(’kaksinkertaisen rauhan omistus [perustus]’).

Muinaisen Israelin kansakunnan pääkaupunki vuodesta 1070 eaa. lähtien. Sen jälkeen kun kansakunta oli jakautunut kahdeksi valtakunnaksi (997 eaa.), Jerusalem pysyi eteläisen Juudan valtakunnan pääkaupunkina. Jerusalemiin viitataan Raamatussa yli 800 kertaa.

Nimi. Vanhimmissa muistiinmerkinnöissä kaupungin nimi on ”Salem” (1Mo 14:18). Vaikka jotkut yrittävät yhdistää nimen Jerusalem merkityksen länsiseemiläiseen Šalem-nimiseen jumalaan, apostoli Paavali osoittaa, että kaupungin nimen jälkimmäisen osan todellinen merkitys on ’rauha’ (Hpr 7:2). Tämän jälkiosan heprealainen kirjoitusasu viittaa duaalimuotoon eli merkitykseen ’kaksinkertainen rauha’. Akkadinkielisissä (assyrialais-babylonialaisissa) teksteissä kaupungista käytettiin nimitystä Urusalim (tai Ur-sa-li-im-mu). Tämän perusteella jotkut tutkijat sanovat nimen tarkoittavan ’rauhan kaupunkia’. Mutta heprealainen muoto, jonka johdonmukaisesti pitäisi olla ratkaiseva, tarkoittaa ilmeisesti ’kaksinkertaisen rauhan omistusta (perustusta)’.

Tästä kaupungista käytettiin Raamatussa monia muitakin nimiä ja ilmauksia. Psalmista käyttää kerran aikaisempaa nimeä ”Salem” (Ps 76:2). Muita nimityksiä ovat: ”Jehovan kaupunki” (Jes 60:14), ”Suuren Kuninkaan kaupunki” (Ps 48:2; vrt. Mt 5:35), ”Vanhurskauden kaupunki” ja ”Uskollinen kaupunki” (Jes 1:26), ”Siion” (Jes 33:20) ja ”pyhä kaupunki” (Ne 11:1;  Jes 48:2; 52:1; Mt 4:5). Arabian kielessä siitä käytetään yhä nimeä ”el-Quds”, jonka merkitys on ’pyhä (kaupunki)’.

Sijainti. Jerusalem sijaitsi kuivan erämaan (Juudan erämaan) reunalla, suhteellisen kaukana merkittävistä kansainvälisistä kauppareiteistä, ja sillä oli rajalliset vesivarat. Kaupungin läheltä kulki kuitenkin kaksi risteävää kotimaan kauppareittiä. Toinen kulki pohjoisesta etelään pitkin sen ylätasangon lakea, joka muodosti muinaisen Palestiinan ”selkärangan”, ja tämä reitti yhdisti toisiinsa mm. Dotanin, Sikemin, Betelin, Betlehemin, Hebronin ja Beerseban kaupungit. Toinen reitti kulki idästä länteen. Se alkoi Rabbasta (nyk. Amman), kulki purolaaksojen kautta Jordanin alanteeseen, nousi pitkin jyrkkiä Juudean rinteitä ja laskeutui sitten länsirinteitä Välimeren rannikolle ja Joppen satamakaupunkiin. Jerusalemilla oli lisäksi keskeinen sijainti koko Luvattuun maahan nähden, joten se sopi hyvin maan hallintokeskukseksi.

Jerusalem sijaitsee keskisen vuorijonon kukkuloiden keskellä, n. 55 km Välimerestä sisämaahan päin ja n. 25 km Kuolleenmeren pohjoiskärjestä suoraan länteen (vrt. Ps 125:2). Se on n. 750 m merenpinnan yläpuolella, minkä vuoksi se oli aikoinaan sijainniltaan yksi maailman korkeimmista pääkaupungeista. Sen ”korkeus” mainitaan Raamatussa, ja matkalaisten piti ’nousta’ kaupunkiin rannikkotasangolta (Ps 48:2; 122:3, 4). Ilmasto on miellyttävä ja yöt ovat viileitä; vuoden keskilämpötila on 17 °C ja keskimääräinen sademäärä n. 630 mm; sateet tulevat pääasiassa marraskuun ja huhtikuun välisenä aikana.

Korkeasta sijainnistaan huolimatta Jerusalem ei kohoa ympäröivän maaston yläpuolelle. Matkailija näkee kaupungin kokonaan vasta päästyään aivan sen lähelle. Sen itäpuolella kohoaa Öljyvuori n. 800 m:n korkeuteen. Pohjoispuolella on n. 820 m korkea Scopusvuori, ja etelä- ja länsipuolen vuoret nousevat 835 m:n korkeuteen. Näiden kukkuloiden keskellä sijaitsee Temppelivuori (n. 740 m).

Voisi kuvitella, että tällainen sijainti olisi sota-aikana haitaksi. Mahdolliset haitat korvasi kuitenkin se, että kaupunkia ympäröivät kolmelta suunnalta syvät, jyrkkäreunaiset laaksot: idässä Kidronin purolaakso ja etelässä ja lännessä Hinnominlaakso. Kaupungin alueen jakoi itäiseen ja läntiseen harjanteeseen sen keskitse kulkeva laakso, jota Josefus nimitti ilmeisesti Tyropoioninlaaksoksi (tai ”Juustontekijäinlaaksoksi”) (The Jewish War, V, 136, 140 [iv, 1]). Tämä keskuslaakso on huomattavasti mataloitunut vuosisatojen aikana, mutta siellä kävijän edessä on vielä nykyäänkin jokseenkin jyrkkä lasku keskiseen painanteeseen, josta täytyy sitten kiivetä ylös toista puolta, jos kuljetaan kaupungin läpi. On todisteita siitä, että pohjoisesta etelään kulkevan keskuslaakson lisäksi kukkuloita halkoi kaksi pienempää itä-länsisuuntaista laaksoa tai notkoa, joista toinen kulki itäisen harjanteen ja toinen läntisen harjanteen poikki.

Laaksojen jyrkät rinteet ovat nähtävästi aina olleet osa kaupungin puolustusjärjestelmää. Ainoastaan kaupungin pohjoissivustalla ei ollut luonnollista suojaa, joten siellä muurit tehtiin erityisen jykeviksi. Kun kenraali Titus vuonna 70 hyökkäsi kaupunkiin, häntä vastassa olivat Josefuksen mukaan pohjoisessa kolminkertaiset muurit.

Vedensaanti. Jerusalemin asukkaat kärsivät piiritysten aikana huutavasta ruokapulasta, mutta ilmeisesti heillä ei ollut merkittäviä ongelmia vedensaannissa. Vaikka kaupunki sijaitsi lähellä kuivaa Juudan erämaata, sinne saatiin jatkuvasti raikasta vettä ja kaupungin muurien sisäpuolella oli riittävästi vesisäiliöitä.

Kaupungin lähistöllä sijaitsi kaksi lähdettä, En-Rogel ja Gihon. En-Rogel sijaitsi hiukan Kidronin- ja Hinnominlaakson yhtymäkohdasta etelään. Se oli tärkeä vesilähde, mutta sitä ei voitu sijaintinsa vuoksi käyttää hyökkäyksen tai piirityksen aikana. Gihonin lähde sijaitsi Kidroninlaakson länsipuolella, myöhemmin Daavidin kaupungiksi kutsutun alueen vieressä. Se oli kaupungin muurien ulkopuolella, mutta riittävän lähellä, niin että voitiin kaivaa kuiluun johtava tunneli, jonka kautta kaupungin asukkaat saattoivat noutaa vettä menemättä suojamuurien ulkopuolelle. Arkeologisten todisteiden mukaan tämä rakennustyö tapahtui kaupungin historian alkuaikoina. Vuosina 1961 ja 1962 tehdyissä kaivauksissa  löydettiin merkittävä vanha muuri, joka sijaitsi tunnelin yläpään eli sen sisäänkäynnin alapuolella ja sulki siis sen sisäänsä. Sen ajatellaan olleen vanhan jebusilaiskaupungin muuri.

Vuosien kuluessa rakennettiin muitakin tunneleita ja kanavia ohjaamaan Gihonin vesiä. Yksi kanava johti sen luolan suulta, jossa Gihonin lähde sijaitsi, alas laaksoon ja kaakkoisrinteen juuren ympäri lammikkoon, joka oli Hinnominlaakson ja keskuslaakson eli Tyropoioninlaakson yhtymäkohdassa. Löydösten mukaan se oli kaivanto, joka oli katettu litteillä kivillä ja joka oli paikoin tunneloitu vuorenrinteen läpi. Kaivannossa oli silloin tällöin aukkoja, joista saatiin vettä alempana olevien laaksopenkereiden keinokasteluun. Kanavan kaltevuus oli n. 4–5 mm metrillä, mikä sai aikaan verkkaisen virtauksen ja muistutti ”Siloan hiljaa virtaavista vesistä” (Jes 8:6). On arveltu, että tämä suojaamaton, helposti vallattava kanava rakennettiin Salomon hallituskaudella, rauhan ja turvallisuuden vallitessa.

Lähteistä saatavan veden lisäksi jerusalemilaisissa kodeissa ja muissa rakennuksissa oli ilmeisesti vettä maanalaisissa vesisäiliöissä. Noihin säiliöihin varastoitiin katoilta kerättyä sadevettä, joka pysyi niissä myös puhtaana ja viileänä. Temppelialueella oli nähtävästi erityisen suuria vesisäiliöitä, sillä arkeologien mukaan sieltä on löydetty 37 vesisäiliötä, joiden yhteistilavuus oli n. 38000 m³; erääseen vesisäiliöön mahtui arviolta 7600 m³ vettä.

Vuosisatojen kuluessa rakennettiin useita akvedukteja eli siltamaisia vedenjohtokouruja veden johtamiseksi Jerusalemiin. Perimätiedon mukaan Salomo rakensi tällaisen vesijohdon ”Salomon lammikoilta” (kolme vesisäiliötä Betlehemin lounaispuolella) Jerusalemin temppelialueelle. Salomo toteaa Saarnaajan 2:6:ssa: ”Tein itselleni vesilammikoita kastellakseni niistä puita versovaa metsää.” Lammikoiden rakentamishanke oli sen verran suuri, että siihen on hyvinkin voinut sisältyä vesijohdon rakentaminen sen suuren vedentarpeen tyydyttämiseksi, joka Jerusalemissa tuli olemaan temppelipalveluksen aloittamisen jälkeen. Perimätiedon lisäksi ei kuitenkaan ole muita todisteita siitä, että Salomo olisi ollut Salomon lammikoilta Jerusalemiin johtaneen vesijohdon rakennuttaja. Joistakin vesijohdoista on vieläkin jäljellä selvästi tunnistettavia jäänteitä. Eräs vesijohto, joka rakennettiin johtamaan vettä 20 km Jerusalemista etelälounaaseen sijaitsevan Wadi el-ʽArrubin lähteistä Salomon lammikoihin, on luultavasti se vesijohto, jonka Josefus sanoo Pontius Pilatuksen rakentaneen temppelirahaston varoilla (Jewish Antiquities, XVIII, 60 [iii, 2]; The Jewish War, II, 175 [ix, 4]). Niistä kahdesta akveduktista, jotka johtivat Salomon lammikoilta Jerusalemiin, alempi on vanhempi, mahdollisesti Herodeksen tai hasmonien ajalta. Tämä akvedukti kulki Betlehemin kylän alapuolelta ja jatkui Temppelivuorelle ”Wilsoninkaaren” yli.

Arkeologiset tutkimukset. Vaikka on tehty paljon tutkimuksia ja kaivauksia, Raamatun aikaisesta kaupungista on löydetty vain vähän konkreettista tietoa. Monet eri seikat ovat rajoittaneet tutkimusta tai vähentäneet sen arvoa. Jerusalemissa on asuttu lähes koko ajanlaskumme ajan, mikä on merkittävästi supistanut aluetta, jolla kaivauksia on voitu tehdä. Lisäksi kaupunki on muutamia kertoja tuhottu ja raunioiden päälle on rakennettu uusia kaupunkeja käyttämällä usein rakennusaineina osittain raunioista saatuja materiaaleja. Jätemaan ja raunioiden kerrostumat ovat paikoin n. 30 m syviä, ja ne ovat hämärtäneet paikan alkuperäiset ääriviivat ja tehneet kaivauksissa löytyneiden todisteiden tulkitsemisen epävarmaksi. Kaivauksissa on löytynyt joitakin muurinosia, lammikoita, vesitunneleita ja vanhoja hautoja, mutta hyvin vähän kirjallista aineistoa. Merkittävimmät arkeologiset löydöt on tehty kaakkoiskukkulalla, joka sijaitsee nykyään kaupungin muurien ulkopuolella.

Muinaista kaupunkia koskevien tietojen päälähteeksi jäävät näin ollen Raamattu ja juutalaisen historioitsijan Josefuksen kuvaus ensimmäisen vuosisadan Jerusalemista.

Varhaishistoria. Kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran historiassa vuosina 1943–1933 eaa., jolloin Abraham kohtasi Melkisedekin. Melkisedek oli ”Salemin kuningas” ja ”Korkeimman Jumalan pappi”. (1Mo 14:17–20.) Kaupungin ja sen asukkaiden alkuvaiheet  ovat kuitenkin yhtä visusti hämärän peitossa kuin sen kuningas-papin Melkisedekin alkuvaiheet (vrt. Hpr 7:1–3).

Ilmeisesti eräs toinenkin Abrahamin elämän tapahtuma sattui lähellä Jerusalemia. Abrahamin käskettiin uhrata poikansa Iisak ”vuorella” ”Morian maassa”. Salomo rakensi temppelinsä ”Morianvuorelle”, paikkaan, jossa oli aiemmin ollut puimatanner. (1Mo 22:2; 2Ai 3:1.) Näin ollen Raamattu ilmeisesti yhdistää paikan, jossa Abraham yritti uhrata, Jerusalemin ympärillä olevaan vuoristoon (ks. MORIA). Sitä, oliko Melkisedek vielä tuolloin elossa, ei paljasteta, mutta Salem oli todennäköisesti Abrahamille myötämielistä aluetta.

Kertomuksessa Joosuan nopeasta Kanaanin valloituksesta mainitaan Jerusalemin kuningas Adoni-Sedek niiden liittoutuneiden kuninkaiden joukossa, jotka hyökkäsivät Gibeoniin. Hänen nimensä (jonka merkitys on ’herra[ni] on vanhurskaus’) muistuttaa suuresti Jerusalemin aiemman kuninkaan Melkisedekin nimeä (’vanhurskauden kuningas’), mutta Adoni-Sedek ei ollut Korkeimman Jumalan, Jehovan, palvoja. (Jos 10:1–5, 23, 26; 12:7, 8, 10.)

Amarnan kirjeisiin, joista monet olivat kanaanilaishallitsijoiden egyptiläiselle herralleen kirjoittamia, kuuluu kirjeitä Jerusalemin (Urusalimin) kuninkaalta tai käskynhaltijalta. Yleisesti ajatellaan, että hänen kirjeensä lähetettiin farao Akhenatonin hallituskaudella. Vaikka ne on kirjoitettu akkadin kielellä, niissä on monia paikallisia kanaanilaisia sanoja ja taivutusmuotoja. Jerusalemia kuvaillaan kirjeissä kaupunkivaltioksi, joka pinnisteli pitääkseen sitä ympäröivän alueen hallinnassaan.

Heimojen alueita jaettaessa Jerusalem oli Juudan ja Benjaminin välisellä rajalla, joka kulki pitkin Hinnominlaaksoa. Näin ollen ainakin myöhemmin ”Daavidin kaupungiksi” sanottu alue, joka sijaitsi Kidroninlaakson ja Tyropoioninlaakson välisellä harjanteella, oli Benjaminin alueella. Ilmeisesti tuohon kanaanilaiskaupunkiin kuului kuitenkin myös muita asutusalueita eli ”esikaupunkeja”, ja osa asutuksesta on voinut ulottua Juudan alueelle Hinnominlaakson länsi- ja eteläpuolella. Tuomarien 1:8:ssa Jerusalemin ensimmäinen valloitus luetaan Juudan ansioksi, mutta kaupunkiin tunkeutuvien joukkojen edetessä jebusilaisasukkaille ilmeisesti jäi (tai he saivat) riittävästi joukkoja muodostamaan myöhemmin vastarintapesäkkeen, jota Juuda sen enempää kuin Benjaminkaan ei pystynyt hajottamaan. Sekä Juudasta että Benjaminista sanotaankin, että ’jebusilaiset asuivat yhä heidän kanssaan Jerusalemissa’ (Jos 15:63; Tu 1:21). Tilanne jatkui tällaisena nelisensataa vuotta, ja kaupungista käytettiin joskus nimeä ”Jebus”, ”vierasmaalaisten kaupunki” (Tu 19:10–12; 1Ai 11:4, 5).

Yhdistyneen valtakunnan aikana. Kuningas Saulin hallintokeskus oli Gibeassa, Benjaminin alueella. Kuningas Daavidin pääkaupunkina oli aluksi Hebron, joka sijaitsi Juudassa, n. 30 km Jerusalemista etelälounaaseen. Hallittuaan siellä kaikkiaan seitsemän ja puoli vuotta (2Sa 5:5) hän päätti siirtää pääkaupungin Jerusalemiin. Tämä tapahtui Jumalan ohjauksesta (2Ai 6:4–6), sillä Jehova oli jo satoja vuosia aiemmin puhunut ’paikasta, jonka hän valitsisi sijoittaakseen siihen nimensä’ (5Mo 12:5; 26:2; vrt. 2Ai 7:12).

Jebusilaisten kaupunki sijaitsi tuohon aikaan nähtävästi itäisen harjanteen eteläpäässä. He luottivat siihen, ettei heidän linnoitettua kaupunkiaan pystyttäisi valloittamaan, koska sen kolmella sivulla olivat luonnollisena puolustusjärjestelmänä syvät, jyrkkärinteiset laaksot ja pohjoisessa luultavasti erityisvarustukset. Sitä sanottiin ”vaikeapääsyiseksi paikaksi” (1Ai 11:7), ja jebusilaiset pilkkasivat Daavidia, että jopa ’kaupungin sokeat ja rammat’ voisivat torjua hänen hyökkäyksensä. Daavid kuitenkin valtasi kaupungin, ja hänen hyökkäystään johti Joab, joka ilmeisesti pääsi kaupunkiin ”vesitunnelin” kautta. (2Sa 5:6–9; 1Ai 11:4–8.) Tutkijat eivät ole täysin varmoja tässä ”vesitunneliksi” käännetyn heprealaisen sanan merkityksestä, mutta yleensä he pitävät tätä tai samantapaisia ilmauksia (”vesijohto”, KR-38; ”vesikaivanto”, Väl; ”vesikuilu”, RS, AT; ”vesikouru”, JP) sen todennäköisimpänä merkityksenä. Lyhyessä kertomuksessa ei sanota, miten kaupungin puolustus varsinaisesti murrettiin. Gihonin lähteelle johtaneen tunnelin ja kuilun löytymisen jälkeen yleinen näkemys on ollut, että Joab johti miehensä ylös tätä pystysuoraa kuilua ja sitten viettävää tunnelia pitkin kaupunkiin, johon  hän teki yllätyshyökkäyksen (kuva, 2. osa, s. 951). Joka tapauksessa kaupunki vallattiin ja Daavid siirsi pääkaupunkinsa sinne (1070 eaa.). Sen jälkeen tuosta jebusilaislinnoituksesta tuli ”Daavidin kaupunki”, jota sanottiin myös ”Siioniksi” (2Sa 5:7).

Daavid aloitti alueella rakennusohjelman ja ilmeisesti kohensi myös kaupungin puolustusjärjestelmää (2Sa 5:9–11; 1Ai 11:8). ”Valli” (hepr. ham·Mil·lōʼʹ), johon tässä (2Sa 5:9) ja myöhemmissä kertomuksissa (1Ku 9:15, 24; 11:27) viitataan, oli jokin kaupungin maantieteellinen tai rakenteellinen piirre, joka silloin tunnettiin hyvin mutta josta ei ole nykyään päästy selville. Kun Daavid myöhemmin siirsi pyhän ”Jehovan arkun” Obed-Edomin talosta Jerusalemiin, tuosta kaupungista tuli sekä kansakunnan uskonnollinen että hallinnollinen keskus (2Sa 6:11, 12, 17). (Ks. DAAVIDIN KAUPUNKI; HAUTAAMINEN, HAUTAPAIKAT; VALLI.)

Vihollisjoukkojen ei kerrota hyökänneen Jerusalemiin Daavidin hallituskaudella, koska hän meni aina taistelemaan vihollisiaan vastaan sinne missä nämä olivat (vrt. 2Sa 5:17–25; 8:1–14; 11:1). Kerran Daavid kuitenkin katsoi sopivaksi hylätä kaupungin oman poikansa Absalomin johtamien kapinallisten edessä. Kuninkaan vetäytymisen syynä on voinut olla yritys välttää sisällissotaan liittyvä verenvuodatus paikassa, johon oli yhdistetty Jehovan nimi. (2Sa 15:13–17.) Olipa vetäytymisen syy mikä tahansa, se johti Natanin esittämän henkeytetyn profetian täyttymiseen (2Sa 12:11; 16:15–23). Daavid ei antanut viedä liiton arkkua pois mukanaan vaan käski uskollisten pappien palauttaa sen kaupunkiin, Jumalan valitsemaan paikkaan (2Sa 15:23–29). Daavidin paon alkuvaiheista on kerrottu 2. Samuelin kirjan 15. luvussa, jossa kuvaillaan hyvin kaupungin itäpuolella olevan alueen maantieteellisiä piirteitä.

Hallituskautensa loppupuolella Daavid alkoi koota rakennustarvikkeita temppeliä varten (1Ai 22:1, 2; vrt. 1Ku 6:7). Hakattuja kiviä louhittiin ehkä tuolta alueelta, sillä Jerusalemin kallioperää voidaan helposti lohkoa ja hakata sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi kappaleiksi, jotka kuitenkin sään vaihteluille alttiiksi joutuessaan kovettuvat kestäviksi ja kauniiksi rakennuskiviksi. On todisteita siitä, että nykyisen Damaskoksenportin lähistöllä on muinoin ollut louhos, josta on ajan mittaan louhittu valtavat määrät kiveä.

Lisätietoja Jerusalemia ympäröivästä maastosta, tällä kertaa itä- ja eteläpuolelta, saadaan kertomuksesta, jossa kuvaillaan Salomon voitelemista ikääntyneen kuningas Daavidin käskystä. Yksi Daavidin pojista, Adonia, oli En-Rogelin lähteellä punomassa juonia kuninkuuden anastamiseksi, kun Salomo voideltiin Gihonin lähteen luona. Noiden kahden paikan välinen matka oli sen verran lyhyt (n. 700 m), että Adonia ja hänen liittolaisensa kuulivat torven ja juhlinnan äänen Gihonilta. (1Ku 1:5–9, 32–41.)

Salomon hallituskaudella toteutettiin huomattavia rakennushankkeita (ja ehkä uudelleenrakennushankkeita) kaupungin sisäpuolella ja laajennettiin sen rajoja (1Ku 3:1; 9:15–19, 24; 11:27; vrt. Sr 2:3–6, 9). Temppeli, Salomon huomattavin rakennushanke, ja sen esipihat rakennettiin Morianvuorelle, joka sijaitsi itäisellä harjanteella mutta ”Daavidin kaupungin” pohjoispuolella, ilmeisesti alueelle, jossa nykyään on Kalliomoskeija (2Ai 3:1; 1Ku 6:37, 38; 7:12). Muita lähistön suuria rakennuksia olivat Salomon oma talo eli hänen palatsinsa, setripuinen Libanoninmetsätalo, Pylväshalli ja oikeusasioiden hoitamista varten tehty Valtaistuinhalli (1Ku 7:1–8). Tämä rakennuskompleksi sijaitsi nähtävästi temppelin eteläpuolella, loivasti ”Daavidin kaupunkiin” päin viettävällä rinteellä. (Kartta, 1. osa, s. 752; kuva, 1. osa, s. 748.)

Jakautunut valtakunta (997–607 eaa.). Jerobeamin kapina jakoi kansakunnan kahteen valtakuntaan, ja Jerusalem jäi kahden heimon, Benjaminin ja Juudan, pääkaupungiksi Salomon pojan Rehabeamin alaisuuteen. Myös leeviläiset ja papit muuttivat kaupunkiin, johon Jehovan nimi oli liitetty, ja vahvistivat siten Rehabeamin kuninkuutta (2Ai 11:1–17). Jerusalem ei ollut enää valtakunnan maantieteellisessä keskustassa, sillä se oli vain muutaman kilometrin päässä vihamielisen kymmenen heimon pohjoisen valtakunnan rajalta. Viiden vuoden kuluttua Salomon kuolemasta kaupunki koki ensimmäisen lukuisista valloituksistaan. Egyptin kuningas Sisak hyökkäsi Juudan valtakuntaan, koska hän epäilemättä  arveli sen olevan alennetussa tilassaan suojaton. Kansakunnan uskottomuuden takia hänen onnistui päästä Jerusalemiin ja viedä pois temppelin aarteet ja muita arvoesineitä. Ainoastaan kaupungin katumuksen vuoksi Jumala suojeli sitä jossain määrin, niin ettei sitä tuhottu kokonaan. (1Ku 14:25, 26; 2Ai 12:2–12.)

Uskollisen kuninkaan Asan hallituskaudella pohjoisen valtakunnan kuningas Baesa yritti turhaan vahvistaa rajaansa Juudan pohjoisrajaa vastaan sulkeakseen sen ja estääkseen yhteydenpidon Jerusalemin kanssa (ja mahdollisesti alamaistensa uskollisuuden ilmaukset Juudan valtakunnalle) (1Ku 15:17–22). Puhtaan palvonnan jatkuminen Asan pojan Josafatin hallituskaudella toi kaupungille Jumalan suojeluksen ja suurta hyötyä, mm. paremmat mahdollisuudet käsitellä oikeusjuttuja (2Ai 19:8–11; 20:1, 22, 23, 27–30).

Tämä kaava toistui koko sen loppuajan, jonka Jerusalem oli Juudan valtakunnan pääkaupunkina. Tosi palvonta toi Jehovan siunauksen ja suojeluksen; luopumus johti vakaviin ongelmiin ja suojan puuttumiseen hyökkäysten edessä. Josafatin uskottoman pojan Joramin hallituskaudella (913 – n. 907 eaa.) yhtyneet arabialais-filistealaiset joukot tunkeutuivat kaupunkiin toisen kerran ja ryöstivät sen huolimatta vahvoista puolustusmuureista (2Ai 21:12–17). Seuraavalla vuosisadalla kuningas Joasin poikkeaminen vanhurskaalta tieltä johti siihen, että Syyrian joukot ”alkoivat tunkeutua Juudaan ja Jerusalemiin”, ja tekstiyhteydestä päätellen ne pääsivät kaupunkiin (2Ai 24:20–25). Amasjan luopumuksen aikaan Israelin pohjoinen valtakunta valtasi Juudan ja mursi n. 178 m tärkeää pohjoismuuria Kulmaportin (luoteiskulmassa) ja Efraiminportin (Kulmaportin itäpuolella) väliltä (2Ai 25:22–24). On mahdollista, että kaupunki oli jossain vaiheessa ennen tätä laajentunut keskuslaakson poikki läntiselle harjanteelle.

Kuningas Ussia (829–778 eaa.) lisäsi merkittävästi kaupungin puolustusvarustusta rakentamalla tornit Kulmaportin (luoteessa) ja Laaksoportin (lounaiskulmassa) kohdalle sekä ”Tukipilarin” luo (”muurinkulmaus”, KR-92; ”Kulmaus”, KR-38), joka oli ilmeisesti jokin lähellä Daavidin tai Salomon kuninkaallisia rakennuksia sijaitseva itämuurin osa (2Ai 26:9; Ne 3:24, 25). Lisäksi Ussia varusti tornit ja kulmat ”sotakoneilla”, kenties katapulteilla, joilla voitiin ampua nuolia ja suuria kiviä (2Ai 26:14, 15). Hänen poikansa Jotam jatkoi hänen rakennusohjelmaansa (2Ai 27:3, 4).

Uskollinen kuningas Hiskia, joka hallitsi isänsä, luopio-Ahasin, jälkeen, puhdisti ja kunnosti temppelialuetta ja järjesti suuren pesah-juhlan, joka toi Jerusalemiin palvojia kaikkialta maasta, myös pohjoisesta valtakunnasta (2Ai 29:1–5, 18, 19; 30:1, 10–26). Tätä tosi palvonnan piristymistä seurasi kuitenkin pian pakanoiden tekemä hyökkäys. Nuo pakanat pilkkasivat tosi Jumalaa, jonka nimi oli liitetty Jerusalemiin. Vuonna 732 eaa., kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Assyria oli valloittanut Israelin pohjoisen valtakunnan, Assyrian kuningas Sanherib pyyhkäisi viikatteen tavoin yli Palestiinan ja johdatti osan joukoistaan uhkaamaan Jerusalemia (2Ai 32:1, 9). Hiskia oli valmistanut kaupunkia piiritykseen. Hän tukki kaupungin ulkopuolella olevat vesilähteet kätkeäkseen ne ja vaikeuttaakseen vihollisen oloja, hän lujitti muureja ja varusti niitä. (2Ai 32:2–5, 27–30.) Vaikuttaa siltä, että ”kanava”, joka toi kaupunkiin vettä Gihonin lähteestä, rakennettiin jo näihin aikoihin, mahdollisesti rauhan aikana (2Ku 20:20; 2Ai 32:30). Jos tuohon kanavaan kuului, kuten uskotaan, tunnelin kaivaminen Kidroninlaakson rinteestä aina Tyropoioninlaaksossa sijaitsevaan Siloaminlammikkoon asti, se ei ollut mikään pieni, muutaman päivän urakka. (Ks. ARKEOLOGIA: Palestiina ja Syyria; GIHON nro 2.) Kaupungin voima ei kuitenkaan piillyt sen puolustusjärjestelmässä ja varusteissa vaan Jehova Jumalan suojelukyvyssä, sillä hän sanoi: ”Ja minä olen puolustava tätä kaupunkia pelastaakseni sen itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden.” (2Ku 19:32–34.) Sen jälkeen kun 185000 assyrialaissotilasta oli ihmeen välityksellä saanut surmansa, Sanherib syöksyi suin päin takaisin Assyriaan (2Ku 19:35, 36). Kertomuksessa, joka tästä sotaretkestä kirjattiin assyrialaisiin aikakirjoihin, kerskuttiin, että Sanherib sulki Hiskian Jerusalemiin kuin ”häkkilinnun”, mutta siinä ei väitetty hänen valloittaneen kaupunkia. (Ks. SANHERIB.)

Muurien rakentaminen pitkin Kidroninlaaksoa jatkui Manassen hallituskaudella (716–662  eaa.). Silloin kansa myös etääntyi tosi palvonnasta (2Ai 33:1–9, 14). Hänen pojanpoikansa Josia muutti väliaikaisesti tämän suuntauksen, ja hänen hallituskaudellaan Hinnominlaakso, jota epäjumalanpalvojat käyttivät häpeällisiin menoihinsa, tehtiin ”palvontaan sopimattomaksi” todennäköisesti siten, että se häväistiin muuttamalla se kaupungin kaatopaikaksi (2Ku 23:10; 2Ai 33:6). ”Tuhkakasojenportti” oli ilmeisesti tähän laaksoon päin (Ne 3:13, 14). (Ks. GEHENNA; HINNOMINLAAKSO.) Josian aikana mainitaan ensimmäisen kerran ”toinen kaupunginosa” (”uusi kaupunginosa”, KR-92, JB) (2Ku 22:14; 2Ai 34:22). Tämän ”toisen kaupunginosan” katsotaan yleensä olevan temppelialueen länsi- tai luoteispuolella sijaitseva osa kaupungista (Sef 1:10).

Josian kuoleman jälkeen Jerusalemin tilanne huononi nopeasti, kun neljä uskotonta kuningasta hallitsi peräjälkeen. Kuningas Jojakimin kahdeksantena vuonna Juudasta tuli Babylonian vasalli. Jojakimin kapina kolme vuotta myöhemmin sai Babylonian piirittämään Jerusalemin ja valtaamaan sen, minkä jälkeen kaupungin aarteet ryöstettiin ja silloinen kuningas Jojakin sekä muita kansalaisia karkotettiin. (2Ku 24:1–16; 2Ai 36:5–10.) Babylonian nimittämä kuningas Sidkia yritti vapautua Babylonian ikeestä, ja hänen yhdeksäntenä vuotenaan (609 eaa.) Jerusalem piiritettiin jälleen (2Ku 24:17–20; 25:1; 2Ai 36:11–14). Jerusalemia vapauttamaan lähetetty Egyptin sotajoukko onnistui karkottamaan piirittäjät vain väliaikaisesti (Jer 37:5–10). Jeremian kautta esitetyn Jehovan profetian mukaisesti babylonialaiset palasivat piirittämään Jerusalemia uudelleen (Jer 34:1, 21, 22; 52:5–11). Jeremia vietti piirityksen loppuosan vangittuna ”Vartiopihassa” (Jer 32:2; 38:28), joka kuului ”Kuninkaantaloon” (Ne 3:25). Lopulta Jerusalemin muurit murrettiin Sidkian 11. hallitusvuonna ja kaupunki vallattiin puolitoista vuotta kestäneen piirityksen jälkeen, johon liittyi nälänhätää, sairauksia ja kuolemaa (2Ku 25:2–4; Jer 39:1–3).

Autioitus ja ennallistaminen. Kaupungin muureista murtauduttiin läpi 9. tammuskuuta 607 eaa. Kuukautta myöhemmin, 10. abkuuta, Nebukadnessarin edustaja Nebusaradan meni valloitettuun kaupunkiin ja alkoi hävittää sitä polttamalla temppelin ja muita rakennuksia ja ryhtymällä hajottamaan kaupungin muureja. Jerusalemin kuningas ja useimmat sen asukkaat vietiin pakkosiirtolaisiksi Babyloniin ja kaupungin aarteet otettiin saaliiksi. (2Ku 25:7–17; 2Ai 36:17–20; Jer 52:12–20; kuva, 2. osa, s. 326.)

Arkeologi Conderin sanat, joiden mukaan ”hävitetyn kaupungin historiassa on aukko Kyyrokseen asti”, pitävät paikkansa sekä Jerusalemista että koko Juudan valtakunnan alueesta. Babylonian kuningas ei siirtänyt valloitetulle alueelle muita kansoja karkotettujen tilalle, kuten assyrialaiset tekivät. Alkoi profetian mukainen, 70-vuotinen autioitus (Jer 25:11; 2Ai 36:21).

Persian kuninkaan Kyyroksen ”ensimmäisenä vuonna” (ilmeisesti Babylonian hallitsijana; 538 eaa.) pakkosiirtolaisuuteen viedyt juutalaiset vapautettiin kuninkaan säädöksellä ’menemään ylös Jerusalemiin, joka on Juudassa, ja rakentamaan uudelleen Jehovan, Israelin Jumalan, huonetta’ (Esr 1:1–4). Niiden joukko, jotka tekivät tuon pitkän matkan Jerusalemiin kantaen mukanaan temppelin aarteita, käsitti 42360 israelilaista ja lisäksi orjia ja ammattilaulajia. He saapuivat ajoissa viettääkseen lehtimajanjuhlaa vuoden 537 eaa. tisrikuussa (syys-lokakuu) (Esr 2:64, 65; 3:1–4). Temppelin uudelleen rakentaminen aloitettiin käskynhaltija Serubbabelin johdolla, ja se saatiin lopulta valmiiksi vuoden 515 eaa. maaliskuussa sen jälkeen, kun oli selviydytty melkoisesta vastustuksesta ja palanneita juutalaisia jossain määrin vaivanneesta apatiasta. Pakkosiirtolaisia palasi myös pappiskirjuri Esran kanssa 468 eaa., ja he toivat kuningas Artakserkseen (Longimanuksen) valtuuttamina lisää tarvikkeita ’kaunistamaan Jehovan huonetta, joka on Jerusalemissa’ (Esr 7:27). Heidän tuomansa aarteet olivat ilmeisesti yli 43 miljoonan dollarin arvoisia (Esr 8:25–27).

Noin 150 vuotta sen jälkeen kun Nebukadnessar oli valloittanut kaupungin, sen muurit ja portit olivat yhä hajalla. Nehemia sai Artakserkseeltä luvan mennä Jerusalemiin korjaamaan tilanteen. (Ne 2:1–8.) Kertomuksesta, joka seuraa Nehemian yöllistä tutkimusretkeä ja rakennustyön jakoa eri perhekunnille, saadaan paljon tietoa kaupungin  silloisesta rakenteesta, varsinkin sen porteista (Ne 2:11–15; 3:1–32; ks. PORTTI, PORTTIKÄYTÄVÄ). Tämä jälleenrakentaminen täytti Danielin profetian ja osoitti vuoden, joka merkitsi Messiaan tulemiseen liittyvien 70 profeetallisen ”viikon” alkua (Da 9:24–27). Häirinnästä huolimatta Jerusalem ympäröitiin muurilla ja porteilla lyhyessä ajassa, 52 päivässä, vuonna 455 eaa. (Ne 4:1–23; 6:15; 7:1; ks. SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA: ”Sanan lähteminen”.)

Jerusalem oli nyt ”tilava ja suuri, – – [mutta] sen sisäpuolella oli vain vähän väkeä” (Ne 7:4). Sen jälkeen kun kaupungin itäpuolella olevan ”Vesiportin edessä olevalla torilla” oli luettu julkisesti Kirjoituksia ja juhlittu (Ne 3:26; 8:1–18), tehtiin järjestelyjä kaupungin väkiluvun lisäämiseksi tuomalla sinne asumaan yksi aina kymmenestä israelilaisesta. Tämä tehtiin heittämällä arpaa, mutta lisäksi oli ilmeisesti vapaaehtoisia. (Ne 11:1, 2.) Kaupungin asukkaiden saattamiseksi terveelle perustalle tosi palvonnan suhteen suoritettiin hengellinen puhdistus (Ne 12:47–13:3). Nehemian käskynhaltijakausi kesti ainakin 12 vuotta, ja siihen sisältyi matka Persian kuninkaan hoviin. Kun hän palasi Jerusalemiin, hän havaitsi, että siellä kaivattiin jälleen puhdistusta. (Ne 13:4–31.) Heprealaisten kirjoitusten kertomus päättyy hänen toimittamaansa tarmokkaaseen luopumuksen juurimiseen jolloinkin vuoden 443 eaa. jälkeen.

Hellenistinen ja makkabilainen herruus. Meedo-Persian valta vaihtui Kreikan valtaan 332 eaa., kun Aleksanteri Suuri marssi läpi Juudan. Kreikkalaiset historioitsijat eivät kerro mitään Aleksanterin menemisestä Jerusalemiin. Kaupunki joutui kuitenkin Kreikan hallintaan, ja voidaan hyvinkin olettaa, ettei Aleksanteri sivuuttanut sitä täysin. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt Josefus kertoo juutalaisesta perimätiedosta, jonka mukaan Aleksanterin lähestyessä Jerusalemia juutalaisten ylimmäinen pappi meni häntä vastaan ja näytti hänelle Danielin kirjoittamia Jumalan henkeyttämiä profetioita, joissa ennustettiin Kreikan salamannopeasti tekemät valloitukset (Jewish Antiquities, XI, 326–338 [viii, 4, 5]; Da 8:5–7, 20, 21). Joka tapauksessa Jerusalem näyttää säilyneen vallanvaihdoksesta vahingoitta.

Aleksanterin kuoleman jälkeen Jerusalem ja Juudea joutuivat Egyptistä käsin hallitsevien Ptolemaiosten alaisuuteen. Vuonna 198 eaa. Syyriaa hallitseva Antiokhos Suuri otti ensin haltuunsa linnoitetun Sidonin kaupungin ja valtasi sitten Jerusalemin, ja Juudeasta tuli seleukidien imperiumin valta-aluetta (vrt. Da 11:16). Jerusalem oli seleukidien hallinnassa 30 vuotta. Syyrian kuningas Antiokhos IV (Epifanes) yritti kreikkalaistaa juutalaiset täysin, ja 168 eaa. hän sitten vihki Jerusalemin temppelin Zeukselle (Juppiterille) ja häpäisi alttarin epäpuhtaalla uhrilla (1. Makkabilaiskirja 1:57, 62; 2. Makkabilaiskirja 6:1, 2, 5; kuvat, 2. osa, s. 335). Tämä johti makkabilaisten (eli hasmonien) kapinaan. Kolmen vuoden kamppailun jälkeen Juudas Makkabi sai kaupungin ja temppelin hallintaansa ja vihki Jehovan alttarin uudelleen tosi palvontaan sen häpäisemisen vuosipäivänä, 25. kislevkuuta 165 eaa. (1. Makkabilaiskirja 4:52–54; 2. Makkabilaiskirja 10:5; vrt. Joh 10:22).

Sota seleukidihallitsijoita vastaan ei loppunut. Juutalaiset pyysivät apua Roomalta, ja näin Jerusalemiin ilmaantui uusi mahti n. 160 eaa. (1. Makkabilaiskirja 8:17, 18). Jerusalem alkoi joutua laajenevan Rooman imperiumin vaikutuspiiriin. Noin 142 eaa. Simon Makkabi onnistui tekemään Jerusalemista sellaisen alueen pääkaupungin, joka ei näennäisesti ollut pakanakansojen alainen eikä maksanut niille veroa. Jerusalemin ylimmäinen pappi Aristobulos I otti jopa kuninkaan arvonimen 104 eaa. Hän ei kuitenkaan kuulunut Daavidin sukuhaaraan.

Jerusalem ei ollut tuohon aikaan mikään ’rauhan kaupunki’. Sisäiset riidat, joita lietsoi itsekäs kunnianhimo ja joita pahensivat kilpailevat uskonnolliset ryhmät – mm. saddukeukset, fariseukset ja selootit – heikensivät kaupunkia tuntuvasti. Aristobulos II:n ja hänen veljensä Hyrkanoksen välinen kiihkeä riita johti siihen, että Rooma kutsuttiin kiistan sovittelijaksi. Kenraali Pompeiuksen alaiset Rooman joukot piirittivät Jerusalemia kolme kuukautta vuonna 63 eaa. päästäkseen kaupunkiin ratkaisemaan kiistan. Kertoman mukaan 12000 juutalaista kuoli, monet toisten israelilaisten käsissä.

 Tyropoioninlaakson ylittävä kaarisilta mainitaan ensimmäisen kerran Josefuksen kertomuksessa Pompeiuksen tekemästä valloituksesta. Se yhdisti kaupungin itä- ja länsipuolen toisiinsa, ja länsipuolella asuvat pääsivät sitä kautta suoraan temppelialueelle.

Rooman Juudean-käskynhaltijaksi nimitettiin sitten idumealainen Antipater (II), makkabilainen joka oli jätetty Jerusalemiin ylimmäiseksi papiksi ja paikalliseksi etnarkiksi. Myöhemmin Rooma nimitti Antipaterin pojan Herodeksen (Herodes Suuri) Juudean ”kuninkaaksi”. Hän sai Jerusalemin hallintaansa vasta vuonna 37 tai 36 eaa., jolloin hänen hallintonsa varsinaisesti alkoi.

Herodes Suuren alaisuudessa. Herodeksen hallituskaudelle oli tunnusomaista kunnianhimoinen rakennusohjelma, ja kaupunki oli tuolloin melkoisen vauras. Sinne rakennettiin teatteri, gymnasion ja hippodromi (kuva, 2. osa, s. 535) sekä muita julkisia rakennuksia. Herodes rakensi myös hyvin linnoitetun kuninkaan palatsin (kuva, 2. osa, s. 538), ilmeisesti nykyisen Jaffanportin eteläpuolella sijainneen kaupungin länsipuolelle, mistä arkeologit uskovat löytäneensä yhden sen tornin perustukset. Toinen linnoitus, Antonian linna, sijaitsi lähellä temppeliä, johon se oli yhdistetty käytävällä (kuva, 2. osa, s. 535; Jewish Antiquities, XV, 424 [xi, 7]). Näin ollen roomalainen varuskunta pääsi nopeasti temppelialueelle, kuten todennäköisesti tapahtui silloin, kun sotilaat pelastivat siellä Paavalin metelöivän joukon kynsistä (Ap 21:31, 32).

Herodeksen suurin työ oli kuitenkin temppelin ja siihen liittyvien rakennusten jälleenrakentaminen. Työ alkoi hänen 18. vuotenaan (Jewish Antiquities, XV, 380 [xi, 1]), ja itse pyhä huone saatiin valmiiksi puolessatoista vuodessa, kun taas siihen liittyvien rakennusten ja esipihojen valmistuminen kesti pitkään hänen kuolemansa jälkeen (Joh 2:20). Koko alue oli lopulta noin kaksi kertaa aiemman temppelialueen suuruinen. Ilmeisesti osa temppelin esipihan muuria on vieläkin pystyssä, ja sitä sanotaan nykyään Länsimuuriksi tai Itkumuuriksi. Arkeologien ajoituksen mukaan valtavien, 0,9 m korkeiden kivenlohkareiden alemmat kerrokset ovat peräisin Herodeksen rakennuksesta.

Vuodesta 2 eaa. vuoteen 70 ya. Tästä lähtien Jerusalemiin liittyvien tapahtumien kuvaus löytyy Kreikkalaisista kirjoituksista. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa vaan lähellä sijaitsevassa Betlehemissä, ”Daavidin kaupungissa” (Lu 2:10, 11). Tähdistäennustajien myöhemmin esittämä ilmoitus ”juutalaisten kuninkaan” syntymästä sai kuitenkin kiihdyksiin sekä Herodeksen että ”koko Jerusalemin hänen kanssaan” (Mt 2:1–3). Herodes antoi pahamaineisen käskyn Betlehemin pienokaisten tappamisesta ja kuoli itse pian sen jälkeen, ilmeisesti vuonna 1 eaa. (Ks. HERODES nro 1.) Hänen poikansa Arkelaos peri Jerusalemin, Juudean ja joidenkin muiden alueiden hallinnon. Myöhemmin Rooma siirsi Arkelaoksen pois väärinkäytösten vuoksi, minkä jälkeen hallitsivat Rooman suoranaisesti nimittämät käskynhaltijat, mm. Pontius Pilatus Jeesuksen palveluksen aikaan (Lu 3:1).

Jeesus vietiin Jerusalemiin 40 päivää syntymänsä jälkeen, jolloin hänet esitettiin temppelissä Marian esikoisena. Iäkkäät Simeon ja Anna iloitsivat nähdessään luvatun Messiaan, ja Anna puhui hänestä ”kaikille, jotka odottivat Jerusalemin vapautusta”. (Lu 2:21–38; vrt. 3Mo 12:2–4.) Sitä, miten monesti hänet muutoin vietiin lapsuusvuosinaan Jerusalemiin, ei kerrota, ainoastaan hänen käyntinsä siellä 12-vuotiaana on nimenomaan merkitty muistiin. Tuolloin hän keskusteli opettajien kanssa temppelialueella ja oli siten ’Isänsä huoneessa’, Isänsä valitsemassa kaupungissa. (Lu 2:41–49.)

Jeesus kävi Jerusalemissa ajoittain kasteensa jälkeen ja kolme ja puoli vuotta kestäneen palveluksensa kuluessa, ja hän oli varmasti siellä niiden kolmen vuosittaisen juhlan aikana, joihin kaikki juutalaismiehet velvoitettiin osallistumaan (2Mo 23:14–17). Hän vietti kuitenkin suuren osan ajasta pääkaupungin ulkopuolella saarnatessaan ja opettaessaan Galileassa ja maan muissa osissa.

Lukuun ottamatta temppelialuetta, jossa Jeesus usein opetti, kaupungista mainitaan vain harvoja nimenomaisia paikkoja, jotka liittyivät hänen palvelukseensa. Betsatanlammikon, johon kuului viisi pylväskäytävää (Joh 5: 2), arvellaan olleen alue, joka löytyi aivan temppelialueen pohjoispuolella tehdyissä kaivauksissa (ks. BETSATA). Ensimmäisen vuosisadan Siloaminlammikko on voinut hyvinkin olla lammikko, joka löytyi äskettäin Tyropoioninlaakson matalimmasta osasta. Laakso saa vetensä Gihonin lähteestä laaksoon johtavan kanavan kautta. (Joh 9:11; ks. kuva, 2. osa, s. 950.) Enemmän yksityiskohtia Jerusalemista esitetään kuvailtaessa Jeesuksen viimeistä käyntiä siellä (kartta, 2. osa, s. 742; kuvat, 2. osa, s. 743).

Kuusi päivää ennen vuoden 33 pesah-juhlaa Jeesus tuli Betaniaan, Öljyvuoren itäpuolelle. Seuraavana päivänä, 9. nisankuuta, hän meni pääkaupunkiin Jehovan voideltuna Kuninkaana ratsastaen aasin varsalla Sakarjan 9:9:n profetian täyttymykseksi. (Mt 21:1–9.) Laskeutuessaan Öljyvuorelta hän pysähtyi katselemaan kaupunkia ja itki sen vuoksi sekä ennusti havainnollisesti sen tulevan piirityksen ja autioituksen (Lu 19:37–44). Kun hän saapui kaupunkiin, todennäköisesti itämuurissa olevasta portista, koko kaupunki ”joutui liikkeelle”, sillä uutinen levisi nopeasti kaikkialle tuolla suhteellisen pienellä alueella (Mt 21:10).

Loppuaikana, jolloin Jeesus vietti päivät Jerusalemissa ja yöt Betaniassa (Lu 21:37, 38), hän puhdisti temppelialueen kauppiaista (Mt 21:12, 13), kuten hän oli tehnyt kolmisen vuotta aiemminkin (Joh 2:13–16). Nisankuun 11. päivänä hän oli neljän opetuslapsensa kanssa Öljyvuorella, jolta näkyi kaupunki ja sen temppeli, kun hän esitti suuren profetiansa Jerusalemin tulevasta tuhosta ja ”asiainjärjestelmän päättymisestä” sekä omasta läsnäolostaan (Mt 24; Mr 13; Lu 21). Nisankuun 13. päivänä Pietari ja Johannes tekivät järjestelyt pesah-ateriaa varten Jerusalemissa olevaan ylähuoneeseen, jossa Jeesus tuona iltana (kun 14. nisankuuta alkoi) nautti aterian apostoliensa kanssa. Hänen keskusteltuaan heidän kanssaan he lähtivät kaupungista, ylittivät ”Kidronin talvipuron” ja nousivat pitkin Öljyvuoren rinteitä Getsemane-nimiseen puutarhaan (Mt 26:36; Lu 22:39; Joh 18:1, 2). Getsemane tarkoittaa ’öljykuurnaa’, ja tältä rinteeltä voidaan vieläkin löytää hyvin vanhoja oliivipuita. Puutarhan tarkka sijainti on kuitenkin nykyään arvailujen varassa. (Ks. GETSEMANE.)

Tuona yönä Jeesus pidätettiin ja vietiin takaisin Jerusalemiin pappi Hannaan ja pappi Kaifaan eteen ja sanhedrininsaliin oikeudenkäyntiä varten (Mt 26:57–27:1; Joh 18:13–27). Sieltä hänet toimitettiin aamun sarastaessa Pilatuksen luo, ”käskynhaltijan palatsiin” (Mt 27:2; Mr 15:1, 16), ja sitten Herodes Antipaan luo, joka myös oli Jerusalemissa tuohon aikaan (Lu 23:6, 7). Viimein hänet vietiin takaisin Pilatuksen luo paikkaan, jonka nimi oli ”Kivetty” eli hepreaksi ”Gabbata”, lopullista tuomiota varten (Lu 23:11; Joh 19:13; ks. KIVETTY).

Paikka, jossa Jeesus pantiin paaluun, oli nimeltään Golgata, ’pääkallo[npaikka]’ (Mt 27:33–35; Lu 23:33). Se sijaitsi selvästikin kaupungin muurien ulkopuolella, luultavasti pohjoisessa, mutta varmasti sen sijaintia ei voida nykyään määrittää. (Ks. GOLGATA.) Samoin on Jeesuksen hautapaikan laita (kuvat, 2. osa, s. 948).

Juudaksen takaisin papeille heittämillä lahjusrahoilla ostettu ”savenvalajan keto muukalaisten hautaamista varten” (Mt 27:5–7) on perimätiedon mukaan Hinnominlaakson eteläpuolella, lähellä sen ja Kidronin yhtymäkohtaa sijaitseva paikka. Tällä alueella on paljon hautoja. (Ks. AKELDAMA.)

Apostolien aikaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kielsi opetuslapsiaan lähtemästä tuolloin Jerusalemista (Lu 24:49; Ap 1:4). Sieltä alkaisi katumuksen saarnaaminen syntien anteeksi antamiseksi Kristuksen nimen perusteella (Lu 24:46–48). Kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseennousemisen jälkeen erääseen ylähuoneeseen kokoontuneet opetuslapset voideltiin pyhällä hengellä (Ap 1:13, 14; 2:1–4). Jerusalem oli täynnä kaikkialta Rooman imperiumin alueelta pesah-juhlaan tulleita juutalaisia ja käännynnäisiä. Hengen täyttämien kristittyjen todistustyön ansiosta tuhansista tuli kastettuja opetuslapsia. Noiden tuhansien todistaessa uskostaan ei ole ihme, että vihaiset uskonnolliset johtajat huudahtivat: ”Katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne.” (Ap 5:28.) Todistusta tehostivat ihmeteot, esim. se, että rampa kerjäläinen parannettiin lähellä ”temppelin Kauniiksi kutsuttua ovea”, todennäköisesti naisten esipihan itäportilla (Ap 3:2, 6, 7).

 Senkin jälkeen kun todistaminen alkoi levitä Jerusalemista ”Samariaan ja maan ääriin asti” (Ap 1:8), kristillisen seurakunnan hallintoelin pysyi Jerusalemissa. Jo varhaisessa vaiheessa vaino sai ’apostoleita lukuun ottamatta kaikki hajaantumaan ympäri Juudean ja Samarian seutuja’ (Ap 8:1; vrt. Ga 1:17–19; 2:1–9). Jotkut apostolit ja opetuslapset lähetettiin Jerusalemista esim. Samariaan auttamaan uusia uskovien ryhmiä (Ap 8:14; 11:19–22, 27). Tarsolainen Saul (Paavali) havaitsi nopeasti, että hänen oli syytä lopettaa ensimmäinen Jerusalemiin kristittynä tekemänsä käynti lyhyeen, koska hänet yritettiin murhata (Ap 9:26–30). Oli kuitenkin myös rauhallisia aikoja (Ap 9:31). Pietari raportoi Jerusalemissa kristittyjen kokoukselle siitä, että Jumala oli hyväksynyt pakanauskovat, ja Jerusalemissa ratkaistiin myös ympärileikkauskysymys ja siihen liittyviä asioita (Ap 11:1–4, 18; 15:1, 2, 22–29; Ga 2:1, 2).

Jeesus oli sanonut Jerusalemia ”profeettojen surmaajaksi ja luoksensa lähetettyjen kivittäjäksi” (Mt 23:37; vrt. jakeet 34–36). Vaikka monet tuon kaupungin asukkaista uskoivat Jumalan Poikaan, kaupunki kokonaisuutena jatkoi entistä menettelyään. Tämän vuoksi ’sen huone jätettiin hylättynä sille’ (Mt 23:38). Vuonna 66 juutalaisten kapina toi kaupunkiin Cestius Galluksen johtamat Rooman joukot, jotka piirittivät sen ja rynnistivät aina temppelin muureille saakka. Yhtäkkiä Cestius Gallus vetäytyi ilman näkyvää syytä. Näin kristityt saivat tilaisuuden noudattaa Jeesuksen ohjetta: ”Silloin alkakoot Juudeassa olevat paeta vuorille ja kaupungin keskellä olevat lähtekööt pois, älköötkä maaseutupaikoissa olevat menkö sinne.” (Lu 21:20–22.) Eusebios kertoo kirjassaan, että kristityt pakenivat Jerusalemista ja koko Juudean maasta Perean kaupunkiin, jonka nimi oli Pella (Eusebiuksen kirkkohistoria, III, 5:3).

Rooman vetäytymisen Jerusalemille tuoma helpotus oli lyhytaikainen, kuten oli ollut silloinkin, kun babylonialaiset vetäytyivät tilapäisesti kiinnittääkseen huomiota egyptiläisiin kuningas Sidkian hallituskauden loppupuolella. Rooman joukot palasivat kenraali Tituksen johdolla vuonna 70 entistä lukuisampina ja piirittivät kaupungin, joka oli tuolloin täynnä pesahin viettäjiä. Roomalaiset kasasivat piiritysvalleja ja pystyttivät yhtäjaksoisen aidan koko kaupungin ympärille estääkseen paon sekä päivällä että yöllä. Tämäkin täytti Jeesuksen profetian. (Lu 19:43.) Kaupungin sisäpuolella kilpailevat ryhmät riitelivät ja taistelivat, suuri  osa elintarvikkeista tuhottiin, ja ne, jotka saatiin kiinni heidän yrittäessään paeta kaupungista, surmattiin pettureina. Nämä tiedot ovat peräisin Josefukselta, joka kertoo, että aikanaan nälänhätä yltyi niin kovaksi, että ihmiset alentuivat syömään heinätukkoja ja nahkaa, jopa omia lapsiaan (vrt. Va 2:11, 12, 19, 20; 5Mo 28:56, 57). Kaupungin itsepäiset johtajat torjuivat jatkuvasti Tituksen rauhantarjoukset.

Lopulta roomalaiset mursivat muurit systemaattisesti ja heidän joukkonsa valtasivat kaupungin (kuva, 2. osa, s. 752). Vastoin määräyksiä temppeli poltettiin ja ryöstettiin. Josefuksen mukaan tämä tapahtui Nebukadnessarin satoja vuosia aikaisemmin toimeenpaneman ensimmäisen temppelin tuhon vuosipäivänä. Josefuksen kertomuksessa todetaan myös, että niiden arkistojen säilytyspaikka, jotka sisälsivät heimojen ja sukujen polveutumisesta ja perintöoikeuksista kertovat sukuluettelot, sytytettiin tuleen. (The Jewish War, VI, 250, 251 [iv, 5]; II, 426–428 [xvii, 6]; VI, 354 [vi, 3].) Näin päättyi mahdollisuus jäljittää laillisesti Juudan messiaaniseen heimoon ja Leevin pappisheimoon kuuluvien sukuperä.

Valloitus oli toteutettu vain 4 kuukaudessa ja 25 päivässä, 3. huhtikuuta – 30. elokuuta vuonna 70. Vaikka ahdistus siis olikin ankara, se kesti huomattavan lyhyen ajan. Tähän vaikutti epäilemättä kaupungin sisäpuolella olevien juutalaisten järjetön asenne ja toiminta. Josefus esittää kuolleiden määräksi 1,1 miljoonaa, mutta elossa säilyneitäkin oli. Vangiksi otettiin 97000, joista monet lähetettiin orjiksi Egyptiin tai joiden kohtaloksi koituivat miekka tai pedot Rooman provinssien teattereissa. Tämäkin täytti Jumalan profetian (5Mo 28:68).

Koko kaupunki hajotettiin; ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria jäivät pystyyn todistukseksi tuleville sukupolville siitä, ettei puolustusvarustuksesta ollut ollut mitään hyötyä. Josefus toteaa, että ”loput kaupunkia ympäröivästä muurista hajotettiin niin perusteellisesti maan tasalle, ettei paikalla myöhemmin käyvillä ollut mitään syytä uskoa, että siellä oli koskaan asuttu” (The Jewish War, VII, 3 [i, 1]). Roomassa olevan Tituksen riemukaaren eräässä reliefissä kuvataan roomalaisia sotilaita kantamassa pois hävitetyn temppelin pyhiä esineitä. (Vrt. Mt 24:2; kuva, 2. osa, s. 752.)

Myöhemmät vaiheet. Jerusalem pysyi lähes autiona, kunnes keisari Hadrianus määräsi noin vuonna 130 rakentamaan uuden kaupungin, jonka nimeksi annettiin Aelia Capitolina. Tämä synnytti Bar-Kokhban johtaman juutalaiskapinan (132–135), joka menestyi jonkin aikaa mutta kukistettiin sitten. Juutalaisia ei päästetty tuohon roomalaisten rakentamaan kaupunkiin lähes 200 vuoteen. 300-luvulla Konstantinus Suuren äiti Helena kävi Jerusalemissa ja pani alulle monien ns. pyhien paikkojen ja pyhäkköjen tunnistamisen. Myöhemmin kaupungin valtasivat muslimit. Nykyään Temppelivuorella on kaksi islamilaista rakennusta. 600-luvun loppupuolella kalifi Abd al-Malik ibn Marwan rakensi temppelialueelle tai sen lähistölle Kalliomoskeijan,  joka ei ole varsinaisesti moskeija vaan muuten pyhä paikka. Kalliomoskeijan eteläpuolella on Al-Aqsan moskeija, joka rakennettiin alun perin 700-luvulla, mutta melkein kokonaan uudelleen 1000-luvulla.

Lisätietoja Jerusalemiin liittyvistä maantieteellisistä paikoista on mm. artikkeleissa EN-ROGEL; KIDRONIN PUROLAAKSO; MAKTES; OFEL; SIION; TEMPPELI ja ÖLJYVUORI.

Kaupungin merkitys. Jerusalem oli paljon muutakin kuin maallisen kansakunnan pääkaupunki. Se oli maan päällä ainoa kaupunki, johon Jehova Jumala oli yhdistänyt nimensä (1Ku 11:36). Sen jälkeen kun Jumalan läsnäoloon liittyvä liiton arkku siirrettiin Jerusalemiin, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun sinne rakennettiin temppelipyhäkkö eli Jumalan huone, Jerusalemista tuli Jehovan kuvaannollinen ’asuinpaikka’, hänen ”lepopaikkansa” (Ps 78:68, 69; 132:13, 14; 135:21; vrt. 2Sa 7:1–7, 12, 13). Koska Daavidin sukuhaaraan kuuluvat kuninkaat olivat Jumalan voideltuja ja istuivat ”Jehovan valtaistuimella” (1Ai 29:23; Ps 122:3–5), myös Jerusalemia itseään sanottiin ”Jehovan valtaistuimeksi”, ja ne heimot tai kansat, jotka kääntyivät sen puoleen tunnustaen Jumalan suvereeniuden, koottiin itse asiassa Jehovan nimelle (Jer 3:17; Ps 122:1–4; Jes 27:13). Ne, jotka suhtautuivat Jerusalemiin vihamielisesti tai taistelivat sitä vastaan, vastustivat todellisuudessa Jumalan suvereeniuden ilmentymää. Se oli 1. Mooseksen kirjan 3:15:ssä esitetyn profetian mukaan väistämätöntä.

Näin ollen Jerusalem edusti Jumalan asettaman hallituksen eli esikuvallisen Jumalan valtakunnan sijaintipaikkaa. Sieltä lähtivät Jumalan laki, hänen sanansa ja hänen siunauksensa (Mi 4:2; Ps 128:5). Ne, jotka toimivat Jerusalemin rauhan ja etujen puolesta, työskentelivät siis Jumalan vanhurskaan tarkoituksen hyväksi, hänen tahtonsa toteutumiseksi (Ps 122:6–9). Vaikka Jerusalem sijaitsi Juudan vuoristossa ja oli epäilemättä vaikuttavan näköinen, sen todellinen ylväys ja kauneus johtuivat siitä, että Jehova Jumala oli suonut sille kunniaa ja kirkastanut sen, jotta se voisi toimia Jehovan ”kauneuden kruununa” (Ps 48:1–3, 11–14; 50:2; Jes 62:1–7).

Koska Jehovaa ylistävät pääasiassa hänen älylliset luomuksensa, jotka myös tekevät hänen tahtonsa, hän ei käyttänyt kaupunkia sen rakennusten vaan sen asukkaiden takia, sen hallitsijoiden ja hallittavien, pappien ja kansan takia (Ps 102:18–22; Jes 26:1, 2). Niin kauan kuin he olivat uskollisia ja tuottivat kunniaa Jehovan nimelle sekä puheellaan että elämäntavallaan, hän siunasi ja puolusti Jerusalemia (Ps 125:1, 2; Jes 31:4, 5). Enemmistön luopumus johti nopeasti siihen, että kansa ja sen kuninkaat joutuivat Jehovan epäsuosioon. Tämän vuoksi Jehova julisti, että hänen tarkoituksensa oli hylätä tuo kaupunki, johon oli yhdistetty hänen nimensä. (2Ku 21:12–15; 23:27.) Hän poistaisi kaupungilta ”tuen ja turvan”, jolloin siellä saisi vallan tyrannia, nuorisorikollisuus ja kunnioitetuissa asemissa olevien halveksunta; Jerusalem alennettaisiin ja sitä nöyryytettäisiin ankarasti (Jes 3:1–8, 16–26). 70 vuoden kuluttua siitä kun Jehova Jumala oli antanut Babylonian hävittää kaupungin, hän ennallisti sen ja kaunisti sen jälleen iloiseksi tosi palvonnan keskukseksi maan päällä (Jes 52:1–9; 65:17–19), mutta siitä huolimatta kansa ja sen johtajat vajosivat uudelleen luopumukseen.

Jehova säilytti kaupungin siihen asti, kun hän lähetti Poikansa maan päälle. Sen täytyi olla olemassa, jotta Messiasta koskevat profetiat täyttyisivät (Jes 28:16; 52:7; Sak 9:9). Israelilaisten luopumus huipentui siihen, että he panivat paaluun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen (vrt. Mt 21:33–41). Se tapahtui Jerusalemissa ja sen saivat aikaan kansakunnan johtajat kansan tukemina, minkä vuoksi oli väistämätöntä, että Jumala otti kaupungilta kokonaan ja lopullisesti pois oikeuden edustaa häntä ja kantaa hänen nimeään (vrt. Mt 16:21; Lu 13:33–35). Ei Jeesus eivätkä hänen apostolinsakaan ennustaneet, että Jumala ennallistaisi maanpäällisen Jerusalemin ja sen temppelin sitten kun kaupunki olisi tuhottu Jumalan sille lausuman tuomion mukaisesti, mikä tapahtui vuonna 70.

Jerusalemin nimi edusti kuitenkin edelleen jotain suurempaa kuin maanpäällistä kaupunkia. Apostoli Paavali paljasti Jumalan henkeyttämänä, että on olemassa ”ylhäällä oleva Jerusalem”, jota hän sanoo voideltujen kristittyjen ”äidiksi” (Ga 4:25, 26). ”Ylhäällä oleva Jerusalem” on siis vaimon asemassa Jehova  Jumalaan, suureen Isään ja Elämänantajaan, nähden. Kun maallinen Jerusalem toimi Jumalan valitun kansan pääkaupunkina, sitäkin sanottiin naiseksi, joka oli naimisissa Jumalan kanssa ja joka oli yhdistetty liittosuhteeseen Jumalan kanssa pyhillä siteillä (Jes 51:17, 21, 22; 54:1, 5; 60:1, 14). Se edusti siten koko sitä seurakuntaa, joka koostui Jumalan ihmispalvelijoista. Näin ollen ”ylhäällä olevan Jerusalemin” täytyy edustaa koko sitä seurakuntaa, joka koostuu Jehovan uskollisista henkipalvelijoista.

Uusi Jerusalem. Henkeytetyssä Ilmestyskirjassa apostoli Johannes antaa tietoja ”uudesta Jerusalemista” (Il 3:12). Johannes näkee näyssä tämän ”pyhän kaupungin – – tulevan alas taivaasta Jumalan luota, valmistettuna niin kuin miehelleen kaunistettu morsian”. Tämä liittyy hänen näkyynsä ”uudesta taivaasta ja uudesta maasta”. ”Morsiamen” sanottiin olevan ”Karitsan vaimo”. (Il 21:1–3, 9–27.) Muissa apostolien kirjoituksissa käytetään samaa kielikuvaa voideltujen kristittyjen seurakunnasta (2Ko 11:2; Ef 5:21–32). Ilmestyksen 14. luvussa ”Karitsan”, Kristuksen Jeesuksen, kuvataan seisovan Siioninvuorella, jota nimeä Jerusalemista myös käytetään (vrt. 1Pi 2:6), ja hänen kanssaan on 144000, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen Isänsä nimi (Il 14:1–5). (Ks. UUSI JERUSALEM.)

Uskoton Jerusalem. Koska suuri osa siitä, mitä Raamatussa sanotaan Jerusalemista, koskee sen tuomitsemista, on selvää, että vain uskollinen Jerusalem kuvasi Jehovan järjestön taivaallista osaa ja joskus tosi kristillistä seurakuntaa, ”Jumalan Israelia” (Ga 6:16). Kun se oli uskoton, sitä kuvattiin portoksi ja avionrikkojanaiseksi; siitä tuli kaupunkia aikoinaan hallinneiden amorilais- ja heettiläispakanoiden kaltainen (Hes 16:3, 15, 30–42). Sellaisena se saattoi edustaa vain luopioita, koska he ovat ”porton” tavoin uskottomia Jumalalle, jonka nimeä he väittävät kantavansa (Ja 4:4).

”Jerusalemilla” on siis monta merkitystä, ja oikean käsityksen saamiseksi täytyy aina ottaa huomioon tekstiyhteys (ks. KANSAKUNTIEN MÄÄRÄAJAT).