Kalenteri on esitys siitä järjestelmästä, jonka mukaan aika jaetaan vuosiin, kuukausiin, viikkoihin ja päiviin. Jumala loi perustan tällaiselle ajan mittaamiselle jo kauan ennen ihmisen luomista. 1. Mooseksen kirjan 1:14, 15:ssä kerrotaan, että yksi ”taivaiden laajuudessa” olevien ”valonlähteiden” tarkoitus oli osoittaa ”vuodenaikoja ja päiviä ja vuosia”. Aurinkovuorokausi, aurinkovuosi ja kuukuukausi ovat sen vuoksi luonnollisia aikajaksoja, jotka johtuvat siitä, että maa pyörähtää vuorokaudessa akselinsa ympäri ja kiertää vuodessa auringon ympäri ja että kuu on kuukausittain eri vaiheissa suhteessa maahan ja aurinkoon. Ajan jakaminen viikkoihin ja vuorokauden jakaminen tunteihin ei puolestaan perustu luonnonilmiöihin.

Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista lähtien on aikaa mitattu vuosina. Niinpä Aadam oli ”satakolmekymmentä vuotta” vanha, kun hänelle syntyi Set (1Mo 5:3).

Lisäksi aikaa ryhdyttiin jakamaan kuukausiin. Vedenpaisumukseen mennessä aika jaettiin kuukausiin, joissa oli 30 päivää, sillä viiden kuukauden ajanjakson osoitetaan vastaavan 150:tä päivää (1Mo 7:11, 24; 8:3, 4). Samasta kertomuksesta käy myös ilmi, että Nooa jakoi vuoden 12 kuukauteen. (Ks. VUOSI.)

Tässä yhteydessä mainitaan seitsemän päivän jaksoja, ja sellainen jako on voinut olla yleisessä käytössä jo ihmishistorian alkuajoista lähtien (1Mo 7:4, 10; 8:10, 12). Ei ole kuitenkaan mitään todisteita siitä, että Jumala olisi vaatinut ihmistä viettämään viikoittaista sapattia, ennen kuin hän antoi siitä nimenomaiset ohjeet israelilaisille heidän Egyptistä lähtönsä jälkeen. (Ks. VIIKKO.)

Ihmiset ovat menneisyydessä kehittäneet erilaisia kalentereita, ja jotkin niistä ovat käytössä nykyäänkin. Varhaiset kalenterit olivat pääasiassa kuukalentereita, ts. vuoden kuukaudet laskettiin kuun täysien kiertojen mukaan, esimerkiksi uudestakuusta seuraavaan uuteenkuuhun. Tällainen kuukuukausi kestää keskimäärin 29 vuorokautta 12 tuntia ja 44 minuuttia. Kuukausiin laskettiin tavallisesti joko 29 tai 30 päivää, mutta Raamatussa sana ”kuukausi” tarkoittaa yleensä 30:tä päivää (vrt. 5Mo 21:13; 34:8; myös Il 11:2, 3).

Kaksitoista kuukuukautta pitkä vuosi on noin 11 vuorokautta lyhyempi kuin aurinkovuosi, jossa on 365¹/4 vuorokautta. Koska vuodenajat määräytyvät aurinkovuoden mukaan, niin kalenteri täytyi sovittaa aurinkovuoteen, ja sen vuoksi syntyivät ns. kuu-aurinkovuodet eli vuodet, joiden kuukaudet määräytyivät kuun mukaan, mutta vuodet auringon mukaan. Tämä saatiin aikaan lisäämällä jokaiseen vuoteen joitakin päiviä tai joihinkin vuosiin ylimääräinen kuukausi korvaamaan 12 kuukuukauden lyhyyttä.

Heprealainen kalenteri. Israelilaiset käyttivät kuu-aurinkokalenteria. Tämä ilmenee siitä, että Jehova Jumala asetti heidän pyhän vuotensa alkamaan abibkuusta keväällä ja määräsi kiinteät päivämäärät tiettyjen sadonkorjuuaikoihin liittyneiden juhlien vietolle. Jotta nämä määräpäivät olisivat olleet samanaikaisia kyseisten korjuuaikojen kanssa, täytyi kalenterijärjestelmän olla sellainen, että se sopi yhteen vuodenaikojen kanssa ja tasoitti kuu- ja aurinkovuosien välisen eron. (2Mo 12:1–14; 23:15, 16; 3Mo 23:4–16.)

Raamatussa ei kerrota, miten alun perin määritettiin se, milloin ylimääräiset päivät tai ylimääräinen kuukausi eli karkauskuukausi lisättiin. On kuitenkin johdonmukaista, että joko kevät- tai syyspäiväntasauksen avulla havaittiin, milloin vuodenajat alkoivat jäädä niin paljon jälkeen, että kalenteria täytyi säätää. Sitä 13. kuukautta, jonka israelilaiset tämän takia lisäsivät vuoteensa, sanottiin pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana veadariksi eli toiseksi adariksi; tosin sitä ei suoranaisesti mainita Raamatussa.

Selvästi määritetty ja yhdenmukaistettu juutalainen kalenteri mainitaan vasta 300-luvulla ya. (n. 359), jolloin Hillel II määräsi, että jokaisen 19 vuotta käsittävän jakson 3., 6.,  8., 11., 14., 17. ja 19. vuosi sisältäisivät 13 kuukautta. Tätä 19 vuoden jaksoa sanotaan Metonin jaksoksi (400-luvulla eaa. eläneen) kreikkalaisen matemaatikon Metonin mukaan, vaikka onkin todisteita siitä, että babylonialaiset olivat jo määrittäneet tämän jakson ennen häntä. (Ks. R. A. Parker ja W. H. Dubberstein, Babylonian Chronology, 626 B.C.–A.D. 75, 1971, s. 1, 3, 6.) Tässä jaksossa otetaan huomioon se, että uusikuu ja täysikuu osuvat joka 19. vuosi samoihin aurinkovuoden päiviin.

Juutalaisten kuukausi kesti uudestakuusta uuteenkuuhun (Jes 66:23). Heprealainen sana ḥoʹdeš, joka on käännetty vastineilla ”kuukausi” (1Mo 7:11) ja ”uusikuu” (1Sa 20:27), on sukua sanalle ḥa·dašʹ ’uusi’. Toinen kuukautta tarkoittava heprean kielen sana on jeʹraḥ (1Ku 6:38). Myöhemmin uuden kuukauden alkaminen ilmoitettiin tulimerkeillä tai lähettämällä sanansaattajia ilmoittamaan asiasta.

Yksityisistä kuukausista puhutaan Raamatussa tavallisesti pelkin järjestysluvuin, ja ne on numeroitu järjestyksessä 1:stä 12:een (Jos 4:19; 4Mo 9:11; 2Ai 15:10; Jer 52:6; 4Mo 33:38; Hes 8:1; 3Mo 16:29; 1Ku 12:32; Esr 10:9; 2Ku 25:1; 5Mo 1:3; Jer 52:31). Babylonin pakkosiirtolaisuutta edeltävältä ajalta mainitaan nimeltä vain neljä kuukautta, nimittäin abib, ensimmäinen kuukausi (2Mo 13:4), siv, toinen kuukausi (1Ku 6:37), etanim, seitsemäs kuukausi (1Ku 8:2), ja bul, kahdeksas kuukausi (1Ku 6:38). Näiden kuukausien nimien merkitykset liittyvät pelkästään vuodenaikoihin, mikä myös todistaa kuu-aurinkovuoden käytöstä. (Ks. eri kuukausia käsitteleviä artikkeleita.)

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen israelilaiset käyttivät Babylonissa käytössä olleita kuukausien nimiä, ja niistä mainitaan seitsemän: nisan, ensimmäinen, abibin korvannut kuukausi (Est 3:7), sivan, kolmas kuukausi (Est 8:9), elul, kuudes kuukausi (Ne 6:15), kislev, yhdeksäs kuukausi (Sak 7:1), tebet, kymmenes kuukausi (Est 2:16), sebat, yhdestoista kuukausi (Sak 1:7), ja adar, kahdestoista kuukausi (Esr 6:15).

Viiden muun kuukauden pakkosiirtolaisuuden jälkeen käytetyt nimet esiintyvät juutalaisessa Talmudissa ja muissa teoksissa. Ne ovat toinen kuukausi ijjar, neljäs kuukausi tammus, viides kuukausi ab, seitsemäs kuukausi tisri ja kahdeksas kuukausi hesvan. Aika ajoin lisätty  kolmastoista kuukausi oli nimeltään veadar eli toinen adar.

Lopulta useimpiin kuukausiin määrättiin vakiomäärä päiviä. Nisanissa (abibissa), sivanissa, abissa, tisrissä (etanimissa) ja sebatissa oli aina 30 päivää. Ijjar (siv), tammus, elul ja tebet olivat aina 29-päiväisiä. Hesvanissa (bulissa), kislevissä ja adarissa saattoi kuitenkin olla joko 29 tai 30 päivää, jotta kuukalenteriin voitiin tehdä tarvittavat tasoitukset ja jotta tietyt juhlat eivät olisi osuneet päiviksi, joita juutalaisten uskonnolliset johtajat myöhemmin pitivät kiellettyinä.

Pyhä vuosi alkoi keväällä abibkuussa (eli nisankuussa) sen Jumalan säädöksen mukaan, joka annettiin Egyptistä lähdön aikaan (2Mo 12:2; 13:4), mutta Raamattu osoittaa, että sitä ennen israelilaiset laskivat vuoden syksystä syksyyn. Jumala hyväksyi tämän järjestelyn, joten hänen kansansa käytti itse asiassa kahta järjestelmää, pyhää kalenteria ja maallista eli maanviljelyskalenteria (2Mo 23:16; 34:22; 3Mo 23:34; 5Mo 16:13). Pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli tisrikuun 1. päivä vuoden jälkipuoliskolla maallisen vuoden alkuna, ja juutalaista uuttavuotta, roš hašanaa (vuoden päätä), vietetään vieläkin tuona päivänä.

Ainoa löytö, jota voidaan sanoa muinoin kirjoitetuksi heprealaiseksi kalenteriksi, tehtiin vuonna 1908 Geserin paikalla, ja sen uskotaan olevan peräisin 900-luvulta eaa. Se on maanviljelyskalenteri, ja siinä kuvaillaan maanviljelystoimia syksystä lähtien. Tiivistetysti voidaan sanoa, että sen mukaan oli kahden kuukauden pituisia jaksoja varastointia, kylvöä ja kevätkasvua varten, niitä seurasivat yhden kuukauden jaksot pellavan nyhtämistä, ohranleikkuuta ja yleistä sadonkorjuuta varten, sitten oli kaksi kuukautta kestänyt viiniköynnösten leikkaaminen ja lopuksi yksi kesähedelmien kuukausi. (3Mo 26:5.)

Tähän artikkeliin liittyvässä kaaviossa esitetään kuukausien sijainti sekä pyhässä että maallisessa kalenterissa ja niiden likimääräiset vastinkuukaudet nykyisessä kalenterissamme.

Evankeliumien ja Apostolien tekojen lukuisat viittaukset eri juhla-aikoihin osoittavat, että juutalaiset noudattivat juutalaista kalenteria vielä Jeesuksen ja apostolien päivinäkin. Näiden juhla-aikojen perusteella voidaan päätellä silloisten Raamatun tapahtumien ajankohtia. (Mt 26:2; Mr 14:1; Lu 22:1; Joh 2:13, 23; 5:1; 6:4; 7:2, 37; 10:22; 11:55; Ap 2:1; 12:3, 4; 20:6, 16; 27:9.)

Huomattakoon, että kristityt eivät ole minkään pyhän tai uskonnollisen kalenterin alaisia, jossa säädetään tiettyjä pyhäpäiviä tai juhlia, kuten apostoli Paavali selvästi osoittaa Galatalaiskirjeen 4:9–11:ssä ja Kolossalaiskirjeen 2:16, 17:ssä. Ainoa tapahtuma, jonka vuosipäivää heidän tulee viettää, on Herran illallinen pesahin aikaan, ja sen ajankohta määritetään kuukalenterin mukaan (Mt 26:2, 26–29; 1Ko 11:23–26; ks. HERRAN ILLALLINEN).

Juliaaninen ja gregoriaaninen kalenteri. Julius Caesar antoi vuonna 46 eaa. säädöksen roomalaisen kalenterin kuuvuoden muuttamisesta aurinkovuodeksi. Tässä kreikkalaisen tähtitieteilijän Sosigeneen laskelmiin perustuvassa juliaanisessa kalenterissa oli 12 kuukautta, joiden pituus oli määrätty teoreettisesti (ei luonnonilmiöiden mukaisesti), ja tammikuun 1. päivästä alkava vuosi, jossa oli 365 vuorokautta. Samalla otettiin käyttöön myös karkausvuodet siten, että joka neljänteen vuoteen lisättiin ylimääräinen päivä tasaamaan sitä ylimääräistä vuorokauden osaa, joka sisältyy lähes 365¹/4 vuorokautta käsittävään trooppiseen vuoteen.

Juliaanisen kalenterin vuosi oli todellisuudessa hiukan yli 11 minuuttia 14 sekuntia pitempi kuin aito aurinkovuosi. Sen vuoksi oli 1500-luvulle tultaessa kertynyt kymmenen täyden vuorokauden poikkeama. Vuonna 1582 paavi Gregorius XIII teki juliaaniseen kalenteriin sellaisen vähäisen muutoksen, että joka neljäs vuosi pidettävä karkausvuosi säilytettiin lukuun ottamatta täysiä satalukuja, joista vain 400:lla jaolliset olivat karkausvuosia. Paavi määräsi bullassaan vuonna 1582 jätettäväksi tuona vuonna pois kymmenen päivää siten, että lokakuun 4. päivän jälkeen tuli lokakuun 15. päivä. Tämä gregoriaaninen kalenteri on nykyään käytössä suurimmassa osassa maailmaa. Tässä julkaisussa esiintyvät historialliset ajankohdat perustuvat siihen.

Kristityt noudattavat nykyään jokapäiväisessä elämässään sitä kalenteria, joka on käytössä heidän maassaan, mutta he ymmärtävät,  että ikuisuuden Jumalalla, Jehovalla, on eri tapahtumia varten oma kalenterinsa, johon ihmisten järjestelmät eivät vaikuta. Hänen profeettansa Daniel kirjoittikin: ”Hän muuttaa aikoja ja ajanjaksoja, poistaa kuninkaita ja asettaa kuninkaita, antaa viisautta viisaille ja tietoa tarkkanäköisyyden tunteville. Hän paljastaa syvät asiat ja salatut asiat, tietää, mitä pimeydessä on, ja hänen luonaan valo totisesti asuu.” (Da 2:21, 22.) Asemassaan Kaikkeuden Suvereenina hän on paljon ylempänä kuin omaa rataansa kiertävä maapallomme vuorokausineen, kuukausineen ja aurinkovuosineen. Sanassaan Raamatussa Jumala kuitenkin ystävällisesti kertoo toimistaan ja tarkoituksistaan käyttäen ihmisten aikayksiköitä, jotta hänen maan päällä elävät luomuksensa tietäisivät, missä kohden he ovat hänen suuressa tapahtumien kalenterissaan. (Ks. AJANLASKU.)