Laajassa yleismerkityksessä kansakunta koostuu ihmisistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän verisukulaisia keskenään ja joilla on yhteinen kieli. Tällainen kansallinen ryhmä asuu tavallisesti tietyllä maantieteellisellä alueella, ja sillä on jonkinlainen keskushallinto. Teoksen Theological Dictionary of the Old Testament (toim. G. J. Botterweck ja H. Ringgren, 2. osa, 1975, s. 427) mukaan ”sana gōj näyttää hepreassa selvästikin kuvaavan kansaa sen poliittisten ja alueellisten yhteyksien kannalta, ja näin ollen se on paljon lähempänä nykyistä sanaa ’kansakunta’. Sana ʽam [kansa] sen sijaan korostaa aina voimakkaasti sitä, että kansaksi yhdistymisen perustana on verisukulaisuus.” Samalla tavoin käytetään kreikan sanoja eʹthnos (kansakunta) ja la·osʹ (kansa). Raamatussa sanojen gōj ja eʹthnos monikkomuodot tarkoittavat tavallisesti pakanakansoja.

Alku. Erillisten kansakuntien muodostaminen mainitaan ensimmäisen kerran vedenpaisumuksen jälkeen, Babelin tornin rakentamisen yhteydessä. Ne, jotka osallistuivat tähän hankkeeseen, olivat yhdistyneet vastustamaan Jumalan tarkoitusta. Tuota yhteistyötä helpotti pääasiassa se, että ”koko maassa oli edelleen yksi kieli ja yksi sanasto”. (1Mo 11:1–4.) Jehova pani sen merkille, ja sekoittamalla heidän kielensä hän ”hajotti heidät sieltä yli koko maan pinnan” (1Mo 11:5–9; kartta, 1. osa, s. 329).

Koska eri kieliryhmät eivät nyt voineet kommunikoida keskenään, ne kehittivät oman kulttuurinsa, taiteensa, tapansa, ominaispiirteensä ja uskontonsa – kukin omat toimintatapansa (3Mo 18:3). Nuo Jumalasta vieraantuneet kansat tekivät myyttisistä jumaluuksistaan monenlaisia jumalankuvia (5Mo 12:30; 2Ku 17:29, 33).

Kansakuntia oli kolme suurta haaraa, ja ne polveutuivat Nooan poikien Jafetin, Haamin ja Seemin pojista ja pojanpojista, joita pidettiin heidän mukaansa nimettyjen kansakuntien kantaisinä. Näin ollen 1. Mooseksen kirjan 10. luvun luetteloa, jossa on mainittu 70 kansakuntaa, voitaisiin sanoa vanhimmaksi systemaattiseksi esitykseksi kansakunnista. Niistä 14 oli alkuperältään jafetilaisia, 30 haamilaisia ja 26 seemiläisiä. (1Mo 10:1–8, 13–32; 1Ai 1:4–25.) Lisätietoja näistä kansallisista ryhmistä on TAULUKOSSA, 1. osa, s. 329, ja kutakin näitä 70:tä Nooan jälkeläistä käsittelevissä artikkeleissa.

Ajan mittaan tapahtui tietenkin paljon muutoksia. Jotkin kansakunnat sulautuivat naapurikansoihin tai katosivat kokonaan heikkouden, sairauksien tai sodan vuoksi, ja muuttoliikkeiden ja väestönkasvun myötä syntyi uusia kansakuntia. Aika ajoin joissakin ryhmissä heräsi voimakas kansallismielisyys, ja kun se yhdistyi suuriin sotilaallisiin saavutuksiin, kunnianhimoiset miehet saivat pontta rakentaa maailmanvaltoja heikompien kansakuntien kustannuksella.

Kansakuntien isä. Jumala käski Abramin lähteä Urista ja matkata maahan, jonka Hän osoittaisi hänelle, sillä kuten Hän sanoi: ”Minä tulen tekemään sinusta suuren kansakunnan.” (1Mo 12:1–4.) Myöhemmin Jumala laajensi lupaustaan: ”Sinusta on tuleva kansakuntien paljouden isä. – – Ja minä teen sinut erittäin hedelmälliseksi ja olen antava sinusta tulla kansakuntia, ja sinusta tulee kuninkaita.” (1Mo 17:1–6.) Tämä lupaus täyttyi. Abrahamin pojan Ismaelin pojista tuli ”kaksitoista johtomiestä sukukuntiensa mukaan” (1Mo 25:13–16; 17:20; 21:13, 18), ja Keturan kuuden pojan kautta Abraham oli muidenkin kansakuntien esi-isä (1Mo 25:1–4; 1Ai 1:28–33; Ro 4:16–18). Abrahamin pojasta Iisakista polveutuivat israelilaiset ja edomilaiset (1Mo 25:21–26). Abrahamista tuli ”monien kansakuntien isä” myös paljon laajemmassa, hengellisessä merkityksessä, sillä moniin kansallisiin ryhmiin kuuluvat, mm. Rooman kristillisen seurakunnan jäsenet, saattoivat uskonsa ja tottelevaisuutensa vuoksi sanoa Abrahamia isäkseen, koska hän on ’kaikkien niiden isä, jotka uskovat’ (Ro 4:11, 16–18). (Ks. ISRAEL nro 2.)

Jumalan näkemys kansakunnista. Luojana ja Kaikkeuden Suvereenina Jumalalla on (halutessaan) ehdottomasti oikeus asettaa kansakuntien aluerajat, kuten hän asetti rajat Ammonille, Edomille ja Israelille (5Mo 2:17–22; 32:8; 2Ai 20:6, 7; Ap 17:26). Kaikkea maata hallitsevan Korkeimman ja Ylhäisen  suuruutta ei voi verrata ihmisten kansakuntien suuruuteen (Jer 10:6, 7). Todellisuudessa kansakunnat ovat hänen silmissään kuin pelkkä pisara sangosta (Jes 40:15, 17). Kun sellaiset kansakunnat siis raivoavat Jehovalle ja mumisevat häntä vastaan, kuten silloin kun ne surmasivat Jeesuksen kidutuspaalussa, Hän vain nauraa niille pilkallisesti ja sekoittaa ja tekee tyhjäksi niiden julkeat aikeet Häntä vastaan (Ps 2:1, 2, 4, 5; 33:10; 59:8; Da 4:32b, 34, 35; Ap 4:24–28).

Jehovan ylivoimaisesta suuruudesta ja voimasta huolimatta kukaan ei voi kuitenkaan perustellusti syyttää häntä epäoikeudenmukaisuudesta kansallisia ryhmiä kohtaan. Jumala ei koskaan tingi vanhurskaista periaatteistaan, olipa hän tekemisissä yhden ihmisen tai kokonaisen kansakunnan kanssa (Job 34:29). Jos johonkin kansakuntaan kuuluvat katuvat, kuten niniveläiset katuivat, hän siunaa heitä (Jn 3:5–10). Mutta jos he kääntyvät tekemään pahaa, hän tuhoaa heidät, vaikka he olisivat liitossa hänen kanssaan (Jer 18:7–10). Kun syntyy jokin kiistakysymys, Jehova lähettää profeettansa julistamaan varoitussanomaa (Jer 1:5, 10; Hes 2:3; 33:7). Jumala ei ole puolueellinen ketään kohtaan, ei suurta eikä pientä (5Mo 10:17; 2Ai 19:7; Ap 10:34, 35).

Näin ollen kun kokonaiset kansakunnat kieltäytyvät tunnustamasta ja tottelemasta Jehovaa, tai kun ne hylkäävät hänet mielestään ja sydämestään, Jehova panee täytäntöön tuomionsa niitä vastaan (Ps 79:6; 110:6; 149:7–9). Hän vihkii ne tuhon omiksi ja kääntää ne takaisin Šeoliin (Ps 9:17; Jes 34:1, 2; Jer 10:25). Kuvakielellä Jumala sanoo, että jumalattomat kansakunnat luovutetaan hänen Pojalleen, jota kutsutaan ”Uskolliseksi ja Totuudelliseksi, – – Jumalan Sanaksi”, jotta hän iskisi ne palasiksi (Ps 2:7–9; Il 19:11–15; vrt. Il 12:5).

Uusi kansakunta, hengellinen Israel. Satojen vuosien ajan Jehova Jumala oli tekemisissä vain luonnollisen Israelin kanssa, ja hän lähetti yhä uudelleen profeettojaan tuon kansakunnan luo, jotta siihen kuuluvat olisivat kääntyneet tottelemattomalta tieltään. Lopulta hän lähetti Poikansa, Kristuksen Jeesuksen, mutta enemmistö hylkäsi hänet. Sen vuoksi Jeesus sanoi uskottomille ylipapeille ja fariseuksille: ”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansakunnalle, joka tuottaa sen hedelmiä.” (Mt 21:33–43.)

Apostoli Pietari sanoi selvästi, että tuo ”kansakunta” koostuisi ihmisistä, jotka olivat hyväksyneet Kristuksen Jeesuksen (1Pi 2:4–10). Itse asiassa Pietari sovelsi kristittyihin tovereihinsa samat sanat, jotka oli osoitettu luonnolliselle Israelille: ”Te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansakunta, erikoisomaisuudeksi otettu kansa’.” (1Pi 2:9; vrt. 2Mo 19:5, 6.) He kaikki tunnustivat Jumalan Hallitsijaksi ja hänen Poikansa Herraksi ja Kristukseksi (Ap 2:34, 35; 5:32). Heidän kansalaisuutensa oli taivaissa (Fil 3:20), ja heidät oli sinetöity pyhällä hengellä, mikä oli ennakkovakuus heidän taivaallisesta perinnöstään (2Ko 1:22; 5:5; Ef 1:13, 14). Luonnollinen Israel oli muodostettu kansakunnaksi lakiliiton alaisuuteen, kun taas hengellä voidelluista kristityistä tuli ”pyhä kansakunta” uuden liiton alaisuudessa (2Mo 19:5; Hpr 8:6–13). Näistä syistä sitä voitiin erittäin hyvin sanoa ”pyhäksi kansakunnaksi”.

Kun Jumalan henkeä vuodatettiin ensimmäisen kerran noin 120:n Jeesuksen opetuslapsen päälle (kaikki olivat luonnollisia juutalaisia) helluntaipäivänä vuonna 33, kävi ilmeiseksi, että Jumala oli tekemisissä uuden, hengellisen kansakunnan kanssa (Ap 1:4, 5, 15; 2:1–4; vrt. Ef 1:13, 14). Myöhemmin, vuodesta 36 lähtien, tuon uuden kansakunnan jäseneksi saattoivat päästä myös ympärileikkaamattomat ei-juutalaiset, jotka niin ikään saivat Jumalan henkeä (Ap 10:24–48; Ef 2:11–20).

Hyvän uutisen saarnaamista kaikille kansakunnille käsitellään artikkelissa HYVÄ UUTINEN.

Gog ja Magog. Raamatun Ilmestyskirjassa (20:7, 8) sanotaan, että Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden jälkeen Saatana ”lähtee eksyttämään maan neljällä kulmalla olevia kansakuntia, Gogia ja Magogia”. Ilmeisesti nuo kansakunnat ovat syntyneet kapinasta Kristuksen hallintoa vastaan. (Ks. GOG nro 3.)