Jumalan syvää kunnioitusta, palvontaa ja palvelusta, joihin liittyy uskollisuus hänen kaikkeudensuvereeniuttaan kohtaan. Raamatussa käytetään kreikkalaista sanaa eu·seʹbei·a ja vastaavia adjektiiveja, adverbeja ja verbimuotoja. Substantiivi voidaan Raamatun käyttämässä muodossa kääntää kirjaimellisesti vastineella ”hyvin kunnioittaminen”, ja se tarkoittaa syvää kunnioitusta tai antaumusta sellaista kohtaan, mikä on aidosti pyhää ja vanhurskasta (vrt. 2Pi 1:6, Int). ”Jumalisen antaumuksen” vastakohta on ”jumalattomuus” tai ”kunnioittamattomuus” (kreik. a·seʹbei·a).

Nigel Turner kirjoitti kirjassa Christian Words (1981, s. 111): ”Eusebeia esiintyy tuon ajan teksteissä toisinaan merkityksessä, joka viittaa henkilökohtaiseen uskonnolliseen antaumukseen – – mutta sen yleisempi merkitys Rooman ajan yleiskreikassa oli ’uskollisuus’. – – Kristityille eusebeia on korkeimman laatuista antaumusta Jumalaa kohtaan.” Raamatun ilmaus ”jumalinen antaumus” tarkoittaa antaumusta, johon liittyy uskollisuus Jehova Jumalaa kohtaan persoonana.

Vastaava adjektiivi eu·se·bēsʹ, jonka merkitys on ’harrasmielinen, jumalisen antaumuksen [mukainen]’, esiintyy Apostolien tekojen 10:2, 7:ssä ja 2. Pietarin kirjeen 2:9:ssä. John A. H. Tittmannin mukaan eu·se·bēsʹ ”ilmaisee sellaista jumaluuden kunnioitusta, joka näkyy teoissa, varsinkin Jumalan palvonnassa; – – [eu·se·bēsʹ] on sellainen, joka osoittaa tuota jumalisuutta toimimalla”. (Remarks on the Synonyms of the New Testament, Edinburgh 1833, I osa, s. 253, 254.)

Verbiä eu·se·beʹō käytetään 1. Timoteuksen kirjeen 5:4:ssä lasten tai lastenlasten käytöksestä leskeksi jäänyttä äitiään tai isoäitiään kohtaan. Edward Robinsonin sanakirjassa (A Greek and English Lexicon of the New Testament, 1885, s. 307) todetaan, että verbi eu·se·beʹō voi merkitä sitä, että on velvollisuudentuntoinen jotakuta kohtaan. Sen vuoksi jotkin tämän jakeen käännökset kuuluvat: ”[Näiden] on ensi sijassa – – opittava täyttämään velvollisuutensa perheenjäseniään kohtaan.” (KR-92; vrt. UTN, The New English Bible ja The Bible in Basic English.) Jumala on kuitenkin perhejärjestelyn Alkuunpanija (Ef 3:14, 15), ja Raamattu vertaa Jumalan huonekuntaa perheyksikköön. Näin ollen syvä kunnioitus eli jumalinen antaumus kristillisen huonekunnan jäsenten välisissä suhteissa on oikeastaan syvää kunnioitusta Jumalaa kohtaan ja niiden Jumalan käskyjen tottelemista, jotka koskevat perhettä ja sen jäsenten oikeaa käytöstä. Seuraava tämän jakeen käännös on sopusoinnussa tämän ymmärryksen kanssa: ”Jos jollakulla leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, niin oppikoot nämä ensin harjoittamaan jumalista antaumusta omassa huonekunnassaan.” (UM.)

”Jumalisen antaumuksen pyhä salaisuus”. Paras esimerkki jumalisesta antaumuksesta on Jeesus Kristus. Apostoli Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Ja jumalisen antaumuksen pyhä salaisuus on tunnustetusti suuri:  ’Hänet tehtiin ilmeiseksi lihassa, julistettiin vanhurskaaksi hengessä, hän näyttäytyi enkeleille, hänestä saarnattiin kansojen keskuudessa, häneen uskottiin maailmassa, hänet otettiin ylös kirkkauteen.’” (1Ti 3:16.) Täydellinen ihminen Aadam ei ollut antanut täydellistä esimerkkiä jumalisesta antaumuksesta. Kukaan hänen epätäydellisenä syntyneistä lapsistaan ei voinut antaa sitä. Kuka pystyisi siihen? Se että Jumalan Poika tuli maan päälle ja säilytti nuhteettomuutensa, vastasi tähän kysymykseen ja paljasti pyhän salaisuuden ratkaisun. Häntä Timoteuksen tuli pitää täydellisenä esimerkkinä käytöksestä, joka ilmentää jumalista antaumusta (1Ti 3:15).

Jeesus Kristus oli ainoa ihminen, joka pystyi täysin ilmaisemaan jumalista antaumusta kaikissa suhteissa, ja hän todisti, että lihaa olevan ihmisen on mahdollista säilyttää sellainen antaumus. Ankarissa koettelemuksissa, aivan maallisen vaelluksensa loppuun asti Jeesus oli ”uskollinen, vilpitön, saastumaton, syntisistä erotettu” (Hpr 7:26). Hänen nuhteettomuudessaan ei ollut ainuttakaan tahraa, jonka perusteella häntä olisi voitu syyttää Jumalan edessä. Hän sanoi ennen kuolemaansa: ”Minä olen voittanut maailman” sekä: ”Maailman hallitsija on tulossa. Ja hänellä ei ole mitään otetta minuun.” (Joh 16:33; 14:30.) Hänessä ei ollut mitään epävanhurskasta. Hän saattoi aiheellisesti sanoa vihollisilleen: ”Kuka teistä todistaa minut syylliseksi syntiin?” (Joh 8:46.) ”Jumalisen antaumuksen pyhän salaisuuden” ratkaisu on niin suurenmoinen ja merkitsee niin paljon ihmiskunnalle, että se täytyy julistaa kautta maailman. Jeesus Kristus itse on malli, jonka mukaan kristillistä jumalista antaumusta ja käytöstä osoitetaan seurakunnassa.

Valmennus tyytyväisyyden ohella on olennaisen tärkeää. Kristityn täytyy valmentaa itseään hellittämättä saavuttaakseen täyden jumalisen antaumuksen. Siihen sisältyy vastustuksen ja vainon kestäminen (2Ti 3:12). Ihmisen valmentaessa itseään hänen tavoitteensa eli päämääränsä ei ole itsekkään aineellisen hyödyn saaminen. Osaansa tyytyväinen ihminen, joka jatkuvasti harjoittaa jumalista antaumusta tyytyväisyyden ohella, saa kuitenkin jotain. ”Se sisältää nykyisen – – elämän lupauksen”, nimittäin hengellisen terveyden, tyydytyksen, onnellisuuden ja elämän tarkoituksen. Se sisältää myös ”tulevan elämän lupauksen”. (1Ti 4:7, 8; 6:6–8; vrt. San 3:7, 8; 4:20–22.)

Vaikka jumalista antaumusta osoittava ihminen voikin kohdata vainoa ja vaikeuksia, hänen ei tarvitse pelätä, sillä ”Jehova tietää, miten vapauttaa jumalisen antaumuksen ihmiset koettelemuksesta” (2Pi 2:9). Apostoli Pietari neuvoo kristittyjä lisäämään kestävyyteensä jumalista antaumusta (2Pi 1:5, 6). Hän kehottaa heitä olemaan ihmisiä, jotka tunnetaan ”pyhistä käytöstavoista ja jumalisen antaumuksen teoista”, jotta he säilyisivät Jehovan päivän tuomiosta (2Pi 3:7, 10, 11; 1Pi 4:18).

Jumalisen antaumuksen voima. Ihmisen, joka väittää itsellään olevan jumalista antaumusta, täytyy tunnustaa sen voima muuttaa hänen persoonallisuuttaan, ja hänen täytyy olla jumalisuudessaan uskollinen ja aito (1Ti 6:11; Ef 4:20–24). Hänen tulee tunnustaa, että Jumala ilmaisee Sanassaan jumalisen antaumuksen tien, joten hänen on mukauduttava sen vaatimuksiin (Tit 1:1; 2Pi 1:3). Koska jumalinen antaumus kohdistuu Jumalaan persoonana, Jehovan sana ja henki auttavat ihmistä tuntemaan hänet persoonana, läheisesti, ja tulemaan enemmän hänen kaltaisekseen, hänen jäljittelijäkseen (Ef 5:1). Sellainen ihminen heijastaa yhä enemmän Jehova Jumalan suurenmoisia ominaisuuksia (2Ko 3:18).

Jos joku, joka väittää palvelevansa Jumalaa, luottaa omiin ajatuksiinsa, sen sijaan että pitäisi kiinni Raamatusta, ja jos hänen opetuksensa ei ole ”jumalisen antaumuksen mukainen” eikä näin ollen heijasta opettajan antaumusta Jumalaa kohtaan, hänestä tulee ”mieleltään sairas” (1Ti 6:3, 4). Apostoli Paavali varoitti nuorempaa palvelustoveriaan Timoteusta jumalattomista, jotka teeskentelivät antaumusta Jumalaa kohtaan. Hän neuvoi Timoteusta käsittelemään totuuden Sanaa oikein, välttämään tyhjiä puheita, jotka loukkaavat sitä, mikä on pyhää, jotta Timoteus ei kääntyisi jumalisen antaumuksen tieltä. Sitten hän osoitti, että tulisi olemaan ihmisiä, jotka harjoittaisivat kaikenlaista pahuutta ja joilla olisi ulkokultainen jumalisen antaumuksen muoto mutta jotka osoittautuisivat pettymykseksi sen voimaan nähden. (2Ti 2:15, 16; 3:1–5.) Myös Juudas osoittaa, että sellaisilla ei olisi aitoa syvää kunnioitusta eikä jumalista antaumusta Jumalaa kohtaan, eivätkä he kunnioittaisi eivätkä arvostaisi hänen ansaitsematonta hyvyyttään. Sellaiset ihmiset käyttäisivät  jumalisuutta materialistisiin tai aistillisiin pyrkimyksiin. Heidän ulkokultaisuutensa paljastuu, kun he harjoittavat irstautta. (Ju 4.)

Mikä on Paavalin mainitsema ”tämän laittomuuden salaisuus”?

Tämä on eri salaisuus, Jehovan ”pyhän salaisuuden” täysi vastakohta. Se on ”tämän laittomuuden salaisuus”. Se oli salaisuus tosi kristityille, koska apostoli Paavalin päivinä ”laittomuuden ihminen” ei ollut vielä muotoutunut vakiintuneeksi ja selvästi tunnistettavaksi luokaksi. Senkin jälkeen, kun tuo ”ihminen” muotoutuisi, sen henkilöllisyys pysyisi salaisuutena useimmille ihmisille, koska se harjoittaisi pahuutta peitetysti ja jumalisen antaumuksen nimissä. Se olisi itse asiassa luopumusta jumalisesta antaumuksesta. Paavali sanoi, että ”tämän laittomuuden salaisuus” vaikutti jo hänen päivinään, koska kristillisessä seurakunnassa oli laittomia vaikutteita, jotka aikanaan johtaisivat tämän luopioluokan syntyyn. Jeesus Kristus surmaisi lopulta tämän luokan läsnäolonsa ilmeiseksi tulon aikaan. Tämä luopio, Saatanan käyttämä ”ihminen”, korottaisi itsensä ”jokaisen yläpuolelle, jota kutsutaan ’jumalaksi’ tai jumalisen kunnioituksen kohteeksi” (kreik. seʹba·sma). Tämä Saatanan käyttämä Jumalan suuri vastustaja olisi siis erittäin petollinen ja veisi tuhoon ne, jotka noudattaisivat sen tapoja. ”Laittomuuden ihmisen” tehokkuus perustuisi siihen, että sen pahuus olisi verhottu ulkokultaiseen jumaliseen antaumukseen. (2Te 2:3–12; vrt. Mt 7:15, 21–23.)