(mahd. juuresta, jonka merkitys on ’polkea maahan; tallata maahan’), jebusilainen.

Jebus oli muinainen jebusilaisten kaupunki, ja se sijaitsi paikalla, jossa nykyään on Jerusalem.

Abrahamin päivinä, ennen vuotta 1900 eaa., tätä paikkaa sanottiin Salemiksi (merk. ’rauha’); se sisältyy nimeen Jerusalem ja voi olla lyhentymä siitä (Hpr 7:2). Egyptistä löydetyissä Amarnan kirjeissä mainittiin Urusalim (Jerusalem). Ja Joosuan, Tuomarien ja 1. Samuelin kirjoissa, joissa kerrotaan, mitä tapahtui ennen kuin Daavid valloitti kaupungin, paikkaa sanotaan usein Jerusalemiksi (Jos 10:1, 3, 5, 23; 12:10; 15:8, 63; 18:28; Tu 1:7, 8, 21; 19:10; 1Sa 17:54). Jebusiksi sitä sanotaan vain kahdessa raamatunkohdassa (Tu 19:10, 11; 1Ai 11:4, 5). Joosuan 18:28:ssa on hepreassa käytetty sanaa Jevu·siʹ, jonka loppu-i viittaa ihmisiin, kaupungin asukkaisiin.

Useimmista tutkijoista näyttää siksi ilmeiseltä, että kaupungin alkuperäinen nimi oli Jerusalem (tai mahd. Salem) ja että sitä sanottiin toisinaan Jebusiksi vasta sen jälkeen, kun  jebusilaiset olivat vallanneet sen. Yleensä ollaan myös yhtä mieltä siitä, että ”Jebus” ei ollut lyhentymä Jerusalemista vaan niiden jebusilaisten nimestä, jotka asuivat siellä jonkin aikaa. Daavidin valloitettua tämän Siionin linnoituksen ja tehtyä siitä kuninkaallisen asuinpaikkansa sitä sanottiin joskus ”Daavidin kaupungiksi” (2Sa 5:7).

Tämän kaupungin ja sitä ympäröivän alueen vallanneet jebusilaiset olivat Haamin ja Kanaanin jälkeläisiä (1Mo 10:15, 16, 20; 1Ai 1:13, 14). Kun jebusilaiset mainitaan sukulaistensa (heettiläisten, girgasilaisten, amorilaisten, kanaanilaisten, perissiläisten ja hivviläisten) ohella, heidät sijoitetaan yleensä viimeisiksi, ehkä siksi, että heitä oli kaikkein vähiten (5Mo 7:1; Tu 3:5). Heidät luokiteltiin vuoristossa asuviksi (4Mo 13:29), ja heidän maansa sanottiin kuvaannollisesti olevan ”maa, joka vuotaa maitoa ja hunajaa” (2Mo 3:8, 17).

Jehova lupasi Abrahamille, että hän antaisi jebusilaisten maan hänelle ja hänen siemenelleen (1Mo 15:18–21; Ne 9:8). Toteuttaessaan tämän lupauksensa Jehova toi valitun kansansa pois Egyptistä, ja kun he ylittivät Jordanin, Jumala lähetti heidän edellään enkelinsä ja käski heidän osoittautua vahvoiksi ja karkottaa kaikki, jotka vastustivat heitä (2Mo 13:3–5; 23:23; 33:1, 2). He eivät saaneet solmia avioliittoja eivätkä muitakaan liittoja jebusilaisten ja muiden kanaanilaisten kanssa, vaan heidän tuli sen sijaan vihkiä heidät täysin tuhon omiksi jättämättä henkiin ainuttakaan hengittävää, ”etteivät he opettaisi teitä tekemään kaikkia niitä inhottavuuksia, joita he ovat tehneet” (2Mo 34:11–16; 5Mo 20:16–18).

Nähtyään israelilaisten menestyksen maan valtaamisessa – Jerikon ja Ain valloituksen ja gibeonilaisten antautumisen – jebusilaiskuningas Adoni-Sedek johti viiden kuninkaan liittoutumaa, jonka oli tarkoitus pysäyttää maahan tunkeutuminen (Jos 9:1, 2; 10:1–5). Seurasi taistelu, jonka aikana Jehova pani auringon ja kuun pysymään paikoillaan, ja liittoutuman armeijat kukistettiin, kuninkaat vangittiin ja surmattiin, ja heidän ruumiinsa ripustettiin paaluihin kaikkien nähtäväksi (Jos 10:6–27; 12:7, 8, 10). Tämä saattoi olla se voitto, jonka jälkeen israelilaiset sytyttivät Jebusin tuleen ja polttivat sen maan tasalle (Tu 1:8).

Päätettyään valloitusretkensä Luvatun maan etelä- ja keskiosassa Joosua käänsi huomionsa Jordanin länsipuoliseen pohjoisosaan. Jälleen kerran jebusilaiset kokosivat joukkonsa vastarintaan, tällä kertaa Hasorin kuninkaan Jabinin johdolla, ja jälleen Israel kukisti heidät Jehovan avulla (Jos 11:1–8). Jebusin polttamisen jälkeen ja ennen maan jakamista jebusilaisilla oli kuitenkin hallussaan Jerusalemin strategisesti tärkeä ylänne, joka pysyi heillä 400 vuotta (Jos 15:63).

Jebusin kaupunki määrättiin maata jaettaessa Benjaminille, ja se sijaitsi aivan Juudan ja Benjaminin heimojen alueiden rajalla (Jos 15:1–8; 18:11, 15, 16, 25–28). Israelilaiset eivät kuitenkaan ajaneet jebusilaisia pois vaan antoivat sen sijaan poikiensa ja tyttäriensä mennä naimisiin heidän kanssaan, ja he ryhtyivät jopa palvomaan jebusilaisten vääriä jumalia (Tu 1:21; 3:5, 6). Tänä aikana se oli ”vierasmaalaisten kaupunki”, jossa muuan leeviläinen kerran kieltäytyi yöpymästä (Tu 19:10–12).

Lopulta Daavid valtasi Siionin, jebusilaisten linnoituksen, 1070 eaa. (2Sa 5:6–9; 1Ai 11:4–8). Daavid osti myöhemmin sen pohjoispuolella sijaitsevan puimatantereen Arauna-nimiseltä jebusilaiselta (Ornanilta), rakensi sinne alttarin ja uhrasi sillä erikoisteurasuhreja (2Sa 24:16–25; 1Ai 21:15, 18–28). Tälle paikalle Salomo rakensi vuosia myöhemmin kallisarvoisen temppelin (2Ai 3:1). Sen jälkeen Salomo pani jebusilaisten jälkeläiset työskentelemään suuressa rakennushankkeessa hänen orjinaan (1Ku 9:20, 21; 2Ai 8:7, 8).

Viimeinen maininta jebusilaisista osoittaa, että he olivat etnisenä ryhmänä edelleenkin olemassa israelilaisten palattua Babylonin pakkosiirtolaisuudesta ja että he saastuttivat israelilaisten palvonnan (Esr 9:1, 2).