Juhlat olivat olennainen osa Jumalan tosi palvontaa, ja Jehova oli määrännyt ne valitulle kansalleen Israelille Mooseksen kautta. Heprealainen ”juhlaksi” käännetty sana ḥag tulee mahdollisesti verbistä, joka ilmaisee kehässä liikkumista tai kehän muotoisuutta, piirissä tanssimista ja siten kausittain toistuvan juhlan viettämistä. Sana mō·ʽedʹ on myös käännetty vastineella ”juhla”, ja sen perusmerkitys on ’sovittu kokoontumisaika tai -paikka’ (1Sa 20:35; 2Sa 20:5).

Juhlat ja muut erikoispäivät voidaan ryhmitellä seuraavasti:

JUHLAT ISRAELISSA

ENNEN PAKKOSIIRTOLAISUUTTA

VUOTUISET JUHLAT

1. Pesah, 14. abibkuuta (nisankuuta)

2. Happamattomien leipien juhla, 15.–21. abibkuuta (nisankuuta)

3. Viikkojuhla eli helluntai, 6. sivankuuta

4. Trumpetinpuhallus, 1. etanimkuuta (tisrikuuta)

5. Sovituspäivä, 10. etanimkuuta (tisrikuuta)

6. Lehtimajanjuhla, 15.–21. etanimkuuta (tisrikuuta), juhlakokous 22. päivänä

KAUSITTAIN TOISTUVAT JUHLAT

1. Viikkosapatti

2. Uusikuu

3. Sapattivuosi (joka 7. vuosi)

4. Riemuvuosi (joka 50. vuosi)

PAKKOSIIRTOLAISUUDEN JÄLKEEN

1. Vihkimisjuhla, 25. kislevkuuta

2. Purim-juhla, 14. ja 15. adarkuuta

Kolme suurta juhlaa. Kolme tärkeintä ”juhla-aikaa”, joita toisinaan sanottiin pyhiinvaellusjuhliksi, koska kaikki miespuoliset kokoontuivat silloin Jerusalemiin, olivat määräaikoina, ja niistä käytettiin heprealaista sanaa mō·ʽedʹ (3Mo 23:2, 4). Kun tarkoitettiin yksinomaan näitä kolmea suurta juhlaa, käytettiin kuitenkin usein sanaa ḥag, joka merkitsee sekä kausittain toistuvaa tapahtumaa että suuren ilon aikaa. Nämä kolme suurta juhlaa ovat:

1) Happamattomien leipien juhla (2Mo 23:15). Tämä juhla alkoi pesahin jälkeisenä päivänä ja kesti abibkuun (nisanin) 15. päivästä 21. päivään. Pesah oli 14. nisankuuta, ja se oli oikeastaan jo sinänsä juhlapäivä, mutta koska se oli niin lähellä happamattomien leipien juhlan aikaa, niistä molemmista puhuttiin usein yhdessä pesahina (Mt 26:17; Mr 14:12; Lu 22:7).

2) Viikkojuhla eli (kuten myöhemmin sanottiin) helluntai, jota vietettiin 50. päivänä nisankuun 16. päivästä laskien, ts. 6. sivankuuta (2Mo 23:16a; 34:22a).

3) Lehtimajanjuhla eli korjuujuhla. Tätä vietettiin seitsemännessä kuussa, 15.–21. etanim-  eli tisrikuuta, ja 22. päivänä oli juhlakokous. (3Mo 23:34–36.)

Jehova oli määrännyt näiden juhlien ajan, paikan ja viettotavan. Nämä ”Jehovan juhla-ajat” liittyivät pyhän kalenterivuoden eri vuodenaikoihin: varhaiskevääseen, myöhäiskevääseen ja syksyyn. Tämä oli erittäin merkittävää sen vuoksi, että noihin aikoihin tuottivat peltojen ja viinitarhojen ensi hedelmät suurta iloa ja onnea Luvatun maan asukkaille, ja näin tunnustettiin Jehova kaiken hyvän runsaskätiseksi Antajaksi.

Näiden juhlien yhteisiä piirteitä. Lakiliiton vaatimuksena oli, että kaikki miespuoliset ilmaantuivat ’Jehovan, Jumalansa, eteen siihen paikkaan, jonka hän valitsi’ joka vuosi noiden kolmen suuren vuotuisen juhlan ajaksi (5Mo 16:16). Juhlien keskuspaikaksi valittiin lopulta Jerusalem. Pois jäämisestä ei määrätty muutoin mitään nimenomaista rangaistusta, mutta pesahin vieton laiminlyöminen rangaistiin kuolemalla (4Mo 9:9–13). Minkä tahansa Jumalan lain noudattamatta jättäminen, hänen juhliensa ja sapattiensa vietto mukaan luettuna, aiheuttaisi kuitenkin kansalle tuomion ja ahdinkoa (5Mo 28:58–62). Itse pesahia tuli viettää nisankuun 14. päivänä tai joissakin tapauksissa kuukautta myöhemmin.

Vaikka naisia ei miespuolisten israelilaisten tavoin velvoitettukaan matkaamaan vuosittain näille juhlille, joidenkin naisten, esimerkiksi Samuelin äidin Hannan (1Sa 1:7) ja Jeesuksen äidin Marian (Lu 2:41), kerrotaan kuitenkin käyneen noilla juhlilla. Jehovaa rakastavat israelilaisnaiset olivat mukana näissä juhlissa aina kun se oli mahdollista. Itse asiassa Jeesuksen vanhempien lisäksi juhlilla kävivät säännöllisesti myös heidän sukulaisensa ja tuttavansa (Lu 2:44).

Jehova lupasi: ”Eikä kukaan himoitse maatasi, kun sinä kolme kertaa vuodessa menet ylös nähdäksesi Jehovan, Jumalasi, kasvot.” (2Mo 34:24.) Vaikka miehiä ei jäänyt vartioimaan kaupunkeja eikä maata, ei yksikään vieras kansa tosiaankaan hyökännyt koskaan anastamaan juutalaisten maata heidän juhliensa aikana ennen Jerusalemin tuhoutumista vuonna 70. Mutta vuonna 66, sen jälkeen kun juutalaiset kansakuntana olivat hylänneet Kristuksen, Cestius Gallus surmasi 50 ihmistä Lyddassa lehtimajanjuhlan aikana.

Kukaan miespuolisista juhliin osallistujista ei saanut tulla sinne tyhjin käsin; heidän piti tuoda mukanaan lahja, ’sen siunauksen mukainen, jonka Jehova, heidän Jumalansa, oli heille antanut’ (5Mo 16:16, 17). Jerusalemissa piti myös syödä yhdessä leeviläisten kanssa ”toiset” kymmenykset (erotukseksi niistä kymmenyksistä, jotka annettiin leeviläisten ylläpitoon [4Mo 18:26, 27]) kunkin vuoden viljasta, viinistä ja öljystä sekä karjan ja katraan esikoisista. Jos matka juhlapaikalle oli liian pitkä, nuo tuomiset voitiin Lain mukaan muuttaa rahaksi, jolla sitten ostettiin ruokaa ja juomista pyhäkössä vietettävää aikaa varten. (5Mo 14:22–27.) Nämä tilaisuudet antoivat mahdollisuuden ilmaista uskollisuutta Jehovaa kohtaan, ja niitä piti viettää iloiten yhdessä muukalaisasukkaan, isättömän pojan ja lesken kanssa (5Mo 16:11, 14). Tämä edellytti tietenkin sitä, että nuo miespuoliset muukalaisasukkaat olivat ympärileikattuja Jehovan palvojia (2Mo 12:48, 49). Päivittäisten uhrien lisäksi uhrattiin aina erityisuhreja, ja polttouhrien ja yhteysteurasuhrien uhraamisen aikana puhallettiin trumpetteihin (4Mo 10:10).

Kuningas Daavid järjesti papiston ja sen leeviläiset apulaiset uudelleen vähän ennen temppelin rakentamista, ja hän jakoi satojen Aaronin huoneen pappien muodostaman valtavan joukon 24 osastoon (1Ai 24). Kukin näistä valmennettujen työntekijöiden osastoista palveli myöhemmin temppelissä kaksi kertaa vuodessa viikon kerrallaan, ja isänhuoneen päämies teki kaikki tarpeelliset järjestelyt. 2. Aikakirjan 5:11 viittaa siihen, että kaikki nuo 24 pappien osastoa palvelivat yhdessä temppelin vihkiäisissä, jotka pidettiin lehtimajanjuhlan aikana (1Ku 8:2; 3Mo 23:34). Alfred Edersheim kertoo, että kuka tahansa pappi oli tervetullut auttamaan temppelipalveluksessa eri juhlapäivinä, mutta lehtimajanjuhlan aikana kaikkien 24 osaston täytyi olla paikalla (The Temple, 1874, s. 66).

Papeilla, leeviläisillä ja heidän kanssaan palvelevilla netineillä oli juhlien aikana valtavasti työtä. Esimerkiksi heidän työmäärästään käy kuvaus siitä happamattomien leipien juhlasta, jonka kuningas Hiskia järjesti temppelin puhdistamisen jälkeen ja jota jatkettiin sillä kertaa toiset seitsemän päivää. Kertomuksessa todetaan, että Hiskia itse lahjoitti uhreiksi 1000  sonnia ja 7000 lammasta ja että ruhtinaat lahjoittivat 1000 sonnia ja 10000 lammasta. (2Ai 30:21–24.)

Tietyt päivät näiden juhlien aikana olivat juhlakokouksia eli pyhiä kokouksia; ne olivat sapatteja, jolloin vaadittiin täydellistä pidättymistä tavanomaisista toimista, kuten viikkosapatteinakin. Silloin ei saanut tehdä mitään maallista työtä. Tavallisesta sapattijärjestelystä poiketen sallittiin juhlan viettoon liittyvät valmistelutyöt, esimerkiksi ruoanvalmistus, joka oli kiellettyä viikkosapattina. (2Mo 12:16.) Tässä suhteessa juhlien ”pyhät kokoukset” erosivat tavallisista viikkosapateista (sekä seitsemännen kuun kymmenennen päivän sapatista, sovituspäivästä, joka oli paaston aikaa), jolloin ei saanut tehdä minkäänlaista työtä, ei edes sytyttää tulta ”missään asuinpaikassa” (vrt. 3Mo 23:3, 26–32:ta jakeisiin 7, 8, 21, 24, 25, 35, 36 ja 2Mo 35:2, 3:een).

Juhlien merkitys israelilaisten elämässä. Juhlat olivat hyvin tärkeitä Israelin kansan elämässä. Kun israelilaiset olivat vielä Egyptin orjuudessa, Mooses sanoi faraolle, että tämän piti päästää heidät ja heidän karjansa lähtemään Egyptistä, koska heillä olisi ”Jehovan juhla” (2Mo 10:9). Lakiliittoon sisältyi monia yksityiskohtaisia ohjeita juhlien vietosta (2Mo 34:18–24; 3Mo 23:1–44; 5Mo 16:1–17). Jumalan käskyjen mukaiset juhlat auttoivat kaikkia läsnäolijoita keskittymään Jumalan sanaan ja välttämään uppoutumista henkilökohtaisiin asioihinsa siinä määrin, että he unohtaisivat jokapäiväisen elämänsä tärkeämmän, hengellisen, puolen. Nämä juhlat muistuttivat heitä myös siitä, että he olivat Jehovan nimelle otettu kansa. Matkoilla juhliin ja niistä takaisin heille tarjoutui luonnollisesti monia mahdollisuuksia puhua Jumalansa hyvyydestä ja niistä siunauksista, joista he saivat nauttia päivittäin ja eri vuodenaikoina. Juhlat soivat aikaa ja tilaisuuksia mietiskelyyn, yhdessäoloon ja Jehovan lain käsittelemiseen. Ne tutustuttivat israelilaiset paremmin maahan, jonka he olivat saaneet Jumalalta, lisäsivät ymmärtämystä ja lähimmäisenrakkautta heidän keskuudessaan sekä edistivät ykseyttä ja puhdasta palvontaa. Juhlat olivat onnellisia tilaisuuksia. Läsnäolijoiden mieli täyttyi Jumalan ajatuksilla ja hänen menettelytavoillaan, ja kaikki vilpittömät osanottajat saivat runsaasti hengellisiä siunauksia. Ajattelehan vain niiden tuhansien ihmisten saamia siunauksia, jotka olivat läsnä Jerusalemin helluntaijuhlassa vuonna 33 (Ap 2:1–47).

Juhlat edustivat juutalaisille iloa. Ennen Babylonin pakkosiirtolaisuutta, jolloin suurin osa kansasta oli jo kadottanut näkemyksensä juhlien varsinaisesta hengellisestä merkityksestä, profeetat Hoosea ja Aamos yhdistivät Jerusalemin tulevan, ennustetun autioituksen näiden iloisten ja onnellisten tilaisuuksien lakkaamiseen tai niiden muuttumiseen murheellisiksi (Ho 2:11; Am 8:10). Jerusalemin kukistumisen jälkeen Jeremia valitti, että ”Siionin tiet murehtivat, koska juhlaan tulijoita ei ole”. Juhla ja sapatti olivat ’unohtuneet’. (Va 1:4; 2:6.) Jesaja kuvaili etukäteen Babylonista vuonna 537 eaa. palaavien pakkosiirtolaisten onnellisuutta seuraavasti: ”Teillä tulee olemaan laulu, sellainen kuin sinä yönä, jona pyhittäydytään juhlaa varten.” (Jes 30:29.) Mutta pian sen jälkeen, kun he olivat palanneet Jumalalta saamaansa maahan, he turmelivat jälleen Jehovan juhlat, ja Jumala varoitti pappeja profeetta Malakian kautta siitä, että heidän juhliensa rapaa levitettäisiin heidän kasvoilleen (Mal 2:1–3).

Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat viittaavat usein juhliin joko suoraan tai epäsuorasti ja esittävät niille joskus ilahduttavan, vertauskuvallisen ja profeetallisen sovelluksen, joka koskee kristittyjä. Kristittyjä ei kuitenkaan velvoitettu viettämään näitä juhlia kirjaimellisesti (Kol 2:16, 17). (Ks. eri juhlia käsitteleviä artikkeleita.)