(’avatkoon [Jumala]; [Jumala] on avannut’).

Israelin tuomari, joka kuului Manassen heimoon (4Mo 26:29; Tu 11:1). Hän tuomitsi Gileadin aluetta kuusi vuotta, ehkä Eelin pappiskaudella ja Samuelin varhaisvuosina (Tu 12:7). Sen perusteella, että Jefta sanoi Israelin hallinneen ”kolmesataa vuotta” Jordanin itäpuolella, hänen kuusivuotisen tuomarinkautensa alku näyttäisi sijoittuvan vuoden 1173 eaa. tienoille (Tu 11:26).

Jefta syntyi avioliitossa. Jeftan äiti oli ”porttonainen”, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jefta olisi syntynyt porttouden harjoittamisen vuoksi tai olisi ollut avioton lapsi. Hänen äitinsä oli ollut portto ennen kuin Gilead otti myös hänet vaimokseen, niin kuin Rahabkin oli aikoinaan ollut portto mutta meni myöhemmin naimisiin Salman kanssa. (Tu 11:1; Jos 2:1; Mt 1:5.) Se ettei Jefta ollut avioton lapsi, käy ilmi siitä, että hänen velipuolensa, joiden äiti oli Gileadin ensisijainen vaimo, ajoivat hänet pois, jottei hän olisi saanut osaansa perinnöstä (Tu 11:2). Lisäksi Gileadin miehet (joista Jeftan velipuolet näyttivät olevan huomattavimpia) asettivat Jeftan myöhemmin johtajakseen (Tu 11:11). Hän myös uhrasi Jumalalle teurasuhrin tabernaakkelissa (Tu 11:30, 31). Mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista aviottomalle pojalle, sillä Laissa sanottiin suoraan: ”Kukaan avioton poika ei saa tulla Jehovan seurakuntaan. Kukaan hänen jälkeläisistään edes kymmenennessä sukupolvessa ei saa tulla Jehovan seurakuntaan.” (5Mo 23:2.)

Jefta oli ilmeisesti Gileadin esikoinen. Näin ollen hän olisi normaalisti perinyt kaksi osaa isänsä Gileadin omaisuudesta (Gilead oli ilmeisesti jo kuollut silloin kun Jeftan velipuolet ajoivat hänet pois) ja ollut myös suvun päämies. Jeftan velipuolet saattoivat riistää häneltä hänen oikeudenmukaisen perintönsä vain ajamalla hänet laittomasti pois, sillä vaikka isän esikoispoika olisikin ollut toissijaisen vaimon tai vähemmän rakastetun vaimon poika, hänellä oli joka tapauksessa esikoisoikeus (5Mo 21:15–17).

”Joutilaita miehiä” lyöttäytyy Jeftan seuraan. Kun Jeftan velipuolet ajoivat hänet pois, hän asettui asumaan Tobin maahan, Gileadin itäpuolelle, ilmeisesti Israelin rajojen ulkopuolelle. Näin Jefta oli rajan tuntumassa, alttiina Israelin ulkomaisten vihollisten, varsinkin Ammonin, hyökkäyksille. ”Joutilaita miehiä”, ts. sellaisia, jotka olivat tulleet joutilaiksi tai jääneet työttömiksi ammonilaisten ahdistelun takia ja jotka kapinoivat Ammonin orjuutta vastaan, tuli Jeftan luo ja alistui hänen johtoonsa. (Tu 11:3.) Jordanin itäpuolella asuvat (Ruubenin ja Gadin heimot ja puolet Manassen heimosta) olivat pääasiassa karjankasvattajia, ja ammonilaisrosvot (jotka jopa ylittivät toisinaan Jordanin) olivat ilmeisesti ryöstöretkillään vieneet monien Gileadin asukkaiden omaisuuden ja elinkeinon (Tu 10:6–10).

Ammonilaiset uhkaavat sodalla. Ammonilaisten sortotoimet jatkuivat 18 vuotta. Jumala salli sen, koska israelilaiset olivat uskottomasti  kääntyneet palvelemaan ympärillään asuvien kansojen jumalia. Sitten israelilaiset tulivat kuitenkin järkiinsä, katuivat typeryyttään ja huusivat avukseen Jehovaa. He alkoivat poistaa epäjumaliaan ja palvella Jehovaa. Silloin ammonilaiset kokoontuivat Gileadiin mittavaa sodankäyntiä varten. (Tu 10:7–17; 11:4.) Tämä osoittaa, että todellisuudessa Jumalan suuri näkymätön vihollinen Saatana Panettelija yllytti pakanakansoja Israelia vastaan ja että varsinainen kiistakysymys oli tosi Jumalan palvonta (vrt. Il 12:9; Ps 96:5; 1Ko 10:20).

Israel kokosi joukkonsa Mispaan. Jeftan velipuolet olivat ilmeisesti huomattavia Gileadin vanhimpia (Tu 10:17; 11:7), ja he näkivät oikean johdon ja ohjauksen tarpeen (Tu 10:18). He tajusivat, että mikäli he aikoivat kukistaa Ammonin, heidän johtajansa täytyi olla Jumalan nimittämä mies (Tu 11:5, 6, 10). Jefta ja hänen miehensä olivat epäilemättä tehneet urotöitä Tobissa, mikä osoitti, että Jefta oli Jumalan valitsema mies (Tu 11:1). Gileadin miehet päättivät mennä Jeftan luo, jota he olivat halveksineet, pyytämään häntä päämiehekseen.

Jeftasta tulee Gileadin päämies. Jefta suostui johtamaan heidät taisteluun Ammonia vastaan yhdellä ehdolla: jos Jehova antaisi hänelle voiton, hän pysyisi päämiehenä palattuaan taistelusta. Jeftan vaatimus ei perustunut itsekkyyteen. Hän oli osoittanut olevansa halukas taistelemaan Jumalan nimen ja kansan puolesta. Jos hän nyt kukistaisi Ammonin, se todistaisi, että Jumala oli hänen kanssaan. Jefta halusi varmistaa, ettei Jumalan hallintoa jälleen hylättäisi, kun kriisi olisi ohi. Lisäksi jos hän oli tosiaan Gileadin esikoispoika, hän vain käytti laillista oikeuttaan Gileadin huonekunnan päänä. Liitto solmittiin sitten Jehovan edessä Mispassa. Jälleen kerran Jefta osoitti, että hän piti Jehovaa Israelin Jumalana ja Kuninkaana ja sen todellisena Vapauttajana. (Tu 11:8–11.)

Toiminnan miehenä Jefta alkoi viipymättä johtaa kansaa tarmokkaasti. Hän lähetti Ammonin kuninkaalle viestin, jossa todettiin, että Ammonin tunkeutuminen Israelin maahan oli hyökkäys sitä vastaan. Kuningas vastasi, että Israel oli ottanut tuon maan Ammonilta. (Tu 11:12, 13.) Silloin Jefta osoitti, ettei hän ollut vain karkea, sivistymätön soturi, vaan että hän oli perehtynyt historiaan ja varsinkin siihen, miten Jumala oli menetellyt kansansa suhteen. Hän kumosi ammonilaisten väitteet osoittamalla, että 1) Israel ei ollut hätyyttänyt Ammonia, Moabia eikä Edomia (Tu 11:14–18; 5Mo 2:9, 19, 37; 2Ai 20:10, 11), 2) Ammon ei ollut omistanut kiistanalaista maata silloin, kun israelilaiset valloittivat sen, koska se oli kanaanilaisten amorilaisten hallussa ja Jumala oli antanut heidän kuninkaansa Sihonin ja hänen maansa Israelille, ja 3) Ammon ei ollut kiistänyt Israelin valloitusta menneiden 300 vuoden aikana, joten mitä pätevää perustetta heillä olisi ollut kiistää se nyt. (Tu 11:19–27.)

Jefta meni asian ytimeen, kun hän osoitti, että kysymys oli palvonnasta. Hän julisti, että Jehova Jumala oli antanut tuon maan israelilaisille ja että sen vuoksi he eivät antaisi siitä tuumaakaan väärän jumalan palvojille. Hän sanoi Kemosia Ammonin jumalaksi. Jotkut ajattelevat, että se oli erehdys, mutta vaikka Ammonilla olikin Milkom-niminen jumala ja vaikka Kemos oli Moabin jumala, nuo sukulaiskansat palvoivat monia jumalia. Salomo toi Kemosin palvonnan jopa Israeliin toimiessaan väärin vierasmaisten vaimojensa vaikutuksesta. (Tu 11:24; 1Ku 11:1, 7, 8, 33; 2Ku 23:13.) Lisäksi ”Kemos” voi joidenkin tutkijoiden mukaan merkitä ’alistajaa, valloittajaa’ (ks. W. Gesenius, Hebräisches und chaldäisches Handwörterbuch über das Alte Testament, 5. painos, 1. osa, Leipzig 1857, s. 414). Jefta kiinnitti ehkä huomion tähän jumalaan siksi, että ammonilaiset antoivat tuolle jumalalle kunnian siitä, että he ’alistivat’ tai ’valloittivat’ muita ja että tuo jumala antoi heille maata.

Jeftan juhlallinen lupaus. Jefta näki nyt, että taistelu Ammonin kanssa oli Jumalan tahto. Jumalan hengen voimalla hän johti armeijansa taisteluun. Jefta teki juhlallisen lupauksen – samoin kuin Jaakob oli tehnyt noin 600 vuotta aikaisemmin – joka osoitti, että hän halusi koko sydämestään Jehovan ohjausta ja jonka mukaisesti hän antoi kaiken kunnian mahdollisesta menestyksestään Jehovalle (Tu 11:30, 31; 1Mo 28:20–22). Jehova kuuli tämän lupauksen, suhtautui siihen  myönteisesti, ja ammonilaiset alistettiin (Tu 11:32, 33).

Oliko Jeftalla mielessään ihmisuhri, kun hän lupasi antaa polttouhriksi ensimmäisen, joka tulisi ulos hänen talostaan?

Jotkut kriitikot ja tutkijat ovat tuominneet Jeftan hänen tekemänsä lupauksen vuoksi, koska heidän näkemyksensä mukaan Jefta noudatti muiden kansakuntien tapaa ja uhrasi tulessa tyttärensä ihmispolttouhrina. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä. Olisi loukkaus Jehovaa kohtaan, hänen lakinsa vastainen iljettävyys, uhrata kirjaimellinen ihmisuhri. Hän kielsi Israelia jyrkästi: ”Et saa opetella jäljittelemään niiden kansakuntien inhottavuuksia. Keskuudestasi ei saa löytyä ketään, joka panee poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi – –. Sillä jokainen näitä harjoittava on Jehovasta inhottava, ja näiden inhottavuuksien tähden Jehova, sinun Jumalasi, ajaa heidät pois edestäsi.” (5Mo 18:9–12.) Jehova ei siunaisi sellaista ihmistä vaan kiroaisi hänet. Nimenomaan ammonilaiset, joita vastaan Jefta taisteli, uhrasivat ihmisuhreja jumalalleen Molekille. (Vrt. 2Ku 17:17; 21:6; 23:10; Jer 7:31, 32; 19:5, 6.)

Kun Jefta sanoi: ”On tapahduttava, että se joka tulee ulos, joka tulee ulos taloni ovista minua vastaan, – – on myös kuuluva Jehovalle”, hän ei tarkoittanut eläintä vaan ihmistä, sillä uhreiksi kelpaavia eläimiä tuskin pidettiin israelilaiskodeissa irrallaan. Sitä paitsi eläimen uhraaminen ei olisi osoittanut poikkeuksellisen syvää antaumusta Jumalaa kohtaan. Jefta tiesi, että häntä vastaan tuleva voisi aivan hyvin olla hänen tyttärensä. On syytä muistaa, että Jeftalla oli tuolloin Jehovan henkeä; tämä olisi estänyt häntä antamasta mitään hätiköityä lupausta. Miten ihminen, joka tulisi onnittelemaan Jeftaa hänen voitostaan, sitten ’kuuluisi Jehovalle’ ja miten hänet uhrattaisiin ”polttouhriksi”? (Tu 11:31.)

Ihmisiä voitiin vihkiä Jehovan yksinomaiseen palvelukseen pyhäkön yhteydessä. Vanhemmilla oli tällainen oikeus. Samuel oli yksi sellainen henkilö, sillä hänen äitinsä Hanna lupasi hänet juhlallisesti tabernaakkelipalvelukseen ennen hänen syntymäänsä. Hannan aviomies Elkana hyväksyi tämän lupauksen. Heti kun Samuel oli vieroitettu, Hanna uhrasi hänet pyhäkköpalvelukseen, ja lisäksi Hanna toi mukanaan eläinuhrin. (1Sa 1:11, 22–28; 2:11.) Simsonkin oli lapsesta saakka vihitty erityisesti Jumalan palvelukseen nasiirina (Tu 13:2–5, 11–14; vrt. 4Mo 30:3–5, 16:ssa kuvailtuun isän valtaan tyttäreensä nähden).

Kun Jefta vei tyttärensä pyhäkköön, joka oli tuohon aikaan Silossa, hän epäilemättä esitti siellä tuossa yhteydessä eläinpolttouhrin. Lain mukaan polttouhri teurastettiin, nyljettiin ja paloiteltiin kappaleiksi, sen sisälmykset ja koivet pestiin ja sen ruumis, päineen kaikkineen, poltettiin alttarilla (3Mo 1:3–9). Tuollaisen uhrin uhraaminen kokonaan edusti täydellistä, rajatonta, kokosydämistä vihkiytyneisyyttä Jehovalle, ja kun se esitettiin jonkin muun uhrin ohella (esim. kun polttouhri esitettiin syntiuhrin jälkeen sovituspäivänä), se oli Jehovalle esitetty vetoomus, että hän hyväksyisi tuon toisen uhrin (3Mo 16:3, 5, 6, 11, 15, 24).

Kyseessä oli todellinen uhraus sekä Jeftalta että hänen tyttäreltään, sillä Jeftalla ei ollut muita lapsia (Tu 11:34). Näin ollen kukaan hänen jälkeläisensä ei säilyttäisi hänen nimeään ja perintöosaansa Israelissa. Tytär oli Jeftan ainoa toivo siinä suhteessa. Tytär ei itkenyt kuolemaansa vaan ’neitsyyttään’, sillä jokainen israelilaismies ja -nainen toivoi saavansa lapsia ja säilyttävänsä siten sukunsa nimen ja perintöosansa (Tu 11:37, 38). Hedelmättömyys oli onnettomuus. Jeftan tytär ei kuitenkaan ”koskaan yhtynyt mieheen”. Jos nämä sanat olisivat pitäneet paikkansa vain tuon juhlallisen lupauksen täytäntöönpanoa edeltäneenä aikana, ne olisivat olleet tarpeettomia, sillä hänen sanotaan nimenomaan olleen neitsyt. Se, että nuo sanat liittyvät lupauksen täyttämiseen, käy ilmi edeltävistä sanoista, jotka kuuluvat: ”Tämä täytti juhlallisen lupauksensa, jonka hän oli hänestä antanut.” Kertomuksessa siis osoitetaan, että hän pysyi neitsyenä myös lupauksen täyttämisen jälkeen. (Tu 11:39; vrt. UM, KR-38, KJ, Dy, Yg.)

Lisäksi Jeftan tyttären ystävät kävivät hänen luonaan ”vuodesta vuoteen”’antamassa hänelle kiitosta’ (Tu 11:40). Tässä käytetty  heprealainen sana ta·nahʹ esiintyy myös Tuomarien 5:11:ssä, ja tuossa raamatunkohdassa se on käännetty vastineilla ”kertoa” (UM), ”kerrata” (KJ), ”toistaa” (RS). A Hebrew and Chaldee Lexicon (toim. B. Davies, 1957, s. 693) määrittelee sanan merkitykseksi ”toistaa, kerrata”. Tuomarien 11:40:ssä tuo sana on käännetty Kuningas Jaakon käännöksessä vastineella ”valittaa”, mutta reunahuomautuksessa lukee ”puhua jkn kanssa”. Jeftan tytär saattoi epäilemättä tehdä paljon palvellessaan pyhäkössä muiden netinien (’annettujen’, pyhäkköpalvelukseen vihittyjen) tavoin. Heidän palvelukseensa kuului puiden keräämistä, veden noutamista, korjaustöitä ja epäilemättä monia muita tehtäviä siellä palvelevien pappien ja leeviläisten apulaisina. (Jos 9:21, 23, 27; Esr 7:24; 8:20; Ne 3:26.)

Efraimilaiset vastustavat Jeftaa. Efraimilaiset, jotka pitivät itseään pohjoisen Israelin (johon Gilead kuului) hallitsevana heimona, kieltäytyivät ylpeästi tunnustamasta Jeftaa ja yrittivät puolustella itseään. Niinpä he keksivät tekaistun syytöksen, jonka perusteella he muka olivat loukkaantuneet häneen. He olivat osoittaneet samanlaista asennetta jo vuosia aikaisemmin tuomari Gideonin päivinä (Tu 8:1). He väittivät, ettei Jefta ollut pyytänyt heitä mukaan taisteluun Ammonia vastaan, ja uhkasivat polttaa Jeftan talon hänen päältään (Tu 12:1).

Jefta vastasi, että hän oli kutsunut heidät, mutta he eivät olleet noudattaneet kutsua. Hän sanoi: ”Jehova antoi heidät [ammonilaiset] minun käsiini. Miksi siis olette nousseet minua vastaan tänä päivänä taistellaksenne minua vastaan?” (Tu 12:2, 3.) Efraimilaiset väittivät Jeftan joukoista: ”Efraimista paenneita te olette, oi Gilead, Efraimin keskuudessa, Manassen keskuudessa.” (Tu 12:4.) Näin he ovat ehkä halunneet halventaa Jeftaa viittaamalla siihen, että hänet oli aiemmin ajettu pois ja että hänen seuraansa lyöttäytyneet olivat olleet ”joutilaita miehiä”, työttömiä pakolaisia (Tu 11:3).

Seurasi taistelu, jossa efraimilaiset kukistettiin ja ajettiin pakoon. Jeftan miehet pysähdyttivät heidät Jordanin kahlaamoilla. Pakenevat efraimilaiset yrittivät peitellä henkilöllisyyttään, mutta heidän ääntämisensä paljasti heidät. Kun heitä pyydettiin kokeeksi sanomaan ”šibbolet”, he eivät osanneet ääntää suhu-s:ää, vaan sanoivat ainoastaan ”sibbolet”. 42000 efraimilaista menetti henkensä, koska he kapinoivat häntä vastaan, jonka Jehova oli nimittänyt pelastamaan heidät. (Tu 12:5, 6.)

Jumala hyväksyi Jeftan. 1. Samuelin kirjan 12:11:ssä Jefta nimetään Jehovan lähettämäksi vapauttajaksi, ja Heprealaiskirjeen 11:32:ssa hänet mainitaan niiden joukossa, jotka kuuluivat uskollisten ’todistajien pilveen’ (Hpr 12:1).