan neutrisukuista pronominia, sillä sana pneuʹma on itse neutrisukuinen. Johanneksen käyttämä maskuliininen persoonapronomini pa·raʹklē·tos-sanan yhteydessä johtuu siis kieliopin säännöistä eikä uskonnollisesta opista. (Joh 14:16, 17; 16:7, 8.)

Ei osoiteta persoonaksi. Koska Jumala itse on Henki ja pyhä ja kaikki hänen uskolliset enkelipoikansa ovat henkiä ja pyhiä, niin on selvää, että jos ”pyhä henki” olisi persoona, olisi järkevää, että Raamatussa olisi esitetty jokin tapa, jolla tällainen henkipersoona olisi voitu tunnistaa ja erottaa kaikista näistä muista ’pyhistä hengistä’. Voitaisiin odottaa, että sen yhteydessä olisi käytetty vähintäänkin määräistä artikkelia kaikissa niissä  tapauksissa, joissa sitä ei sanota ”Jumalan pyhäksi hengeksi” tai sitä ei ole määritetty jollain muulla samantapaisella ilmauksella. Tämä ainakin erottaisi sen Pyhäksi Hengeksi. Mutta asia onkin päinvastoin: enimmäkseen ilmaus ”pyhä henki” esiintyy kreikkalaisessa tekstissä ilman artikkelia, mikä osoittaa, ettei se ole persoona. (Vrt. Ap 6:3, 5; 7:55; 8:15, 17, 19; 9:17; 11:24; 13:9, 52; 19:2; Ro 9:1; 14:17; 15:13, 16, 19; 1Ko 12:3; Hpr 2:4; 6:4; 2Pi 1:21; Ju 20; Int ja muut rivienväliset käännökset.)

Miten kastetaan sen ”nimessä”. Matteuksen 28:19:ssä puhutaan ”Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimestä”. ”Nimi” voi merkitä muutakin kuin jonkun persoonan nimeä. Kun sanomme suomessa ”lain nimessä” tai ”terveen järjen nimessä”, emme tarkoita mitään persoonaa vaan sitä, mitä laki edustaa, tai sen arvovaltaa tai sitä, mitä terve järki edustaa tai vaatii. Myös kreikkalaisella ”nimi”-sanalla (oʹno·ma) voi olla tämä merkitys. Niinpä kun jotkin käännökset (KR-38, Sa) noudattavat Matteuksen 10:41:ssä kirjaimellisesti kreikkalaista tekstiä ja sanovat, että ”joka profeetan ottaa tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan; ja joka vanhurskaan ottaa tykönsä vanhurskaan nimen tähden, saa vanhurskaan palkan”, niin nykyaikaisemmat käännökset sanovat ”ottaa vastaan profeetan, koska tämä on profeetta” ja ”ottaa vastaan vanhurskaan, koska tämä on vanhurskas” tai muulla vastaavalla tavalla (UM, KR-92, UTN). Robertsonin Word Pictures in the New Testament (1930, I osa, s. 245) sanookin Matteuksen 28:19:stä: ”Tällainen nimen (onoma) käyttö voimasta tai vallasta on tavallista Septugintassa ja papyruksissa.” Siksi kaste ”pyhän hengen nimessä” tarkoittaa sen tunnustamista, että tämä henki on lähtöisin Jumalasta ja toimii hänen tahtonsa mukaan.

Muita todisteita siitä, ettei se ole persoona. Pyhän hengen persoonattomuudesta todistaa myös tapa, jolla sitä käytetään muiden persoonattomien käsitteiden, esim. veden ja tulen yhteydessä (Mt 3:11; Mr 1:8), ja se, että kristittyjä sanotaan kastettavan ”pyhässä hengessä” (Ap 1:5; 11:16). Ihmisiä kehotetaan ’täyttymään hengellä’ viinin sijasta (Ef 5:18). Samoin heidän sanotaan olevan täynnä henkeä viisauden ja uskon (Ap 6:3, 5; 11:24) tai ilon (Ap 13:52) ominaisuuksien ohella, ja 2. Korinttilaiskirjeen 6:6:ssa pyhä henki on mainittu monien tällaisten ominaisuuksien joukossa. On erittäin epätodennäköistä, että pyhää henkeä olisi käytetty tällaisissa yhteyksissä, jos se olisi jumalallinen persoona. Hengen ’todistamisesta’ (Ap 5:32; 20:23) voidaan todeta, että sama asia sanotaan vedestä ja verestä 1. Johanneksen kirjeen 5:6–8:ssa. Vaikka joissakin raamatunkohdissa sanotaan, että henki ”todistaa”, ’puhuu’ tai ”sanoo” jotain, toiset kohdat osoittavat selvästi, että se puhui ihmisten kautta eikä sillä ollut omaa ääntä (vrt. Hpr 3:7; 10:15–17; Ps 95:7; Jer 31:33, 34; Ap 19:2–6; 21:4; 28:25). Sitä voidaankin verrata radioaaltoihin, jotka voivat siirtää mikrofoniin puhuvan henkilön sanoman ja saavat aikaan sen, että kaukana olevat henkilöt kuulevat hänen äänensä ikään kuin puhuvan tuon sanoman radion kaiuttimen kautta. Henkensä välityksellä Jumala siirtää sanomiaan ja tiedottaa tahtonsa maan päällä olevien palvelijoittensa mieleen ja sydämeen, ja he voivat vuorostaan välittää tuon sanoman muille.

Ei pelkkä ”voima”. Kun siis sanoja ruʹaḥ ja pneuʹma käytetään Jumalan pyhästä hengestä, ne tarkoittavat Jumalan näkymätöntä vaikuttavaa voimaa, jonka avulla hän toteuttaa jumalallisen tahtonsa ja tarkoituksensa. Se on ”pyhä”, koska se on peräisin Hänestä eikä maallisesta lähteestä ja koska se on ”pyhyyden henkenä” vapaa kaikesta turmeluksesta (Ro 1:4). Se ei ole pelkästään Jehovan ”voima”, sillä tällä sanalla käännetään pikemminkin muita alkukielten käsitteitä (hepr. koʹaḥ; kreikk. dyʹna·mis). Sanoja ruʹaḥ ja pneuʹma käytetään läheisessä yhteydessä tai jopa rinnakkain näiden ”voimaa” tarkoittavien sanojen kanssa, mikä osoittaa, että niiden välillä on läheinen yhteys mutta kuitenkin selvä ero (Mi 3:8; Sak 4:6; Lu 1:17, 35; Ap 10:38). ”Voima” on pohjimmaltaan kyky toimia ja tehdä jotain, ja se voi olla piilevänä eli toimettomassa tilassa jossakussa tai jossakin. ”Vaikuttava voima” kuvaa sen sijaan tarkemmin johonkuhun tai johonkin kohdistettua tai käytettyä energiaa, ja se voidaan määritellä ”vaikutukseksi, joka saa tai pyrkii saamaan aikaan liikettä tai liikkeen  muutosta”. ”Voimaa” voitaisiin verrata paristoon varastoituun energiaan, kun taas ”vaikuttavaa voimaa” voitaisiin verrata tällaisesta paristosta lähtevään sähkövirtaan. ”Vaikuttava voima” edustaa näin ollen tarkemmin Jumalan henkeä tarkoittavien heprealaisten ja kreikkalaisten sanojen merkitystä, ja tätä tukee Raamatun huolellinen tarkastelu.

Sen käyttö luomisessa. Jehova Jumala loi aineellisen kaikkeuden henkensä eli vaikuttavan voimansa avulla. Raamatussa sanotaan varhaisissa muodostumisvaiheissaan olleesta planeetta Maasta, että ”Jumalan vaikuttava voima [eli ”henki” (ruʹaḥ)] liikehti vesien pinnan yllä” (1Mo 1:2). Psalmissa 33:6 sanotaan: ”Jehovan sanalla tehtiin taivaat ja hänen suunsa hengellä koko niiden armeija.” Jumalan henki voidaan lähettää mahtavan henkäyksen tavoin antamaan voimaa, vaikka sen kohteen ja Jumalan välillä ei olisi mitään fyysistä kosketusta (vrt. 2Mo 15:8, 10). Siinä missä ihminen käyttäisi käsiensä ja sormiensa voimaa jonkin tekemiseen, Jumala käyttää henkeään. Siksi henkeä sanotaan myös Jumalan ”kädeksi” tai ”sormiksi” (vrt. Ps 8:3; 19:1 ja Mt 12:28:aa Lu 11:20:een).

Nykytiede puhuu aineesta järjestyneenä energiana, ikään kuin energiakimppuina, ja tunnustaa, että ”ainetta voidaan muuttaa energiaksi ja energiaa aineeksi” (The World Book Encyclopedia, 1987, 13. osa, s. 246). Sen kaikkeuden valtavuus, jota ihminen on tähän mennessä pystynyt tutkimaan kaukoputkillaan, antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä pohjattomasta energialähteestä, joka Jehova Jumalassa on. Profeetta kirjoittikin: ”Kuka on mitoittanut Jehovan hengen?” (Jes 40:12, 13, 25, 26.)

Kaikkien elollisten ja lisääntymiskyvyn lähde. Ei ainoastaan eloton vaan myös koko elollinen luomakunta on kiitollisuudenvelassa olemassaolostaan ja elämästään Jehovan hengen toiminnalle. Tämän hengen avulla tuotettiin ne alkuperäiset elävät luomukset, joiden välityksellä kaikki nykyisetkin ovat saaneet elämän (vrt. Job 33:4; ks. tämän artikkelin aineistoa, jonka väliotsikkona on ”Hengitys; elämän henkäys; elämänvoima”). Jehova käytti pyhää henkeään elvyttääkseen Abrahamin ja Saaran lisääntymiskyvyn, ja siksi Iisakin voitiin sanoa olleen ”hengellisellä tavalla syntynyt” (Ga 4:28, 29). Henkensä avulla Jumala myös siirsi Poikansa elämän taivaasta maan päälle ja aiheutti hedelmöitymisen juutalaisneitsyen Marian kohdussa (Mt 1:18, 20; Lu 1:35).

Hengen käyttö Jumalan palvelijoiden hyväksi. Jumalan hengen päätoimintatapoja on sen kyky tiedottaa, valaista ja paljastaa asioita. Daavid saattoi sen tähden rukoilla: ”Opeta minut tekemään tahtosi, sillä sinä olet Jumalani. Sinun henkesi on hyvä; johdattakoon se minua oikeamielisyyden maassa.” (Ps 143:10.) Joosef oli paljon aiemmin tulkinnut faraon profeetalliset unet, ja hän pystyi siihen Jumalan avulla. Egyptin hallitsija tunnusti, että Joosefissa vaikutti Jumalan henki. (1Mo 41:16, 25–39.) Tämä hengen valistava voima on erityisen merkittävä profetioissa. Kuten apostoli osoittaa, profetia ei ollut lähtöisin olosuhteiden ja tapahtumien inhimillisestä tulkinnasta, se ei ollut tulos mistään profeettojen synnynnäisestä kyvystä selittää niiden merkitystä tai ennustaa tulevien tapahtumien muotoutumista. Nuo miehet puhuivat sen sijaan ”pyhän hengen johtamina”, Jumalan vaikuttavan voiman liikkeelle panemina ja opastamina. (2Pi 1:20, 21; 2Sa 23:2; Sak 7:12; Lu 1:67; 2:25–35; Ap 1:16; 28:25; ks. PROFEETTA; PROFETIA.) Myös koko Raamattu on ”Jumalan henkeyttämä”, mikä on käännös kreikkalaisesta sanasta the·oʹpneu·stos, joka merkitsee kirjaimellisesti ’Jumalan hengittämää’ (2Ti 3:16). Henki toimi eri tavoin ollessaan yhteydessä Raamattua kirjoittaviin miehiin ja opastaessaan heitä, ja se pani heidät joissakin tapauksissa näkemään näkyjä tai unia (Hes 37:1; Jl 2:28, 29; Il 4:1, 2; 17:3; 21:10), mutta kaikissa tapauksissa se vaikutti heidän mieleensä ja sydämeensä motivoidakseen ja opastaakseen heitä Jumalan tarkoituksen mukaisesti (Da 7:1; Ap 16:9, 10; Il 1:10, 11). (Ks. HENKEYTYS.)

Jumalan henki ei siis vain paljasta Jumalan tahtoa ja auta ymmärtämään sitä vaan antaa hänen palvelijoilleen myös voimaa toimia tuon tahdon mukaan. Henki toimii motivoivana voimana, joka panee heidät liikkeelle ja kannustaa heitä, niin kuin Markus sanoo, että henki ”ajoi” Jeesuksen erämaahan hänen kasteensa  jälkeen (Mr 1:12; vrt. Lu 4:1). Se voi olla heissä kuin ”tuli”, joka saa heidät olemaan ”hengestä palavia” (1Te 5:19; Ap 18:25; Ro 12:11) ja ikään kuin ’lisää höyryä’ eli painetta heissä tietyn työn tekemiseen (vrt. Job 32:8, 18–20; 2Ti 1:6, 7). He saavat ”hengen voimaa” eli hänen ”henkensä välittämää voimaa” (Lu 2:27; Ef 3:16; vrt. Mi 3:8). Se ei silti ole vain jokin tiedostamaton, sokea kannustin, vaan se vaikuttaa heidän mieleensä ja sydämeensä, niin että he voivat olla älyllisessä yhteistoiminnassa tuon heille annetun voiman kanssa. Näin apostoli saattoi sanoa niistä, jotka olivat saaneet kristillisessä seurakunnassa profetoimisen hengen, että ”profeettojen tulee valvoa profeetoilla olevia hengen lahjoja”, jotta voitaisiin säilyttää hyvä järjestys (1Ko 14:31–33).

Moninaisia toimintoja. Samoin kuin sähkövirtaa voidaan käyttää mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, Jumalan henkeäkin käytetään valtuuttamaan ja voimistamaan ihmisiä tekemään monenlaista (Jes 48:16; 61:1–3). Paavali kirjoittikin hengen ihmelahjoista omana aikanaan: ”On moninaisia lahjoja mutta sama henki, ja on moninaisia palveluksia ja kuitenkin sama Herra, ja on moninaisia toimintoja, ja kuitenkin sama Jumala saa aikaan kaikki toiminnat kaikissa. Mutta hengen ilmentymä annetaan kullekin hyödyllisessä tarkoituksessa.” (1Ko 12:4–7.)

Hengellä on pätevöittävä voima eli kyky; se voi tehdä ihmiset päteviksi johonkin työhön tai virkaan. Vaikka Besalel ja Oholiab ovat saattaneet olla kokeneita käsityöläisiä, ennen kuin heidät nimitettiin valmistamaan tabernaakkelin varusteita ja pappien vaatteita, niin Jumalan henki ’täytti heidät viisaudella, ymmärryksellä ja tiedolla’, jotta työ voitiin tehdä tarkoitetulla tavalla. Se lisäsi heidän luontaisia kykyjään ja heidän hankkimaansa tietoa, ja sen ansiosta he pystyivät opettamaan toisia. (2Mo 31:1–11; 35:30–35.) Daavidille annettiin myöhemmin temppelin rakennussuunnitelmat henkeytyksestä, ts. Jumalan hengen toiminnan avulla, ja siksi Daavid saattoi ryhtyä laajoihin valmisteluihin rakennustyötä varten (1Ai 28:12).

Jumalan henki vaikutti Mooseksessa ja hänen kauttaan, niin että hän saattoi profetoida ja suorittaa ihmetekoja sekä johtaa kansakuntaa ja toimia sen tuomarina ja esikuvata siten Kristuksen Jeesuksen tulevaa osaa (Jes 63:11–13; Ap 3:20–23). Epätäydellisenä ihmisenä Mooses totesi kuitenkin vastuukuorman raskaaksi, ja Jumala ’otti henkeä, joka Mooseksessa oli, ja pani sitä 70 vanhimpaan’, niin että he saattoivat auttaa kuorman kantamisessa (4Mo 11:11–17, 24–30). Henki alkoi toimia myös Daavidissa siitä lähtien kun Samuel voiteli hänet, ja se opasti ja valmisti häntä hänen tulevaan kuninkuuteensa (1Sa 16:13).

Joosua tuli ”täyteen viisauden henkeä” Mooseksen seuraajana. Mutta hänessä henki ei saanut aikaan kykyä profetoida ja suorittaa ihmetekoja siinä määrin kuin Mooseksessa. (5Mo 34:9–12.) Hengen ansiosta Joosua pystyi kuitenkin johtamaan Israelia sotaretkillä, joiden tuloksena oli Kanaanin valloittaminen. Jehovan henki ”verhosi” ja ’kannusti’ samoin muitakin miehiä – mm. Otnielia, Gideonia, Jeftaa ja Simsonia – taistelemaan Jumalan kansan puolesta. (Tu 3:9, 10; 6:34; 11:29; 13:24, 25; 14:5, 6, 19; 15:14.)

Jumalan henki auttoi miehiä puhumaan hänen totuuden sanaansa vastustajien edessä rohkeasti ja henkensä uhalla (Mi 3:8).

Hengen ’vuodattaminen’ hänen kansansa ylle on todiste hänen suosiostaan, ja se johtaa siunauksiin ja saa kansan menestymään (Hes 39:29; Jes 44:3, 4).

Tuomion julistaminen ja täytäntöön paneminen. Jumala julistaa ihmisille ja kansakunnille tuomion hengellään ja myös toteuttaa tuomiosäädöksensä rankaisemalla tai tuhoamalla (Jes 30:27, 28; 59:18, 19). Tällaisissa tapauksissa ruʹaḥ voidaan sopivasti kääntää ”puhallukseksi” tai muilla vastaavilla sanoilla, esimerkiksi kun Jehova sanoo panevansa vihastuksessaan ”myrskytuulten puhurin [ruʹaḥ] puhaltamaan” (Hes 13:11, 13; vrt. Jes 25:4; 27:8). Jumalan henki voi ulottua kaikkialle ja toimia joko hänen huomionsa saavien puolesta tai heitä vastaan (Ps 139:7–12).

Ilmestyksen 1:4:ssä mainitaan Jumalan ”seitsemän henkeä”, jotka ovat hänen valtaistuimensa edessä, ja sen jälkeen annetaan seitsemän sanomaa, joista kukin päättyy kehotukseen kuulla, ”mitä henki sanoo  seurakunnille” (Il 2:7, 11, 17, 29; 3:6, 13, 22). Nämä sanomat sisältävät sydäntä tutkivia tuomiojulistuksia ja uskollisuudesta saatavan palkinnon lupauksia. Jumalan Pojalla osoitetaan olevan nämä ”Jumalan seitsemän henkeä” (Il 3:1), ja niiden sanotaan olevan ”seitsemän tulilamppua” (Il 4:5) ja myös kuin teurastetun karitsan seitsemän silmää, ”jotka silmät tarkoittavat niitä Jumalan seitsemää henkeä, jotka on lähetetty koko maahan” (Il 5:6). Koska lukua seitsemän käytettiin muissa profeetallisissa raamatunkohdissa edustamaan kokonaisuutta (ks. LUVUT, NUMEROT), nämä seitsemän henkeä nähtävästi kuvaavat kirkastetun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Karitsan, huomio- ja havaintokyvyn sekä tarkkanäköisyyden täyttä aktiivista ominaisuutta, minkä ansiosta hän pystyy tarkastamaan koko maan.

Jumalan sana on hengen ”miekka” (Ef 6:17), joka ilmaisee, mitä ihminen todellisuudessa on. Se paljastaa kätkössä olevat ominaisuudet tai sydämen asenteet ja saa hänet joko pehmentämään sydäntään ja mukautumaan tuossa sanassa esitettyyn Jumalan tahtoon tai kapinallisesti paaduttamaan sydämensä. (Vrt. Hpr 4:11–13; Jes 6:9, 10; 66:2, 5.) Jumalan sanalla on siksi voimakas osa epäsuotuisan tuomion ennustamisessa, ja koska Jumalan sanan eli sanoman on toteuduttava, tuon sanan on täyttyessään toimittava kuin oljissa oleva tuli ja murskaava pajavasara (Jer 23:28, 29). Kristus Jeesus julistaa Jumalan Pääedustajana, ”Jumalan Sanana”, jumalallisia tuomiosanomia, ja hänet on valtuutettu määräämään sellaisten tuomioiden täytäntöönpano tuomittaville. Tätä epäilemättä tarkoitetaan viitattaessa siihen, että hän tulee surmaamaan Jumalan viholliset ”suunsa hengellä” eli vaikuttavalla voimalla. (Vrt. 2Te 2:8; Jes 11:3, 4; Il 19:13–16, 21.)

Jumalan henki toimii ”auttajana” seurakunnan hyväksi. Kuten Jeesus lupasi, hän pyysi taivaaseen noustuaan Isältään pyhää henkeä eli Jumalan vaikuttavaa voimaa, ja hänelle annettiin valta käyttää tätä henkeä. Hän ’vuodatti sitä’ uskollisten opetuslastensa päälle helluntaipäivänä ja jatkoi sen vuodattamista sen jälkeen niiden hyväksi, jotka kääntyivät Jumalan puoleen hänen Poikansa kautta. (Joh 14:16, 17, 26; 15:26; 16:7; Ap 1:4, 5; 2:1–4, 14–18, 32, 33, 38.) Niin kuin heidät oli kastettu veteen, nyt heidät kaikki ”kastettiin – – yhdeksi ruumiiksi” tuolla yhdellä hengellä, ikään kuin upotettiin siihen, kuten rautakappale voidaan upottaa magneettikenttään ja tehdä siten magneettiseksi (1Ko 12:12, 13; vrt. Mr 1:8; Ap 1:5). Vaikka Jumalan henki oli toiminut opetuslapsissa aiemminkin, minkä todisteena oli heidän kykynsä ajaa ulos demoneja (vrt. Mt 12:28; Mr 3:14, 15), se toimi nyt heissä voimakkaammin ja laajemmin sekä uusilla tavoilla, joita he eivät olleet ennen kokeneet (vrt. Joh 7:39).

Kristuksella Jeesuksella on messiaanisena Kuninkaana ”viisauden ja ymmärryksen henki, neuvon ja väkevyyden henki, tiedon ja Jehovan pelon henki” (Jes 11:1, 2; 42:1–4; Mt 12:18–21). Tämä vanhurskauteen suuntautuva voima on ilmeinen hänen käyttäessään Jumalan vaikuttavaa voimaa eli henkeä maan päällä olevan kristillisen seurakunnan ohjaamiseen Jumalan nimittämänä Päänä, Omistajana ja Herrana (Kol 1:18; Ju 4). ”Auttajana” tämä henki auttoi nyt seurakuntaan kuuluvia ymmärtämään paremmin Jumalan tahtoa ja tarkoitusta ja avasi heille Jumalan profeetallisen sanan (1Ko 2:10–16; Kol 1:9, 10; Hpr 9:8–10). He saivat voimaa palvella todistajina kaikessa maassa (Lu 24:49; Ap 1:8; Ef 3:5, 6), ja heille suotiin hengen ihmelahjoja, joiden ansiosta he pystyivät puhumaan vierailla kielillä, profetoimaan, parantamaan ja tekemään paljon muuta, mikä edisti heidän hyvän uutisen julistustaan ja oli todisteena heidän jumalallisesta valtuutuksestaan ja tuestaan (Ro 15:18, 19; 1Ko 12:4–11; 14:1, 2, 12–16; vrt. Jes 59:21). (Ks. LAHJAT JUMALALTA: Hengen lahjat.)

Seurakunnan Valvojana Jeesus käytti tätä henkeä hallinnollisissa asioissa: opastamaan miesten valitsemisessa erikoistehtäviin ja palvelemaan valvojina ja opettajina ja seurakunnan ”palauttamisessa kohdalleen” (Ap 13:2–4; 20:28; Ef 4:11, 12). Hän pani heidät liikkeelle ja toisaalta pidätteli heitä ja ilmaisi täten, mihin heidän tuli keskittää ponnistelunsa palveluksessaan (Ap 16:6–10; 20:22), ja hän teki heistä tehokkaita kirjoittamaan ’Kristuksen kirjeitä, jotka on kirjoitettu Jumalan hengellä  lihatauluihin, ihmissydämiin’ (2Ko 3:2, 3; 1Te 1:5). Kuten oli luvattu, henki virkisti heidän muistiaan, elvytti heidän henkisiä kykyjään ja rohkaisi heitä todistamaan jopa hallitsijoiden edessä (vrt. Mt 10:18–20; Joh 14:26; Ap 4:5–8, 13, 31; 6:8–10).

”Elävinä kivinä” he rakentuivat Kristukselle perustetuksi hengelliseksi temppeliksi, jossa uhrattaisiin ”hengellisiä uhreja” (1Pi 2:4–6; Ro 15:15, 16) ja laulettaisiin hengellisiä lauluja (Ef 5:18, 19) ja jossa Jumala asuisi hengen välityksellä (1Ko 3:16; 6:19, 20; Ef 2:20–22; vrt. Hag 2:5). Jumalan henki on suunnattoman vahva yhdistävä voima, ja niin kauan kuin nämä kristityt antoivat sen vapaasti vaikuttaa keskuudessaan, se yhdisti heidät rauhaisasti rakkauden ja antaumuksen sitein, jotka liittivät heidät Jumalaan, hänen Poikaansa ja toinen toiseensa (Ef 4:3–6; 1Jo 3:23, 24; 4:12, 13; vrt. 1Ai 12:18). Hengen lahja ei varustanut heitä mekaaniseen toimintaan, kuten se oli varustanut Besalelin ja muut, jotka olivat valmistaneet aineellisia rakennuksia ja välineitä, vaan se valmisti heitä hengelliseen työhön: opettamiseen, opastamiseen, paimentamiseen ja neuvomiseen. Heidän muodostamansa hengellinen temppeli piti kaunistaa Jumalan hengen kauniilla hedelmillä, ja tämä hedelmä – ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, huomaavaisuus, hyvyys, usko” ja muut samanlaiset ominaisuudet – oli vastaansanomaton todiste siitä, että Jumalan henki vaikutti heissä ja heidän keskuudessaan (Ga 5:22, 23; vrt. Lu 10:21; Ro 14:17). Tämä oli perustava ja pääasiallinen tekijä, joka sai aikaan hyvän järjestyksen ja tehokkaan ohjauksen heidän keskuudessaan (Ga 5:24–26; 6:1; Ap 6:1–7; vrt. Hes 36:26, 27). He alistuivat ”hengen lakiin”, joka tehokkaana vanhurskauteen ohjaavana voimana pyrki estämään heitä harjoittamasta luonnostaan syntisen lihan tekoja (Ro 8:2; Ga 5:16–21; Ju 19–21). Heidän luottamuksensa perustui heissä vaikuttavaan Jumalan henkeen, ei lihallisiin kykyihin eikä henkilökohtaiseen taustaan (1Ko 2:1–5; Ef 3:14–17; Fil 3:1–8).

Kun heräsi kysymyksiä, pyhä henki auttoi ratkaisuun pääsemisessä, kuten ympärileikkauskysymyksessä, jonka apostolien ja Jerusalemin vanhinten ryhmä eli neuvosto ratkaisi. Pietari kertoi siitä, miten henki annettiin kansakuntien ympärileikkaamattomille ihmisille, Paavali ja Barnabas selostivat hengen toimintaa siinä palveluksessa, jota he olivat suorittaneet tällaisten ihmisten keskuudessa, ja Jaakob, jota pyhä henki epäilemättä auttoi muistamaan Raamatun kirjoituksia, kiinnitti huomiota Aamoksen henkeytettyyn profetiaan, jossa ennustettiin, miten kansakuntien ihmisiä kutsuttaisiin Jumalan nimellä. Näin Jumalan pyhä henki viittasi koko voimallaan yhteen suuntaan, ja sen tunnustaen tämä ryhmä eli neuvosto sanoi kirjoittaessaan kirjeen, joka sisälsi heidän päätöksensä: ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät.” (Ap 15:1–29.)

Voitelee, siittää, antaa ’hengellisen elämän’. Jumala oli voidellut Jeesuksen pyhällä hengellään hänen kasteensa aikaan (Mr 1:10; Lu 3:22; 4:18; Ap 10:38), ja samoin hän voiteli nyt Jeesuksen opetuslapset. Tämä hengellä voitelu oli heille ”ennakkovakuutena” siitä taivaallisesta perinnöstä, johon heidät oli nyt kutsuttu (2Ko 1:21, 22; 5:1, 5; Ef 1:13, 14), ja se todisti heille, että Jumala oli siittänyt heidät pojikseen ja luvannut heille henkielämän taivaissa (Joh 3:5–8; Ro 8:14–17, 23; Tit 3:5; Hpr 6:4, 5). Heidät puhdistettiin, pyhitettiin ja julistettiin vanhurskaiksi ”Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme hengellä”, joka oli pätevöittänyt Jeesuksen antamaan lunastusuhrin ja tulemaan Jumalan ylimmäiseksi papiksi (1Ko 6:11; 2Te 2:13; Hpr 9:14; 1Pi 1:1, 2).

Tämän taivaallisen kutsun ja perinnön vuoksi Jeesuksen hengellävoidelluilla seuraajilla oli hengellinen elämä, vaikka he vielä elivätkin epätäydellisinä, lihallisina luomuksina. Apostoli tarkoittaa ilmeisesti tätä verratessaan maallisia isiä Jehova Jumalaan, ”hengellisen elämämme [kirjm. ”henkien”] Isään” (Hpr 12:9; vrt. jakeeseen 23). Kristuksen perijätovereina, jotka on määrä herättää kuolleista henkiruumiissa, jossa on hänen taivaallinen kuvansa, heidän tulisi elää maan päällä ”yhtenä henkenä” hänen yhteydessään, joka on heidän Päänsä, antamatta lihansa halujen tai moraalittomien taipumusten vallita heitä  voimallaan, mikä saattaisi johtaa jopa siihen, että heistä tulisi ”yhtä lihaa” porton kanssa (1Ko 6:15–18; 15:44–49; Ro 8:5–17).

Jumalan hengen saaminen ja säilyttäminen. Pyhä henki on Jumalan ”ilmainen lahja”, jonka hän antaa mielellään niille, jotka vilpittömästi etsivät ja pyytävät sitä (Ap 2:38; Lu 11:9–13). Tärkeintä on oikea sydämentila (Ap 15:8), mutta olennaisia tekijöitä ovat myös tieto ja Jumalan vaatimuksiin mukautuminen (vrt. Ap 5:32; 19:2–6). Kun kristitty on kerran saanut Jumalan hengen, hänen ei pitäisi ’murehduttaa’ sitä olemalla piittaamatta siitä (Ef 4:30; vrt. Jes 63:10), mikä voisi tapahtua, jos hän toimisi vastoin sen johtoa, kiinnittäisi sydämensä muihin tavoitteisiin kuin mihin se ohjaa ja kannustaa tai hylkäisi Jumalan henkeytetyn sanan ja sen neuvot eikä soveltaisi niitä itseensä (Ap 7:51–53; 1Te 4:8; vrt. Jes 30:1, 2). Toimimalla ulkokultaisesti voi ”valehdella” pyhälle hengelle, jonka avulla Kristus ohjaa seurakuntaa, ja ne, jotka tällä tavoin ’panevat koetukselle’ sen voiman, kulkevat tuhoon johtavaa tietä (Ap 5:1–11; vrt. Ro 9:1). Jumalan hengen selvän ilmenemisen harkittu vastustaminen ja sitä vastaan kapinoiminen voi merkitä tuon hengen rienaamista, anteeksiantamatonta syntiä (Mt 12:31, 32; Mr 3:29, 30; vrt. Hpr 10:26–31).

Hengitys; elämän henkäys; elämänvoima. Kertomuksessa ihmisen luomisesta sanotaan, että Jumala muodosti ihmisen maan tomusta ja ”puhalsi [eräs muoto sanasta na·faḥʹ] hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen [eräs muoto sanasta neša·mahʹ], ja ihmisestä tuli elävä sielu [neʹfeš]” (1Mo 2:7; ks. SIELU). Neʹfeš voidaan kirjaimellisesti kääntää ”hengittäjäksi”, ts. ”hengittäväksi luomukseksi”, joka voi olla ihminen tai eläin. Sanaa neša·mahʹ onkin käytetty merkityksessä ”hengittävä” tai ”hengittävä luomus” ja siten käytännössä sanan neʹfeš ’sielu’ synonyyminä (vrt.  5Mo 20:16; Jos 10:39, 40; 11:11; 1Ku 15:29). 1. Mooseksen kirjan 2:7:ssä käytetään sanaa neša·mahʹ kuvaamaan sitä, miten Jumala antoi Aadamin ruumiille elämän, niin että ihmisestä tuli ”elävä sielu”. Muut raamatunkohdat osoittavat kuitenkin, että kyseessä ei ollut pelkästään ilman hengittäminen eli keuhkojen täyttäminen ilmalla ja niiden tyhjentäminen siitä. Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjan 7:22:ssa kuvaillaan ihmis- ja eläinelämän tuhoutumista arkin ulkopuolella vedenpaisumuksen aikaan seuraavasti: ”Kaikki, joiden sieraimissa elämän voiman [tai ”hengen” (ruʹaḥ)] hengitys [eräs muoto sanasta neša·mahʹ] vaikutti, kaikki, jotka olivat kuivalla maalla, kuolivat.” Neša·mahʹ ’hengitys, henkäys’ liittyy siis suoranaisesti sanaan ruʹaḥ, joka tässä kuvailee sitä henkeä eli elämänvoimaa, joka vaikuttaa kaikissa elollisissa luomuksissa, ihmis- ja eläinsieluissa.

Sanakirjassa Theological Dictionary of the New Testament (VI osa, s. 336) sanotaan: ”Henkäys voidaan todeta ainoastaan liikkeestä [kuten rintakehän liikkeestä tai sierainten laajenemisesta], ja se on myös elämän merkki, ehto ja ylläpitäjä, joka näyttää olevan erityisesti sidoksissa hengittämiseen.” Siksi neša·mahʹ eli ’hengitys, henkäys’ on sekä ruʹaḥin eli elämänvoiman tuote että myös pääkeino tuon elämänvoiman ylläpitämiseen elollisissa luomuksissa. Tieteellisten tutkimusten perusteella tiedetään esimerkiksi, että elämää on joka ainoassa solussa, joita ihmisruumiissa on sata biljoonaa, ja että vaikka miljardeja soluja kuolee joka minuutti, niin uusien elävien solujen tuotanto on käynnissä jatkuvasti. Elämänvoima, joka toimii kaikissa elävissä soluissa, on riippuvainen hengityksen ruumiiseen tuomasta hapesta, jota verivirta kuljettaa kaikkiin soluihin. Ilman happea jotkin solut alkavat kuolla muutamassa minuutissa, toiset taas pitemmän ajan kuluttua. Vaikka ihminen voi tulla toimeen hengittämättä muutamia minuutteja ja silti jäädä eloon, niin ilman hänen soluissaan olevaa elämänvoimaa hän on kuollut, eivätkä mitkään ihmisten yritykset pysty palauttamaan häntä henkiin. Ihmisen Suunnittelijan ja Luojan henkeyttämät Heprealaiset kirjoitukset käyttävät ilmeisesti sanaa ruʹaḥ tarkoittamaan tätä elintärkeää voimaa, joka on elämän perusta, ja sanaa neša·mahʹ edustamaan hengitystä, joka pitää sitä yllä.

Koska hengitys liittyy niin erottamattomasti elämään, sanat neša·mahʹ ja ruʹaḥ rinnastetaan selvästikin toisiinsa useissa raamatunkohdissa. Job ilmaisi päättäneensä välttää  epävanhurskautta ”niin kauan kuin koko hengitykseni [eräs muoto sanasta neša·mahʹ] on vielä minussa ja Jumalan henki [weruʹaḥ] on sieraimissani” (Job 27:3–5). Elihu sanoi: ”Jos hän [Jumala] – – kokoaa luokseen tämän hengen [eräs muoto sanasta ruʹaḥ] ja hengityksen [eräs muoto sanasta neša·mahʹ], niin kaikki liha yhdessä heittää henkensä ja ihminen palaa tomuun.” (Job 34:14, 15.) Psalmi 104:29 sanoo samaan tapaan maan luomuksista, ihmisistä ja eläimistä: ”Jos [sinä Jumala] otat pois niiden hengen, ne kuolevat ja palaavat tomuunsa.” Jesajan 42:5:ssä sanotaan, että Jehova on se, ”joka levittää maan ja sen, mitä se tuottaa, joka antaa hengityksen kansalle, joka sen päällä on, ja hengen siinä vaeltaville”. Hengitys (neša·mahʹ) ylläpitää ihmisten elämää, ja henki (ruʹaḥ) on elämänvoima, jonka ansiosta ihminen voi liikkua, kävellä ja toimia elollisena luomuksena (vrt. Ap 17:28). Hän ei ole ihmisten valmistamien elottomien ja hengettömien epäjumalankuvien kaltainen (Ps 135:15, 17; Jer 10:14; 51:17; Hab 2:19).

Vaikka sanat neša·mahʹ (hengitys, henkäys) ja ruʹaḥ (henki, vaikuttava voima, elämänvoima) joskus rinnastetaan toisiinsa, niiden merkitys ei ole sama. Sanasta ”henki” eli ruʹaḥ puhutaan tosin joskus ikään kuin se olisi itse hengitys (neša·mahʹ), mutta tämä näyttää johtuvan vain siitä, että hengitys on pääasiallinen näkyvä todiste jonkun ruumiissa olevasta elämänvoimasta (Job 9:18; 19:17; 27:3).

Hesekielin 37:1–10:ssä esitetään vertauskuvallinen näky kuivien luiden laaksosta, jossa luut liittyivät yhteen ja niiden päälle tuli jänteet, liha ja nahka, mutta ”henkeä [weruʹaḥ] niissä ei ollut”. Hesekieliä käskettiin profetoimaan ”tuulenhengelle [ha·ruʹaḥ]” ja sanomaan: ”Tule, oi tuulenhenki, neljältä tuulelta [eräs muoto sanasta ruʹaḥ] ja puhalla näihin tapettuihin, jotta ne heräisivät eloon.” Viittaus neljään tuuleen osoittaa, että tuuli (tuulenhenki) on tässä tapauksessa sopiva käännösvastine sanalle ruʹaḥ. Mutta kun tällainen ”tuulenhenki”, joka on vain liikkeessä olevaa ilmaa, meni kuolleiden sieraimiin, siitä tuli ”henki”, joka edelleenkin oli liikkeessä olevaa ilmaa, ts. hengitysilmaa. Hesekiel saattoi myös nähdä näyssä, miten ruumiit alkoivat hengittää, vaikka hän ei voinutkaan nähdä niitä elvyttävää elämänvoimaa, tätä henkeä. Kuten jakeissa 11–14 osoitetaan, näky kuvasi Israelin kansan hengellistä (ei ruumiillista) elpymistä sen oltua jonkin aikaa hengellisesti kuolleessa tilassa Babylonin pakkosiirtolaisuutensa takia. Koska tähän kansaan kuuluvat olivat jo fyysisesti elossa ja siis hengittivät, on johdonmukaista ymmärtää ruʹaḥ elämänvoimaksi jakeessa 14, jossa Jumala sanoo, että hän panee ’henkensä’ omaan kansaansa, jotta siihen kuuluvat tulisivat hengellisesti puhuen eläviksi.

Samanlainen vertauskuvallinen näky on esitetty Ilmestyksen 11. luvussa. Siinä nähdään ”kaksi todistajaa”, jotka tapetaan ja joiden ruumiiden annetaan maata kadulla kolme ja puoli päivää. Sitten ”heihin meni Jumalasta elämän henkeä [pneuʹma], ja he nousivat jaloilleen”. (Il 11:1–11.) Tässäkin näyssä valaistaan hengellistä elpymistä fyysisellä tapahtumalla. Siinä osoitetaan myös, että kreikan pneuʹma voi samoin kuin heprean ruʹaḥ edustaa Jumalan elämänantavaa voimaa, joka elvyttää ihmissielun eli persoonan. Jaakobin kirjeen 2:26:ssa sanotaankin: ”Ruumis ilman henkeä [pneuʹma·tos] on kuollut.” (Int.)

Kun Jumala siis loi ihmisen Eedenissä ja puhalsi hänen sieraimiinsa ”elämän henkäyksen [eräs muoto sanasta neša·mahʹ]”, on selvää, että ihmiskeuhkojen ilmalla täyttämisen lisäksi Jumala pani elämänvoiman eli hengen (ruʹaḥ) antamaan elämän kaikille Aadamin ruumiin soluille (1Mo 2:7; vrt. Ps 104:30; Ap 17:25).

Tämä elämänvoima siirtyy vanhemmilta heidän jälkeläisilleen hedelmöityksessä. Koska Jehova oli tämän ihmiselle annetun elämänvoiman alkuperäinen Lähde ja lisääntymistapahtuman Alkuunpanija, voimme hyvällä syyllä lukea elämämme hänen ansiokseen, vaikka emme olekaan saaneet sitä suoraan häneltä vaan epäsuorasti vanhempiemme kautta. (Vrt. Job 10:9–12; Ps 139:13–16; Sr 11:5.)

Elämänvoima eli henki on persoonaton. Kuten on jo todettu, Raamattu mainitsee, että ruʹaḥ eli elämänvoima on paitsi  ihmisissä myös eläimissä (1Mo 6:17; 7:15, 22). Saarnaajan 3:18–22 osoittaa ihmisen kuolevan samoin kuin eläimetkin, sillä ”niillä kaikilla on sama henki [weruʹaḥ], niin ettei ihmisellä ole mitään etusijaa eläimeen nähden”, ts.  molemmille yhteiseen elämänvoimaan nähden. On näin ollen selvää, että ”henki” eli elämänvoima (ruʹaḥ) on tässä merkityksessä käytettynä persoonaton. Asian valaisemiseksi voisimme verrata elämänvoimaa erääseen toiseen näkymättömään voimaan, sähköön, jonka avulla erilaisia laitteita voidaan panna toimimaan: liedet tuottamaan lämpöä, tuulettimet puhaltamaan ilmaa, tietokoneet ratkaisemaan vaikeita tehtäviä ja televisiot näyttämään kuvia ja antamaan ääntä. Silti sähkövirralla ei ole koskaan niiden laitteiden ominaisuuksia, joissa se toimii tai joihin se vaikuttaa.

Sen tähden psalmissa 146:3, 4 sanotaan ihmisestä, että kun ”hänen henkensä [eräs muoto sanasta ruʹaḥ] lähtee, hän palaa maaperäänsä; sinä päivänä hänen ajatuksensa häviävät”. Ihmisen ruumiin soluissa vaikuttanut henki eli elämänvoima ei säilytä mitään noiden solujen ominaisuuksista eikä siten jatka esimerkiksi aivosolujen osuutta ajattelussa. Jos henki eli elämänvoima (ruʹaḥ; pneuʹma) ei olisi persoonaton, se merkitsisi sitä, että eräiden naisten lapset, jotka profeetat Elia ja Elisa herättivät kuolleista, olivat todellisuudessa tietoisessa tilassa jossakin sinä aikana, jona he olivat kuolleita. Sama olisi koskenut Lasarusta, joka herätettiin kuolleista nelisen päivää kuolemansa jälkeen. (1Ku 17:17–23; 2Ku 4:32–37; Joh 11:38–44.) Jos näin olisi ollut, niin on järkevää olettaa, että he olisivat muistaneet tällaisen tietoisen olemassaolon tuolta ajalta ja olisivat kuolleista herättämisensä jälkeen kuvailleet sitä, kertoneet siitä. Mutta mikään ei osoita, että yksikään heistä olisi puhunut siitä sanaakaan. Kuolleen yksilön persoonallisuus ei siis säily elämänvoimassa eli hengessä, joka lakkaa toimimasta vainajan ruumiin soluissa.

Saarnaajan 12:7:ssä sanotaan, että kuolemassa ihmisen ruumis palaa maahan, ”ja henki palaa tosi Jumalan luo, joka sen antoi”. Ihminen itse ei ole koskaan ollut taivaassa Jumalan luona; se mikä ”palaa” Jumalan luo, on siksi se elämänvoima, jonka ansiosta ihminen saattoi elää.

Ihmisessä (samoin kuin eläimissä) olevan elämänvoiman eli hengen persoonattoman luonteen vuoksi on selvää, että Daavidin psalmissa 31:5 esittämät sanat, jotka Jeesus lainasi kuolinhetkellään (Lu 23:46), ”sinun käteesi minä uskon henkeni”, tarkoittivat sitä, että Jumalaa pyydettiin vartioimaan tuota elämänvoimaa eli huolehtimaan siitä (vrt. Ap 7:59). Jonkin voiman todellista ja kirjaimellista siirtymistä tältä planeetalta Jumalan taivaalliseen läsnäoloon ei välttämättä vaadita. Eläinuhrien hyvästä tuoksusta sanottiin, että Jumala ”tunsi” sen (1Mo 8:20, 21), vaikka tämä tuoksu epäilemättä pysyi maan ilmakehässä, ja samoin Jumala saattoi ’koota luokseen’ eli saattoi hyväksyä hänelle luovutetun hengen eli elämänvoiman kuvaannollisessa merkityksessä, ts. ilman elämänvoiman kirjaimellista siirtymistä pois maan päältä (Job 34:14; Lu 23:46). Kun joku uskoo Jumalalle henkensä, se merkitsee siis ilmeisesti sitä, että hän toivoo Jumalan palauttavan tulevaisuudessa tämän elämänvoiman ylösnousemuksen välityksellä (vrt.  4Mo 16:22; 27:16; Job 12:10; Ps 104:29, 30).

Liikkeelle paneva henkinen taipumus. Molempia sanoja ruʹaḥ ja pneuʹma käytetään tarkoittamaan myös sitä voimaa, joka saa ihmisen ilmaisemaan tiettyä asennetta, mielenlaatua tai tunnetta tai ryhtymään tiettyyn toimintaan tai menettelyyn. Vaikka tämä voima ihmisessä on itsessään näkymätön, se saa aikaan näkyviä tuloksia. Suomalaisten puheenparsien käyttö on huomattavassa määrin rinnakkaista tälle ”hengeksi” käännettyjen ja pohjimmaltaan henkäystä tai liikkeessä olevaa ilmaa tarkoittavien heprealaisten ja kreikkalaisten sanojen käytölle. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku ilmaisee ”tyyntä henkeä” tai että häntä vaivaa ”ylpeyden henki”. Ihmisryhmästä ja siihen vaikuttavasta vallitsevasta voimasta voidaan käyttää mm. sanontaa ”päästä tilaisuuden henkeen” tai voidaan puhua ”kodin hengestä”, ”työpaikan hengestä”, ”neuvottelujen hengestä” ja ”talkoohengestä”. Voidaan käyttää sellaisia kielikuvia kuin ”tyytymättömyyden ilmapiiri” tai ”läpi kansan puhalsivat muutoksen tuulet”.  Näillä kaikilla tarkoitetaan tätä näkymätöntä vaikuttavaa voimaa, joka toimii ihmisissä ja saa heidät puhumaan ja menettelemään tietyllä tavalla.

Samoin kerrotaan Iisakin ja Rebekan ”mielikarvaudesta [kirjm. ”hengen karvaudesta”]”, joka johtui Esaun avioliitosta heettiläisten naisten kanssa (1Mo 26:34, 35), ja Ahabin vallanneesta hengen murheellisuudesta, mikä riisti häneltä ruokahalun (1Ku 21:5). ”Mustasukkaisuuden henki” voi saada miehen suhtautumaan vaimoonsa epäluuloisesti ja johtaa jopa aviorikossyytteisiin tätä vastaan (4Mo 5:14, 30).

Perusajatus voimasta, joka panee liikkeelle ja antaa pontta jonkun puheelle ja teoille, nähdään myös viittauksista Joosuaan, ”mieheen jossa on henkeä” (4Mo 27:18), ja Kalebiin, jossa oli ”erilainen henki” kuin suurimmassa osassa israelilaisia, jotka olivat menettäneet rohkeutensa kymmenen vakoojan huonon raportin vuoksi (4Mo 14:24). Elialla oli runsaasti tarmoa ja voimaa innokkaassa Jumalan palveluksessaan, ja Elisa pyysi kahta osaa Elian hengestä hänen seuraajanaan (2Ku 2:9, 15). Johannes Kastaja ilmaisi samaa tarmoa ja energistä intoa kuin Elia oli osoittanut, ja tämän ansiosta Johanneksella oli voimakas vaikutus kuulijoihinsa; siksi hänen voitiin sanoa kulkeneen ”Elian hengessä ja voimassa” (Lu 1:17). Toisaalta Salomon rikkaus ja viisaus tekivät niin valtavan vaikutuksen Saban kuningattareen, että ”hänen henkensä salpautui” (1Ku 10:4, 5). Tässä samassa perusmerkityksessä jonkun henki voidaan ’herättää’ (1Ai 5:26; Esr 1:1, 5; Hag 1:14; vrt. Sr 10:4), se voi ’joutua kiihdyksiin’ tai ’kiusaantua’ (1Mo 41:8; Da 2:1, 3; Ap 17:16), ’tyyntyä’ (Tu 8:3), olla ”ahdingossa”, ’nääntyä’ (Job 7:11; Ps 142:2, 3; vrt. Joh 11:33; 13:21) ja ’elpyä’ sekä ’virvoittua’ (1Mo 45:27, 28; Jes 57:15, 16; 1Ko 16:17, 18; 2Ko 7:13; vrt. 2Ko 2:13).

Sydän ja henki. Sydämestä puhutaan usein hengen yhteydessä, mikä ilmaisee selvää sukulaisuutta. Koska kuvaannollisella sydämellä osoitetaan olevan kyky ajatella ja motivoida ja koska se on läheisessä yhteydessä tunteisiin ja kiintymykseen (ks. SYDÄN), sillä on epäilemättä suuri osuus ihmisen ilmaiseman hengen (vallitsevan henkisen taipumuksen) kanssa. 2. Mooseksen kirjan 35:21:ssä rinnastetaan sydän ja henki toisiinsa sanomalla, että ”jokainen jonka sydän häntä kehotti, ja – – jokainen jonka henki häntä kannusti” toi anteja tabernaakkelin rakentamista varten. Sitä vastoin kun kanaanilaiset saivat kuulla Jehovan Israelin hyväksi suorittamista voimateoista, ’heidän sydämensä alkoi raueta, eikä kenessäkään enää noussut henkeä’, ts. kenelläkään ei ollut aloitekykyä ryhtyä toimiin israelilaisjoukkoja vastaan (Jos 2:11; 5:1; vrt. Hes 21:7). Toisissa kohdissa puhutaan ’sydämen tuskasta ja hengen murtumisesta’ (Jes 65:14), tai niissä on muita vastaavia ilmauksia (vrt. Ps 34:18; 143:4, 7; San 15:13). Ilmeisesti siksi, että vaikuttavalla voimalla on vahva vaikutus mieleen, Paavali kehottaa: ”Teidän tulee uudistua mieleenne vaikuttavassa voimassa [eräs muoto sanasta pneuʹma] ja pukea yllenne uusi persoonallisuus, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa.” (Ef 4:23, 24.)

Hengen hillitsemisen välttämättömyyttä korostetaan voimakkaasti. ”Kuin kaupunki, johon on murtauduttu, joka on muuria vailla, on mies, joka ei hillitse henkeään.” (San 25:28.) Ärsytettynä ihminen voi toimia kuin typerä, joka kärsimättömästi ’purkaa koko henkensä’, kun taas ”viisas säilyttää sen tyynenä loppuun asti” (San 29:11; vrt. 14:29, 30). Mooses salli itsensä ärsyyntyä kohtuuttomasti, kun israelilaiset kerran ”katkeroittivat hänen henkensä ja hän alkoi puhua harkitsemattomasti huulillaan” omaksi vahingokseen (Ps 106:32, 33). Niinpä se, ”joka on hidas vihastumaan, on parempi kuin väkevä mies, ja henkensä hillitsevä on parempi kuin kaupungin valloittaja” (San 16:32). Tämä vaatii nöyryyttä (San 16:18, 19; Sr 7:8, 9), ja ”nöyrähenkinen hankkii kunniaa” (San 29:23). Tieto ja tarkkanäköisyys pitävät miehen ”hengeltään viileän rauhallisena” ja kielensä hillitsevänä (San 17:27; 15:4). Jehova ”arvioi henget” ja tuomitsee ne, jotka eivät ’pidä vaaria hengestään’ (San 16:2; Mal 2:14–16).

Ihmisryhmän ilmaisema henki. Yksilö voi osoittaa tiettyä henkeä, ja samoin ihmisryhmä voi ilmaista tiettyä henkeä,  vallitsevaa henkistä taipumusta (Ga 6:18; 1Te 5:23). Kristillisen seurakunnan piti olla hengeltään yksimielinen ja heijastaa Päänsä, Kristuksen Jeesuksen, henkeä (2Ko 11:4; Fil 1:27; vrt. 2Ko 12:18; Fil 2:19–21).

Paavali puhuu ”maailman hengestä” Jumalan hengen vastakohtana (1Ko 2:12). Jumalan Vastustajan hallinnassa oleva maailma (1Jo 5:19) osoittaa langenneen lihan haluja tyydyttävää, itsekästä henkeä, mikä tekee siihen kuuluvista Jumalan vihollisia (Ef 2:1–3; Ja 4:5). Maailman epäpuhdas henki edistää uskottoman Israelin tavoin ruumiillista tai hengellistä haureutta epäjumalanpalveluksen ohella (Ho 4:12, 13; 5:4; Sak 13:2; vrt. 2Ko 7:1).