Jumalan valtakunta
Jumalan kaikkeudensuvereeniuden ilmaus hänen luomuksiaan kohtaan tai se keino tai välikappale, jota hän käyttää ilmaistakseen tuota suvereeniutta (Ps 103:19). Tätä nimitystä käytetään erityisesti tarkoittamaan Jumalan suvereeniuden ilmaisemista hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen johtaman kuninkaallisen hallituksen välityksellä.
Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa ”valtakunnaksi” käännetty sana on ba·si·leiʹa, jonka merkityksiä ovat ”kuningaskunta, valtakunta, kuninkaan hallitsema alue tai maa; kuninkaanvalta; kuninkaallinen arvo, kuninkaan arvonimi ja kunnia” (The Analytical Greek Lexicon, 1908, s. 67). Markus ja Luukas käyttävät usein ilmausta ”Jumalan valtakunta”, ja sen rinnakkaisilmaus ”taivasten valtakunta” esiintyy Matteuksen kertomuksessa noin 30 kertaa (vrt. Mr 10:23:a ja Lu 18:24:ää Mt 19:23, 24:ään; ks. TAIVAS: Henkitaivaat; VALTAKUNTA).
Jumalan hallitus on sekä rakenteeltaan että toimintatavaltaan puhdas teokratia (kreikan sanoista the·osʹ ’jumala’ ja kraʹtos ’valta’), Jumalan valta. Sanan ”teokratia” ajatellaan olevan ensimmäisellä vuosisadalla eläneen juutalaisen historioitsijan Josefuksen keksimä, ja hän esitti sen ilmeisesti ensi kerran yhdessä omista teoksistaan. Josefus kirjoitti Siinailla perustetusta Israelin hallituksesta: ”Jotkin kansat ovat uskoneet ylimmän poliittisen vallan monarkioille, toiset oligarkioille ja jotkin ihmisjoukoille. Meidän lainlaatijaamme ei kuitenkaan viehättänyt mikään näistä hallitusmuodoista, vaan hän antoi perustuslailleen sellaisen muodon, jota voidaan – jos epätavallinen ilmaus sallitaan – sanoa ’teokratiaksi [kreik. the·o·kra·tiʹan]’ ja jossa kaikki suvereenius ja valta asetetaan Jumalan käsiin.” (Against Apion, II, 164, 165 [17].) Jotta tuo hallitus olisi ollut puhdas teokratia, sitä ei tietenkään voinut asettaa kukaan maallinen lainlaatija, esim. Mooses, vaan sen täytyi olla Jumalan asettama ja perustama. Raamattu osoittaa, että niin se olikin.
Ilmauksen alkuperä. Ihmiset alkoivat ilmeisesti käyttää sanaa ”kuningas” (hepr. meʹlekh) maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen jälkeen. Ensimmäinen maallinen valtakunta oli ”mahtavana metsästäjänä Jehovaa vastustamassa” esiintyneen Nimrodin valtakunta (1Mo 10:8–12). Sen jälkeen aina Abrahamin aikaan asti syntyi kaupunkivaltioita ja kansakuntia ja ihmiskuninkaiden määrä lisääntyi. Mikään näistä maallisista valtakunnista ei edustanut Jumalan hallintoa eikä ollut hänen perustamansa lukuun ottamatta Salemin kuningas-papin Melkisedekin, Messiaan profeetallisen esikuvan (1Mo 14:17–20; Hpr 7:1–17), valtakuntaa. Ihmiset tekivät kuninkaita myös niistä vääristä jumalista, joita he palvoivat, ja he katsoivat, että nuo jumalat saattoivat antaa ihmisille hallitusvaltaa. Kun Jehova siis käytti itsestään nimitystä ”Kuningas [Meʹlekh]”, kuten Heprealaisissa kirjoituksissa kerrotaan tapahtuneen vedenpaisumuksen jälkeen, hän hyödynsi ihmisten keksimää ja käyttämää nimitystä. Tämä osoitti, että Jumalaa, ei julkeita ihmishallitsijoita eikä ihmistekoisia jumalia, tuli pitää ”Kuninkaana” ja totella. (Jer 10:10–12.)
Jehova oli tietenkin ollut Suvereeni Hallitsija jo kauan ennen kuin ihmisvaltakuntia alkoi syntyä, jopa ennen kuin ihmisiä olikaan. Hänen miljoonat enkelipoikansa kunnioittivat ja tottelivat häntä, koska hän oli tosi Jumala ja heidän Luojansa. (Job 38:4–7; 2Ai 18:18; Ps 103:20–22; Da 7:10.) Käytettiinpä hänestä siis mitä nimitystä tahansa, hänet tunnustettiin luomisen alusta lähtien sellaiseksi, jonka tahto oli aiheellisesti korkein.
Jumalan hallitusvalta ihmishistorian alkuaikoina. Myös ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, tiesivät Jehovan olevan Jumala, taivaan ja maan Luoja. He tunnustivat hänen valtansa ja hänen oikeutensa käskeä, kutsua ihmisiä johonkin tehtävään tai kieltää heitä tekemästä jotain, määrätä maata asuinpaikaksi ja viljelysmaaksi sekä delegoida valtaa hänen muihin luomuksiinsa nähden. (1Mo 1:26–30; 2:15–17.) Vaikka Aadamilla oli kyky keksiä sanoja (1Mo 2:19, 20), ei ole todisteita siitä, että hän olisi keksinyt sanan ”kuningas [meʹlekh]” käyttääkseen sitä Jumalastaan ja Luojastaan, vaikka hän tunnustikin Jehovan ylimmän vallan.
Kuten 1. Mooseksen kirjan alkuluvuista käy ilmi, Jumala ilmaisi suvereeniutensa ihmistä kohtaan Eedenissä hyväntahtoisesti, asettamatta hänelle tarpeettomia rajoituksia. Jumalan ja ihmisen välinen suhde vaati tottelevaisuutta, sellaista tottelevaisuutta, jota poika osoittaa isälleen (vrt. Lu 3:38). Ihmiselle ei annettu pitkää lakiluetteloa, jota hänen olisi täytynyt noudattaa (vrt. 1Ti 1:8–11); Jumalan vaatimukset olivat yksinkertaisia ja tarkoituksenmukaisia. Mikään ei myöskään osoita Aadamista tuntuneen, että hänen toimintaansa rajoitettiin ohjailemalla kaiken aikaa tarkasti hänen jokaista tekoaan, vaan näyttää siltä, että Jumala kommunikoi täydellisen ihmisen kanssa vain ajoittain, tarpeen mukaan. (1Mo, luvut 1–3.)
Jumalan hallitusvalta ilmaistaan uudella tavalla. Se että ensimmäinen ihmispari erään Jumalan henkipojan yllytyksestä rikkoi avoimesti Jumalan käskyä, oli todellisuudessa kapina Jumalan valtaa vastaan (1Mo 3:17–19; ks. PUUT: Kuvaannollista käyttöä). Tuon Jumalan taivaallisen Vastustajan (hepr. sa·tanʹ) omaksuma asenne muodosti haasteen, ja se vaati koetta, jossa kiistakysymyksenä oli Jehovan kaikkeudensuvereeniuden oikeellisuus (ks. JEHOVA: Tärkein kiistakysymys koski moraalia). Kiistakysymys herätettiin maan päällä, joten on sopivaa myös ratkaista se täällä (Il 12:7–12).
Kun Jehova Jumala lausui tuomion noille ensimmäisille kapinoitsijoille, hän esitti vertauskuvallisin sanakääntein profetian, josta kävi ilmi, että hänen tarkoituksensa oli käyttää välikappaletta, ”siementä”, murskaamaan lopullisesti kapinalliset joukot (1Mo 3:15). Näin ollen Jehovan hallitusvalta, hänen suvereeniutensa ilmaus, saisi uudenlaisen ilmenemismuodon vastaukseksi syntyneeseen kapinaan. ”Valtakunnan pyhien salaisuuksien” (Mt 13:11) edistyvä paljastuminen osoitti, että tähän uuteen muotoon sisältyisi toissijaisen hallituksen, sijaishallitsijan johtaman hallituselimen, perustaminen. Lupaus ”siemenestä” toteutuu Kristuksen Jeesuksen ja hänen valittujen toveriensa muodostamassa valtakunnassa (Il 17:14; ks. JEESUS KRISTUS: Jeesuksen tärkeä osa Jumalan tarkoituksessa). Eedenissä annetun lupauksen jälkeen Raamatun pääteemaksi nousevat ne kehitysvaiheet, jotka liittyvät Jumalan tarkoitukseen tuottaa tämä Valtakunta-”siemen”, ja niistä tulee avain sen ymmärtämiseen, miten Jehova toimii palvelijoittensa ja yleensä ihmiskunnan suhteen.
Se että Jumala tällä tavoin antoi paljon valtaa luomuksilleen (Mt 28:18; Il 2:26, 27; 3:21), on huomattavaa siksi, että merkittävä osa Jumalan Vastustajan herättämästä kiistakysymyksestä koski kaikkien Jumalan luomusten nuhteettomuutta, ts. heidän kokosydämistä antaumustaan häntä kohtaan ja heidän uskollisuuttaan hänen johtoasemalleen (ks. NUHTEETTOMUUS: Liittyy tärkeimpään kiistakysymykseen). Pelkästään se, että Jumala pystyi luottavaisesti uskomaan jollekin luomukselleen niin huomattavan vallan, oli suurenmoinen todistus hänen hallintonsa moraalisesta voimasta ja saattoi osaltaan kunniaan Jehovan suvereeniuden ja paljasti hänen vastustajansa syytökset vääriksi.
Jumalan hallituksen tarve tulee ilmeiseksi. Sen perusteella, mitä tapahtui ihmisten kapinan alkamisesta aina vedenpaisumukseen asti, kävi sangen selväksi, että ihmiskunta tarvitsi Jumalan johtoa. Pian ihmisten elämänpiiriin astuivat eripuraisuus, fyysinen väkivalta ja murha (1Mo 4:2–9, 23, 24). Sitä, missä määrin syntinen Aadam käytti 930-vuotisen elämänsä aikana patriarkaalista valtaa lukuisiin jälkeläisiinsä nähden, ei paljasteta. Mutta seitsemänteen sukupolveen mennessä jumalattomuus oli jo selvästi järkyttävää (Ju 14, 15), ja Nooan aikaan tultaessa (Nooa syntyi n. 120 vuotta Aadamin kuoleman jälkeen) olosuhteet olivat rappeutuneet jo siinä määrin, että ”maa tuli täyteen väkivaltaa” (1Mo 6:1–13). Tähän vaikutti myös henkiluomusten luvaton tulo ihmisten pariin vastoin Jumalan tahtoa ja tarkoitusta (1Mo 6:1–4; Ju 6; 2Pi 2:4, 5; ks. NEFILIT).
Vaikka maapallosta oli tullut kapinan keskus, Jehova ei luopunut vallastaan siihen nähden. Maailmanlaajuinen vedenpaisumus oli todiste siitä, että Jumalalla oli edelleen valta ja kyky panna tahtonsa täytäntöön maan päällä, kuten missä tahansa muuallakin kaikkeudessa. Vedenpaisumusta edeltäneenä aikana hän osoitti myös halukkuutensa opastaa ja ohjata yksilöitä, jotka etsivät häntä; tällaisia olivat mm. Abel, Hanok ja Nooa. Varsinkin Nooan tapaus valaisee sitä, miten Jumala ilmaisee hallitusvaltansa altista maallista alamaistaan kohtaan; Jumala antoi hänelle käskyjä ja ohjausta, suojeli ja siunasi häntä ja hänen perhettään sekä todisti hallitsevansa muutakin maanpäällistä luomakuntaa: maaeläimiä ja lintuja. (1Mo 6:9–7:16.) Jehova teki myös selväksi, ettei hän antaisi vieraantuneen ihmisyhteiskunnan turmella maata loputtomiin ja että hän langettaisi vanhurskaan tuomion väärintekijöille silloin kun ja sillä tavoin kuin hän katsoisi sen aiheelliseksi. Lisäksi hän osoitti suvereenin kykynsä hallita maan luonnonvoimia ja ilmakehää. (1Mo 6:3, 5–7; 7:17–8:22.)
Vedenpaisumuksen jälkeisen yhteiskunnan alkuvaiheet ja ongelmat. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmisyhteiskunnan perusrakenteena oli ilmeisesti patriarkaalinen järjestely, joka tarjosi jonkin verran vakautta ja järjestystä. Ihmisten oli määrä ’täyttää maa’, ja siihen sisältyi lisääntymisen ohella ihmisasutuksen jatkuva laajeneminen kautta maapallon (1Mo 9:1, 7). Nämä seikat olivat omiaan rajoittamaan yhteiskunnallisten ongelmien syntymistä ja pitämään pulmat perheen sisäisinä asioina sekä vähentämään hankausta, jota usein syntyy tiheään asutuilla alueilla. Babelin luvaton projekti vaati kuitenkin päinvastaista toimintaa, ihmisten kokoontumista yhteen, jotta he eivät ”hajaantuisi yli koko maan pinnan” (1Mo 11:1–4; ks. KIELI nro 2). Silloin myös Nimrod poikkesi patriarkaalisesta hallinnosta ja pystytti ensimmäisen ”valtakunnan” (hepr. mam·la·khahʹ). Hän oli Haamin sukuhaaraan kuuluva kuusilainen, mutta hän tunkeutui seemiläisten alueelle, Assurin (Assyrian) maahan, ja rakensi sinne kaupunkeja, joista tuli osa hänen valtakuntaansa. (1Mo 10:8–12.)
Jumala sekoitti ihmisten kielet ja hajotti siten Sinearin tasangolle kasaantuneen väestön, mutta niissä maissa, joihin eri suvut muuttivat, noudatettiin yleensä Nimrodin hallintomallia. Abrahamin päivinä (2018–1843 eaa.) valtakuntia oli Mesopotamiasta aina Egyptiin asti, missä valtakunnan päämiehestä ei käytetty arvonimeä meʹlekh ’kuningas’ vaan nimitystä ”farao”. Nämä kuningaskunnat eivät kuitenkaan taanneet turvallisuutta. Pian kuninkaat solmivat sotilasliittoja ja tekivät kauas ulottuvia hyökkäys-, ryöstö- ja sieppausretkiä (1Mo 14:1–12). Joissakin kaupungeissa vieraat joutuivat homoseksualistien hyökkäyksen kohteiksi (1Mo 19:4–9).
Vaikka ihmiset siis epäilemättä kokoontuivatkin yhdyskunniksi turvallisuutensa vuoksi (vrt. 1Mo 4:14–17), heidän piti pian ympäröidä kaupunkinsa muureilla ja lopulta linnoittaa ne puolustautuakseen aseellisia hyökkäyksiä vastaan. Varhaisimmat maalliset muistiinmerkinnät, joista monet ovat peräisin Nimrodin valtakunnan alkuperäisiltä sijoilta, Mesopotamian alueelta, ovat täynnä kertomuksia ihmisten yhteenotoista, ahneudesta, juonittelusta ja verenvuodatuksesta. Vanhimmat ei-raamatulliset lakikokoelmat, esim. Lipit-Ištarin, Ešnunnan ja Hammurabin, osoittavat, että ihmiselämästä oli tullut hyvin monimutkaista ja että yhteiskunnalliset hankaukset synnyttivät sellaisia ongelmia kuin varkauksia, petoksia, liiketaloudellisia vaikeuksia, omaisuusriitoja ja vuokrakiistoja sekä nostivat esiin kysymyksiä, jotka liittyivät lainoihin ja korkoihin, aviolliseen uskottomuuteen, lääkärinpalkkioihin ja hoitovirheisiin, päällekarkauksiin ja pahoinpitelyihin ja moniin muihin asioihin. Vaikka Hammurabi sanoi itseään ”päteväksi kuninkaaksi” ja ”täydelliseksi kuninkaaksi”, hänen enempää kuin muidenkaan muinaisten poliittisten valtakuntien hallinto ja lainsäädäntö eivät pystyneet ratkomaan syntisen ihmiskunnan ongelmia. (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. B. Pritchard, 1974, s. 159–180; vrt. San 28:5.) Uskonnolla – ei kuitenkaan tosi Jumalan palvonnalla – oli huomattava sija kaikissa näissä valtakunnissa. Papisto oli tosin läheisessä yhteistyössä hallitsevan luokan kanssa ja nautti kuninkaan suosiota, mutta tämä ei parantanut kansan moraalia. Muinaisten uskonnollisten kirjoitusten nuolenpääteksteistä puuttuu hengellisesti kohottava vaikutus ja moraalinen ohjaus; ne paljastavat palvotut jumalat riidanhaluisiksi, väkivaltaisiksi ja himokkaiksi, sellaisiksi joita eivät ohjanneet vanhurskaat normit eivätkä päämäärät. Ihmiset tarvitsivat Jehova Jumalan valtakuntaa voidakseen nauttia rauhallisesta ja onnellisesta elämästä.
Jumalan hallitusvallan ilmaiseminen Abrahamia ja hänen jälkeläisiään kohtaan. Niilläkin, jotka pitivät Jehova Jumalaa Päänään, oli toki henkilökohtaisia ongelmia ja erimielisyyksiä. Heitä autettiin kuitenkin selvittämään ne tai kestämään niitä Jumalan vanhurskaiden normien mukaisesti menettämättä arvokkuuttaan. Jumala suojeli ja vahvisti heitä. (1Mo 13:5–11; 14:18–24; 19:15–24; 21:9–13, 22–33.) Todettuaan ensin, että Jehovan ”oikeudelliset päätökset vallitsevat koko maassa”, psalmista sanoo Abrahamista, Iisakista ja Jaakobista: ”Heidän lukumääränsä oli pieni, hyvin pieni, ja he olivat muukalaisasukkaita siellä [Kanaanissa]. Ja he vaeltelivat kansakunnasta kansakuntaan, yhdestä valtakunnasta toiseen kansaan. Hän [Jehova] ei sallinut kenenkään ihmisen petollisesti riistää heitä, vaan ojensi kuninkaita heidän takiaan sanoen: ’Älkää koskeko minun voideltuihini älkääkä profeetoilleni tehkö pahaa.’” (Ps 105:7–15; vrt. 1Mo 12:10–20; 20:1–18; 31:22–24, 36–55.) Tämäkin todisti, että Jumalalla oli edelleen suvereenius maahan nähden ja että hän saattoi käyttää sitä tarkoituksensa etenemisen mukaisesti.
Uskolliset patriarkat eivät liittyneet mihinkään Kanaanin tai muiden maiden kaupunkivaltioihin tai valtakuntiin. Sen sijaan että he olisivat etsineet turvallisuutta jonkun ihmiskuninkaan poliittisen hallinnon alaisesta kaupungista, he asuivat muukalaisina teltoissa, he olivat ”vieraita ja tilapäisasukkaita siinä maassa”, ja uskossa he ’odottivat kaupunkia, jolla on todelliset perustukset, jonka rakentaja ja tekijä on Jumala’. He hyväksyivät Jumalan Hallitsijakseen ja odottivat sitä hänen tulevaa taivaallista järjestelyään eli välikappalettaan, jonka avulla maata hallittaisiin ja joka pohjautuisi vankasti hänen suvereeniin valtaansa ja tahtoonsa, vaikka tämän toivon toteutuminen olikin tuolloin vielä ”kaukana”. (Hpr 11:8–10, 13–16.) Näin ollen Jeesus, jonka Jumala oli jo voidellut kuninkaaksi, saattoi myöhemmin sanoa: ”Abraham – – iloitsi suuresti odottaessaan näkevänsä minun päiväni, ja hän näki sen ja iloitsi.” (Joh 8:56.)
Jehova edisti hiukan Valtakunta-”siementä” koskevan lupauksensa (1Mo 3:15) täyttymystä solmimalla liiton Abrahamin kanssa (1Mo 12:1–3; 22:15–18). Siinä yhteydessä hän ennusti, että Abrahamin (Abramin) ja hänen vaimonsa jälkeläisistä ’tulisi kuninkaita’ (1Mo 17:1–6, 15, 16). Vaikka Abrahamin pojanpojan Esaun jälkeläiset muodostivat šeikkikuntia ja valtakuntia, Jumalan profeetallinen lupaus kuninkaallisista jälkeläisistä toistettiin Abrahamin toiselle pojanpojalle Jaakobille (1Mo 35:11, 12; 36:9, 15–43).
Israelin kansakunnan muodostaminen. Satoja vuosia myöhemmin Jehova Jumala toimi määräaikanaan (1Mo 15:13–16) Jaakobin jälkeläisten hyväksi. Heitä oli tuolloin jo miljoonia (ks. EGYPTISTÄ LÄHTÖ: Egyptistä lähteneiden määrä), ja Jehova suojeli heitä Egyptin hallituksen toimeenpaneman kansanmurhayrityksen aikana (2Mo 1:15–22) ja lopulta vapautti heidät Egyptin ankarasta orjuudesta (2Mo 2:23–25). Jumala välitti faraolle edustajiensa Mooseksen ja Aaronin kautta käskyn, jota tuo Egyptin hallitsija ylenkatsoi, koska se tuli hänen mielestään lähteestä, jolla ei ollut sananvaltaa Egyptin asioihin. Kun farao jatkuvasti kieltäytyi tunnustamasta Jehovan suvereeniutta, Jumala osoitti voimansa vitsausten välityksellä. (2Mo, luvut 7–12.) Tällä tavoin Jumala ilmaisi, että hänellä oli maan luonnonvoimiin ja luomuksiin nähden suurempi valta kuin kenelläkään maallisella kuninkaalla (2Mo 9:13–16). Hän huipensi tämän suvereenin voimansa osoituksen tuhoamalla faraon joukot tavalla, jota kukaan kansakuntien kerskailevista soturikuninkaista ei olisi mitenkään voinut jäljitellä (2Mo 14:26–31). Perustellusti Mooses ja israelilaiset lauloivat: ”Jehova on kuninkaana ajan hämärään asti, niin, ikuisesti.” (2Mo 15:1–19.)
Sen jälkeen Jehova todisti jälleen, että hän hallitsi maata, sen elintärkeitä vesivaroja ja sen linnustoa, ja hän osoitti voivansa varjella kansaansa ja huolehtia siitä myös kuivassa ja vihamielisessä ympäristössä (2Mo 15:22–17:15). Kaiken tämän jälkeen hän puhui vapautetulle kansalleen ja kertoi sille, että tottelemalla häntä ja pitämällä hänen liittonsa siitä voisi tulla hänen erikoisomaisuutensa kaikkien muiden kansojen joukosta, sillä kuten hän sanoi, ”koko maa kuuluu minulle”. Siitä saattoi tulla ”pappisvaltakunta ja pyhä kansakunta”. (2Mo 19:3–6.) Kun tuohon kansaan kuuluvat ilmoittivat julkisesti haluavansa alistua Jehovan valtaan, hän toimi Kuninkaallisena Lainlaatijana antamalla heille kuninkaallisia säädöksiä sisältävän laajan lakikokoelman ja esittämällä siinä yhteydessä dynaamisia ja pelkoa herättäviä todisteita voimastaan ja kirkkaudestaan (2Mo 19:7–24:18). Tabernaakkelin eli kohtaamisteltan ja varsinkin liiton arkun oli määrä olla osoitus näkymättömän taivaallisen Valtionpäämiehen läsnäolosta (2Mo 25:8, 21, 22; 33:7–11; vrt. Il 21:3). Vaikka Mooses ja muut nimitetyt miehet langettivat Jumalan lakiin turvautuen suurimman osan tuomioista, Jehova puuttui asioihin toisinaan itse ilmaistakseen tuomiopäätöksiä ja pannakseen täytäntöön lainrikkojien rangaistuksia (2Mo 18:13–16, 24–26; 32:25–35). Virkaan nimitetyt papit pyrkivät toimillaan säilyttämään hyvät suhteet tuon kansakunnan ja sen taivaallisen Hallitsijan välillä, ja he auttoivat ihmisiä mukautumaan lakiliiton korkeisiin normeihin (ks. PAPPI). Israelin hallitus oli siis todellinen teokratia (5Mo 33:2, 5).
Jumalana ja Luojana, jolla oli ”pakkolunastusoikeus” kaikkeen maahan, ja ”kaiken maan Tuomarina” (1Mo 18:25) Jehova oli määrännyt Kanaanin maan Abrahamin siemenelle (1Mo 12:5–7; 15:17–21). Ylimpänä Toimeenpanijana hän sitten käski israelilaisten panna täytäntöön tuomittujen kanaanilaisten hallussa olevan alueen pakkolunastuksen sekä hänen heille langettamansa kuolemantuomion (5Mo 9:1–5; ks. KANAAN, KANAANILAINEN nro 2: Israel valloittaa Kanaanin).
Tuomarien aika. Sen jälkeen kun israelilaiset olivat valloittaneet Kanaanin monet valtakunnat, Jehova Jumala oli heidän ainoa kuninkaansa 350 vuoden ajan. Jumalan valitsemat tuomarit johtivat kansaa tai sen osia eripituisia ajanjaksoja taistelun ja rauhan aikana. Kun tuomari Gideon oli voittanut Midianin, israelilaiset vaativat häntä ryhtymään kansakunnan hallitsijaksi, mutta hän kieltäytyi ja tunnusti siten, että Jehova oli todellinen hallitsija (Tu 8:22, 23). Hänen kunnianhimoinen poikansa Abimelek hallitsi pientä kansakunnan osaa vähän aikaa kuninkaana, mutta hän sai surmansa (Tu 9:1, 6, 22, 53–56).
Koko tästä tuomarien ajasta sanotaan: ”Noina päivinä ei Israelissa ollut kuningasta. Jokainen oli tottunut tekemään sitä, mikä hänen omissa silmissään oli oikein.” (Tu 17:6; 21:25.) Tämä ei tarkoita sitä, ettei mitään oikeusjärjestelmää olisi ollut. Jokaisessa kaupungissa oli tuomareita, vanhimpia, jotka käsittelivät juridisia kysymyksiä ja ongelmia ja jakoivat oikeutta (5Mo 16:18–20; ks. OIKEUSISTUIN). Leeviläinen papisto toimi valtuutettuna oppaana ja opetti kansalle Jumalan lakia, ja ylimmäisellä papilla oli urim ja tummim, joiden välityksellä hän saattoi kysyä Jumalan kantaa vaikeissa asioissa (ks. PAPPI; URIM JA TUMMIM; YLIMMÄINEN PAPPI). Sellaisella ihmisellä, joka käytti tätä kaikkea hyväkseen, hankki tietoa Jumalan laista ja sovelsi sitä, oli siis terve opas omalletunnolleen. Sen tekeminen, ”mikä hänen omissa silmissään oli oikein”, ei siinä tapauksessa johtanut pahuuteen. Jehova antoi kansan asennoitua ja toimia joko halukkaasti tai vastahakoisesti. Kukaan ihmishallitsija ei valvonut kaupunkien tuomarien työtä, ei vaatinut kansalaisia osallistumaan mihinkään erityishankkeisiin eikä järjestänyt heitä puolustamaan kansakuntaa. (Vrt. Tu 5:1–18.) Olosuhteet pahenivat siis sen vuoksi, että kansan enemmistö ei halunnut totella taivaallisen Kuninkaansa sanaa ja lakia eikä käyttää hyväkseen hänen ohjaustaan (Tu 2:11–23).
Ihmiskuningasta vaaditaan. Lähes 400 vuotta Egyptistä lähdön ja yli 800 vuotta Jumalan ja Abrahamin välisen liiton solmimisen jälkeen israelilaiset vaativat johtajakseen samanlaista ihmiskuningasta kuin muillakin kansakunnilla oli. Heidän vaatimuksensa merkitsi sitä, että he hylkäsivät Jehovan kuninkuuden. (1Sa 8:4–8.) Israelilaisten oli kylläkin oikein odottaa, että Jumala perustaisi valtakunnan edellä mainitun Abrahamille ja Jaakobille antamansa lupauksen mukaisesti. Lisäperusteita tuolle toivolle antoivat profetia, jonka Jaakob esitti kuolinvuoteellaan Juudasta (1Mo 49:8–10), se mitä Jehova sanoi Israelille Egyptistä lähdön jälkeen (2Mo 19:3–6), lakiliiton ehdot (5Mo 17:14, 15) ja jopa osa siitä sanomasta, jonka Jumala pani profeetta Bileamin esittämään (4Mo 24:2–7, 17). Samuelin uskollinen äiti Hanna ilmaisi tämän toivon rukouksessaan (1Sa 2:7–10). Jehova ei ollut kuitenkaan täysin paljastanut Valtakuntaa koskevaa ”pyhää salaisuutta” eikä kertonut, milloin hänen määräaikansa tuon hallituksen perustamiselle koittaisi ja millainen se olisi rakenteeltaan ja koostumukseltaan, ts. olisiko se maallinen vai taivaallinen. Sen vuoksi kansan oli tuolloin julkeaa vaatia ihmiskuningasta.
Ilmeisesti myös filistealaisten ja ammonilaisten hyökkäyksen uhka sai israelilaiset toivomaan näkyvää kuninkaallista ylipäällikköä. Näin he ilmaisivat, etteivät he uskoneet Jumalan pystyvän suojelemaan ja opastamaan heitä ja huolehtimaan heistä sekä kansakuntana että yksilöinä. (1Sa 8:4–8.) Israelilaisten vaikutin oli väärä, mutta siitä huolimatta Jehova Jumala suostui heidän pyyntöönsä, ei pääasiassa heidän itsensä tähden vaan toteuttaakseen oman tarkoituksensa paljastaa edistyvästi sitä ”pyhää salaisuutta”, joka koski hänen ”siemenen” välityksellä tulevaa Valtakuntaansa. Ihmiskuninkuus aiheuttaisi kuitenkin Israelille ongelmia ja kuluja, ja Jehova esitti nämä asiat kansalle (1Sa 8:9–22).
Kuninkaiden, jotka Jehova siitä pitäen nimittäisi, tuli palvella Jumalan maanpäällisinä edustajina vähentämättä mitenkään Jehovan suvereeniutta tuohon kansakuntaan nähden. Valtaistuin oli todellisuudessa Jehovan, ja he istuivat sillä sijaiskuninkaina (1Ai 29:23). Jehova käski voidella ensimmäisen kuninkaan, Saulin (1Sa 9:15–17), ja paljasti samalla kansakunnan osoittaman uskon puutteen (1Sa 10:17–25).
Jotta kuninkuudesta olisi hyötyä, sekä kuninkaan että kansan täytyi kunnioittaa Jumalan valtaa. Jos kansa etsisi epärealistisesti ohjausta ja suojelusta muista lähteistä, se ja sen kuningas pyyhkäistäisiin pois. (5Mo 28:36; 1Sa 12:13–15, 20–25.) Kuningas ei saanut turvautua sotilaalliseen voimaan, ei ottaa itselleen monia vaimoja eikä antaa rikkauden tavoittelun hallita itseään. Hänen täytyi käyttää kuninkaan valtaansa täysin lakiliiton vaatimusten mukaisesti. Jumala velvoitti hänet kirjoittamaan itselleen jäljennöksen tuosta laista ja lukemaan sitä päivittäin, jotta hän säilyttäisi sopivan pelon Suvereenia Vallanpitäjää kohtaan, pysyisi nöyränä ja menettelisi vanhurskaasti. (5Mo 17:16–20.) Mikäli hän toimisi näin, rakastaisi Jumalaa koko sydämestään ja lähimmäistään kuin itseään, hänen hallintonsa koituisi siunaukseksi, eikä kenenkään tarvitsisi valittaa sorron tai kärsimyksen vuoksi. Mutta kuten Jehova oli antanut kansan osoittaa, niin hän salli nyt myös sen kuninkaiden ilmaista, mitä oli heidän sydämessään, ts. olivatko he halukkaita vai vastahakoisia tunnustamaan Jumalan vallan ja tahdon.
Daavidin esimerkillinen hallituskausi. Koska benjaminilainen Saul ei kunnioittanut ”Israelin Ylhäisyyden” ylintä valtaa eikä hänen järjestelyjään, hän joutui Jumalan epäsuosioon ja hänen sukuhaaransa menetti valtaistuimen (1Sa 13:10–14; 15:17–29; 1Ai 10:13, 14). Jaakobin kuolinvuodeprofetia täyttyi edelleen Saulin seuraajan, Juudan heimoon kuuluvan Daavidin, hallituskaudella (1Mo 49:8–10). Vaikka Daavid teki inhimillisistä heikkouksista johtuvia virheitä, hänen hallituskautensa oli sikäli esimerkillinen, että hän oli sydämestään antautunut Jehova Jumalalle ja alistui nöyrästi Jumalan valtaan (Ps 51:1–4; 1Sa 24:10–14; vrt. 1Ku 11:4; 15:11, 14). Ottaessaan vastaan anteja temppelin rakentamista varten Daavid rukoili Jumalaa kokoontuneen kansan edessä: ”Sinun, oi Jehova, on suuruus ja väkevyys ja kauneus ja ylhäisyys ja arvokkuus, sillä sinun on kaikki taivaissa ja maan päällä. Sinun on valtakunta, oi Jehova, joka myös korotat itsesi kaiken pääksi. Rikkaus ja kunnia ovat sinun takiasi, ja sinä hallitset kaikkea, ja sinun kädessäsi on voima ja väkevyys, ja sinun kädessäsi on kyky tehdä suureksi ja antaa voimaa kaikille. Ja nyt, oi Jumalamme, me kiitämme sinua ja ylistämme kaunista nimeäsi.” (1Ai 29:10–13.) Myös Daavidin viimeiset neuvot pojalleen Salomolle kuvaavat hänen erinomaista näkemystään maallisen kuninkuuden ja sen jumalallisen Lähteen välisestä suhteesta (1Ku 2:1–4).
Kun Daavid toi Jehovan läsnäoloa edustavan liitonarkun pääkaupunkiin Jerusalemiin, hän lauloi: ”Iloitkoot taivaat ja riemuitkoon maa, ja sanottakoon kansakuntien keskuudessa: ’Jehova itse on tullut kuninkaaksi!’” (1Ai 16:1, 7, 23–31.) Tämä valaisee sitä, että vaikka Jehovan hallitusvalta on peräisin luomisen alusta asti, hän voi ilmaista hallitusvaltansa jollain nimenomaisella tavalla tai perustaa joitakin välikappaleita edustamaan häntä, jolloin hänen voidaan sanoa ’tulevan kuninkaaksi’ jonain tiettynä aikana tai jossain tietyssä tilaisuudessa.
Liitto valtakunnasta. Jehova teki Daavidin kanssa liiton valtakunnasta, joka pysyisi ikuisesti Daavidin sukuhaarassa, kun hän sanoi: ”Minä olen korottava sinun jälkeesi siemenesi, – – ja olen lujasti vahvistava hänen valtakuntansa. – – Ja sinun huoneesi ja valtakuntasi ovat edessäsi varmasti vakaat ajan hämärään asti; juuri sinun valtaistuimesi tulee lujasti vahvistetuksi ajan hämärään asti.” (2Sa 7:12–16; 1Ai 17:11–14.) Tämä Daavidin hallitsijasuvun kanssa voimassaoleva liitto oli jälleen todiste siitä, että Jumalan Eedenissä lausuma lupaus ennustetun ”siemenen” (1Mo 3:15) kautta tulevasta Valtakunnasta eteni kohti täyttymystään, ja se tarjosi lisäkeinoja tuon ”siemenen” tunnistamiseen, kun hän tulisi (vrt. Jes 9:6, 7; 1Pi 1:11). Jumalan nimittämät kuninkaat voideltiin virkaansa, ja siksi ilmaus ”messias”, joka tarkoittaa ’voideltua’, sopi heihin (1Sa 16:1; Ps 132:13, 17). Se maanpäällinen valtakunta, jonka Jehova perusti hallitsemaan Israelia, oli siis selvästikin esikuva tai pienoismalli Messiaan, Jeesuksen Kristuksen, ”Daavidin pojan”, tulevasta Valtakunnasta (Mt 1:1).
Israelin valtakuntien heikentyminen ja kukistuminen. Koska Israelin kansakunta ei pitänyt kiinni Jehovan vanhurskaista teistä, olosuhteet herättivät jo kolmannen kuninkaan hallituskauden lopulla ja neljännen kuninkaan hallituskauden alussa suurta tyytymättömyyttä, joka johti kapinaan ja kansakunnan jakautumiseen (997 eaa.). Syntyi pohjoinen ja eteläinen valtakunta. Jehovan ja Daavidin välinen liitto pysyi kuitenkin voimassa Juudan eteläisen valtakunnan kuninkaiden kanssa. Vuosisatojen kuluessa Juudassa oli vain harvoja uskollisia kuninkaita, ja Israelin pohjoisessa valtakunnassa heitä ei ollut lainkaan. Pohjoisen valtakunnan historiaa sävyttivät epäjumalanpalvelus, juonittelut ja salamurhat, ja usein kuninkaat seurasivat toisiaan tiuhaan tahtiin. Kansa kärsi epäoikeudenmukaisuudesta ja sorrosta. Noin 250 vuotta pohjoisen valtakunnan syntymisen jälkeen Jehova antoi Assyrian kuninkaan murskata sen (740 eaa.), koska se kapinoi jatkuvasti Jumalaa vastaan. (Ho 4:1, 2; Am 2:6–8.)
Vaikka Juudan valtakunta oli Daavidin hallitsijasuvun takia vakaampi, tuon eteläisen valtakunnan moraalinen rappio meni loppujen lopuksi pitemmälle kuin pohjoisen valtakunnan rappio huolimatta Jumalaa pelkäävien kuninkaiden, mm. Hiskian ja Josian, yrityksistä saada kansa luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kunnioittamaan jälleen Jehovan sanaa ja auktoriteettia (Jes 1:1–4; Hes 23:1–4, 11). Hallitsijoille ja kansalle esittämissään varoitussanomissa Jehovan profeetat tuomitsivat yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, tyrannian, ahneuden, epärehellisyyden, lahjukset, sukupuoliset kieroutumat, rikollisuuden ja verenvuodatuksen sekä uskonnollisen ulkokultaisuuden, joka muutti Jumalan temppelin ”ryöstäjien luolaksi” (Jes 1:15–17, 21–23; 3:14, 15; Jer 5:1, 2, 7, 8, 26–28, 31; 6:6, 7; 7:8–11). Ei luopiopappien tuki sen enempää kuin mikään muiden kansakuntien kanssa solmittu poliittinen liittokaan voinut estää tuon uskottoman valtakunnan edessä olevaa romahdusta (Jer 6:13–15; 37:7–10). Vuonna 607 eaa. babylonialaiset tuhosivat Juudan pääkaupungin Jerusalemin ja autioittivat Juudan maan (2Ku 25:1–26).
Jehovan kuninkaallinen asema säilyy ennallaan. Israelin ja Juudan valtakuntien tuho ei heijastunut millään tavoin Jehova Jumalan omaan hallitusvaltaan; se ei osoittanut hänen mitenkään heikentyneen. Koko Israelin kansakunnan historian ajan Jehova teki selväksi, että hän oli kiinnostunut alttiista palveluksesta ja tottelevaisuudesta (5Mo 10:12–21; 30:6, 15–20; Jes 1:18–20; Hes 18:25–32). Hän opetti, ojensi, kuritti, varoitti ja rankaisi, mutta hän ei käyttänyt valtaansa pakottaakseen kuninkaan tai kansan toimimaan vanhurskaasti. Olosuhteiden vähittäinen huononeminen, israelilaisten kokemat kärsimykset ja heitä kohdannut onnettomuus olivat kaikki heidän omaa syytään, koska he itsepintaisesti paaduttivat sydämensä ja halusivat ehdottomasti toimia oman päänsä mukaan, mikä oli typerää ja vastoin heidän omaa parastaan. (Va 1:8, 9; Ne 9:26–31, 34–37; Jes 1:2–7; Jer 8:5–9; Ho 7:10, 11.)
Jehova osoitti suvereenin valtansa pidättelemällä Assyrian ja Babylonian aggressiivisia ja saaliinhimoisia valtoja, kunnes koitti hänen määräaikansa, ja jopa ohjailemalla niitä niin, että ne täyttivät toiminnallaan hänen profetioitaan (Hes 21:18–23; Jes 10:5–7). Kun Jehova lopulta poisti suojeluksensa kansakunnan ympäriltä, se oli osoitus hänen Suvereenina Hallitsijana antamastaan vanhurskaasta tuomiosta (Jer 35:17). Israelin ja Juudan autioitus ei ollut mikään järkyttävä yllätys Jumalan tottelevaisille palvelijoille, joita oli varoitettu ennalta hänen profetioittensa kautta. Pöyhkeiden hallitsijoiden alentaminen korotti Jehovan ”loistavaa ylemmyyttä” (Jes 2:1, 10–17). Ennen kaikkea hän oli kuitenkin osoittanut kykynsä suojella ja varjella yksilöitä, jotka pitivät häntä Kuninkaanaan silloinkin, kun he olivat keskellä nälänhätää, sairauksia ja joukkotuhoa ja kun vanhurskautta vihaavat vainosivat heitä (Jer 34:17–21; 20:10, 11; 35:18, 19; 36:26; 37:18–21; 38:7–13; 39:11–40:5).
Israelin viimeistä kuningasta varoitettiin, että häneltä otettaisiin pois hänen kruununsa, joka kuvasi sitä, että hänet oli voideltu Jehovan kuninkaalliseksi edustajaksi. Daavidin suvussa ei enää olisi sellaista voideltua kuningasta, ”ennen kuin tulee hän, jolla on laillinen oikeus, ja minun [Jehovan] on annettava se hänelle”. (Hes 21:25–27.) Esikuvallinen valtakunta, joka nyt siis oli raunioina, lakkasi toimimasta, ja huomio kiinnitettiin jälleen eteenpäin, tulevaan ”siemeneen”, Messiaaseen.
Poliittiset kansakunnat, esim. Assyria ja Babylonia, hävittivät Israelin ja Juudan luopiovaltakunnat. Vaikka Jumala sanoo, että hän itse ”nostaa” tai ’tuo’ ne näitä tuomittuja valtakuntia vastaan (5Mo 28:49; Jer 5:15; 25:8, 9; Hes 7:24; Am 6:14), niin se tapahtui ilmeisesti samassa mielessä kuin se, että Jumala ’paadutti’ faraon sydämen (ks. EDELTÄTIETÄMYS, ENNALTAMÄÄRÄYS: Yksilöt). Jumala siis ’toi’ nämä hyökkääjät antamalla heidän toimia sen mukaisesti, mitä he jo sydämessään halusivat (Jes 10:7; Va 2:16; Mi 4:11), ja poistamalla suojaavan ’kätensä’ niiden yltä, jotka olivat heidän kunnianhimoisen ahneutensa kohteita (5Mo 31:17, 18; vrt. Esr 8:31:tä Esr 5:12:een, Ne 9:28–31:een ja Jer 34:2:een). Koska luopio-israelilaiset itsepintaisesti kieltäytyivät alistumasta Jehovan lakiin ja tahtoon, heille annettiin ’vapautus miekkaan, ruttoon ja nälänhätään’ (Jer 34:17). Jumala ei kuitenkaan hyväksynyt hyökkääviä pakanakansoja vain tämän hyökkäämisen vuoksi, eivätkä niiden kädet olleet hänen silmissään puhtaat, kun ne säälimättä tuhosivat pohjoisen ja eteläisen valtakunnan sekä pääkaupungin Jerusalemin ja sen pyhän temppelin. Näin ollen Jehova, koko maan Tuomari, saattoi oikeudenmukaisesti tuomita ne siitä, että ne ’ryöstivät hänen perintöään’, ja julistaa niiden kärsittäväksi saman autioituksen, jonka ne olivat aiheuttaneet hänen liittokansalleen. (Jes 10:12–14; 13:1, 17–22; 14:4–6, 12–14, 26, 27; 47:5–11; Jer 50:11, 14, 17–19, 23–29.)
Jumalan valtakuntaa koskevia näkyjä Danielin päivinä. Koko Danielin profetia tähdentää painokkaasti Jumalan kaikkeudensuvereeniuden teemaa ja selventää Jehovan tarkoitusta. Jumala käytti Danielia, joka eli pakkosiirtolaisena Juudan hävittäneen maailmanvallan pääkaupungissa, paljastamaan Babylonian hallitsijan näkemän näyn merkityksen. Tuossa näyssä ennustettiin maailmanvaltojen sarja ja se, että lopulta Jehovan itsensä perustama ikuinen Valtakunta tuhoaisi ne. Epäilemättä Nebukadnessarin hovi hämmästyi, kun hän, itse Jerusalemin valloittaja, heittäytyi maahan osoittaakseen kunnioitusta Danielille, pakkosiirtolaiselle, ja tunnusti Danielin Jumalan ”kuninkaiden Herraksi”. (Da 2:36–47.) Jehova teki myös Nebukadnessarin ’poikki hakatusta puusta’ näkemän unen avulla vaikuttavasti tiettäväksi, että ”Korkein on Hallitsijana ihmisten valtakunnassa ja että hän antaa sen, kenelle hän tahtoo, ja asettaa sitä hallitsemaan ihmisistä alhaisimman” (Da 4; ks. tämän näyn käsittelyä artikkelista KANSAKUNTIEN MÄÄRÄAJAT). Kun uni täyttyi Nebukadnessarissa, tuo maailmanvallan hallitsija pantiin jälleen tunnustamaan, että Danielin Jumala oli ”taivaiden Kuningas”, joka tekee ”tahtonsa mukaan – – taivaiden armeijan ja maan asukkaiden keskuudessa. Eikä ole ketään, joka voi pidättää hänen kättään tai joka voi sanoa hänelle: ’Mitä olet tehnyt?’” (Da 4:34–37.)
Babylonian maailmanherruuden loppupuolella Daniel näki profeetallisia näkyjä toisiaan seuraavista maailmanvalloista, joilla oli petomaisia piirteitä; hän näki myös Jehovan majesteettisen taivaallisen Oikeuden istunnon, jossa tuomittiin maailmanvaltoja ja todettiin ne arvottomiksi hallitsemaan, ja hän näki ”jonkun ihmisen pojan kaltaisen, – – [jolle] annettiin hallitusvalta ja kunnia ja valtakunta, jotta kaikki kansat, kansalliset ryhmät ja kielet palvelisivat häntä” hänen hallitusvaltansa alaisuudessa, ”ajan hämärään asti kestävän hallitusvallan, joka ei häviä”. Hän oli myös todistamassa sotaa, jota viimeinen maailmanvalta kävi ”pyhiä” vastaan ja joka johti sen tuhoon, sekä sitä, että ”valtakunta ja hallitusvalta ja valtakuntien suuruus kaiken taivaan alla annettiin Ylimmän [Jehova Jumalan] pyhien kansalle”. (Da, luvut 7, 8.) Näin kävi ilmi, että luvattu ”siemen” käsittäisi hallituksen, jossa olisi kuninkaallisen pään, ”ihmisen pojan”, lisäksi hallitsijatovereita, ”Ylimmän pyhiä”.
Jumalan hallitusvallan ilmaiseminen Babyloniaa ja Meedo-Persiaa kohtaan. Jumalan heltymätön säädös mahtavaa Babyloniaa vastaan toteutettiin äkisti ja odottamatta; sen päivät olivat luetut ja ne päättyivät (Da 5:17–30). Sitä seuranneen Meedo-Persian hallinnon aikana Jehova paljasti lisätietoja messiaanisesta Valtakunnasta, osoitti, milloin Messias ilmaantuisi, ja ennusti, että hänet ”raivataan pois” ja että Jerusalemin kaupunki ja sen pyhä paikka tuhotaan toistamiseen (Da 9:1, 24–27; ks. SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA). Kuten Babylonian hallituskaudellakin Jehova Jumala näytti jälleen kykynsä suojella niitä, jotka tunnustivat hänen suvereeniutensa viranomaisten vihan ja kuolemanuhan edessä, ja hän osoitti, että niin luonnonvoimat kuin pedotkin olivat hänen vallassaan (Da 3:13–29; 6:12–27). Hän pani Babylonin portit avautumaan selkosen selälleen aivan aikataulunsa mukaan, jotta hänen liittokansansa saattoi vapaasti palata omaan maahansa rakentamaan sinne uudelleen Jehovan huoneen (2Ai 36:20–23). Koska Jumala vapautti tällä tavalla kansansa, Siionille voitiin julistaa: ”Sinun Jumalasi on tullut kuninkaaksi!” (Jes 52:7–11.) Sen jälkeen hänen kansaansa vastaan tähdätyt salaliitot tehtiin tyhjäksi ja vähäpätöisten virkamiesten väärät lausunnot kumottiin ja hallituksen epäedullisista säädöksistä selvittiin, kun Jehova pani eräät Persian kuninkaat edistämään hänen suvereenin tahtonsa toteutumista (Esr, luvut 4–7; Ne, luvut 2, 4, 6; Est, luvut 3–9).
Näin Jehova Jumalan muuttumattoman, vastustamattoman tarkoituksen toteutuminen eteni tuhansien vuosien ajan. Tapahtuipa maan päällä mitä tahansa, tilanne oli kaiken aikaa hänen hallinnassaan ja hän oli aina vastustajiensa, niin näkyvien kuin näkymättömienkin, edellä. Minkään ei annettu häiritä hänen tarkoituksensa ja tahtonsa toteutumista täysin. Sen lisäksi että Israelin kansakunta ja sen historia toimivat profeetallisina esikuvina siitä, miten Jumala tulisi menettelemään ihmisten suhteen, ne valaisivat myös sitä, että kestävä sopusointu, rauha ja onnellisuus voidaan saavuttaa vain tunnustamalla kokosydämisesti Jumalan johtoasema ja alistumalla siihen. Israelilaisilla oli yhteisiä esi-isiä sekä yhteinen kieli ja maa, mistä oli heille hyötyä. Heillä oli myös yhteisiä vihollisia. Mutta ykseyttä, voimaa, oikeudenmukaisuutta ja aitoa elämäniloa heillä riitti vain niin kauan kuin he palvoivat ja palvelivat uskollisesti Jehova Jumalaa. Kun siteet Jehova Jumalaan heikkenivät, kansakunta rappeutui nopeasti.
Jumalan valtakunta ’tulee lähelle’. Koska Messiaan oli määrä olla Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jälkeläinen, kuulua Juudan heimoon ja olla ”Daavidin poika”, hänen täytyi syntyä ihmiseksi; hänen täytyi Danielin profetian mukaisesti olla ”ihmisen poika”. Kun ”ajan täyttymisen raja saapui”, Jehova Jumala lähetti Poikansa, joka syntyi naisesta ja täytti kaikki lailliset vaatimukset periäkseen ”isänsä Daavidin valtaistuimen”. (Ga 4:4; Lu 1:26–33; ks. SUKULUETTELO, JEESUKSEN KRISTUKSEN.) Puoli vuotta ennen Jeesuksen syntymää syntyi Johannes, josta tuli Johannes Kastaja ja jonka oli määrä toimia hänen edelläkävijänään (Lu 1:13–17, 36). Näiden poikien vanhempien sanat osoittivat, että he odottivat innokkaasti Jumalan hallintotoimia (Lu 1:41–55, 68–79). Jeesuksen syntymän yhteydessä enkelijoukko, joka oli lähetetty ilmoittamaan tuon tapahtuman merkityksestä, viittasi myös Jumalan loistoisiin tekoihin (Lu 2:9–14). Lisäksi Simeonin ja Annan temppelissä lausumat sanat ilmaisivat toivoa pelastusteoista ja vapautuksesta (Lu 2:25–38). Sekä Raamattu että maalliset todisteet osoittavat juutalaisten uskoneen yleisesti, että Messiaan tuleminen oli lähestymässä. Monet olivat kuitenkin ensisijaisesti kiinnostuneita siitä, että heidät vapautettaisiin Rooman herruuden raskaasta ikeestä. (Ks. MESSIAS.)
Johanneksen tehtävänä oli ’kääntää ihmisten sydän takaisin’ Jehovan ja hänen liittojensa puoleen, ”etuun pelottomasti suorittaa hänelle pyhää palvelusta uskollisesti ja vanhurskaasti”, ja toimittaa siten Jehovalle ”valmistettu kansa” (Lu 1:16, 17, 72–75). Hän kertoi ihmisille selvin sanoin, että heidän edessään oli Jumalan tuomion aika, että ’taivasten valtakunta oli tullut lähelle’, minkä vuoksi heidän oli tärkeää viipymättä kääntyä katuvaisina ja alkaa noudattaa Jumalan tahtoa ja lakia. Tämä taas korosti Jehovan normia, jonka mukaan hän halusi ainoastaan alttiita alamaisia, jotka sekä tunnustavat hänen teittensä ja lakiensa oikeellisuuden että arvostavat sitä. (Mt 3:1, 2, 7–12.)
Messias tuli, kun Jeesus saapui Johanneksen luo kastettavaksi ja hänet voideltiin Jumalan pyhällä hengellä (Mt 3:13–17). Näin ilmaantui se tuleva Kuningas, jolla Jehovan oikeusistuin oli tunnustanut olevan laillinen oikeus Daavidin valtaistuimeen, oikeus jota ei ollut käytetty 600 vuoteen. (Ks. JEESUS KRISTUS: Jeesuksen kaste.) Sen lisäksi Jehova otti tämän hyväksytyn Pojan liittoon taivaallisesta Valtakunnasta, jossa Jeesus olisi sekä Kuningas että Pappi kuten Melkisedek muinaisessa Salemissa (Ps 110:1–4; Lu 22:29; Hpr 5:4–6; 7:1–3; 8:1; ks. LIITTO). Luvattuna ’Abrahamin siemenenä’ tämä taivaallinen Kuningas-Pappi olisi Jumalan Pääedustaja kaikkien kansakuntien ihmisten siunaamiseksi (1Mo 22:15–18; Ga 3:14; Ap 3:15).
Jo Jeesuksen maanpäällisen elämän alkuvaiheissa Jehova oli käyttänyt kuninkaallista valtaansa Poikansa hyväksi. Jumala johdatti pois itämaiset tähdistäennustajat, jotka olivat menossa kertomaan tyrannimaiselle kuningas Herodekselle lapsukaisen olinpaikan, ja Jehova sai Jeesuksen vanhemmat pujahtamaan Egyptiin, ennen kuin Herodeksen asiamiehet panivat toimeen pienokaisten verilöylyn Betlehemissä. (Mt 2:1–16.) Koska Eedenissä esitetyssä ensimmäisessä profetiassa oli ennustettu luvatun ”siemenen” ja ’käärmeen siemenen’ välinen vihollisuus, tämä yritys riistää Jeesuksen elämä saattoi merkitä vain sitä, että Jumalan Vastustaja, Saatana Panettelija, yritti – vaikkakin turhaan – tehdä tyhjäksi Jehovan tarkoituksen (1Mo 3:15).
Kastettu Jeesus joutui vastatusten tämän Jehovan suvereeniuden päävastustajan kanssa vietettyään noin 40 päivää Juudean erämaassa. Jollakin tavoin tuo henkiolento esitti Jeesukselle viekkaita ehdotuksia, joiden tarkoitus oli saada hänet toimimaan vastoin Jehovan nimenomaista tahtoa ja sanaa. Saatana tarjoutui jopa antamaan voidellulle Jeesukselle kaikkien maailman valtakuntien herruuden vastineeksi yhdestä hänelle osoitetusta palvontateosta, eikä Jeesuksen olisi tarvinnut taistella tai kärsiä sen vuoksi. Kun Jeesus kieltäytyi ja tunnusti Jehovan ainoaksi todelliseksi Suvereeniksi, joka on perustellusti kaiken vallan lähde ja jolle kuuluu palvonta, Jumalan Vastustaja alkoi laatia muita sotasuunnitelmia tuota Jehovan Edustajaa vastaan, ja hän turvautui eri tavoin ihmisvälikappaleisiin, kuten hän oli tehnyt paljon aikaisemminkin Jobin tapauksessa. (Job 1:8–18; Mt 4:1–11; Lu 4:1–13; vrt. Il 13:1, 2.)
Millä tavoin Jumalan valtakunta oli niiden ”keskellä”, joille Jeesus saarnasi?
Jeesus luotti Jehovan voimaan suojella häntä ja suoda hänelle menestystä, kun hän ryhtyi julkiseen palvelukseensa, julistamaan Jehovan liittokansalle, että ’määräaika oli täyttynyt’ ja Jumalan valtakunta oli siten tullut lähelle (Mr 1:14, 15). Pääteltäessä, missä mielessä Valtakunta oli ”lähellä”, voidaan tarkastella sitä, mitä Jeesus sanoi eräille fariseuksille: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” (Lu 17:21.) The Interpreter’s Dictionary of the Bible (toim. G. A. Buttrick, 1962, 2. osa, s. 883) sanoo tästä jakeesta: ”Vaikka tätä lainataan usein esimerkkinä Jeesuksen ’mystisismistä’ tai ’henkisyydestä’, tämä tulkinta perustuu pääasiassa vanhaan käännökseen ’sisällisesti teissä’ [KJ, Dy; ks. myös KR-38] – – (Jeesus kohdistaa sanansa fariseuksille – jae 20) – –. Se teoria, että Jumalan valtakunta on sisäinen mielentila tai henkilökohtaisen pelastuksen tila, on vastoin tämän jakeen tekstiyhteyttä ja myös koko UT:n tapaa esittää asia.” Koska sana ”valtakunta [ba·si·leiʹa]” voi merkitä ’kuninkaallista arvoa’, Jeesus selvästikin tarkoitti, että hän, Jumalan kuninkaallinen edustaja, jonka Jumala oli voidellut kuninkaaksi, oli heidän keskellään. Sen lisäksi että hän oli läsnä tässä asemassa, hänellä oli myös valta tehdä tekoja, jotka olivat ilmaus Jumalan kuninkaallisesta vallasta, sekä valmistaa ehdokkaita hänen tulevassa Valtakunta-hallituksessaan oleviin paikkoihin. Näin Valtakunta oli ”lähellä”; oli suurenmoisten tilaisuuksien aika.
Hallitus, jolla on valtaa ja voimaa. Jeesuksen opetuslapset ymmärsivät Valtakunnan olevan todellinen Jumalan hallitus, vaikka he eivät käsittäneetkään sen valta-alueen laajuutta. Natanael sanoi Jeesukselle: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin Kuningas.” (Joh 1:49.) He tiesivät, mitä Danielin profetiassa oli ennustettu ”pyhistä” (Da 7:18, 27). Jeesus lupasi suoranaisesti seuraajilleen, apostoleille, että he istuisivat ’valtaistuimilla’ (Mt 19:28). Jaakob ja Johannes tavoittelivat tiettyjä asemia tuossa messiaanisessa hallituksessa, ja Jeesus myönsi, että siellä oli tuollaisia asemia, mutta hän totesi, että niihin asettaminen kuului hänen Isälleen, Suvereenille Hallitsijalle (Mt 20:20–23; Mr 10:35–40). Vaikka Jeesuksen opetuslapset siis erheellisesti rajoittivat Messiaan kuninkaallisen vallan maahan ja varsinkin lihalliseen Israeliin vielä silloinkin, kun kuolleista herätetty Jeesus nousi taivaaseen (Ap 1:6), he ymmärsivät aivan oikein, että se tarkoitti hallitusjärjestelyä (vrt. Mt 21:5; Mr 11:7–10).
Jehovan kuninkaallinen Edustaja ilmaisi näkyvästi monin tavoin, että Jehovalla oli kuninkaallista valtaa maanpäälliseen luomakuntaansa nähden. Jumalan hengen, hänen vaikuttavan voimansa, välityksellä hänen Poikansa hallitsi tuulta ja merta, kasvillisuutta, kaloja ja jopa ruoan orgaanisia aineosia moninkertaistaessaan ravinnon määrän. Nämä voimateot synnyttivät hänen opetuslapsissaan syvää kunnioitusta hänen valtaansa kohtaan. (Mt 14:23–33; Mr 4:36–41; 11:12–14, 20–23; Lu 5:4–11; Joh 6:5–15.) Vieläkin vaikuttavampaa oli se, miten hän käytti Jumalan voimaa ihmisruumiisiin nähden parantaessaan erilaisia sairauksia sokeudesta spitaaliin saakka ja herättäessään kuolleita eloon (Mt 9:35; 20:30–34; Lu 5:12, 13; 7:11–17; Joh 11:39–47). Hän lähetti parantamiaan spitaalisia kertomaan parantumisestaan Jumalan valtuuttamille mutta yleensä ei-uskoville papeille ”todistukseksi heille” (Lu 5:14; 17:14). Lisäksi hän osoitti, millainen valta Jumalalla on yli-inhimillisiin henkiin. Demonit tunnustivat Jeesukselle annetun vallan eivätkä halunneet joutua ratkaisevaan kamppailuun häntä tukevan voiman kanssa vaan suostuivat hänen käskystään vapauttamaan riivaamansa ihmiset. (Mt 8:28–32; 9:32, 33; vrt. Ja 2:19.) Koska tämä voimallinen demonien karkotus tapahtui Jumalan hengen välityksellä, Jumalan valtakunta oli todellakin ”tavoittanut” Jeesuksen kuulijat (Mt 12:25–29; vrt. Lu 9:42, 43).
Tämä kaikki todisti vankasti, että Jeesuksella oli kuninkaallista valtaa ja että tuo valta ei tullut mistään maallisesta, inhimillisestä eikä poliittisesta lähteestä (vrt. Joh 18:36; Jes 9:6, 7). Jeesus käski vangittuna olevan Johannes Kastajan sanansaattajia, jotka näkivät näitä voimatekoja, palaamaan Johanneksen luo ja kertomaan, mitä he olivat nähneet ja kuulleet sen vahvistukseksi, että Jeesus oli tosiaan ”se Tuleva” (Mt 11:2–6; Lu 7:18–23; vrt. Joh 5:36). Jeesuksen opetuslapset näkivät ja kuulivat sellaisia todisteita Valtakunnan vallasta, joita profeetat olisivat mielellään nähneet ja kuulleet (Mt 13:16, 17). Jeesus pystyi myös jakamaan valtaa opetuslapsilleen, niin että hekin saattoivat hänen valtuuttaminaan käyttää samanlaista voimaa ja lisätä siten painoa julistukselleen: ”Taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt 10:1, 7, 8; Lu 4:36; 10:8–12, 17.)
Valtakuntaan pääseminen. Jeesus tähdensi, että tuolloin oli koittanut erikoistilaisuuksien aika. Hän sanoi edelläkävijästään Johannes Kastajasta: ”Ei ole naisista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja, mutta vähäisempikin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän. Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti on taivasten valtakunta ollut se päämäärä, jota kohti ihmiset voimakkaasti ponnistelevat [bi·aʹze·tai], ja ne, jotka voimakkaasti ponnistelevat [bi·a·staiʹ], tarttuvat siihen. [Vrt. AT, Zürcher Bibel.] Sillä kaikki, Profeetat ja Laki, ovat profetoineet Johannekseen asti.” (Mt 11:10–13.) Johanneksen palveluksen päivät, jotka päättyisivät pian hänen teloitukseensa, merkitsivät siis erään aikakauden loppua ja toisen alkua. Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 3. osa, s. 208) sanoo tässä raamatunkohdassa käytetystä kreikkalaisesta verbistä bi·aʹzo·mai: ”Verbi viittaa voimakkaaseen yritykseen.” Saksalainen oppinut Heinrich Meyer toteaa Matteuksen 11:12:sta: ”Näin kuvaillaan tuota kiihkeää, kaikki esteet voittavaa pyrkimystä ja kamppailua kohti lähestyvää messiaanista valtakuntaa – – Kiinnostus valtakuntaan on niin kiihkeää ja tarmokasta (ei enää tyyntä ja odottavaa). – – [ne joista käytetään sanaa bi·a·staiʹ] ovat siis uskovia [eivät hyökkääviä vihollisia] voimakkaassa kaipuussaan ja kamppailussaan.” (Kritisch exegetisches Handbuch über das Evangelium des Matthäus, 1864, s. 272, 273.)
Jumalan valtakunnan jäsenyyttä ei siis saavutettaisi helposti, ei sillä tavoin kuin mennään avoimeen kaupunkiin, jonne pääsyä ei vaikeuta juuri mikään tai ei kerrassaan mikään. Suvereeni, Jehova Jumala, oli sen sijaan asettanut esteitä sulkeakseen pääsyn niiltä, jotka eivät olisi arvollisia (vrt. Joh 6:44; 1Ko 6:9–11; Ga 5:19–21; Ef 5:5). Sisään pääsevien täytyy kulkea kapeaa tietä, löytää ahdas portti, pyytää jatkuvasti, etsiä herkeämättä ja kolkuttaa lakkaamatta, jotta heille avattaisiin. Tie olisi ”kapea” siinä mielessä, että se estää sillä kulkevia tekemästä sellaista, mistä olisi vahinkoa heille itselleen tai toisille. (Mt 7:7, 8, 13, 14; vrt. 2Pi 1:10, 11.) Heidän täytyisi ehkä kuvaannollisesti menettää silmä tai käsi päästäkseen sisään (Mr 9:43–47). Valtakunta ei olisi plutokratia, jossa Kuninkaan suosio voitaisiin ostaa; rikkaan (kreik. plouʹsi·os) olisi vaikea päästä sinne (Lu 18:24, 25). Se ei olisi mikään maailmallinen aristokratia; huomattavalla asemalla ihmisten keskuudessa ei olisi mitään merkitystä (Mt 23:1, 2, 6–12, 33; Lu 16:14–16). Ne, jotka näyttivät olevan ”ensimmäisiä” ja joilla oli vaikuttava uskonnollinen tausta ja ansioluettelo, tulisivat olemaan ”viimeisiä” ja ”viimeiset ensimmäisiä” jaettaessa Valtakuntaan liittyviä erityisetuja (Mt 19:30–20:16). Huomattavat mutta ulkokultaiset fariseukset, jotka luottivat edulliseen asemaansa, näkisivät elämäntapansa muuttaneiden porttojen ja veronkantajien menevän Valtakuntaan ennen heitä (Mt 21:31, 32; 23:13). Vaikka ulkokultaiset ihmiset, jotka halveksisivat Jeesuksen kautta paljastettua Jumalan sanaa ja tahtoa, kuinka sanoisivat Jeesukselle ”Herra, Herra”, heidät kaikki käännytettäisiin pois sanomalla: ”En ole koskaan tuntenut teitä! Menkää pois minun luotani, te laittomuuden tekijät.” (Mt 7:15–23.)
Sisään pääsisivät sellaiset, jotka pitäisivät aineellisia etuja vähempiarvoisina ja etsisivät ensin Valtakuntaa ja Jumalan vanhurskautta (Mt 6:31–34). Jumalan voidellun Kuninkaan Kristuksen Jeesuksen tavoin he rakastaisivat vanhurskautta ja vihaisivat jumalattomuutta (Hpr 1:8, 9). Hengellismieliset, armolliset, puhdassydämiset, rauhaa rakastavat, joita ihmiset tosin häpäisisivät ja vainoaisivat, pääsisivät Valtakunnan jäsenehdokkaiksi (Mt 5:3–10; Lu 6:23). ”Ies”, jonka Jeesus kehotti heitä ottamaan päälleen, tarkoitti alistumista hänen kuninkaalliseen valtaansa. Se oli kuitenkin miellyttävä ies, ja siinä oli keveä kuorma niille, jotka olisivat Kuninkaan tavoin ’lempeämielisiä ja nöyriä sydämeltä’. (Mt 11:28–30; vrt. 1Ku 12:12–14; Jer 27:1–7.) Tämän olisi pitänyt lämmittää hänen kuulijoittensa sydäntä ja vakuuttaa heille, että hänen hallintoonsa ei liittyisi monien aiempien israelilaisten ja ei-israelilaisten hallitsijoiden vastenmielisiä piirteitä. Se antoi heille syyn uskoa, että tähän hallintoon ei kuuluisi ankaraa verotusta, orjuutta eikä minkäänlaista riistoa. (Vrt. 1Sa 8:10–18; 5Mo 17:15–17, 20; Ef 5:5.) Kuten Jeesuksen myöhemmät sanat ilmaisivat, tuon tulevan Valtakunta-hallituksen Pää osoittaisi niin suurta epäitsekkyyttä, että hän antaisi elämänsä kansansa puolesta, ja sen lisäksi kaikki ne, jotka olisivat hänen kanssaan tuossa hallituksessa, pyrkisivät pikemminkin palvelemaan kuin olemaan palveltavina (Mt 20:25–28; ks. JEESUS KRISTUS: Jeesuksen teot ja ominaisuudet).
Halukas alistuminen olennaista. Jeesus itse kunnioitti erittäin syvästi Isänsä suvereenia tahtoa ja valtaa (Joh 5:30; 6:38; Mt 26:39). Niin kauan kuin lakiliitto oli voimassa hänen juutalaisten seuraajiensa tuli toimia sen mukaan ja puoltaa sen tottelemista; toisin toimivia ei hyväksyttäisi Valtakuntaan. Tämän kunnioituksen ja tottelevaisuuden täytyi kuitenkin tulla sydämestä, se ei saanut olla pelkästään muodollista tai yksipuolista Lain noudattamista siten, että olisi korostettu joitakin nimenomaisia tekoja, vaan sen tuli olla Lain sisältämien perusperiaatteiden, mm. oikeudenmukaisuuden, armon ja uskollisuuden, noudattamista. (Mt 5:17–20; 23:23, 24.) Kirjanoppinut, joka tunnusti Jehovan ainutlaatuisen aseman ja tajusi, että ”tämä hänen rakastamisensa koko sydämestään ja koko ymmärryksestään ja koko voimastaan ja tämä, että rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, on paljon suuriarvoisempaa kuin kaikki kokonaispolttouhrit ja teurasuhrit”, sai Jeesuksen sanomaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” (Mr 12:28–34.) Jeesus teki siis kaikissa suhteissa selväksi, että Jehova Jumala etsii vain alttiita alamaisia, jotka pitävät hänen vanhurskaita teitään parhaina ja haluavat hartaasti elää hänen suvereenin valtansa alaisuudessa.
Liittosuhde. Viettäessään viimeistä iltaa opetuslastensa kanssa Jeesus puhui heille ”uudesta liitosta”, joka alkaisi vaikuttaa hänen seuraajiensa hyväksi hänen lunastusuhrinsa ansiosta (Lu 22:19, 20; vrt. 12:32); hän itse toimisi Välittäjänä tuossa liitossa, joka oli tehty Suvereenin Jehovan ja Jeesuksen seuraajien kesken (1Ti 2:5; Hpr 12:24). Lisäksi Jeesus teki itse seuraajiensa kanssa liiton ”valtakunnasta”, jotta he voisivat osallistua hänen rinnallaan hänen kuninkaallisiin etuihinsa (Lu 22:28–30). (Ks. LIITTO.)
Voitto maailmasta. Vaikka Jeesuksen pidätys, oikeudenkäynnit ja teloitus saivat hänen kuninkaallisen asemansa näyttämään heikolta, ne olivat todellisuudessa Jumalan profetioiden vaikuttava täyttymys ja sen vuoksi Jehova salli ne (Joh 19:10, 11; Lu 24:19–27, 44). Pysymällä uskollisena ja nuhteettomana kuolemaansa asti Jeesus osoitti, että ”maailman hallitsijalla”, Jumalan Vastustajalla Saatanalla, ei ollut ”mitään otetta” häneen ja että hän oli tosiaan ”voittanut maailman” (Joh 14:29–31; 16:33). Lisäksi Jehova todisti ylivertaisen voimansa silloinkin, kun hänen Poikansa pantiin paaluun: auringonvalo pimeni joksikin aikaa, oli myös voimakas maanjäristys, ja temppelin suuri esirippu repeytyi kahtia (Mt 27:51–54; Lu 23:44, 45). Kolmantena päivänä näiden tapahtumien jälkeen hän antoi vielä suuremman todistuksen suvereeniudestaan, kun hän herätti Poikansa henkielämään huolimatta ihmisten surkeista yrityksistä estää tuo ylösnousemus asettamalla vartijoita Jeesuksen sinetöidyn haudan eteen (Mt 28:1–7).
”Rakkaan Poikansa valtakunta”. Kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseennousemisen jälkeen, vuoden 33 helluntaina, hänen opetuslapsensa saivat todisteen siitä, että hänet oli ’korotettu Jumalan oikealle puolelle’, kun Jeesus vuodatti pyhää henkeä heidän päälleen (Ap 1:8, 9; 2:1–4, 29–33). Näin ”uusi liitto” alkoi vaikuttaa heidän hyväkseen ja heistä tuli uuden ”pyhän kansakunnan”, hengellisen Israelin, ydinjoukko (Hpr 12:22–24; 1Pi 2:9, 10; Ga 6:16).
Kristus istui nyt Isänsä oikealla puolella ja oli tuon seurakunnan Pää (Ef 5:23; Hpr 1:3; Fil 2:9–11). Raamatussa osoitetaan, että vuoden 33 helluntaista lähtien hänen opetuslapsiaan hallitsemaan asetettiin hengellinen valtakunta. Kirjoittaessaan ensimmäisen vuosisadan kolossalaiskristityille apostoli Paavali viittasi siihen, että Jeesuksella Kristuksella oli jo valtakunta: ”[Jumala] vapautti meidät pimeyden vallasta ja siirsi meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.” (Kol 1:13; vrt. Ap 17:6, 7.)
Vuoden 33 helluntaista lähtien Kristuksen valtakunta on ollut hengellinen ja se on hallinnut hengellistä Israelia, kristittyjä jotka ovat siinneet Jumalan hengestä ja tulleet Jumalan hengellisiksi lapsiksi (Joh 3:3, 5, 6). Kun nuo hengestä siinneet kristityt saavat taivaallisen palkintonsa, he eivät ole enää Kristuksen hengellisen valtakunnan maallisia alamaisia vaan hallitsevat Kristuksen kanssa kuninkaina taivaassa (Il 5:9, 10).
”Meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta”. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella kirjoittanut apostoli Johannes näki ennalta Jumalalta saamassaan ilmestyksessä tulevaisuuteen, jolloin Jehova Jumala ilmaisisi jumalallisen hallitusvaltansa uudella tavalla Poikansa kautta. Tuohon aikaan sanottaisiin samaan tapaan kuin silloin, kun Daavid toi liiton arkun Jerusalemiin, että Jehova ’on ottanut suuren voimansa ja alkanut hallita kuninkaana’. Silloin taivaassa julistettaisiin kovalla äänellä: ”Maailman valtakunnasta on tullut meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta, ja hän tulee hallitsemaan kuninkaana aina ja ikuisesti.” (Il 11:15, 17; 1Ai 16:1, 31.)
”Meidän Herramme”, Suvereeni Herra Jehova, ottaa hallintaansa ”maailman valtakunnan” ja ilmaisee suvereeniutensa maata kohtaan uudella tavalla. Hän antaa Pojalleen Jeesukselle Kristukselle toissijaisen osan tuossa Valtakunnassa, joten sen sanotaan olevan ”meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta”. Tämä valtakunta on kooltaan ja vaikutusvallaltaan suurempi kuin hänen ”rakkaan Poikansa valtakunta”, joka mainitaan Kolossalaiskirjeen 1:13:ssa. Hänen ”rakkaan Poikansa valtakunta” perustettiin vuoden 33 helluntaina, ja se on hallinnut Kristuksen voideltuja opetuslapsia; ”meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta” tulee esiin ”kansakuntien määräaikojen” päättyessä, ja se hallitsee koko maan päällä olevaa ihmiskuntaa (Lu 21:24).
Saadessaan osuuden ”maailman valtakunnasta” Jeesus Kristus ryhtyy tarvittaviin toimiin Jumalan suvereeniuden vastustajien poispyyhkäisemiseksi. Tuo toiminta alkaa taivaassa; Saatana ja hänen demoninsa kukistetaan ja heitetään maan läheisyyteen. Tätä seuraa julistus: ”Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Kristuksensa valta.” (Il 12:1–10.) Tällä Päävastustajalla, Saatanalla, on jäljellä vain vähän aikaa, ja sen kuluessa hän täyttää 1. Mooseksen kirjan 3:15:ssä olevaa profetiaa käymällä sotaa naisen ”siemenen jäljellä olevia” vastaan, niitä ”pyhiä” vastaan, joiden on määrä hallita Kristuksen kanssa (Il 12:13–17; vrt. Il 13:4–7; Da 7:21–27). Jehovan ”vanhurskaat säädökset” tehdään kuitenkin ilmeisiksi, ja hänen tuomionsa ilmenee niissä vitsauksissa, jotka kohtaavat hänen vastustajiaan ja johtavat salaperäisen Suuren Babylonin, Jumalan palvelijoiden pääasiallisen maallisen vainoojan, tuhoon (Il 15:4; 16:1–19:6).
Sen jälkeen ”meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta” lähettää taivaalliset armeijansa kaikkien maallisten valtakuntien hallitsijoita ja niiden armeijoita vastaan Harmagedonin taisteluun, jossa nämä kohtaavat loppunsa (Il 16:14–16; 19:11–21). Tämä on vastaus Jumalalle esitettyyn anomukseen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Mt 6:10.) Sitten Saatana heitetään syvyyteen, ja alkaa tuhatvuotiskausi, jonka aikana Kristus Jeesus ja hänen toverinsa hallitsevat kuninkaina ja pappeina maan asukkaita (Il 20:1, 6).
Kristus ”luovuttaa valtakunnan”. Myös apostoli Paavali kuvailee Kristuksen hallintoa hänen läsnäolonsa aikana. Sen jälkeen kun Kristus on herättänyt seuraajansa kuolleista, hän ’tekee tyhjäksi kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman’ (mikä luonnollisesti tarkoittaa kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa, joka vastustaa Jumalan suvereenia tahtoa). Tuhatvuotisen hallituskautensa lopuksi hän sitten ”luovuttaa valtakunnan Jumalalleen ja Isälleen” ja alistuu ”hänen alaisuuteensa, joka alisti hänen alaisuuteensa kaiken, jotta Jumala olisi kaikki jokaiselle”. (1Ko 15:21–28.)
Koska Kristus ”luovuttaa valtakunnan Jumalalleen ja Isälleen”, niin missä mielessä hänen Valtakuntansa on ”ikuinen”, kuten Raamatussa sanotaan useita kertoja? (2Pi 1:11; Jes 9:7; Da 7:14; Lu 1:33; Il 11:15.) Hänen Valtakuntansa ”ei ikinä tuhoudu”; sen aikaansaannokset kestävät ikuisesti; hänen toimintaansa messiaanisena Kuninkaana kunnioitetaan ikuisesti (Da 2:44).
Tuhatvuotisen hallituskauden aikana Kristuksen hallintoon maan päällä liittyy myös papillinen toiminta tottelevaisen ihmiskunnan puolesta (Il 5:9, 10; 20:6; 21:1–3). Näin synti ja kuolema lakkaavat hallitsemasta kuninkaina tottelevaista ihmiskuntaa, joka on ollut niiden ”lain” alainen; ansaitsematon hyvyys ja vanhurskaus tulevat vallitsemaan (Ro 5:14, 17, 21). Koska maan asukkailta poistetaan kokonaan synti ja kuolema, Jeesuksen ei enää myöskään tarvitse palvella ”auttajana Isän luona” siinä mielessä, että hän sovittaa epätäydellisten ihmisten synnit (1Jo 2:1, 2). Näin ihmiskunta palautetaan siihen alkuperäiseen tilaan, joka vallitsi täydellisen ihmisen Aadamin ollessa Eedenissä. Koska Aadam oli täydellinen, hän ei tarvinnut ketään sovittajaksi itsensä ja Jumalan välillä. Myös Jeesuksen tuhatvuotisen hallituskauden päätyttyä maan asukkaat ovat siinä asemassa, että he voivat – ja heidän velvollisuutensa on – vastata toimintatavastaan Jehova Jumalan, Korkeimman Tuomarin, edessä turvautumatta kehenkään lailliseen välittäjään tai auttajaan. Jehovasta, Suvereenista Vallanpitäjästä, tulee siten ”kaikki jokaiselle”. Silloin on toteutunut täysin Jumalan tarkoitus ”kaiken kokoamisesta jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä”. (1Ko 15:28; Ef 1:9, 10.)
Jeesuksen tuhatvuotinen hallituskausi on silloin täysin toteuttanut tarkoituksensa. Maa, joka aikanaan oli kapinapesäke, on täysin palautettu puhtaaseen ja kiistattomaan asemaansa Kaikkeuden Suvereenin valta-alueella. Jehovan ja tottelevaisen ihmiskunnan välissä ei ole mitään toissijaista valtakuntaa.
Tämän jälkeen kaikkien noiden maallisten alamaisten nuhteettomuus ja antaumus joutuvat kuitenkin lopulliseen kokeeseen. Saatana päästetään vapaaksi syvyydestä. Ne jotka antavat periksi hänen houkutuksilleen, ottavat kantaa samaan kysymykseen, joka herätettiin Eedenissä: Jumalan suvereeniuden oikeellisuuteen. Tämä näkyy siinä, että he hyökkäävät ”pyhien leiriin ja rakastettuun kaupunkiin”. Koska taivaan Oikeusistuin on laillisesti ratkaissut tuon kiistakysymyksen ja julistanut sen käsitellyksi, tässä tapauksessa ei sallita pitkäaikaista kapinointia. Ne jotka eivät pysy uskollisesti Jumalan puolella, eivät voi vedota Kristukseen Jeesukseen ’sovittavana auttajana’, vaan Jehova Jumala on heille ”kaikki” eikä vetoaminen tai välittäminen ole mahdollista. Jumala tuomitsee kaikki kapinalliset, sekä henkiluomukset että ihmiset, tuhottavaksi ”toisessa kuolemassa”. (Il 20:7–15.)