Loukkaavaa ja solvaavaa puhetta.

Israelilaisten keskuudessa omien vanhempien herjaaminen tai kiroaminen oli kuolemalla rangaistava rikos (2Mo 21:17; Mt 15:4; Mr 7:10). Omien vanhempien fyysinen pahoinpitely oli lähtöisin samasta pahansuopaisesta asenteesta kuin sanallinen pahoinpitelykin, ja sen vuoksi siitä sai saman rangaistuksen (2Mo 21:15). Vanhemmat olivat suhteessa lapsiinsa Jehovan edustajia, ja siksi vanhempiaan herjaava poika herjasi todellisuudessa Jumalaa (vrt. 2Mo 20:12).

Israelin hallitusmiehille tuli myös osoittaa asianmukaista kunnioitusta. Niinpä vaikka apostoli Paavalia oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, hän pyysi anteeksi sitä, että hän oli tietämättään puhutellut ylimmäistä pappia toisten mielestä herjaavin sanoin. (2Mo 22:28; Ap 23:1–5.)

Tahallisella herjaamisella ei ollut mitään sijaa ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa (1Ko 6:9, 10; 1Pi 3:8, 9). Sellainen, joka oli ottanut tavakseen tahallaan mustata toisia, piti erottaa seurakunnasta (1Ko 5:11–13).

Koska Jeesuksen Kristuksen seuraajat vaikuttivat merkityksettömiltä ja olivat epäsuosittuja maailmassa toimintansa ja sanomansa vuoksi, he joutuivat usein herjausten kohteeksi (vrt. Joh 9:28, 29; 17:14; 1Ko 1:18; 4:11–13). Heidän ei kuitenkaan tullut maksaa takaisin herjaamalla vastustajiaan. Kristus Jeesus oli antanut heille hyvän esimerkin tässä suhteessa (1Pi 2:21, 23). Kristusta Jeesusta syytettiin viininjuojaksi, syömäriksi, Panettelijan välikappaleeksi, sapatin rikkojaksi ja Jumalan rienaajaksi, mutta hän ei kostanut herjaamalla syyttäjiään (Mt 11:19; 26:65; Lu 11:15; Joh 9:16). Kun Jeesusta vastaan esitettiin Pilatuksen edessä vääriä syytöksiä, hän pysyi vaiti (Mt 27:12–14). Se että joku kristitty jäljitteli Jeesuksen esimerkkiä, saattoi vaikuttaa myönteisesti joihinkin vastustajiin ja saada heidät ymmärtämään, että heidän herjaavilla sanoillaan ei ollut mitään perustetta. Tämän tajuaminen saattoi johtaa jopa siihen, että he alkoivat kirkastaa Jumalaa. (Vrt. Ro 12:17–21; 1Pi 2:12.)

Kristittyjen tuli pitää huolta siitä, että he käyttäytyivät hyvin, jotteivät olisi antaneet vastustajille tarpeettomasti tilaisuutta herjaamiseen. Paavali teki tämän selväksi kirjoittaessaan seurakunnan nuoremmista leskistä. Koska näillä oli taipumus juoruilla ja sekaantua toisten asioihin, hän kehotti heitä menemään naimisiin ja keskittymään lasten kasvattamiseen sekä talouden hoitamiseen. Olemalla ahkeria vaimoja he eivät antaisi kenellekään vastustajalle aihetta herjata kristittyjä juoruilijoiksi ja toisten asioihin sekaantujiksi. (1Ti 5:13, 14.)

Jotkut, jotka eivät olleet Jeesuksen Kristuksen seurassa hänen ollessaan maan päällä, osoittivat toiminnallaan, että he olivat ’hänen puolellaan’ ja etteivät he nopeasti liittyisi vastustajien kanssa herjaamaan häntä. Sellainen oli esimerkiksi muuan mies, joka ajoi ulos demoneja Jeesuksen nimen perusteella ja ilmeisesti Jumalalta saamallaan voimalla. Johannes ja muut ajattelivat, että miestä pitäisi estää, koska hän ei seurannut heitä, mutta Jeesus sanoi: ”Älkää yrittäkö estää häntä, sillä ei ole ketään, joka tekee voimateon minun nimeni perusteella ja joka voi tuota pikaa herjata minua [kirjm. ”puhua pahaa minusta”].” (Mr 9:38–40.) Siihen aikaan kun Jeesus lausui tämän, juutalaisella seurakunnalla oli vielä Jumalan hyväksyntä ja kristillisen seurakunnan perustaminen oli vielä edessäpäin (vrt. Mt 16:18; 18:15–17). Jeesus ei siis vaatinut, että kaikki uskovat seuraisivat häntä kirjaimellisesti (Mr 5:18–20). Niinpä se, että joku juutalainen, joka kuului Jumalan liittokansaan, teki voimatekoja Jeesuksen nimen perusteella, osoitti kyseisen miehen olevan Jumalan suosiossa. Heti kun kristillinen seurakunta oli perustettu, Jumalan suosiota haluavien ihmisten täytyi kuitenkin pysyä sen yhteydessä Jeesuksen Kristuksen uskollisina seuraajina (vrt. Ap 2:40, 41). Tämän jälkeen pelkästään voimatekojen tekeminen Jeesuksen nimessä ei enää osoittaisi, että joku  oli Jeesuksen Kristuksen puolella, eikä takaisi myöskään sitä, ettei hän syyllistyisi Jumalan Pojan herjaamiseen. (Mt 7:21–23.) (Ks. HERJAAVA PUHE; RIENAUS.)