(’kauppiasmaa, kauppamiehen maa’), kanaanilainen.

1. Neljäntenä mainittu Haamin poika ja Nooan pojanpoika (1Mo 9:18; 10:6; 1Ai 1:8). Hän oli niiden 11 heimon kantaisä, jotka lopulta asuttivat Välimeren itärannikolla, Egyptin ja Syyrian välissä, sijaitsevan alueen, minkä vuoksi alueen nimeksi tuli ”Kanaanin maa” (1Mo 10:15–19; 1Ai 16:18). (Ks. nro 2.)

Sen jälkeen, mitä tapahtui Nooan juopumuksen yhteydessä, Kanaan joutui sen Nooan profeetallisen kirouksen alaiseksi, jossa ennustettiin, että Kanaanista tulisi sekä Seemin että Jafetin orja (1Mo 9:20–27). Koska kertomuksessa mainitaan vain, että ”Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen”, herää kysymys, miksi kirouksen kohteeksi joutui Kanaan eikä Haam. Rotherhamin käännöksen alaviitteessä 1. Mooseksen kirjan 9:24:ään – jonka mukaan Nooa viinistä herättyään ”sai tietää, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt” – sanotaan: ”Epäilemättä Kanaan eikä Haam: Seem ja Jafet siunataan hurskautensa tähden; Kanaan kirotaan jonkin mainitsemattoman alhaisen teon vuoksi; Haam sivuutetaan laiminlyöntinsä takia.” Myös juutalaisessa julkaisussa The Pentateuch and Haftorahs (toim. J. H. Hertz, Lontoo 1972, s. 34) esitetään, että tuo lyhyt kertomus ”viittaa johonkin inhottavaan tekoon, johon Kanaan näyttää sekaantuneen”. Sen jälkeen kun tässä teoksessa on huomautettu, että jakeessa 24 ”pojaksi” käännetty heprealainen sana voi merkitä myös ’pojanpoikaa’, siinä sanotaan: ”Ilmeisesti viittaus Kanaaniin.” Teoksessa The Soncino Chumash (toim. A. Cohen, Lontoo 1956, s. 47) osoitetaan  myös joidenkuiden uskovan, että Kanaan ”tyydytti luonnottoman himonsa hänen [Nooan] kanssaan” ja että sanat ”nuorin poika” tarkoittavat Kanaania, joka oli Haamin nuorin poika.

Nämä käsitykset ovat pakostakin arvailuja, sillä Raamatun kertomuksessa ei mainita mitään yksityiskohtia siitä, mikä oli Kanaanin osuus Nooaa vastaan tehdyssä rikkomuksessa. Jotenkin hän kuitenkin ilmeisesti oli kuvassa mukana, koska juuri ennen kuin kerrotaan Nooan juopumuksesta, mainitaan kesken kaiken Kanaan (1Mo 9:18), ja kun kuvaillaan Haamin toimintaa, hänen sanotaan olleen ”Haam, Kanaanin isä” (1Mo 9:22). On järkevää päätellä, että sanat ”näki isänsä alastomuuden” voivat tarkoittaa jotakin väärinkäytöstä tai luonnottomuutta, johon Kanaan oli sekaantunut, sillä kun Raamatussa puhutaan jonkun ’alastomuuden paljastamisesta’ tai ’näkemisestä’, tarkoitetaan useimmiten insestiä tai muita sukupuolisyntejä (3Mo 18:6–19; 20:17). On siis mahdollista, että Kanaan oli jotenkin käyttänyt tai yrittänyt käyttää hyväkseen tiedottomassa tilassa olevaa Nooaa ja ettei Haam joko estänyt rikkojaa tai kurittanut häntä, vaikka hän tiesi asiasta, vaan pahensi tuota väärintekoa kertomalla veljilleen Nooan häpeästä.

Kirouksen profeetallisuus on myös syytä ottaa huomioon. Ei ole todisteita siitä, että Kanaanista itsestään olisi elinaikanaan tullut Seemin tai Jafetin orja. Jumala käytti kuitenkin edeltätietämystään, ja koska Nooan lausuma kirous oli Jumalan henkeyttämä eikä Jumala ilmaise epäsuosiotaan ilman pätevää syytä, on todennäköistä, että Kanaan oli jo ilmaissut jotakin selvästi turmeltunutta luonteenpiirrettä, kenties himokkuutta, ja että Jumala näki ennalta ne huonot seuraukset, joihin tällainen piirre lopulta huipentuisi Kanaanin jälkeläisten keskuudessa. Jehova oli jo aiemmin, Kainin tapauksessa, pannut merkille sydämen väärän asenteen ja varoittanut Kainia vaarasta langeta syntiin (1Mo 4:3–7). Jumala oli myös havainnut useimpien ennen vedenpaisumusta eläneiden ihmisten parantumattoman taipumuksen pahuuteen, minkä vuoksi heidän tuhonsa oli aiheellinen (1Mo 6:5). Selvin todiste siitä, että Kanaanille lausutulla kirouksella oli hyvät perusteet, nähdään siis hänen jälkeläistensä myöhemmässä historiassa, sillä he loivat itselleen erityisen iljettävän moraalittomuuden ja turmeltuneisuuden maineen, kuten sekä Raamatun historia että maallinen historia todistavat. Kanaanin kirous täyttyi noin 800 vuotta sen lausumisen jälkeen, kun Seemistä polveutuneet israelilaiset kukistivat Kanaanin jälkeläiset, jotka myöhemmin joutuivat Jafetin jälkeläisten hallitsemien maailmanvaltojen, Meedo-Persian, Kreikan ja Rooman, alaisuuteen.

2. Nimeä Kanaan käytetään myös Haamin pojasta polveutuvasta suvusta ja maasta, jossa siihen kuuluvat asuivat. Kanaan oli Jordanin länsipuolella sijaitsevan Palestiinan osan vanha, alkuperäinen nimi (4Mo 33:51; 35:10, 14), vaikka kanaanilaisiin kuuluvat amorilaiset olivatkin tunkeutuneet Jordanin itäpuolella olevaan maahan, ennen kuin israelilaiset valloittivat sen (4Mo 21:13, 26).

Rajat ja varhaishistoria. Varhaisimman kuvauksen mukaan Kanaanin rajat ulottuivat pohjoisen Sidonista Gerariin, lähelle lounaassa sijaitsevaa Gazaa, sekä kaakossa olevaan Sodomaan ja sen naapurikaupunkeihin (1Mo 10:19). Näyttää kuitenkin siltä, että Abrahamin aikana Sodoman ja muiden ”Alanteen kaupunkien” ei katsottu kuuluvan Kanaaniin (1Mo 13:12), eikä siihen ilmeisesti myöskään sisällytetty myöhemmin mainittuja Edomin ja Moabin alueita, joilla Abrahamin ja Lootin jälkeläiset asuivat (1Mo 36:6–8; 2Mo 15:15). Se Kanaanin alue, joka luvattiin Israelin kansakunnalle, on määritelty yksityiskohtaisesti 4. Mooseksen kirjan 34:2–12:ssa. Sen pohjoisraja kulki ilmeisesti Sidonin pohjoispuolella, ja etelässä se ulottui aina ”Egyptin purolaaksoon” ja Kades-Barneaan asti. Filistealaiset, jotka eivät olleet kanaanilaisia (1Mo 10:13, 14), olivat asuttaneet Saaronin tasangon eteläpuolella olevan rannikkoalueen, mutta sitäkin ”pidettiin” aikaisemmin Kanaanin maana (Jos 13:3). Alueelle oli tunkeutunut myös muita heimoja, esimerkiksi keniläiset (joiden yksi suku yhdistetään myöhemmin Midianiin; 4Mo 10:29; Tu 1:16) ja amalekilaiset (jotka polveutuivat Esausta; 1Mo 36:12) (1Mo 15:18–21; 4Mo 14:45).

Raamatussa ei kerrota, muuttivatko Kanaanin jälkeläiset asumaan tähän maahan heti Babelin hajaannuksen jälkeen (1Mo 11:9) vai siirtyivätkö he ensin haamilaisten pääjoukon  kanssa Afrikkaan ja palasivat vasta sieltä Palestiinan alueelle. Joka tapauksessa, kun Abraham 1943 eaa. lähti Paddan-Aramissa sijainneesta Haranista kohti tätä maata, kanaanilaiset asuivat jo siellä, ja Abraham oli tekemisissä sekä amorilaisten että heettiläisten kanssa (1Mo 11:31; 12:5, 6; 13:7; 14:13; 23:2–20). Jehova Jumala lupasi toistuvasti Abrahamille, että tämän siemen eli jälkeläiset perisivät tuon maan, ja hänen käskettiin kulkea ”maata pitkin ja poikin” (1Mo 12:7; 13:14–17; 15:7, 13–21; 17:8). Tämän lupauksen ja Jumalan kirousta kohtaan tuntemansa kunnioituksen vuoksi Abraham halusi pitää huolta siitä, ettei hänen poikansa Iisakin vaimo olisi kanaanilainen (1Mo 24:1–4).

Abrahamin sekä myöhemmin Iisakin ja Jaakobin suhteellisen vaivaton liikkuminen maassa suurine katraineen ja karjalaumoineen osoittaa, että seutu ei vielä silloin ollut kovin taajaan asuttua (vrt. 1Mo 34:21). Myös arkeologiset tutkimukset todistavat asutuksen olleen tuohon aikaan melko harvaa ja useimpien kaupunkien sijainneen rannikolla, Kuolleenmeren seudulla, Jordaninlaaksossa ja Jisreelin tasangolla. W. F. Albright sanoo, että toisen vuosituhannen alkupuoliskolla eaa. vuorimaassa ei vielä ollut pysyvää asutusta juuri lainkaan, joten Raamatun perimätieto on aivan oikeassa kertoessaan, että patriarkat vaelsivat Palestiinan keskiosan kukkuloiden yli ja eteläosien kuivan maan halki, missä heille oli vielä runsaasti tilaa (Archaeology of Palestine and the Bible, 1933, s. 131–133). Kanaan oli ilmeisesti tuohon aikaan jossain määrin elamilaisen (siis seemiläisen) vaikutuksen ja vallan alainen, kuten Raamatun 1. Mooseksen kirjan 14:1–7:stä käy ilmi.

Kaupunkeja, joiden liepeillä Abraham, Iisak ja Jaakob leiriytyivät, olivat Sikem (1Mo 12:6), Betel ja Ai (1Mo 12:8), Hebron (1Mo 13:18), Gerar (1Mo 20:1) ja Beerseba (1Mo 22:19). Vaikka kanaanilaiset eivät näytäkään olleen kovin vihamielisiä heprealaisia patriarkkoja kohtaan, niin Jumalan suojelus oli kuitenkin pääsyy siihen, ettei heidän kimppuunsa hyökätty (Ps 105:12–15). Sen jälkeen kun Jaakobin pojat olivat hyökänneet hivviläiseen Sikemin kaupunkiin, sen naapurikaupungit eivät ”ajaneet takaa Jaakobin poikia”, koska ”Jumalan kauhu” valtasi ne (1Mo 33:18; 34:2; 35:5).

Maallinen historia osoittaa Egyptin pitäneen Kanaania vasallivaltion asemassa parisataa vuotta, ennen kuin israelilaiset valloittivat maan. Tuolta ajalta peräisin olevat viestit (ns. Amarnan kirjeet), jotka Syyrian ja Palestiinan vasalliruhtinaat lähettivät faraoille Amenhotep III ja Akhenaton, luovat kuvan melkoisista kaupunkien välisistä riidoista ja seudulla harjoitetusta poliittisesta juonittelusta. Israelilaisten saapuessa maan rajalle (1473 eaa.) Kanaanissa oli lukuisia kaupunkivaltioita ja pieniä valtakuntia, vaikka samaan heimoon kuuluvat pitivätkin vielä jollain tavoin yhtä. Vakoojat, jotka olivat tutkineet maata lähes 40 vuotta aiemmin, olivat todenneet sen hyvin hedelmälliseksi ja sen kaupungit hyvin varustetuiksi (4Mo 13:21–29; vrt. 5Mo 9:1; Ne 9:25).

Kanaanin heimojen aluejako. Amorilaisilla näyttää olleen maassa huomattavin asema 11 kanaanilaisheimon keskuudessa (1Mo 10:15–19; ks. AMORILAISET). Amorilaiset olivat valloittaneet maan Jordanin itäpuolelta Basanista ja Gileadista, ja lisäksi heitä koskevat viittaukset osoittavat, että heillä oli vahva asema varsinaisen Kanaanin vuoristoseuduilla sekä pohjoisessa että etelässä (Jos 10:5; 11:3; 13:4). Toiseksi vahvimpia olivat ehkä heettiläiset, jotka Abrahamin aikana asuivat etelässä aina Hebronissa asti (1Mo 23:19, 20), mutta jotka myöhemmin näyttävät olleen etupäässä pohjoisessa, Syyrian suunnalla (Jos 1:4; Tu 1:23–26; 1Ku 10:29).

Muista heimoista on valloituksen aikana mainittu useimmin jebusilaiset, hivviläiset ja girgasilaiset. Jebusilaiset olivat ilmeisesti keskittyneet Jerusalemia ympäröivään vuoristoon (4Mo 13:29; Jos 18:16, 28). Hivviläiset olivat hajallaan etelässä sijaitsevasta Gibeonista (Jos 9:3, 7) pohjoiseen Hermoninvuoren juurelle saakka (Jos 11:3). Girgasilaisten asuma-aluetta ei ole kerrottu.

Muut kuusi heimoa, sidonilaiset, arvadilaiset, hamatilaiset, arkiilaiset, siniläiset ja semarilaiset, voivat hyvinkin sisältyä väljään ilmaukseen ”kanaanilaiset”, jota usein käytetään muiden heimojen nimien yhteydessä, paitsi silloin kun sitä käytetään yksinkertaisesti kaupungeista tai ihmisryhmistä, jotka koostuivat eri kanaanilaisheimoista (2Mo 23:23; 34:11; 5Mo 7:1; 4Mo 13:29). Kaikki nämä  kuusi heimoa näyttävät asuneen pääasiassa sen alueen pohjoispuolella, jonka israelilaiset aluksi valloittivat, eikä niitä mainita erikseen valloituksen yhteydessä.

Israel valloittaa Kanaanin. (KARTAT, 1. osa, s. 737, 738.) Toisena vuonna Egyptistä lähdön jälkeen israelilaiset yrittivät ensimmäisen kerran ylittää Kanaanin etelärajan, mutta ilman Jumalan tukea, jolloin kanaanilaiset yhdessä heidän kanssaan liittoutuneiden amalekilaisten kanssa ajoivat heidät pakoon (4Mo 14:42–45). Nelikymmenvuotisen vaelluksensa loppupuolella Israel nousi jälleen kanaanilaisia vastaan, ja Aradin kuningas, joka asui Negevissä, hyökkäsi Israelin kimppuun, mutta tällä kertaa kanaanilaisjoukot lyötiin ja heidän kaupunkinsa tuhottiin (4Mo 21:1–3). Israelilaiset eivät kuitenkaan tämän voiton jälkeen tunkeutuneet maahan etelästä, vaan kiersivät ympäri lähestyäkseen maata idästä. Tämän johdosta he joutuivat taisteluun amorilaisia Sihonin ja Ogin valtakuntia vastaan, ja näiden kuninkaiden kärsimän tappion jälkeen koko Basan ja koko Gilead joutuivat israelilaisten hallintaan, mukaan luettuina pelkästään Basanissa olleet ”korkeilla muureilla, ovilla ja salvoilla varustetut” 60 kaupunkia. (4Mo 21:21–35; 5Mo 2:26–3:10.) Näiden voimakkaiden kuninkaiden häviö lannisti Jordanin länsipuolella sijainneita kanaanilaisvaltakuntia, ja kun Israelin kansakunta sen jälkeen ihmeen avulla ylitti Jordanin kuivin jaloin, kanaanilaisten sydän ”alkoi raueta”. Sen vuoksi kanaanilaiset eivät hyökänneet israelilaisten leiriin Gilgaliin silloin, kun monet miespuoliset israelilaiset olivat toipumassa ympärileikkauksesta, eivätkä sitä seuranneen pesahin vieton aikana. (Jos 2:9–11; 5:1–11.)

Koska israelilaiset nyt pystyivät saamaan runsaasti vettä Jordanista sekä ruokatarvikkeita Jordanin itäpuolelta valloittamaltaan seudulta, niin Gilgal oli heille hyvä tukikohta, josta käsin he saattoivat jatkaa maan valloittamista. Heidän ensimmäinen hyökkäyskohteensa oli lähellä sijainnut Jerikon etuvartiokaupunki, joka oli nyt tiukasti suljettu, mutta jonka mahtavat muurit sortuivat Jehovan voimasta (Jos 6:1–21). Hyökkäävät joukot nousivat sen jälkeen n. 1000 m:n korkeuteen Jerusalemin pohjoispuolen vuoristoon, ja ensimmäisen takaiskun jälkeen ne valloittivat Ain ja polttivat sen (Jos 7:1–5; 8:18–28). Kaikkien maan kanaanilaisvaltakuntien ryhtyessä muodostamaan laajaa liittoa israelilaisten karkottamiseksi alkoivat eräät hivviläiset kaupungit viekkaudella pyrkiä rauhaan Israelin kanssa. Muut kanaanilaisvaltakunnat pitivät ilmeisesti tätä Gibeonin ja kolmen muun lähikaupungin irtautumista petoksena, joka vaaransi koko kanaanilaisliiton ykseyden. Viisi kanaanilaiskuningasta liittyi sen vuoksi yhteen sotiakseen Israelin sijasta Gibeonia vastaan, ja israelilaisjoukot marssivat Joosuan johdolla koko yön pelastaakseen piiritetyn kaupungin. Tappioon, jonka Joosua aiheutti viidelle hyökkäävälle kuninkaalle, liittyi yliluonnollinen jättimäisten raekivien ryöppy, ja lisäksi Jumala viivästytti auringonlaskua. (Jos 9:17, 24, 25; 10:1–27.)

Voittoisat israelilaisjoukot kiitivät sen jälkeen yli koko Kanaanin eteläpuoliskon (lukuun ottamatta Filistean tasankoja) ja valloittivat Sefelan, vuoriston sekä Negevin kaupungit ja palasivat sitten tukikohtaansa Gilgalin leiriin Jordanille (Jos 10:28–43). Nyt alkoivat pohjoisosan kanaanilaiset koota joukkojaan ja sotavaunujaan Hasorin kuninkaan johdolla, ja he sopivat tapaamisesta Meromin vesien luona Galileanmeren pohjoispuolella, missä he yhdistivät sotavoimansa. Joosuan armeija teki kuitenkin yllätyshyökkäyksen näitä liittoutuneita kanaanilaisia vastaan, ajoi heidät pakosalle ja marssi sitten valtaamaan heidän kaupunkinsa aina pohjoisessa Hermoninvuoren juurella sijainnutta Baal-Gadia myöten. (Jos 11:1–20.) Sotaretki kesti ilmeisesti melko kauan, ja sitä seurasi uusi hyökkäys, tällä kertaa etelän vuoristoon anakilaisjättiläisiä ja heidän kaupunkejaan vastaan (Jos 11:21, 22; ks. ANAKILAISET).

Kuutisen vuotta oli kulunut taistelujen alkamisesta. Suurin osa Kanaania oli valloitettu, ja kanaanilaisheimojen voima oli murskattu, joten voitiin ryhtyä jakamaan maata israelilaisheimojen kesken (ks. RAJA). Joitakin alueita oli kuitenkin vielä kukistamatta, mm. niinkin laajoja osia kuin filistealaisten alue (nämä eivät tosin olleet kanaanilaisia, mutta he pitivät hallussaan israelilaisille luvattua maata), gesurilaisten alue (vrt. 1Sa 27:8), alue Sidonin ympäristöstä Gebaliin (Byblokseen) ja koko Libanonin seutu (Jos 13:2–6). Näiden lisäksi oli eri  puolilla maata vastarintapesäkkeitä, joista Israelin perintöheimot myöhemmin valtasivat muutamia. Toiset jäivät valloittamatta, tai niiden asukkaiden annettiin jäädä niihin ja heidät pantiin tekemään pakkotyötä israelilaisille. (Jos 15:13–17; 16:10; 17:11–13, 16–18; Tu 1:17–21, 27–36.)

Vaikka monet kanaanilaiset selviytyivätkin tästä suuresta valloituksesta eivätkä alistuneet Israelin valtaan, voitiin silti sanoa, että ”Jehova antoi Israelille kaiken sen maan, jonka hän oli heidän esi-isilleen vannonut antavansa”, että hän antoi heille ”levon yltympäri” ja että ”ei yksikään lupaus jäänyt toteutumatta kaikista niistä hyvistä lupauksista, jotka Jehova oli antanut Israelin huoneelle; kaikki toteutui” (Jos 21:43–45). Kaikki israelilaisten ympärillä asuvat viholliskansat olivat pelon vallassa, eivätkä ne todellisuudessa uhanneet heidän turvallisuuttaan. Jumala oli sanonut aiemmin, että hän ajaisi kanaanilaiset pois ”vähä vähältä”, etteivät villieläimet lisääntyisi maassa, joka olisi yhtäkkiä tullut autioksi (2Mo 23:29, 30; 5Mo 7:22). Sen, että israelilaiset eivät lopulta saaneetkaan eräitä alueita haltuunsa, ei voitu katsoa johtuneen siitä, ettei Jehova olisi pystynyt pitämään lupaustaan, eikä siitä, että kanaanilaisten sotavarusteet olivat paljon parempia kuin israelilaisten (heillähän oli mm. rautaviikatteisia sotavaunuja) (Jos 17:16–18; Tu 4:13). Sen sijaan Raamatussa osoitetaan, että israelilaisten harvat tappiot johtuivat heidän omasta uskottomuudestaan (4Mo 14:44, 45; Jos 7:1–12).

Miksi Jehova määräsi kanaanilaiset hävitettäviksi perin pohjin?

Historiallisen kertomuksen mukaan israelilaisten valloittamien kanaanilaiskaupunkien väestö tuhottiin täysin (4Mo 21:1–3, 34, 35; Jos 6:20, 21; 8:21–27; 10:26–40; 11:10–14). Jotkut kriitikot ovat tällä perusteella sanoneet Raamatun heprealaisten kirjoitusten eli ”Vanhan testamentin” olevan julmuuden hengen kyllästämä ja täynnä mielivaltaista tappamista. Kysymys on kuitenkin selvästi siitä, tunnustetaanko Jumalan suvereenius maahan ja sen asukkaisiin nähden vai ei. Jumala oli valaan sidotun liiton välityksellä luovuttanut ’Abrahamin siemenelle’ omistusoikeuden Kanaanin maahan (1Mo 12:5–7; 15:17–21; vrt. 5Mo 32:8; Ap 17:26). Jumalan tarkoitus ei kuitenkaan ollut pelkästään häätää eli karkottaa tuon maan silloisia asukkaita. Siihen sisältyi myös hänen oikeutensa toimia ”kaiken maan Tuomarina” (1Mo 18:25) ja määrätä kuolemantuomio sen ansainneille sekä hänen oikeutensa panna tuo tuomio täytäntöön.

Kanaanissa israelilaisten valloituksen aikoihin vallinneet olosuhteet vahvistivat sen, että Jumalan Kanaanille osoittama profeetallinen kirous oli täysin aiheellinen. Jehova oli sallinut kulua 400 vuotta Abrahamin ajasta, jotta ’amorilaisten erhe tulisi täyteen’ (1Mo 15:16). Se että Esaun heettiläiset vaimot olivat ”Iisakille ja Rebekalle mielikarvauden lähteenä” siinä määrin, että Rebekka oli ’alkanut inhota elämäänsä heidän vuokseen’, on selvä osoitus kanaanilaisten keskuudessa jo silloin vallinneesta pahuudesta (1Mo 26:34, 35; 27:46). Seuraavien vuosisatojen kuluessa Kanaanin maa tuli täyteen inhottavaa epäjumalanpalvelusta, moraalittomuutta ja verenvuodatusta. Kanaanilainen uskonto oli tavattoman alhaista ja rappeutunutta, heidän ”pyhät paalunsa” ja ”pyhät patsaansa” olivat ilmeisesti fallossymboleita, ja moniin heidän uhrikukkulariitteihinsä liittyi törkeää irstailua ja turmelusta (2Mo 23:24; 34:12, 13; 4Mo 33:52; 5Mo 7:5). Esimerkiksi insesti, homoseksualismi ja eläimeen sekaantuminen olivat sitä, ’millä tavoin tehtiin Kanaanin maassa’ ja mikä teki maan epäpuhtaaksi, ja tämän erheen vuoksi sen oli määrä ”oksentaa asukkaansa ulos” (3Mo 18:2–25). Taikuus, loitsiminen, spiritismi ja lasten uhraaminen polttamalla kuuluivat myös kanaanilaisten inhottaviin tapoihin (5Mo 18:9–12).

Baal oli huomattavin niistä jumalista, joita kanaanilaiset palvoivat (Tu 2:12, 13; vrt. Tu 6:25–32; 1Ku 16:30–32). Kanaanilaisten jumalattaret Astoret (Tu 2:13; 10:6; 1Sa 7:3, 4), Asera ja Anat kuvataan eräässä egyptiläisessä tekstissä sekä äitijumalattariksi että pyhiksi prostituoiduiksi, jotka paradoksaalisesti ovat ikuisia neitsyitä (kirjm. ”suuria jumalattaria, jotka tulevat raskaaksi, mutta eivät synnytä”). Ilmeisesti heidän palvontaansa liittyivät aina temppeliprostituoitujen palvelukset. Nämä jumalattaret vertauskuvasivat sukupuolisen himon lisäksi sadistista väkivaltaa  ja sodankäyntiä. Eräässä Ugaritista löydetyssä Baal-eepoksessa kuvaillaankin, kuinka Anat-jumalatar panee toimeen joukkoteurastuksen ja koristautuu sitten ripustamalla itseensä uhriensa päitä sekä kiinnittämällä näiden käsiä vyöhönsä, samalla kun hän kahlaa riemuissaan heidän veressään. Palestiinasta löydetyissä Astoret-jumalattaren pienoispatsaissa hänet on kuvattu alastomaksi naiseksi, jolla on karkeasti liioitellut sukupuolielimet. Arkeologi W. F. Albright sanoo kanaanilaisten fallospalvonnasta: ”Pahimmillaan heidän kulttinsa eroottisen puolen on – – täytynyt vajota yhteiskunnallisen rappion äärimmäisen alhaisiin syvyyksiin.” (Archaeology and the Religion of Israel, 1968, s. 76, 77.) (Ks. ASTORET; BAAL nro 4.)

Heidän turmeltuneisiin tapoihinsa kuului myös lasten uhraaminen. Merrill F. Unger kertoo: ”Palestiinassa tehdyissä kaivauksissa on löydetty tuhkakasoja ja pienokaisten luurankojen jäännöksiä pakana-alttarien ympärillä olleilta hautausmailta, mikä osoittaa, että tätä julmaa inhottavuutta harjoitettiin laajalti.” (Archaeology and the Old Testament, 1964, s. 279.) Halley’s Bible Handbook (1964, s. 161) sanoo: ”Kanaanilaiset palvoivat antautumalla moraalittomiin nautintoihin jumaliensa edessä – mikä heillä oli uskonnollinen rituaali – ja sitten murhaamalla esikoislapsensa uhriksi näille samoille jumalille. Näyttää siltä, että Kanaanin maa oli suuressa määrin tullut eräänlaiseksi Sodomaksi ja Gomorraksi kansallisessa mitassa. – – Oliko näin inhottavan saastaisella ja raa’alla kulttuurilla enää mitään oikeutta olla olemassa? – – Arkeologit, jotka suorittavat kaivauksia kanaanilaisten kaupunkien raunioilla, ihmettelevät, ettei Jumala tuhonnut niitä aikaisemmin.” (Kuva, 1. osa, s. 739.)

Maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen aikana Jehova oli käyttänyt suvereenia oikeuttaan panna toimeen kuolemantuomio koko planeetan jumalattomille asukkaille; samoin hän oli tehnyt koko sille Alanteelle, jossa Sodoman ja Gomorran kaupungit sijaitsivat, ’niitä ja niiden hyvin raskasta syntiä koskevan kovan valitushuudon’ johdosta (1Mo 18:20; 19:13); hän oli pannut toimeen tuhotuomion faraon sotavoimille Punaisessameressä; lisäksi hän oli hävittänyt perin pohjin Korahin sekä muiden kapinoitsijoiden huonekunnat israelilaisten omasta keskuudesta. Näissä tapauksissa Jumala oli kuitenkin käyttänyt tuhoamiseen luonnonvoimia. Nyt Jehova sitä vastoin määräsi israelilaisten pyhäksi velvollisuudeksi toimia hänen jumalallisen säädöksensä päätoimeenpanijoina hänen enkelisanansaattajansa ohjaamina ja Jumalan kaikkivaltiaan voiman tukemina (2Mo 23:20–23, 27, 28; 5Mo 9:3, 4; 20:15–18; Jos 10:42). Tulos oli kanaanilaisille kuitenkin  täsmälleen sama kuin jos Jumala olisi valinnut jonkin luonnonilmiön, kuten tulvan, tulen tai maanjäristyksen, tuhoamaan heidät, eikä Jumalan määräämän tehtävän oikeellisuutta voi muuttaa se, että ihmisedustajat surmasivat nuo tuomitut kansat, niin epämiellyttävältä kuin heidän tehtävänsä saattaakin tuntua (Jer 48:10). Käytettäessä tätä ihmisvälikappaletta, jota vastassa oli ”seitsemän – – väekkäämpää ja mahtavampaa kansakuntaa”, julistettiin Jehovan voiman suuruutta ja todistettiin hänen jumalallisuutensa (5Mo 7:1; 3Mo 25:38).

Kanaanilaiset eivät olleet tietämättömiä niistä voimakkaista todisteista, jotka ilmaisivat Israelin olevan Jumalan valittu kansa ja välikappale (Jos 2:9–21, 24; 9:24–27). Mutta Rahabia ja hänen sukulaisiaan sekä gibeonilaisten kaupunkeja lukuun ottamatta ei kukaan niistä, jotka oli määrä tuhota, pyytänyt armoa eikä käyttänyt hyväkseen tilaisuutta paeta, vaan he päättivät sen sijaan paaduttaa itsensä ja kapinoida Jehovaa vastaan. Hän ei pakottanut heitä taipumaan ja alistumaan hänen ilmaistuun tahtoonsa vaan ”antoi heidän sydämensä paatua, niin että he julistivat sodan Israelille, jotta hän voisi vihkiä heidät tuhon omiksi, etteivät he saisi osakseen suosiollista huomiota, vaan että hän voisi tuhota heidät” panemalla täytäntöön tuomionsa heitä vastaan (Jos 11:19, 20).

Viisaasti Joosua ”ei poistanut sanaakaan kaikesta siitä, mihin Jehova oli Moosesta käskenyt” kanaanilaisten hävityksen suhteen (Jos 11:15). Israelin kansakunta ei kuitenkaan seurannut hänen hyvää johtoaan loppuun asti eikä poistanut kokonaan maan saastutuksen lähdettä. Kanaanilaisten jatkuvalla läsnäololla israelilaisten keskuudessa oli heihin huono vaikutus, joka ajan mittaan aiheutti epäilemättä useampien ihmisten kuoleman (puhumattakaan rikollisuudesta, moraalittomuudesta ja epäjumalanpalveluksesta) kuin kaikkien kanaanilaisten säädetty tuhoaminen olisi aiheuttanut, jos se olisi uskollisesti suoritettu loppuun asti (4Mo 33:55, 56; Tu 2:1–3, 11–23; Ps 106:34–43). Jehova oli ilmoittanut israelilaisille, että hänen oikeutensa ja tuomionsa eivät olisi puolueellisia ja että jos israelilaiset solmisivat suhteita kanaanilaisiin, avioituisivat heidän kanssaan, harjoittaisivat sekauskontoa ja omaksuisivat heidän uskonnollisia menojaan ja rappeutuneita tapojaan, niin he joutuisivat väistämättä saman hävitysmääräyksen alaisiksi, ja lopulta ’maa oksentaisi ulos’ myös heidät (2Mo 23:32, 33; 34:12–17; 3Mo 18:26–30; 5Mo 7:2–5, 25, 26).

Tuomarien 3:1, 2:ssa sanotaan, että Jehova antoi joidenkin kanaanilaiskansakuntien jäädä maahan ”koetellakseen niiden avulla Israelia, toisin sanoen kaikkia niitä, jotka eivät olleet kokeneet mitään kanaanilaissotia – se tapahtui ainoastaan siksi, että Israelin poikien sukupolvet saisivat kokemusta, että heille opetettaisiin sotaa, toisin sanoen vain niille, jotka eivät olleet aiemmin kokeneet sellaista”. Tämä ei ole ristiriidassa niiden Jehovan aiempien sanojen kanssa (Tu 2:20–22), joiden mukaan hän antoi näiden kansakuntien jäädä Israelin uskottomuuden takia ja myös, kuten hän sanoo, ”koetellakseni niiden avulla Israelia, pitävätkö he Jehovan tien”. Se on päinvastoin sopusoinnussa tuon syyn kanssa ja osoittaa, että seuraavat israelilaissukupolvet saisivat siten tilaisuuden ilmaista tottelevaisuutta kanaanilaisia koskevia Jumalan käskyjä kohtaan panemalla uskonsa koetukselle jopa siinä määrin, että vaarantaisivat henkensä sodassa osoittautuakseen tottelevaisiksi.

Kaiken tämän huomioon ottaen on selvää, että se joidenkin raamatunkriitikoiden käsitys, jonka mukaan Israelin toimeenpanema kanaanilaisten hävitys ei ole sopusoinnussa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten hengen kanssa, ei perustu tosiasioihin, kuten seuraavien raamatunkohtien vertailu osoittaa: Matteus 3:7–12; 22:1–7; 23:33; 25:41–46; Markus 12:1–9; Luukas 19:14, 27; Roomalaisille 1:18–32; 2. Tessalonikalaisille 1:6–9; 2:3; Ilmestys 19:11–21.

Myöhempi historia. Valloituksen jälkeen kanaanilaisten ja israelilaisten välit kehittyivät vähitellen suhteellisen rauhalliseksi rinnakkaiseloksi, tosin Israelin vahingoksi (Tu 3:5, 6; vrt. Tu 19:11–14). Syyrialaiset, moabilaiset ja filistealaiset hallitsijat vallitsivat toinen toisensa jälkeen tilapäisesti israelilaisia, mutta vasta ”Kanaanin kuninkaaksi” sanotun Jabinin aikana kanaanilaiset saivat jälleen riittävästi valtaa alistaakseen Israelin 20 vuodeksi (Tu 4:2, 3). Barakin voitettua Jabinin lopullisesti pääasiassa ei-kanaanilaiset, mm.  midianilaiset, ammonilaiset ja filistealaiset, aiheuttivat Israelille vaikeuksia ennen kuninkaiden aikaa. Samuelin ajaltakin mainitaan kanaanilaisheimoista lyhyesti ainoastaan amorilaiset (1Sa 7:14). Kuningas Daavid karkotti jebusilaiset Jerusalemista (2Sa 5:6–9), mutta suurimmat sotaretkensä hän järjesti filistealaisia, ammonilaisia, moabilaisia, edomilaisia, amalekilaisia ja syyrialaisia vastaan. Kanaanilaiset eivät siis ilmeisesti enää olleet sotilaallisena uhkana, vaikka he vielä omistivatkin kaupunkeja ja pitivät hallussaan maata Israelin alueella (2Sa 24:7, 16–18). Daavidin taistelujoukoissa oli kaksi nimeltä mainittua heettiläistä soturia (1Sa 26:6; 2Sa 23:39).

Salomo pani jäljelle jääneet kanaanilaisheimot omana hallitusaikanaan pakkotyöhön monissa rakennuskohteissaan (1Ku 9:20, 21) ulottaessaan rakennustyönsä aina kaukana pohjoisessa sijaitsevaan kanaanilaiseen Hamatin kaupunkiin asti (2Ai 8:4). Salomon kanaanilaiset vaimot vaikuttivat kuitenkin myöhemmin hänen rappioonsa ja siihen, että hänen perillisensä menetti suuren osan valtakuntaa ja että kansakunnan uskonto turmeltui (1Ku 11:1, 13, 31–33). Salomon hallituskaudesta (1037–998 eaa.) aina Israelin kuninkaan Joramin hallituskauteen asti (n. 917–905 eaa.) ainoastaan heettiläisten heimolla näyttää olleen melko huomattava, voimakas asema, vaikka heidän asuinpaikkansa ilmeisesti olikin Israelin alueen pohjoispuolella, lähellä Syyriaa tai Syyriassa (1Ku 10:29; 2Ku 7:6).

Seka-avioliitot kanaanilaisten kanssa muodostivat ongelman vielä Babylonin pakkosiirtolaisuudesta palanneiden israelilaisten keskuudessa (Esr 9:1, 2), mutta kanaanilaiset, mm. heettiläiset, valtakunnat olivat ilmeisesti hajonneet syyrialaisten, assyrialaisten ja babylonialaisten hyökkäysten vaikutuksesta. Myöhemmin sanalla ”Kanaan” tarkoitettiin pääasiassa Foinikiaa, esimerkiksi Jesajan Tyrosta koskevassa profetiassa (Jes 23:1, 11, Rbi8, alav.) ja silloin, kun Tyroksen ja Sidonin seudulta kotoisin ollutta naista, joka lähestyi Jeesusta, sanottiin ”foinikialaiseksi” (kirjm. ’kanaanilainen’ [kreik. Kha·na·naiʹa]; Mt 15:22, Rbi8, alav.; vrt. Mr 7:26).

Kaupallinen ja geopoliittinen merkitys. Kanaan muodosti Egyptiä ja Aasiaa, erityisesti Mesopotamiaa, yhdistävän maasillan. Vaikka se olikin pohjimmiltaan maatalousmaa, niin kauppaakin harjoitettiin, ja Tyroksen ja Sidonin satamakaupungeista tuli huomattavia kauppakeskuksia, joiden laivastot olivat kuuluisia koko silloin tunnetussa maailmassa (vrt. Hes 27). Jo Jobin aikoina sana ”kanaanilainen” oli alkanut merkitä samaa kuin ’kauppamies’, ja sillä tavoin sitä on käännettykin (Job 41:6; Sef 1:11; huom. myös, että Babylonia nimitetään ”Kanaanin maaksi”, Hes 17:4, 12). Kanaanilla oli siten hyvin strateginen sijainti Hedelmällisen puolikuun alueella, ja se oli Mesopotamian, Vähän-Aasian ja Afrikan suurten imperiumien maalitauluna niiden pyrkiessä valvomaan Kanaanin raja-alueiden kautta tapahtuvaa sotilaallista ja kaupallista liikennettä. Kun Jumala siis asetti valitun kansansa tähän maahan, se kiinnitti varmasti kansakuntien huomiota ja sillä oli kauaskantoiset vaikutukset. Israelilaisten voitiinkin sanoa maantieteellisessä merkityksessä, mutta – mikä vielä tärkeämpää – myös uskonnollisessa merkityksessä, asuvan ”maan navassa” (Hes 38:12).

Kieli. Vaikka Raamatussa osoitetaan selvästi, että kanaanilaiset ovat haamilaisia, useimmat hakuteokset väittävät heidän olevan seemiläistä alkuperää. Tämä luokittelu perustuu todisteisiin, joiden mukaan kanaanilaiset puhuivat seemiläistä kieltä. Useimmiten vedotaan todisteeksi niihin lukuisiin Ras Shamrasta (Ugaritista) löydettyihin teksteihin, jotka on kirjoitettu seemiläisellä kielellä tai murteella ja joiden katsotaan olevan peräisin aina 1300-luvulta eaa. asti. Ilmeisesti Ugarit ei kuitenkaan sijainnut Raamatussa määriteltyjen Kanaanin rajojen sisäpuolella. A. F. Rainey toteaa eräässä The Biblical Archaeologist -lehden artikkelissa (1965, s. 105), että etnisin, poliittisin ja luultavasti myös kielellisin perustein ”on nyt selvästikin harhaanjohtavaa sanoa Ugaritia ’kanaanilaiseksi’ kaupungiksi”. Hän jatkaa todisteluaan osoittamalla, että ”Ugarit ja Kanaanin maa olivat erillisiä ja selvästi erotettavia poliittisia kokonaisuuksia”. Näiden taulujen pohjalta ei siis voida suoralta kädeltä määrittää kanaanilaisten kieltä.

Monet Egyptistä löydetyt Amarnan kirjeet ovat lähtöisin varsinaisen Kanaanin alueen kaupungeista, ja nämä ennen israelilaisten  suorittamaa valloitusta tehdyt nuolenpäätaulut on kirjoitettu pääosin babyloniaksi, joka on seemiläinen kieli. Se oli tuohon aikaan kuitenkin koko Lähi-idän diplomaattikieli, joten sitä käytettiin jopa kirjoitettaessa Egyptin hoviin. Tämän vuoksi on varsin kiinnostavaa panna merkille teoksessa The Interpreter’s Dictionary of the Bible (toim. G. A. Buttrick, 1962, 1. osa, s. 495) esitetty toteamus, jonka mukaan ”Amarnan kirjeet sisältävät todisteita sen käsityksen puolesta, että ei-seemiläisiä etnisiä ryhmiä asettui asumaan Palestiinaan ja Syyriaan melko varhaisessa vaiheessa, sillä monissa näistä kirjeistä ilmenee huomattava ei-seemiläisten kielten vaikutus”. (Kursivointi meidän.) Todellisuudessa Kanaanin ensimmäisten asukkaiden alkuperäisestä kielestä ei olla vieläkään täysin varmoja.

Raamattu itse tosin tuntuu osoittavan, että Abraham ja hänen jälkeläisensä pystyivät keskustelemaan Kanaanin asukkaiden kanssa ilman tulkin apua. Lisäksi voidaan todeta, että vaikka jotkin käytössä olleista paikannimistä eivät olleetkaan seemiläistyyppisiä, niin useimmilla israelilaisten valtaamilla kaupungeilla oli jo seemiläiset nimet. Kuitenkin Abrahamin, ja ilmeisesti myös Daavidin, ajan filistealaiskuninkaista käytettiin nimitystä ”Abimelek” (1Mo 20:2; 21:32; Ps 34:pk.), joka on täysin seemiläinen erisnimi (tai arvonimi), mutta missään ei sanota, että filistealaiset olisivat olleet seemiläinen rotu. Näyttääkin siltä, että joidenkin vuosisatojen kuluttua Babelin kieltensekoituksesta (1Mo 11:8, 9) kanaanilaisheimot alkoivat ilmeisesti alkuperäisen haamilaiskielensä sijasta käyttää jotakin seemiläistä kieltä. Tämä on voinut johtua siitä, että he olivat läheisesti tekemisissä arameankielisten Syyrian kansojen kanssa jonkin aikaa kestäneen Mesopotamian hallinnon vuoksi, tai joistakin muista, tällä hetkellä tuntemattomista syistä. Sellainen muutos ei olisi ollut sen suurempi kuin muidenkaan muinaiskansojen kielten vaihdos, esimerkiksi se, että muinaiset persialaiset, jotka olivat indoeurooppalaista (jafetilaista) alkuperää, omaksuivat myöhemmin seemiläisen aramean kielen ja kirjoitusjärjestelmän.

Jesajan 19:18:ssa mainittu ”Kanaanin kieli” oli tuohon aikaan (700-luvulla eaa.) heprea, maan pääkieli.