Ne jumaluudet, joita kansat muinoin palvoivat ja yhä edelleenkin palvovat, ovat ihmistekoisia, sellaisten epätäydellisten, ”tyhjänpäiväisten” ihmisten tuotteita, jotka ”muuttivat turmeltumattoman Jumalan kunnian turmeltuvan ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja ryömivien eläinten kuvan kaltaiseksi” (Ro 1:21–23). Siksi ei olekaan yllättävää havaita, että nämä jumalat heijastavat nimenomaan epätäydellisten palvojiensa ominaisuuksia ja heikkouksia. Eräs epäjumalista tai vääristä jumalista käytetty heprealainen sana merkitsee kirjaimellisesti ’arvotonta’ (3Mo 19:4; Jes 2:20).

Raamatussa sanotaan Saatana Panettelijaa ”tämän asiainjärjestelmän jumalaksi” (2Ko 4:4). Se että tässä mainittu ”jumala” on Saatana, ilmenee selvästi jakeen 4 jatkosta, jonka mukaan tämä jumala ”on sokaissut ei-uskovien mielet”. Ilmestyksen 12:9:ssä todetaan, että hän ”eksyttää koko asuttua maata”. Se että nykyinen asiainjärjestelmä hallituksineen on Saatanan valvonnassa, kävi ilmi, kun hän tarjosi Jeesukselle ”kaikkia maailman valtakuntia” vastineeksi ”palvontateosta” (Mt 4:8, 9).

Se palvonta, jonka ihmiset kohdistavat epäjumaliinsa, menee todellisuudessa ’demoneille eikä Jumalalle’ (1Ko 10:20; Ps 106:36, 37). Jehova Jumala vaatii yksinomaista antaumusta (Jes 42:8). Ihminen, joka palvoo epäjumalaa, kieltää tosi Jumalan ja palvelee siten Jehovan Päävastustajan, Saatanan, ja hänen demoniensa etuja.

Vaikka Raamatussa mainitaankin useita muinaisten kansojen jumalia ja jumalattaria, noita jumalia ei pystytä aina tunnistamaan täsmällisesti.

Jumalien ja jumalattarien alkuperä. Sitä silmiinpistävää samankaltaisuutta, joka on helposti havaittavissa verrattaessa muinaisten kansojen jumalia ja jumalattaria toisiinsa, voidaan tuskin pitää sattumana. J. Garnier kirjoittaa tästä: ”Ei pelkästään egyptiläisten, kaldealaisten, foinikialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten vaan myös hindujen, Kiinan ja Tiibetin buddhalaisten, goottien, anglosaksien, druidien, meksikolaisten ja perulaisten, Australian alkuasukkaiden ja jopa Etelämeren saarten villi-ihmisten on kaikkien täytynyt saada uskonnolliset käsityksensä samasta lähteestä ja samasta keskuspaikasta. Me tapaamme kaikkialla mitä hätkähdyttävimpiä samankaltaisuuksia riiteissä, seremonioissa, tavoissa, perinteissä ja heidän jumaliensa ja jumalattariensa nimissä ja suhteissa.” (The Worship of the Dead, Lontoo 1904, s. 3.)

Raamatun todisteet viittaavat siihen, että Sinearin maa olisi ollut vedenpaisumuksen jälkeinen väärien uskonnollisten käsitysten syntysija. Babelin kaupungin ja sen tornin rakentaminen alkoi epäilemättä Nimrodin johdolla, joka oli ”mahtava metsästäjä Jehovaa vastustamassa”, ja tuo torni oli todennäköisesti väärää palvontaa varten tarkoitettu zikkurat. Tähän rakennusprojektiin ei ryhdytty Jehova Jumalan kunniaksi vaan kunnian tuottamiseksi itse rakentajille, jotka halusivat tehdä itselleen ”kuuluisan nimen”. Se oli myös suoraan vastoin Jumalan tarkoitusta, jonka mukaan ihmisten piti levittäytyä ympäri maan. Kaikkivaltias teki näiden rakentajien suunnitelmat tyhjäksi sekoittamalla heidän kielensä. Koska he eivät enää pystyneet ymmärtämään toisiaan, he lakkasivat ennen pitkää rakentamasta kaupunkia ja hajaantuivat. (1Mo 10:8–10; 11:2–9.) Ilmeisesti Nimrod kuitenkin jäi Babeliin, laajensi valta-aluettaan ja perusti ensimmäisen babylonialaisen maailmanvallan (1Mo 10:11, 12).

Hajaantuessaan ihmiset puolestaan veivät väärän uskontonsa mukanaan minne menivätkin ja harjoittivat sitä uusin ehdoin, uudella kielellään ja uusissa paikoissa. Ihmiset hajaantuivat Pelegin päivinä, joka syntyi noin sata vuotta vedenpaisumuksen jälkeen ja kuoli 239-vuotiaana. Koska sekä Nooa että hänen poikansa Seem elivät kauemmin kuin Peleg, hajaantuminen tapahtui aikana, jolloin aiemmat tapahtumat, esim. vedenpaisumus, olivat tiedossa. (1Mo 9:28; 10:25; 11:10–19.) Nämä tiedot jäivät epäilemättä jossain muodossa ihmisten mieleen hajaantumisen jälkeenkin. Tähän viittaa se, että muinaisten kansojen mytologioissa heijastuvat Raamatun kertomuksen eri osat, tosin vääristellyssä, polyteistisessä muodossa. Legendoissa kuvaillaan joitakin jumalia käärmeen tappajiksi, ja lisäksi monien muinaisten kansojen uskontoihin kuului sellaisen jumalan palvonta, joka on asetettu hyväntekijän rooliin, joka kuolee väkivaltaisesti maan päällä ja joka herätetään sen jälkeen taas henkiin. Tämän perusteella tuollainen jumala oli ehkä todellisuudessa jumalaksi korotettu ihminen, jota erheellisesti pidettiin ’luvattuna siemenenä’ (vrt. 1Mo 3:15). Myyteissä kerrotaan jumalien ja maan päällä elävien naisten välisistä rakkaussuhteista ja heidän  sekasikiöjälkeläistensä uroteoista (vrt. 1Mo 6:1, 2, 4; Ju 6). Maan päällä on tuskin ainoatakaan kansakuntaa, jolla ei olisi maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta kertovaa legendaa, ja ihmiskunnan legendoista löytyy myös viitteitä kertomuksesta, joka koskee tornin rakentamista.

Babylonian jumalat. Nimrodin kuoleman jälkeen babylonialaiset olivat luonnollisestikin taipuvaisia pitämään häntä suuressa arvossa, koska hän oli heidän kaupunkinsa perustaja, rakentaja ja ensimmäinen kuningas sekä alkuperäisen Babylonian maailmanvallan organisoija. Perimätiedon mukaan Nimrod kuoli väkivaltaisesti. Koska Marduk-jumalaa (Merodakia) pidettiin Babylonin perustajana, jotkut ovat sitä mieltä, että Marduk edustaa jumalaksi korotettua Nimrodia. Tutkijoiden mielipiteet siitä, keihin nimenomaisiin ihmisiin jumalia voidaan samastaa, vaihtelevat kuitenkin melkoisesti.

Ajan kuluessa ensimmäisen Babylonian maailmanvallan jumalien määrä kasvoi. Pantheonissa oli lopulta useita jumalien kolminaisuuksia. Yhden tällaisen kolminaisuuden muodostivat Anu (taivaanjumala), Enlil (maan, ilmakehän ja myrskyn jumala) ja Ea (vesien valtias). Erääseen toiseen kolminaisuuteen kuuluivat kuunjumala Sin, auringonjumala Šamaš ja hedelmällisyyden jumalatar Ištar, Tammusin rakastajatar tai puoliso (kuva, 2. osa, s. 529). Babylonialaisilla oli jopa paholaisten kolminaisuuksia, esim. Labartun, Labasun ja Akhazun kolminaisuus. Taivaankappaleiden palvonta sai huomattavan sijan (Jes 47:13), ja joitakin planeettoja yhdistettiin tiettyihin jumaliin. Jupiter-planeetta samastettiin Babylonian pääjumalaan Mardukiin; Venus Ištariin, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattareen; Saturnus Ninurtaan, sodan ja metsästyksen jumalaan ja maatalouden suojelijaan; Merkurius Neboon, viisauden ja maatalouden jumalaan; Mars Nergaliin, sodan ja ruton jumalaan ja manalan herraan.

Muinaisen Babylonian kaupungeilla oli omat erityiset suojelusjumalansa, ikään kuin ”suojeluspyhimykset”. Urissa tämä oli Sin, Eridussa Ea, Nippurissa Enlil, Kutassa Nergal, Borsippassa Nebo ja Babylonin kaupungissa Marduk (Merodak). Siihen aikaan kun Hammurabi teki Babylonista Babylonian pääkaupungin, tuon kaupungin suosikkijumalan Mardukin merkitys tietenkin kasvoi. Lopulta Mardukille annettiin aiempien jumalien ominaisuuksia ja hän syrjäytti heidät babylonialaisissa myyteissä. Myöhemmin hänen erisnimensä ”Marduk” korvattiin arvonimellä ”Belu” (’Omistaja’), niin että hänestä käytettiin lopulta yleisesti nimeä Bel. Hänen vaimoaan sanottiin Belitiksi (’Valtiatar’, ’Herratar’). (Ks. BEL; NEBO nro 4.)

Se kuva, joka muinaisissa babylonialaisissa teksteissä annetaan jumalista ja jumalattarista, on vain syntisen, kuolevaisen ihmisen peilikuva. Näissä kertomuksissa sanotaan, että jumalat syntyivät, rakastivat, perustivat perheitä, taistelivat ja jopa kuolivat, kuten Tammus. Kun he olivat kauhuissaan vedenpaisumuksen vuoksi, heidän sanotaan ’kyyristyneen kuin koirat’. Jumalat kuvattiin myös ahneiksi, niin että he usein söivät ahmattiuteen asti ja joivat päihtymykseen saakka. He olivat raivoisia ja kostonhaluisia ja epäilivät toisiaan. Heidän keskuudessaan oli katkeraa vihaa. Esimerkiksi Marduk voitti Tiamatin, joka oli päättänyt tuhota muut jumalat, halkaisi tuon jumalattaren kahtia ja teki toisesta puolikkaasta taivaan ja käytti toista puolikasta maan valmistamiseen. Ereškigal, manalan jumalatar, neuvoi rutonjumalaa Namtarua vangitsemaan hänen sisarensa Ištarin ja ahdistamaan tätä 60 kärsimyksellä. (Ks. NERGAL.)

Edellä esitetystä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisen ympäristön uskollinen Abraham jätti taakseen lähtiessään kaldealaisesta Urin kaupungista, joka oli tuolloin babylonialaisen epäjumalanpalveluksen kyllästämä (1Mo 11:31; 12:1; Jos 24:2, 14, 15). Satoja vuosia myöhemmin tuhannet juutalaisvangit ajettiin nimenomaan Babyloniin, ”veistettyjen kuvien” ja ”saastaisten epäjumalien” maahan (Jer 50:1, 2, 38; 2Ku 25).

Assyrian jumalat. Assyrian jumalat ja jumalattaret ovat suurin piirtein samat kuin Babylonian jumalat. Yksi jumala, pääjumala Assur, näyttää kuitenkin kuuluneen vain assyrialaiseen pantheoniin. Koska Assyria on saanut nimensä Assurista, jotkut ovat arvelleet, että tämä jumala on todellisuudessa Seemin Assur-niminen poika, jonka väärien jumalien palvojat korottivat jumalaksi (1Mo 10:21, 22).

Babylonialaista Mardukia palvottiin myös Assyriassa, mutta hänen palvontakeskuksenaan oli aina Babylonin kaupunki, kun taas Assurin palvontapaikka vaihtui Assyrian kuninkaiden  muuttaessa virallista asuinpaikkaansa kaupungista toiseen. Myös Assurin pyhäkköjä rakennettiin eri puolille Assyriaa. Assurin pääasiallinen symboli oli taistelumerkki, jota kannettiin taistelun tiimellyksessä. Assur-jumalaa edusti siivekäs kiekko, kehrä, josta usein ulkonee parrakkaan miehen hahmo. Joskus tuon ihmishahmon kuvataan pitelevän jousta tai ampuvan nuolta. Eräs toinen Assurin kuva viittaa kolminaisuuskäsitteeseen. Sen lisäksi, että ympyrästä ulkonee keskushahmo, tuon hahmon kummallekin puolelle siipien päälle on kuvattu kaksi ihmisen päätä. (Ks. kuva, 2. osa, s. 529; ASSYRIA; NISROK.)

Tällaisten assyrialaisten keskuudessa kymmenen heimon pohjoisen valtakunnan pakkosiirtolaiset olivat Samarian kukistuttua 740 eaa. (2Ku 17:1–6). Myöhemmin profeetta Nahum ennusti Niniven (Assyrian pääkaupungin) ja sen jumalien kukistumisen, ja tuo tuho koitti 632 eaa. (Na 1:1, 14).

Egyptin jumalat. Niissä jumalissa ja jumalattarissa, joita egyptiläiset palvoivat, näkyy selvästi viitteitä babylonialaisesta perinnöstä. Heillä oli jumalien kolminaisuuksia ja jopa kolmoiskolminaisuuksia eli yhdeksikköjä. Yhden yleisen kolminaisuuden muodostivat Osiris, hänen puolisonsa Isis ja heidän poikansa Horus (kuva, 2. osa, s. 529).

Osiris oli Egyptin jumalista suosituin, ja häntä pidettiin maanjumalan Gebin ja taivaan jumalattaren Nutin poikana. Osiriksen sanottiin tulleen Isiksen aviomieheksi ja hallinneen Egyptin kuninkaana. Mytologiassa kerrotaan, että Osiriksen veli Seth murhasi hänet, minkä jälkeen hänet herätettiin henkiin ja hänestä tuli kuolleiden tuomari ja kuningas. Osiriksen ja Isiksen suhde ja heidän luonteenpiirteensä vastaavat silmiinpistävästi babylonialaisten Tammusin ja Ištarin suhdetta ja luonteenpiirteitä. Monet tutkijat samastavatkin heidät toisiinsa.

Myös äidin ja pojan palvonta oli hyvin yleistä Egyptissä. Isis kuvataan usein sylissään Horus-lapsukainen. Tämä kuva muistuttaa niin paljon madonna ja lapsi -kuvaa, että jotkut kristikuntaan kuuluvat ovat joskus tietämättään osoittaneet sille uskonnollista kunnioitusta. (Kuva, 2. osa, s. 529.) Horus-jumalaan liittyy merkkejä sen Eedenissä annetun lupauksen vääristelystä, jonka mukaan siemen murskaisi käärmeen pään (1Mo 3:15). Toisinaan Horuksen kuvataan tallaavan krokotiileja ja pitelevän käärmeitä ja skorpioneja. Erään tarinan mukaan Seth, joka oli murhannut Horuksen isän Osiriksen, muutti itsensä käärmeeksi, kun Horus lähti kostamaan isänsä kuolemaa.

Egyptiläisissä patsaissa ja maalauksissa esiintyy varsin usein pyhä symboli, silmukkaristi eli crux ansata (ankh). Tämä ns. elämän symboli näyttää T-kirjaimelta, jonka yläosassa on soikea silmukka, ja se kuvasi luultavasti yhdistettyjä miehen ja naisen lisääntymiselimiä. Egyptin jumalat kuvataan usein silmukkaristi kädessään. (Kuva, 2. osa, s. 530.)

Egyptiläiset pitivät pyhinä lukuisia eläimiä. Sellaisia olivat mm. iibis, jalohaukka, kissa, lehmä, leijona, korppikotka, krokotiili, käärme, pyhä pillerinpyörittäjä, pässi, sakaali, sammakko, skorpioni, sonni, susi ja virtahepo. Jotkin näistä olivat kuitenkin pyhiä yhdessä Egyptin osassa mutta eivät toisessa, mikä johti toisinaan jopa sisällissotiin. Eläimiä ei pelkästään pyhitetty joillekin jumalille, vaan joitakin niistä pidettiin jopa jonkin jumalan tai jumalattaren ruumiillistumina. Esimerkiksi Apis-sonnia pidettiin Osiris-jumalan ruumiillistumana ja myös Ptah-jumalan emanaationa.

Herodotoksen mukaan (Historiateos, II, 65–67) ihminen, joka tappoi tahallaan pyhän eläimen, surmattiin; jos eläimen tappaminen oli vahinko, papit määräsivät sakon. Iibiksen tai haukan tappaja kuitenkin surmattiin, olipa teko tahallinen tai ei, ja tavallisesti teloituksen toimitti raivostunut väkijoukko. Kun kissa kuoli, kaikki huonekuntaan kuuluvat ajoivat kulmakarvansa, mutta koiran kuollessa he ajelivat koko ruumiinsa. Pyhiä eläimiä muumioitiin ja niille pidettiin mutkikkaita hautajaisia. On löydetty mm. jalohaukan, kissan, krokotiilin ja sonnin muumioita.

Mytologia kuvaa Egyptin jumalilla olleen inhimillisiä heikkouksia ja puutteita. Heidän sanottiin tunteneen tuskaa ja pelkoa ja joutuneen toistuvasti vaaroihin. Osiris-jumala surmattiin. Horuksen sanottiin lapsuudessaan kärsineen sisäisistä tuskista, päänsärystä ja punataudista ja kuolleen skorpionin pistoon, mutta sitten hänet kertoman mukaan herätettiin jälleen eloon. Isiksellä uskottiin olleen paise rinnassa. Opetettiin, että auringonjumala Ran voimat ehtyivät vuosien vieriessä ja hänen suustaan valui sylkeä. Hänen henkensäkin oli vaarassa sen jälkeen, kun Isiksen tekemä taikakäärme oli purrut häntä, joskin hän toipui Isiksen  taikasanojen ansiosta. Sekhmet, auringon tuhovoimaa edustava jumalatar, kuvattiin verenhimoiseksi. Hän nautti niin suunnattomasti ihmisten tappamisesta, että Ran sanottiin pelänneen ihmissuvun tulevaisuuden puolesta. Säästääkseen ihmiskunnan perinpohjaiselta hävitykseltä Ra jakoi taistelukentälle 7000 kannullista oluen ja granaattiomenamehun sekoitusta. Sekhmet luuli sitä ihmisvereksi ja joi sitä ahnaasti, kunnes oli liian juovuksissa jatkaakseen teurastustaan. Nefthysin sanottiin juottaneen veljensä Osiriksen, sisarensa Isiksen miehen, humalaan ja olleen sitten sukupuolisuhteissa hänen kanssaan. Auringonjumalat Tem ja Horus kuvattiin masturboijiksi.

On kiinnostavaa, että tekemällä Joosefista Egyptin maan toiseksi korkeimman hallitusmiehen farao korotti hänet Egyptin väärien jumalien palvojien yläpuolelle (1Mo 41:37–44).

Kymmenen vitsausta. Niiden vitsausten avulla, jotka Jehova aiheutti egyptiläisille, hän nöyryytti heidän jumalansa ja pani täytäntöön niiden tuomion (2Mo 12:12; 4Mo 33:4; kuvat, 2. osa, s. 530). Ensimmäinen vitsaus, Niilin ja kaikkien Egyptin vesien muuttaminen vereksi, häpäisi Niilin jumalan Hapin. Niilin kalojen kuoleminen oli myös isku Egyptin uskonnolle, sillä tietynlaisia kaloja kohtaan osoitettiin suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja niitä jopa muumioitiin. (2Mo 7:19–21.) Sammakon, jota pidettiin hedelmällisyyden ja egyptiläisten ylösnousemuskäsityksen vertauskuvana, katsottiin olevan pyhä sammakkojumalatar Heketille. Sammakkovitsaus häpäisi siis tämän jumalattaren (2Mo 8:5–14). Kolmannessa vitsauksessa nähtiin taikuutta harjoittavien pappien tunnustavan tappionsa, kun kävi ilmi, etteivät he pystyneet salaisilla keinoillaan muuttamaan tomua sääskiksi (2Mo 8:16–19). Thot-jumalan ansioksi luettiin taikuuden tai salaisten keinojen keksiminen, mutta tämäkään jumala ei voinut auttaa taikuutta harjoittavia pappeja jäljittelemään kolmatta vitsausta.

Neljännestä vitsauksesta eteenpäin egyptiläisten ja tosi Jumalan palvojien välille vedettiin jyrkkä raja. Paarmaparvet tunkeutuivat egyptiläisten taloihin, mutta se ei vaikuttanut mitenkään Gosenin maassa asuviin israelilaisiin (2Mo 8:23, 24). Seuraava vitsaus, karjan rutto, nöyryytti sellaiset jumalat kuin lehmäjumalatar Hathorin, Apisin ja taivaan jumalattaren Nutin; viimeksi mainitun kuviteltiin olevan lehmä, jonka vatsaan oli kiinnitetty tähtiä (2Mo 9:1–6). Paisevitsaus häpäisi jumalat ja jumalattaret, joilla katsottiin olevan parantamiskykyjä, esim. Thotin, Isiksen ja Ptahin (2Mo 9:8–11). Ankara raesade saattoi häpeään jumalat, joiden katsottiin hallitsevan luonnonvoimia, esim. Rešpun, jonka nähtävästi uskottiin hallitsevan salamointia, ja Thotin, jolla sanottiin olevan valta sateeseen ja ukkoseen (2Mo 9:22–26). Kulkusirkkavitsaus tiesi tappiota jumalille, joiden ajateltiin takaavan runsaan sadon, ja yksi näistä oli hedelmällisyydenjumala Min, jota pidettiin sadon suojelijana (2Mo 10:12–15). Niitä jumalia, jotka pimeysvitsaus häpäisi, olivat auringonjumalat, mm. Ra ja Horus, samoin Thot, joka oli kuunjumala ja jonka uskottiin järjestäneen auringon, kuun ja tähdet (2Mo 10:21–23).

Suurin nöyryytys Egyptin jumalille ja jumalattarille oli esikoisten kuolema (2Mo 12:12). Egyptin hallitsijat sanoivat olevansa todellisuudessa jumalia, Ran eli Amon-Ran poikia. Väitettiin, että Ra eli Amon-Ra oli sukupuolisuhteissa kuningattaren kanssa. Syntyvää poikaa pidettiin sen vuoksi jumalan ruumiillistumana, ja hänet vihittiin Ralle eli Amon-Ralle tämän temppelissä. Näin ollen faraon esikoisen kuolema merkitsi itse asiassa jumalan kuolemaa (2Mo 12:29). Tämä oli jo sinänsä ankara isku Egyptin uskonnolle, ja kaikkien sen jumalien täydellinen kyvyttömyys ilmeni siinä, etteivät ne pystyneet pelastamaan egyptiläisten esikoisia kuolemalta. (Ks. AMON nro 4.)

Kanaanin jumalat. Raamatun ulkopuoliset lähteet osoittavat, että El-jumalaa pidettiin luojana ja suvereenina. Vaikka El olikin nähtävästi varsin kaukana maallisista asioista, muiden jumalien osoitetaan toistuvasti menneen hänen luokseen pyyntöineen. El kuvataan kapinalliseksi pojaksi, joka syöksi valtaistuimelta oman isänsä ja kuohitsi hänet, sekä julmaksi tyranniksi, murhaajaksi ja avionrikkojaksi. Ras Shamran teksteissä Elistä käytetään ilmausta ”isäsonni” ja hänet kuvataan harmaahiuksiseksi ja -partaiseksi. Hänen puolisonsa oli Asera, jonka sanotaan olleen jumalien kantaäiti, kun taas El kuvataan jumalien kantaisäksi.

Huomattavin kanaanilaisten jumala oli kuitenkin hedelmällisyydenjumala Baal, taivaan ja sateen ja myrskyn jumala (Tu 2:12, 13). Ras Shamran teksteissä Baalin mainitaan usein olevan Dagonin poika, vaikka myös Eliä sanotaan hänen isäkseen. Baalin sisaren Anatin  osoitetaan sanovan Eliä isäkseen, ja tämä puolestaan sanoo häntä tyttärekseen. Baalia pidettiin siis luultavasti Elin poikana, vaikka häntä onkin voitu pitää myös Elin pojanpoikana. Mytologiassa Baalin kuvataan hyökkäävän Jamin kimppuun ja voittavan hänet, jumalan joka valvoi vettä ja joka näyttää olleen Elin lempilapsi tai rakas poika. Baal saa kuitenkin surmansa yhteenotossaan Motin kanssa, jota pidettiin Elin poikana sekä kuoleman ja hedelmättömyyden jumalana. Kanaanilla oli siis Babylonian tavoin jumala, joka kuoli väkivaltaisesti ja joka herätettiin sitten jälleen henkiin. (Ks. BAAL nro 4.)

Anat, Asera ja Astoret ovat pääasiallisia Ras Shamran teksteissä mainittuja jumalattaria. Näiden jumalattarien roolit menivät ilmeisesti kuitenkin aika lailla päällekkäin. Syyriassa, josta Ras Shamran tekstit löydettiin, Anatia on ehkä pidetty Baalin vaimona, koska hänen osoitetaan olleen sukupuolisuhteissa Baalin kanssa, vaikka hänen sanotaankin toistuvasti olleen ”impi”. Raamatussa mainitaan kuitenkin Baalin yhteydessä vain Astoret ja pyhä paalu eli asera. Baalin vaimona on siis saatettu pitää toisinaan Aseraa ja toisinaan taas Astoretia. (Tu 2:13; 3:7; 10:6; 1Sa 7:4; 12:10; 1Ku 18:19; ks. ASTORET; PYHÄ PAALU; PYHÄ PATSAS.)

Ras Shamran tekstien viittaukset Anatiin antavat jonkinlaisen käsityksen siitä, miten turmeltunut kuva sekä kanaanilaisilla että syyrialaisilla epäilemättä oli jumalista. Anat kuvataan Baalin sisarista kauneimmaksi mutta äärimmäisen väkivaltaiseksi. Kerrotaan, että hän uhkasi murskata isänsä Elin kallon ja saattaa veren virtaamaan hänen harmailla hapsillaan ja hurmeen hänen harmaalla parrallaan, jos hän ei suostuisi tyttärensä toiveisiin. Erään toisen kerran Anatin osoitetaan lähtevän tapporetkelle. Hän kiinnitti selkäänsä päitä ja vyölleen käsiä ja kahlasi polviaan myöten urhojen veressä ja lanteitaan myöten heidän hyytyneessä veressään. Se, miten suuresti hän nautti tällaisesta verenvuodatuksesta, ilmenee sanoista: ”Hänen maksansa paisuu naurusta, hänen sydämensä täyttyy ilolla.” (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. Pritchard, 1974, s. 136, 137, 142, 152.)

Kanaanilaisten palvonnan äärimmäinen alhaisuus ja turmeltuneisuus korostavat sitä, miten oikeudenmukaista Jumalan oli panna täytäntöön tuhotuomionsa tuon maan asukkaille (3Mo 18; 5Mo 9:3, 4). Koska israelilaiset eivät kuitenkaan täysin toteuttaneet tuota Jumalan säädöstä, he joutuivat lopulta kanaanilaisjumalien palvontaan liittyvien rappeutuneiden tapojen ansaan (Ps 106:34–43). (Ks. myös KANAAN, KANAANILAINEN nro 2.)

Meedo-Persian jumalat. Meedo-Persian maailmanvallan kuninkaat olivat todennäköisesti zarathustralaisia. Vaikka ei voidakaan sen enempää todistaa kuin kumotakaan sitä, että Kyyros Suuri noudatti Zarathustran opetuksia, hallitsijoiden kirjoituksissa viitataan Dareios I:n ajasta lähtien toistuvasti Ahura Mazdaan, zarathustralaisuuden pääjumalaan. Dareios I sanoi Ahura Mazdan olevan taivaan, maan ja ihmisen luoja, ja hän uskoi tämän jumalan antaneen hänelle hänen viisautensa, hänen fyysiset taitonsa ja hänen valtakuntansa.

Yksi zarathustralaisuuden tunnuspiirre on dualismi, ts. usko kahteen erilliseen jumalolentoon, joista toinen on hyvä ja toinen paha. Ahura Mazdaa pidettiin kaiken hyvän luojana, kun taas Angra Mainyun katsottiin olevan kaiken pahan luoja. Jälkimmäisen ajateltiin saavan aikaan maanjäristyksiä, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa sekä lietsovan levottomuuksia ja sotia. Vähäisempien henkien uskottiin auttavan näitä kahta jumalaa heidän toimissaan.

Ahura Mazda -jumalan symboli muistutti suuresti Assyrian Assurin vertauskuvaa: se oli siivekäs kiekko, josta ulkonee toisinaan parrakas mies, jolla on pystysuora linnun pyrstö.

Ahura Mazda on voinut kuulua kolminaisuuteen. Tähän viittaa se, että Artakserkses Mnemon pyysi suojelusta Ahura Mazdalta, Anahitalta (veden ja hedelmällisyyden jumalatar) ja Mithralta (valonjumala), ja hän luki Susassa olevan Pylvässalin jälleenrakentamisen näiden kolmen jumalan suopeuden ansioksi.

Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet Anahitan babylonialaiseen Ištariin. E. O. James toteaa kirjassaan The Cult of the Mother-Goddess (1959, s. 94): ”Häntä palvottiin ’Suurena Jumalattarena, jonka nimi on Valtiatar’, ’kaikkivoipana saastattomana’, joka puhdistaa ’miesten siemenen ja naisten kohdun ja maidon’. – – Hän oli itse asiassa syyrialaisen Anatin, babylonialaisen Inanna-Ištarin, heettiläisen Komanan [kaupungin] jumalattaren ja kreikkalaisen Afroditen iranilainen vastine.”

Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen mukaan (Historiateos, I, 131, suom. E. Rein)  persialaiset palvoivat myös luonnonvoimia ja taivaankappaleita. Hän kirjoittaa: ”Persialaisista tiedän, että heillä on tämmöiset tavat. Heillä ei ole tapana pystyttää jumalankuvia, temppeleitä tai alttareita, vaan vieläpä syyttävät hulluudesta niitä, jotka sen tekevät, koska itse, kuten minusta näyttää, eivät kuvittele jumalia ihmismuotoisiksi, niinkuin helleenit. Mutta he tapaavat nousta vuorten huipuille ja toimittaa uhreja Zeulle, kutsuen koko taivaanpiiriä Zeuksi. He uhraavat auringolle, kuulle, maalle, tulelle, vedelle ja tuulille. Ainoastaan näille jumalille he alusta pitäen uhraavat, mutta ovat lisäksi oppineet uhraamaan myös Uranialle [taivaalliselle Afroditelle], ja sen he ovat oppineet assyrialaisilta ja arabialaisilta. Mutta assyrialaiset kutsuvat Afroditea Mylittaksi, arabialaiset Alilatiksi ja persialaiset Mitraksi.”

Avesta, pyhien zarathustralaisten kirjoitusten kokoelma, sisältää rukouksia tulelle, vedelle ja planeetoille sekä auringon, kuun ja tähtien valolle. Tulta sanotaan jopa Ahura Mazdan pojaksi.

Vaikka kuningas Kyyros on saattanut olla zarathustralainen, häntä sanottiin Raamatun profetiassa Jehovan voidelluksi, jonka oli määrä hävittää Babylon ja vapauttaa juutalaisvangit (Jes 44:26–45:7; vrt. San 21:1). Babylonin tuhouduttua 539 eaa. israelilaiset joutuivat zarathustralaisten meedo-persialaisten valtaan.

Kreikan jumalat. Antiikin Kreikan jumalien ja jumalattarien tarkastelu paljastaa jälkiä babylonialaisesta vaikutuksesta. Oxfordin yliopiston professori George Rawlinson totesi: ”Kaldealaisen järjestelmän hätkähdyttävä samankaltaisuus klassisen mytologian kanssa näyttää ansaitsevan erityisen huomion. Tämä samankaltaisuus on liian yleinen ja joissakin suhteissa liian kiinteä, jotta voitaisiin otaksua pelkän sattuman aiheuttaneen tämän yhdenmukaisuuden. Kreikan ja Rooman samoin kuin Kaldean pantheoneissa on nähtävissä sama yleinen ryhmitys, usein voidaan jäljittää sama sukuluettelo ja joissakin tapauksissa jopa klassisten jumalien tutut nimet ja arvonimet antavat sijaa mitä omituisimmille kaldealaisiin lähteisiin perustuville kuvauksille ja selityksille. Voimme tuskin päätellä tästä muuta kuin sen, että uskomukset ovat tavalla tai toisella siirtyneet: mytologisia käsitteitä ja ajatuksia on hyvin varhaisista ajoista lähtien kulkeutunut Persianlahden rannoilta maihin, joiden rantoja Välimeri huuhtelee.” (The Seven Great Monarchies of the Ancient Eastern World, 1885, I osa, s. 71, 72.)

Lupauksen siementä koskevien Jumalan sanojen vääristelyä voidaan mahdollisesti huomata mytologiassa, jossa kerrotaan, että Apollon-jumala surmasi Python-käärmeen ja Herakles-lapsukainen (Zeuksen ja maan päällä eläneen naisen, Alkmenen, poika) kuristi kaksi käärmettä. Vastaan tulee tuttu teema jumalasta, joka kuolee ja joka herätetään sitten jälleen henkiin. Vuosittain vietettiin Adoniksen väkivaltaisen kuoleman ja hänen henkiin heräämisensä muistoa; pääasiassa naiset valittivat hänen kuolemaansa ja kantoivat ikään kuin hautajaissaatossa hänen kuviaan, jotka he sitten heittivät mereen tai lähteisiin. Yksi jumala, jonka väkivaltaista kuolemaa ja henkiin heräämistä kreikkalaiset myös juhlivat, oli Dionysos eli Bacchus; hänet on Adoniksen tavoin samastettu babylonialaiseen Tammusiin.

Kreikan jumalat ja jumalattaret muistuttavat mytologiassa suuresti miehiä ja naisia. Vaikka jumalien ajateltiin olevan paljon kookkaampia, kauniimpia ja voimakkaampia kuin ihmiset, niiden ruumiit kuvattiin ihmisruumiin kaltaisiksi. Koska jumalien suonissa oletettiin virtaavan ”ikhoria” eikä ihmisverta, niiden ruumiiden katsottiin olevan turmeltumattomia. Uskottiin kuitenkin, että ihmiset pystyivät aseillaan aiheuttamaan jumalille tuskallisia haavoja, tosin haavojen sanottiin aina paranevan ja jumalien pysyvän nuorina.

Useimpien Kreikan jumalien kuvataan olevan hyvin moraalittomia, ja heillä kuvataan olevan inhimillisiä heikkouksia. He riitelivät keskenään, tappelivat toistensa kanssa ja jopa juonittelivat toisiaan vastaan. Zeuksen, kreikkalaisten ylijumalan, kerrotaan syösseen valtaistuimelta oman isänsä Kronoksen. Kronos itse oli aiemmin pannut viralta isänsä Uranoksen ja jopa kuohinnut hänet. Sekä Uranos että Kronos kuvataan julmiksi isiksi. Uranos piilotti vaimonsa Gaian hänelle synnyttämät jälkeläiset heti maahan sallimatta niiden edes nähdä valoa. Kronos puolestaan nieli Rhean hänelle synnyttämät lapset. Joidenkin jumalien tilille luettavia inhottavuuksia ovat mm. aviorikos, haureus, insesti, raiskaus, valehtelu, varastaminen, juopumus ja murha. Niitä, jotka joutuivat jonkin jumalan tai jumalattaren epäsuosioon, kerrotaan rangaistun erittäin julmasti. Esimerkiksi  Apollon-jumala, jonka satyyri Marsyas haastoi musiikkikilpailuun, kiinnitti viimeksi mainitun puunrunkoon ja nylki hänet elävältä. Artemis-jumalattaren sanotaan muuttaneen metsästäjä Aktaionin hirveksi ja aiheuttaneen sitten sen, että Aktaionin omat ajokoirat söivät hänet, koska hän oli nähnyt Artemiin alastomana.

Jotkut tietenkin väittivät, että nämä myytit olivat vain runoilijoiden mielikuvituksen tuotetta. Augustinus kuitenkin kirjoitti tästä 400-luvulla seuraavasti: ”Vaikka heidän puolustuksekseen sanotaankin, että nämä tarinat heidän jumalistaan eivät olleet tosia vaan pelkästään runollisia keksintöjä ja valheellisia kuvitelmia, tämä tekee sen toki vieläkin iljettävämmäksi, jos kunnioitat uskontosi puhtautta; ja jos tarkastelet paholaisen ilkeyttä, niin mitä viekkaampaa tai petollisempaa kavaluutta voi olla? Sillä kun maan rehellistä ja arvollista hallitsijaa panetellaan, eikö panettelu ole sitäkin pahempaa ja anteeksiantamattomampaa, koska tämän panetellun osapuolen elämä on kauempana minkään sellaisen vaikutuksesta ja vapaampaa sen turmeluksesta?” (The City of God, II kirja, IX luku.) Kreikkalaisella näyttämöllä esitettyjen runokertomusten suosio kuitenkin osoittaa, että enemmistö ei pitänyt niitä panetteluna vaan ajatteli niiden mukaisesti. Jumalien moraalittomuus oli omiaan oikeuttamaan ihmisen väärinteot, ja se oli ihmisten mieleen. (Ks. KREIKKA, KREIKKALAISET: Kreikkalainen uskonto.)

Apostoli Paavali joutui palveluksessaan kosketuksiin kreikkalaisten jumalien Zeuksen ja Hermeen palvojien kanssa (Ap 14:12, 13). Ateenalaiset ilmaisivat jumaluuksien pelkoa rakentamalla monia temppeleitä ja alttareita (Ap 17:22–29). Kreikkalaiseen palvontaan kuuluva räikeä sukupuolinen moraalittomuus vaikutti jopa Korintin kristilliseen seurakuntaan, niin että Paavali katsoi tarpeelliseksi nuhdella tuota seurakuntaa (1Ko 5).

Rooman jumalat. Roomalaisten uskonto sai paljon vaikutteita etruskeilta, kansalta jonka yleensä ajatellaan tulleen Vähästä-Aasiasta. Ainakin ennustelu yhdistää etruskien uskonnon babylonialaisten uskontoon. Esimerkiksi Mesopotamiasta löydetyt ennusteluun käytetyt maksan savimallit muistuttavat Piacenzasta Emilia-Romagnan seudulta Italiasta löydettyä pronssista maksan mallia. Kun roomalaiset siis ottivat omakseen etruskien jumalia, he ottivat todellisuudessa vastaan babylonialaista perintöä. (Ks. TÄHDISTÄENNUSTAJAT.) Roomalaisten kolminaisuus, jonka muodostivat Juppiter (ylijumala, taivaan ja valon jumala), Juno (Juppiterin puoliso, jonka katsottiin valvovan erityisesti naisia koskevia asioita) ja Minerva (kaikkea käsityötä valvova jumalatar), vastaa etruskien Tiniaa, Unia ja Menrvaa.

Aikanaan Kreikan huomattavat jumalat löysivät tiensä Rooman pantheoniin, vaikka niistä käytettiinkin eri nimiä. Lisäksi roomalaiset ottivat omakseen muidenkin maiden jumalia, mm. Persian Mithran (jonka syntymäpäivää vietettiin 25. joulukuuta) sekä frygialaisen hedelmällisyyden jumalattaren Kybelen ja egyptiläisen Isiksen, jotka molemmat on samastettu babylonialaiseen Ištariin. Myös Rooman keisareita korotettiin jumaliksi.

Saturnusta palvottiin, koska hän toi Roomaan kulta-ajan. Saturnalia, joka oli alun perin hänen kunniakseen vietetty yksipäiväinen juhla, pidennettiin myöhemmin seitsenpäiväiseksi, joulukuun loppupuolella vietettäväksi juhlaksi. Tuolle tilaisuudelle oli tyypillistä valtava mässäily. Silloin vaihdettiin lahjoja, esim. vahahedelmiä ja -kynttilöitä, ja varsinkin lapsille annettiin savinukkeja. Tuon juhlan aikana ei määrätty mitään rangaistuksia. Kouluilla ja tuomioistuimilla oli vapaapäivä, ja jopa sotatoimet lakkautettiin. Orjat vaihtoivat paikkaa isäntiensä kanssa, ja heidän sallittiin ilman rangaistuksen pelkoa puhua mitä sylki suuhun toi.

Varhaiskristityt kieltäytyivät osallistumasta roomalaiseen palvontaan, varsinkin keisarin palvontaan, minkä vuoksi heitä vainottiin kiihkeästi. He eivät tinkineet kannastaan ”totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”, ja he kieltäytyivät osoittamasta Rooman hallitsijoille palvontaa, joka kuului vain Jumalalle (Ap 5:29; Mr 12:17). (Ks. ROOMA: Uskonto.)

Kansakuntien jumalat Jehovaan verrattuna. Nykyään monet Raamatussa mainitut jumalat ovat tuskin muuta kuin nimiä. Vaikka noiden väärien jumalien palvojat uhrasivat niille toisinaan jopa omia lapsiaan, ne eivät pystyneet tarpeen tullen pelastamaan niihin turvautuvia (2Ku 17:31). Sotilaallisen menestyksensä innoittamana Assyrian kuningas kerskuikin edustajansa rabsaken välityksellä: ”Ovatko kansakuntien jumalat mitenkään vapauttaneet kukin omaa maataan Assyrian kuninkaan käsistä? Missä ovat Hamatin ja Arpadin  jumalat? Missä ovat Sefarvaimin, Henan ja Ivvan jumalat? Ovatko ne vapauttaneet Samarian minun käsistäni? Ketkä noiden maiden kaikista jumalista ovat vapauttaneet maansa minun käsistäni, niin että Jehova vapauttaisi Jerusalemin minun käsistäni?” (2Ku 18:28, 31–35.) Jehova ei kuitenkaan pettänyt kansaansa noiden väärien jumalien tavoin. Yhdessä yössä Jehovan enkeli surmasi assyrialaisten leirissä 185000 henkeä. Ylpeä Assyrian hallitsija Sanherib palasi nöyryytettynä Niniveen, missä kaksi hänen poikaansa myöhemmin murhasi hänet hänen jumalansa Nisrokin temppelissä. (2Ku 19:17–19, 35–37.) Tosiaankin ”kaikki kansojen jumalat ovat arvottomia jumalia, mutta Jehova on tehnyt taivaat” (Ps 96:5).

Ei pelkästään väärillä jumalilla ole tekijöittensä piirteitä, vaan myös ihmisistä tulee paljolti niiden jumalien kaltaisia, joita he palvovat. Esimerkiksi Juudan kuningas Manasse oli niin harras väärien jumalien palvoja, että hän pani jopa poikansa kulkemaan tulen läpi. Se, että Manasse oli innokas väärän palvonnan harjoittaja, ei kuitenkaan tehnyt hänestä parempaa kuningasta. Hänestä tuli pikemminkin niiden verenhimoisten jumalien kaltainen, joita hän palvoi, niin että hän vuodatti valtavat määrät viatonta verta. (2Ku 21:1–6, 16.) Tämän jyrkkä vastakohta ovat tosi Jumalan palvojat, jotka pyrkivät jäljittelemään täydellistä Tekijäänsä ja tuottamaan hänen henkensä hedelmää: rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, huomaavaisuutta, hyvyyttä, uskoa, lempeyttä ja itsehillintää (Ef 5:1; Ga 5:22, 23).