Kreikkalainen sana baʹpti·sma tarkoittaa kastamistapahtumaa, johon kuuluu upottaminen ja vedestä nouseminen; sana johtuu verbistä baʹptō ’kastaa johonkin’ (Joh 13:26). Raamatussa ”kastaminen” on samaa kuin ”upottaminen”. Tämän osoittamiseksi raamatunkäännös The Holy Bible, An Improved Edition kääntää Roomalaiskirjeen 6:3, 4:n seuraavasti: ”Vai oletteko tietämättömiä siitä, että meidät kaikki, jotka kastettiin (upotettiin) Kristukseen Jeesukseen, kastettiin (upotettiin) hänen kuolemaansa? Meidät haudattiin sen tähden hänen kanssaan kasteemme (upottamisemme) välityksellä hänen kuolemaansa.” (Ks. myös Ro, ED.) Kreikkalainen Septuaginta käyttää tuon saman sanan erästä muotoa kääntäessään sanan ”kastaa” 2. Mooseksen kirjan 12:22:ssa ja 3. Mooseksen kirjan 4:6:ssa (ks. Rbi8, alaviitteet). Kun joku upotetaan veden alle, niin hänet ”haudataan” väliaikaisesti näkyvistä ja nostetaan sitten ylös.

Käsittelemme neljää erilaista kastetta ja niihin liittyviä kysymyksiä: 1) Johanneksen kastetta, 2) Jeesuksen ja hänen seuraajiensa vesikastetta, 3) kastetta Kristukseen Jeesukseen ja hänen kuolemaansa sekä 4) tulella kastamista.

Johanneksen kaste. Ensimmäinen ihminen, jonka Jumala valtuutti suorittamaan  vesikasteen, oli Sakarjan ja Elisabetin poika Johannes (Lu 1:5–7, 57). Hänestä käytettiin nimeä ”Johannes Kastaja” tai ilmausta ”se kastaja” (Mt 3:1; Mr 1:4), ja tämä viittaa siihen, että ihmiset saivat tietää kasteesta eli veteen upottamisesta erityisesti Johanneksen kautta. Lisäksi Raamattu osoittaa hänen palveluksensa ja kasteensa olleen lähtöisin Jumalasta; ne eivät olleet alkuisin Johanneksesta. Enkeli Gabriel ennusti, että Johanneksen työ olisi Jumalasta (Lu 1:13–17), ja Sakarja profetoi pyhän hengen vaikutuksesta, että Johannes olisi Korkeimman profeetta, joka valmistaisi Jehovan tiet (Lu 1:68–79). Jeesus vahvisti Johanneksen palveluksen ja kasteen olleen Jumalasta (Lu 7:26–28). Opetuslapsi Luukas kirjoittaa, että ”Jumalan julistus [tuli] Johannekselle, Sakarjan pojalle, erämaahan. Niin hän tuli – – ja saarnasi kastetta.” (Lu 3:2, 3.) Apostoli Johannes sanoo hänestä: ”Nousi mies, joka oli lähetetty Jumalan edustajana: hänen nimensä oli Johannes.” (Joh 1:6.)

Johanneksen kasteen merkitys voidaan ymmärtää vielä selvemmin, kun vertaillaan niitä eri tapoja, joilla Luukkaan 3:3 on käännetty. Johannes tuli ”ja saarnasi kastetta vertauskuvaksi katumuksesta syntien anteeksi antamiseksi” (UM); ”kastetta, jonka ehtona on katumus” (CB); ”kastetta, jonka yhteydessä ihmiset katuivat saadakseen syntinsä anteeksi” (Kx); ”kastetta katumuksen vertauskuvana syntien anteeksi saamiseksi” (NE); ”Luopukaa synneistänne ja ottakaa kaste, niin Jumala antaa teille syntinne anteeksi” (UTN). Nämä käännöstavat osoittavat selvästi, ettei kaste pessyt pois heidän syntejään, vaan ne pesi pois katuminen ja elämäntavan muuttaminen, ja kaste oli sen vertauskuva.

Johanneksen kaste ei siis ollut mikään erityinen puhdistustoimenpide, jonka Jumala olisi toteuttanut palvelijansa Johanneksen kautta, vaan sen julkinen osoitus ja vertauskuva, että yksilö katui syntejään sitä Lakia vastaan, jonka oli määrä johtaa Kristukseen (Ga 3:24). Siten Johannes valmisti kansan ”näkemään Jumalan pelastuskeinon” (Lu 3:6). Hänen työnsä avulla ’toimitettiin Jehovalle valmistettu kansa’ (Lu 1:16, 17). Jesaja ja Malakia olivat ennustaneet tämän työn (Jes 40:3–5; Mal 4:5, 6).

Jotkut tutkijat yrittävät tulkita muinaisten Lain alaisuudessa suoritettujen puhdistusmenojen (2Mo 29:4; 3Mo 8:6; 14:8, 31, 32; Hpr 9:10, Rbi8, alav.) tai yksittäisten toimien (1Mo 35:2; 2Mo 19:10) ennakoineen Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan vastaa kasteen todellista merkitystä. Niissä peseydyttiin palvontamenojen mukaista puhtautta varten. Vain yhdessä tapauksessa on lähimainkaan kyse ruumiin upottamisesta täysin veden alle. Spitaalinen Naaman upottautui veteen seitsemän kertaa (2Ku 5:14). Se ei saattanut häntä mihinkään erikoissuhteeseen Jumalan kanssa, vaan ainoastaan paransi hänet spitaalista. Sitä paitsi käännynnäisiä ei Raamatun mukaan kastettu vaan heidät ympärileikattiin. Pesahin viettoon tai palvontaan pyhäkössä saivat osallistua vain ympärileikatut (2Mo 12:43–49).

Myöskään sille joidenkuiden otaksumalle, että Johanneksen kaste lainattiin luultavasti juutalaiselta essealaisten lahkolta tai fariseuksilta, ei ole perusteita. Näillä molemmilla lahkoilla oli monia peseytymistä koskevia vaatimuksia, jotka edellyttivät peseytymistä varsin usein. Jeesus osoitti kuitenkin noiden käskyjen olevan pelkästään sellaisten ihmisten käskyjä, jotka rikkoivat Jumalan käskyt omilla perinteillään (Mr 7:1–9; Lu 11:38–42). Johannes kastoi vedessä, koska kuten hän sanoi, Jumala oli lähettänyt hänet kastamaan vedessä (Joh 1:33). Essealaiset tai fariseukset eivät olleet lähettäneet häntä. Hänen tehtävänsä ei ollut tehdä juutalaiskäännynnäisiä vaan kastaa niitä, jotka jo olivat juutalaisen seurakunnan jäseniä (Lu 1:16).

Johannes tiesi, että hänen työnsä vain valmisti tietä Jumalan Pojalle ja Messiaalle ja että se väistyisi tuon Pojan suuremman palveluksen tieltä. Johannes kastoi, jotta Messias tehtäisiin ilmeiseksi Israelille (Joh 1:31). Johanneksen 3:26–30:n mukaan Messiaan palveluksen tuli kasvaa mutta Johanneksen palveluksen vähetä. Ne, jotka Jeesuksen opetuslapset kastoivat Jeesuksen maallisen palveluksen aikana ja joista tuli siten myös Jeesuksen opetuslapsia, kastettiin katumuksen vertauskuvaksi Johanneksen kasteen kaltaisella kasteella (Joh 3:25, 26; 4:1, 2).

Jeesuksen kastaminen vedessä. Johanneksen suorittamalla Jeesuksen kastamisella  on pakostakin ollut aivan toisenlainen merkitys ja tarkoitus kuin Johanneksen kasteella, sillä Jeesus ”ei tehnyt syntiä, eikä hänen suustaan tavattu petosta” (1Pi 2:22). Siksi hän ei voinut alistua sellaiseen toimenpiteeseen, joka olisi kuvannut katumusta. Epäilemättä juuri tästä syystä Johannes vastusteli Jeesuksen kastamista. Mutta Jeesus sanoi: ”Salli se tällä kertaa, sillä siten meidän on sopivaa panna täytäntöön kaikki, mikä on vanhurskasta.” (Mt 3:13–15.)

Luukas mainitsee Jeesuksen rukoilleen kastamisensa aikaan (Lu 3:21). Lisäksi Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että kun Jeesus Kristus ’tuli maailmaan’ (ei silloin, kun hän syntyi eikä osannut lukea eikä sanoa näitä sanoja, vaan tarjoutuessaan kastettavaksi ja aloittaessaan palveluksensa), hän sanoi psalmin 40:6–8 (LXX) mukaisesti: ”Teurasuhria ja uhrilahjaa et sinä tahtonut, mutta sinä valmistit minulle ruumiin. – – Katso! Olen tullut (kirjakääröön on kirjoitettu minusta) tekemään sinun tahtosi, oi Jumala.” (Hpr 10:5–9.) Syntymästään lähtien Jeesus kuului juutalaiseen kansakuntaan, joka oli kansakuntana solminut liiton Jumalan kanssa, nimittäin lakiliiton (2Mo 19:5–8; Ga 4:4). Jeesus oli siis tämän vuoksi jo liittosuhteessa Jehova Jumalan kanssa tarjoutuessaan Johanneksen kastettavaksi. Jeesus teki siten enemmän kuin Laki edellytti. Hän tarjoutui Isälleen Jehovalle tehdäkseen Isänsä ”tahdon”, joka koski hänen oman ’valmistetun’ ruumiinsa uhraamista ja niiden eläinuhrien poistamista, joita uhrattiin Lain mukaan. Apostoli Paavali huomauttaa: ”Sanotun ’tahdon’ perusteella meidät on pyhitetty Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilahjalla kerta kaikkiaan.” (Hpr 10:10.) Isän tahtoon Jeesuksen suhteen kuului myös Valtakuntaan liittyvä toiminta, ja Jeesus tarjoutui myös tähän palvelukseen (Lu 4:43; 17:20, 21). Jehova hyväksyi ja tunnusti tämän Poikansa tarjoutumisen, voiteli hänet pyhällä hengellä ja sanoi: ”Sinä olet minun rakas Poikani, olen hyväksynyt sinut.” (Mr 1:9–11; Lu 3:21–23; Mt 3:13–17.)

Jeesuksen seuraajien vesikaste. Johanneksen kasteen tilalle piti tulla Jeesuksen määräämä kaste: ”Tehkää opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä, kastakaa heidät Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimessä.” (Mt 28:19.) Tämä oli ainoa vesikaste, jonka Jumala hyväksyi vuoden 33 helluntaista lähtien. Joitakin vuosia vuoden 33 jälkeen muuan innokas mies, Apollos, opetti oikein Jeesuksesta, mutta hän tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen. Häntä täytyi oikaista tässä asiassa samoin kuin niitä opetuslapsia, jotka Paavali tapasi Efesoksessa. Nuo Efesoksessa olevat miehet oli kastettu Johanneksen kasteella, mutta ilmeisesti sen jälkeen, kun se ei ollut enää voimassa, sillä Paavali kävi Efesoksessa noin 20 vuotta lakiliiton lakkauttamisen jälkeen. Silloin heidät kastettiin asianmukaisesti Jeesuksen nimessä, ja he saivat pyhää henkeä. (Ap 18:24–26; 19:1–7.)

Kristillinen kaste edellytti Jumalan sanan ymmärtämistä ja tietoiseen ajatteluun perustuvaa päätöstä tarjoutua tekemään Jumalan paljastettu tahto. Tämä kävi ilmeiseksi vuoden 33 helluntaina, kun kokoontuneet juutalaiset ja käännynnäiset, jotka jo tunsivat Raamatun heprealaiset kirjoitukset, kuulivat Pietarin puhuvan Jeesuksesta, Messiaasta, minkä johdosta 3000 ihmistä ’sydämestään omaksui hänen sanansa’ ja heidät ”kastettiin”. (Ap 2:41; 3:19–4:4; 10:34–38.) Samarialaiset uskoivat ensin Filippoksen saarnaamaan hyvään uutiseen, ja sitten heidät kastettiin (Ap 8:12). Etiopialainen eunukki, joka oli harras juutalaiskäännynnäinen ja jolla oli siksi myös tietoa Jehovasta ja Heprealaisista kirjoituksista, kuuli ensin Kristuksessa täyttyneiden raamatunkohtien selityksen, hyväksyi sen ja halusi sen jälkeen tulla kastetuksi (Ap 8:34–36). Pietari selitti Corneliukselle, että ”se, joka pelkää – – [Jumalaa] ja toteuttaa vanhurskautta, on hänelle otollinen” (Ap 10:35) ja että jokainen, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen, saa syntien anteeksiannon hänen nimensä välityksellä (Ap 10:43; 11:18). Kaikki tämä on sopusoinnussa seuraavan Jeesuksen käskyn kanssa: ”Tehkää opetuslapsia – – ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa.” Ne, jotka omaksuvat tuon opetuksen ja joista tulee opetuslapsia, menevät asianmukaisesti kasteelle. (Mt 28:19, 20; Ap 1:8.)

Helluntaina juutalaiset, jotka olivat yhteisönä vastuussa Jeesuksen kuolemasta ja jotka epäilemättä tiesivät Johanneksen kasteesta, ”saivat piston sydämeensä” Pietarin  saarnatessa ja kysyivät: ”Veljet, mitä meidän pitää tehdä?” Pietari vastasi: ”Katukaa, ja kastettakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimessä syntienne anteeksi antamiseksi, niin saatte pyhän hengen ilmaisen lahjan.” (Ap 2:37, 38.) Huomaa, että Pietari esitti heille uuden asian, sen, ettei syntien anteeksiannon edellytys ollut katuminen ja kastaminen Johanneksen kasteella, vaan katuminen ja kastaminen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Hän ei sanonut, että kaste itsessään pesisi synnit pois. Pietari tiesi, että Jumalan ”Pojan Jeesuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1Jo 1:7). Kuvailtuaan Jeesusta myöhemmin ”elämän Pääedustajaksi” Pietari sanoi temppelissä oleville juutalaisille: ”Katukaa sen tähden ja kääntykää saadaksenne syntinne pyyhityiksi pois, jotta virvoittumisen ajat tulisivat Jehovan kasvojen luota.” (Ap 3:15, 19.) Näin hän opetti heille, että heidän Kristusta vastaan tekemiensä pahojen tekojen katuminen ja ’kääntyminen’, Kristuksen tunnustaminen, saivat aikaan syntien anteeksi antamisen; hän ei tässä yhteydessä maininnut kastetta.

Lakiliitto oli lakkautettu juutalaisilta Kristuksen kidutuspaalussa kärsimän kuoleman perusteella (Kol 2:14), ja uusi liitto astui voimaan helluntaina vuonna 33 (vrt. Ap 2:4; Hpr 2:3, 4). Jumala osoitti kuitenkin erikoissuosiota juutalaisille vielä noin kolmen ja puolen vuoden ajan. Tänä aikana Jeesuksen opetuslapset saarnasivat ainoastaan juutalaisille, juutalaiskäännynnäisille sekä samarialaisille. Mutta noin vuonna 36 Jumala johdatti Pietarin Cornelius-nimisen ei-juutalaisen, roomalaisen upseerin, kotiin, ja vuodattamalla pyhää henkeään Corneliuksen ja hänen huonekuntansa päälle Jumala osoitti Pietarille, että pakanat voitiin nyt hyväksyä vesikasteelle (Ap 10:34, 35, 44–48). Koska Jumala ei enää tunnustanut ympärileikattujen juutalaisten kanssa tehtyä lakiliittoa vaan ainoastaan Jeesuksen Kristuksen välittämän uuden liiton, niin hän ei katsonut luonnollisten juutalaisten, sen enempää ympärileikattujen kuin ympärileikkaamattomienkaan, olevan missään erikoissuhteessa häneen. He eivät voineet päästä tunnustettuun asemaan Jumalan edessä noudattamalla Lakia, joka ei ollut enää voimassa, eivätkä Johanneksen kasteen välityksellä, joka liittyi Lakiin, vaan heidän täytyi lähestyä Jumalaa uskomalla hänen Poikaansa ja heidät tuli kastaa vedessä Jeesuksen Kristuksen nimessä, jotta he saisivat Jehovan tunnustuksen ja suosion. (Ks. SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA: Liitto voimassa ”yhden viikon ajan”.)

Vuodesta 36 lähtien kaikki, sekä juutalaiset että pakanat, ovat siis olleet samassa asemassa Jumalan silmissä (Ro 11:30–32; 14:12). Pakanakansojen ihmiset lukuun ottamatta niitä, jotka olivat olleet ympärileikattuja juutalaiskäännynnäisiä, eivät olleet lakiliitossa eivätkä olleet koskaan olleet kansa, joka olisi ollut erikoissuhteessa Jumalaan, Isään. Nyt heille annettiin yksilöinä tilaisuus kuulua Jumalan kansaan. Ennen kuin heidät voitiin kastaa vedessä, heidän täytyi siis tulla Jumalan luo ja uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Sitten he menivät asianmukaisesti vesikasteelle Kristuksen antaman mallin ja käskyn mukaisesti. (Mt 3:13–15; 28:18–20.)

Tuolla kristillisellä kasteella oli elintärkeä vaikutus heidän asemaansa Jumalan edessä. Viitattuaan siihen, että Nooa rakensi arkin, jossa hän ja hänen perheensä säilyivät elossa vedenpaisumuksen läpi, apostoli Pietari kirjoitti: ”Se, mikä vastaa tätä, nimittäin kaste (ei lihan saastan poistaminen, vaan hyvän omantunnon pyytäminen Jumalalta), pelastaa nyt myös teidät Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen välityksellä.” (1Pi 3:20, 21.) Arkki oli konkreettinen todiste siitä, että Nooa oli omistautunut tekemään Jumalan tahdon ja tehnyt sitten uskollisesti Jumalan määräämän työn. Tämän vuoksi hän säilyi elossa. Samalla tavoin pelastettaisiin nykyisestä pahasta maailmasta ne, jotka vihkiytyisivät Jehovalle sen perusteella, että he uskovat kuolleista herätettyyn Kristukseen, jotka menisivät sen vertauskuvaksi kasteelle ja tekisivät sen, mitä Jumala tahtoo palvelijoittensa tekevän (Ga 1:3, 4). He eivät olisi enää matkalla tuhoon muun maailman kanssa. He pelastuisivat siitä, ja Jumala antaisi heille hyvän omantunnon.

Ei lapsikastetta. Kun otetaan huomioon, että ’sanan kuuleminen’, ’sanan omaksuminen sydämestään’ ja ’katuminen’ edeltävät vesikastetta (Ap 2:14, 22, 38, 41) ja että yksilön täytyy tehdä vakava päätös kasteen suhteen, niin henkilön täytyy ilmeisesti olla ainakin siinä iässä, että hän pystyy kuulemaan,  uskomaan ja tekemään tämän päätöksen. Jotkut esittävät väitteitä lapsikasteen puolesta. He viittaavat siihen, että joissakin tapauksissa kastettiin ’huonekuntia’, esim. Corneliuksen, Lyydian, filippiläisen vanginvartijan, Crispuksen ja Stefanaan huonekunnat (Ap 10:48; 11:14; 16:15, 32–34; 18:8; 1Ko 1:16). He uskovat tämän osoittavan, että myös noiden perheiden pienet vauvat kastettiin. Mutta Corneliuksen tapauksessa ne, jotka kastettiin, olivat kuulleet sanan ja saaneet pyhän hengen, ja he puhuivat kielillä ja kirkastivat Jumalaa; nämä asiat eivät voi soveltua pikkulapsiin (Ap 10:44–46). Lyydia oli ”Jumalan palvoja, – – ja Jehova avasi täysin hänen sydämensä kiinnittämään huomiota siihen, mitä Paavali puhui” (Ap 16:14). Filippiläisen vanginvartijan täytyi ’uskoa Herraan Jeesukseen’, ja se viittaa siihen, että muidenkin hänen perheensä jäsenten täytyi uskoa, jotta heidät voitiin kastaa (Ap 16:31–34). ”Crispuksesta, synagogan esimiehestä, tuli Herraan uskova ja samoin koko hänen huonekunnastaan.” (Ap 18:8.) Tästä kaikesta käy ilmi, että kasteeseen liittyi sellaista, mihin pienokaiset eivät pystyneet, esimerkiksi kuuleminen, uskominen ja Jumalan kirkastaminen. Kun Samariassa kuultiin ja uskottiin ”hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä, heitä ryhdyttiin kastamaan”. Tässä kohdassa Raamatussa täsmennetään, että kasteella käyneet eivät olleet pikkulapsia vaan ”sekä miehiä että naisia”. (Ap 8:12.)

Apostoli Paavalin korinttilaisille kirjoittamat sanat, joiden mukaan lapset olivat ”pyhiä” uskovan vanhemman vuoksi, eivät todista, että pikkulapsia kastettiin, vaan pikemminkin päinvastoin. Alaikäiset lapset, jotka eivät nuoruutensa vuoksi voineet vielä tehdä kastepäätöstä, saisivat eräänlaisen ansion uskovan vanhemman vuoksi, ei minkään ns. kasteen sakramentin vuoksi, jolloin ansio ei riippuisi vanhemmista. Jos pikkulapset olisi sopivaa kastaa, heihin ei tarvitsisi ulottaa uskovan vanhemman ansiota. (1Ko 7:14.)

Jeesus tosin sanoi: ”Älkääkä enää estäkö heitä [lapsukaisia] tulemasta minun luokseni, sillä taivasten valtakunta kuuluu senkaltaisille.” (Mt 19:13–15; Mr 10:13–16.) Heitä ei kuitenkaan kastettu. Jeesus siunasi heidät, mutta mikään ei osoita, että kyse oli jostakin uskonnollisesta seremoniasta, kun hän pani kätensä heidän päälleen. Lisäksi hän osoitti ’Jumalan valtakunnan kuuluvan senkaltaisille’ siksi, että he olivat luottavaisia ja halukkaita oppimaan, ei siksi, että heidät kastettiin. Kristittyjen käsketään olla ”lapsia pahuuteen katsoen”, mutta ’ymmärryskyvyltä täysikasvuisia’. (Mt 18:4; Lu 18:16, 17; 1Ko 14:20.)

Kirkkohistorioitsija August Neander kirjoitti ensimmäisen vuosisadan kristityistä: ”Lapsikasteen käyttäminen oli tänä aikakautena vierasta – – Se, että lapsikasteesta esiintyy merkkejä vasta niin myöhään – ei ainakaan missään tapauksessa aikaisemmin kuin Irenaeuksen aikana [n. v. 120/140–200/203] – ja että se tunnustettiin apostoliseksi perinteeksi vasta kolmannen vuosisadan kuluessa, on jo sinänsä todistus pikemminkin apostolisen alkuperän hyväksymistä v a s t a a n kuin sen p u o l e s t a.” (Geschichte der Pflanzung und Leitung der christlichen Kirche durch die Apostel, 1. osa, s. 213.)

Täydellinen upottaminen. Aikaisemmin esitetystä kasteen määritelmästä käy selvästi ilmi, että kaste merkitsee täydellistä upottamista eli veden alle painamista, ei vain valelemista tai pirskottamista. Raamatussa kerrotut esimerkit kasteesta vahvistavat tämän. Jeesus kastettiin melko suuressa joessa, Jordanissa, ja kasteensa jälkeen hän ”nousi – – vedestä” (Mt 3:13, 16; Mr 1:10). Johannes valitsi kastamista varten Jordaninlaaksossa lähellä Salimia sijainneen paikan, ”koska siellä oli paljon vettä” (Joh 3:23). Etiopialainen eunukki pyysi tulla kastetuksi, kun hän ja Filippos tulivat ”veden” luo. He molemmat ”menivät alas veteen” ja tulivat sitten ”ylös vedestä”. (Ap 8:36–40.) Kaikki nämä tapaukset osoittavat, että kastepaikka ei ollut pelkästään pieni lammikko, jonka vesi olisi ulottunut vain nilkkoihin asti, vaan että siellä oli paljon vettä, johon täytyi kävellä ja josta täytyi myös poistua kävellen. Lisäksi se, että kastetta käytettiin myös kuvaamaan hautaamista, viittaa täydelliseen upottamiseen (Ro 6:4–6; Kol 2:12).

Historialliset lähteet osoittavat, että varhaiskristityt kastoivat upottamalla. New Catholic Encyclopedia (1967, II osa, s. 56) sanoo tästä: ”On ilmeistä, että kastaminen  tapahtui alkukirkossa upottamalla.” Teoksessa Larousse du XX^e Siècle (Pariisi 1928) todetaan: ”Alkukristityt kastettiin upottamalla missä tahansa, missä oli vettä.”

Kaste Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa. Kun Jeesus kastettiin Jordanissa, hän tiesi astuvansa uhritielle. Hän tiesi, että hänen ’valmistettu ruumiinsa’ surmattaisiin ja että hänen täytyi kuolla viattomana, antaa elämänsä täydellisenä ihmisuhrina, jolla on ihmiskunnan lunastava arvo (Mt 20:28). Jeesus ymmärsi, että hänet täytyi syöstä kuolemaan mutta että hänet herätettäisiin kuolleista kolmantena päivänä (Mt 16:21). Niinpä hän vertasi kokemustaan kuolemaan kastamiseen (Lu 12:50). Hän selitti opetuslapsilleen, että häntä kastettiin tuolla kasteella jo hänen palveluksensa aikana (Mr 10:38, 39). Hänet kastettiin täysin kuolemaan silloin, kun hänet syöstiin kuolemaan naulaamalla hänet kidutuspaaluun nisankuun 14. päivänä vuonna 33. Se että hänen Isänsä Jehova Jumala herätti hänet kuolleista kolmantena päivänä, saattoi päätökseen tämän kasteen, johon sisältyy ylösnousemus. Jeesuksen kaste kuolemaan on selvästi eri kaste kuin hänen vesikasteensa ja erilainen kuin se, sillä hän oli käynyt vesikasteella jo palveluksensa alussa, jolloin hänen kasteensa kuolemaan vasta alkoi.

Jeesuksen Kristuksen uskolliset apostolit kastettiin vedessä Johanneksen kasteella (Joh 1:35-37; 4:1). Heitä ei kuitenkaan ollut vielä kastettu pyhällä hengellä, kun Jeesus osoitti, että heidätkin oli määrä kastaa vertauskuvallisella, hänen kasteensa kaltaisella kasteella – kasteella kuolemaan (Mr 10:39). Hänen kuolemaansa kastaminen ei siis ole vesikaste. Paavali sanoi kirjeessään Rooman kristilliselle seurakunnalle seuraavasti: ”Ettekö tiedä, että meidät kaikki, jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, kastettiin hänen kuolemaansa?” (Ro 6:3.)

Itse Jehova Jumala suorittaa tuon kasteen Kristukseen Jeesukseen ja kasteen hänen kuolemaansa. Hän voiteli Jeesuksen ja teki hänestä Kristuksen eli Voidellun (Ap 10:38). Jumala kastoi Jeesuksen siten pyhällä hengellä, jotta Jeesuksen seuraajat voitaisiin sen jälkeen kastaa pyhällä hengellä hänen välityksellään. Niinpä ne, joista tulee hänen perijätovereitaan ja joilla on taivaallinen toivo, täytyy ’kastaa Kristukseen Jeesukseen’, ts. Voideltuun Jeesukseen, joka voitelunsa yhteydessä tuli myös Jumalan hengestäsiinneeksi pojaksi. Sillä tavoin heidät yhdistetään häneen, Päähänsä, ja heistä tulee sen seurakunnan jäseniä, joka on Kristuksen ruumis. (1Ko 12:12, 13, 27; Kol 1:18.)

Näiden Kristukseen Jeesukseen kastettujen Kristuksen seuraajien elämänvaellukseen kuuluu nuhteettomuuden säilyttäminen koetuksissa aina siitä lähtien, kun heidät kastetaan Kristukseen, joutuminen päivittäin kasvotusten kuoleman kanssa ja lopulta kuoleminen nuhteettomana, kuten apostoli Paavali selittää Rooman kristityille: ”Meidät siis haudattiin hänen kanssaan kasteemme välityksellä hänen kuolemaansa, jotta niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden välityksellä, mekin samoin vaeltaisimme elämän uutuudessa. Sillä jos olemme tulleet yhdistetyiksi hänen kanssaan hänen kuolemansa kaltaisuudessa, niin meidät myös varmasti yhdistetään hänen kanssaan hänen ylösnousemuksensa kaltaisuudessa.” (Ro 6:4, 5; 1Ko 15:31–49.)

Paavali valaisee asiaa edelleen kuvaillessaan kirjeessään Filippin seurakunnalle omaa vaellustaan ’osallisuudeksi Kristuksen kärsimyksiin’, kun hän ’alistui hänen kuolemansa kaltaiseen kuolemaan nähdäkseen, pääsisikö hän mitenkään varhaisempaan ylösnousemukseen kuolleista’ (Fil 3:10, 11). Vain Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, niiden Kastaja, jotka kastetaan Jeesuksen Kristuksen yhteyteen ja hänen kuolemaansa, voi viedä tuon kasteen päätökseen. Hän tekee sen Kristuksen välityksellä herättämällä heidät kuolleista yhdistettäväksi Jeesuksen Kristuksen kanssa hänen ylösnousemuksensa kaltaisuudessa, ylösnousemuksen joka saadaan elämään kuolemattomana taivaassa (1Ko 15:53, 54).

Apostoli Paavali ilmaisee, että ihmisten muodostama seurakunta voidaan ikään kuin kastaa eli upottaa vapauttajaan ja johtajaan, sanoessaan Israelin seurakuntaan kuuluvien tulleen ”kastetuiksi Moosekseen pilven ja meren välityksellä”. Suojaava pilvi peitti heidät ja heidän molemmilla puolillaan oli vesiseinämä,  ja niin heidät vertauskuvallisesti kastettiin upottamalla. Mooses ennusti, että Jumala herättäisi hänen kaltaisensa profeetan; Pietari sovelsi tuon ennustuksen Jeesukseen Kristukseen. (1Ko 10:1, 2; 5Mo 18:15–19; Ap 3:19–23.)

Mikä on kaste ”sitä varten että olisivat kuolleita”?

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 15:29 on käännetty mm. seuraavasti: ”Mitä varten sitten jotkut antavat kastaa itsensä kuolleiden puolesta?” (KR-92); ”kuolleittensa puolesta?” (Sa); ”sitä varten että olisivat kuolleita?” (UM).

Tätä jaetta on tulkittu monin eri tavoin. Yleisin tulkinta on, että Paavali viittasi sijaisvesikasteeseen, ts. tapaan kastaa eläviä kuolleiden puolesta ikään kuin kuolleiden sijaisina heidän hyödykseen. Sitä että tällaista tapaa olisi noudatettu Paavalin aikaan, ei voida todistaa. Se ei olisi myöskään sopusoinnussa niiden raamatunkohtien kanssa, joissa selvästi sanotaan, että kasteelle menivät ”opetuslapset”, jotka itse ’sydämestään omaksuivat sanan’ ja jotka itse ”uskoivat” (Mt 28:19; Ap 2:41; 8:12).

Liddellin ja Scottin A Greek-English Lexicon määrittää 1. Korinttilaiskirjeen 15:29:ssä genetiivin yhteydessä käytetyn kreikkalaisen preposition hy·perʹ merkityksiksi mm. ”puolesta” ja ”takia” (tark. H. Jones, Oxford 1968, s. 1857). Joissakin tekstiyhteyksissä ilmaus ”takia” vastaa ilmausta ”sitä varten että, -kseen”. Jo vuonna 1728 Jacob Elsner huomasi tapauksia, joissa kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät prepositiota hy·perʹ genetiivin yhteydessä finaalisessa eli tarkoitusta ilmaisevassa merkityksessä, ja hän osoitti, että 1. Korinttilaiskirjeen 15:29:ssä tällä rakenteella oli sellainen merkitys (Observationes Sacræ in Novi Foederis Libros, Utrecht, II osa, s. 127–131). Tämän mukaisesti Uuden maailman käännös kääntää tässä jakeessa preposition hy·perʹ ilmauksella ”sitä varten että”.

Kun jokin ilmaus voidaan kieliopillisesti kääntää eri tavoin, oikea käännös on se, joka sopii tekstiyhteyteen. 1. Korinttilaiskirjeen 15:3, 4 osoittaa, että tässä tekstiyhteydessä käsitellään pääasiassa uskoa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Seuraavissa jakeissa esitetään sitten todisteita siitä, että tuo usko on perusteltua (jakeet 5–11). Sen jälkeen käsitellään niitä vakavia päätelmiä, joihin päädyttäisiin, jos usko ylösnousemukseen kiellettäisiin (jakeet 12–19), osoitetaan Kristuksen ylösnousemuksen olevan tae siitä, että muitakin herätetään kuolleista (jakeet 20–23), ja kerrotaan, kuinka tämä kaikki edistää koko älyllisen luomakunnan yhdistämistä Jumalan kanssa (jakeet 24–28). Jae 29 on ilmeisesti olennainen osa tätä käsittelyä. Mutta kenen ylösnousemuksesta jakeessa 29 on kyse? Onko kyse niiden ylösnousemuksesta, joiden kasteeseen siinä viitataan? Vai jonkun sellaisen ylösnousemuksesta, joka kuoli ennen tuota kastetta? Mitä voimme päätellä seuraavista jakeista? Jakeista 30–34 käy selvästi ilmi, että niissä käsitellään elävien kristittyjen tulevan elämän odotteita, ja jakeissa 35–58 todetaan, että he olivat uskollisia kristittyjä, joilla oli taivaallisen elämän toivo.

Tämä on sopusoinnussa Roomalaiskirjeen 6:3:n kanssa, jossa sanotaan: ”Ettekö tiedä, että meidät kaikki, jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, kastettiin hänen kuolemaansa?” Kuten tästä raamatunkohdasta käy ilmi, kyse ei ole kasteesta, jolla kristitty kastetaan jonkun jo kuolleen puolesta, vaan jostakin, mikä vaikuttaa tuon ihmisen omaan tulevaisuuteen.

Missä mielessä nuo kristityt sitten kastettiin ”sitä varten että olisivat kuolleita” tai ”kastettiin hänen kuolemaansa”? Heidät kastettiin elämäntapaan, joka johtaisi heidän kuolemaansa nuhteettomuuden säilyttäjinä Kristuksen tavoin ja joka antaisi heille toivon samanlaisesta ylösnousemuksesta kuin hän sai, ylösnousemuksesta henkielämään kuolemattomina (Ro 6:4, 5; Fil 3:10, 11). Tämä kastaminen ei tapahtunut nopeasti niin kuin vesikaste. Yli kolme vuotta oman vesikasteensa jälkeen Jeesus puhui kasteesta, jota ei hänen tapauksessaan ollut vielä viety päätökseen ja jolla hänen opetuslapsensa kastettaisiin vasta tulevaisuudessa (Mr 10:35–40). Koska tämä kaste johtaa siihen, että saadaan ylösnousemus taivaalliseen elämään, sen täytyy alkaa sellaisella Jumalan hengen toiminnalla, joka sytyttää ihmisessä tuon toivon, eikä se pääty kuolemaan, vaan siihen, että tuo odotettu henkielämä kuolemattomana toteutuu ylösnousemuksen kautta (2Ko 1:21, 22; 1Ko 6:14).

 Ihmisen paikka Jumalan tarkoituksessa. On syytä huomata, että ihminen, joka kastetaan vedessä, astuu erikoissuhteeseen Jehovan palvelijana tekemään Hänen tahtonsa. Tuo yksilö ei itse päätä, mikä Jumalan tahto on hänen suhteensa, vaan Jumala päättää, miten hän käyttää tuota ihmistä ja miten hän sijoittaa hänet tarkoituksiinsa. Esimerkiksi menneisyydessä koko Israelin kansakunta oli erikoissuhteessa Jumalaan, he olivat Jehovan omaisuutta (2Mo 19:5). Kuitenkin ainoastaan Leevin heimo valittiin palvelemaan pyhäkössä, ja tästä heimosta vain Aaronin suku muodosti papiston (4Mo 1:48–51; 2Mo 28:1; 40:13–15). Jehova Jumala asetti kuninkuuden yksinomaan Daavidin sukuhaaralle (2Sa 7:15, 16).

Samalla tavoin niistä, jotka kastetaan kristityiksi, tulee Jumalan omaisuutta, hänen orjiaan, ja hän käyttää heitä niin kuin hän näkee sopivaksi (1Ko 6:20). Ilmestyskirjassa on kerrottu esimerkki siitä, miten Jumala ohjaa tällaisia asioita. Siinä mainitaan tarkka määrä ihmisiä, jotka on lopulta ’sinetöity’, nimittäin 144000 (Il 7:4–8). Jo ennen tuota lopullista hyväksymistä Jumalan pyhä henki toimii sinettinä, joka antaa noille sinetöidyille ennakkovakuuden heidän perinnöstään, taivaallisesta perinnöstä (Ef 1:13, 14; 2Ko 5:1–5). Lisäksi niille, joilla on tuo toivo, kerrotaan: ”Jumala on asettanut jäsenet [Kristuksen] ruumiiseen, kunkin niistä, niin kuin hän on tahtonut.” (1Ko 12:18, 27.)

Jeesus kiinnitti huomiota toiseen ryhmään sanoessaan: ”Minulla on muita lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta; nekin minun täytyy tuoda, ja ne kuuntelevat minun ääntäni, ja niistä tulee yksi lauma, yksi paimen.” (Joh 10:16.) Nämä eivät kuulu ”pieneen laumaan” (Lu 12:32), mutta heidänkin täytyy lähestyä Jehovaa Jeesuksen Kristuksen kautta ja käydä vesikasteella.

Apostoli Johannekselle annettu näky, joka on merkitty muistiin Ilmestyskirjaan, on sopusoinnussa tämän kanssa, sillä kun Johannekselle on näytetty 144000 ”sinetöityä”, hänen silmänsä suunnataan ”suureen joukkoon, jota kukaan ei kyennyt laskemaan”. Heidän osoitetaan ’pesseen pitkät vaatteensa ja valkaisseen ne Karitsan veressä’, mikä tarkoittaa uskoa Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Karitsan, lunastusuhriin. (Il 7:9, 14.) Heihin kiinnitetään siksi suotuisaa huomiota, ja he seisovat Jumalan ”valtaistuimen edessä”, mutta he eivät kuulu niihin 144000:een, jotka Jumala valitsee ’sinetöitäviksi’. Näyssä kerrotaan edelleen, että tämä ”suuri joukko” palvelee Jumalaa yötä päivää ja että hän suojelee heitä ja huolehtii heistä (Il 7:15–17).

Tulella kastaminen. Kun monet fariseukset ja saddukeukset tulivat Johannes Kastajan luo, hän nimitti heitä ”kyykäärmeiden jälkeläisiksi”. Hän puhui jälkeensä Tulevasta ja sanoi: ”Hän kastaa teidät pyhällä hengellä ja tulella.” (Mt 3:7, 11; Lu 3:16.) Tulella kastaminen ei merkitse samaa kuin pyhällä hengellä kastaminen. Tulella kastaminen ei voi merkitä – vaikka jotkut niin väittävätkin – helluntaina nähtyjä tulisia kieliä, sillä opetuslapsia ei upotettu tuleen (Ap 2:3). Johannes kertoi kuulijoilleen, että tulisi tapahtumaan jakaminen: vehnä koottaisiin, minkä jälkeen akanat poltettaisiin tulella, jota ei voi sammuttaa (Mt 3:12). Hän osoitti, ettei tuli olisi siunaus eikä palkinto, vaan johtuisi siitä, että ’puu ei tuottanut hyvää hedelmää’ (Mt 3:10; Lu 3:9).

Jeesus käytti tulta tuhon vertauskuvana ennustaessaan, että pahojen teloittaminen tapahtuisi hänen läsnäolonsa aikana. Hän sanoi: ”Sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja rikkiä taivaasta, ja se tuhosi heidät kaikki. Samalla tavoin on sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy.” (Lu 17:29, 30; Mt 13:49, 50.) Muita kohtia, joissa tuli ei edusta pelastavaa voimaa vaan tuhovoimaa, ovat 2. Tessalonikalaiskirjeen 1:8, Juudaan 7 ja 2. Pietarin kirjeen 3:7, 10.