Suomalainen sana ”kerjätä” voi tarkoittaa pelkästään jatkuvaa pyytämistä, mutta tässä artikkelissa käsitellään pääasiassa kerjäämistä tapana anoa julkisesti almuja.

Patriarkaalinen järjestelmä, jonka Raamattu osoittaa olleen voimassa ennen Nooan päivien maailmanlaajuista vedenpaisumusta ja sen jälkeen, epäilemättä esti suurelta osin sellaisten tilanteiden syntymisen, joissa ihminen olisi ollut aivan yksin, äärimmäisessä ahdingossa ja riippuvainen julkisesta hyväntekeväisyydestä, ja näin ollen se esti köyhälistön muodostumisen. Näyttää siltä, että jo ammoisista ajoista alkaen on osoitettu varsin auliisti vieraanvaraisuutta muukalaisia ja matkalaisia kohtaan; ainakin tällainen vieraanvaraisuus ilmenee Raamatun kertomuksista, ja siitä mainitaan vain harvoja poikkeuksia (1Mo 19:1–3; 2Mo 2:18–20; Tu 19:15–21). Kaupunkien syntyminen heikensi patriarkaalista järjestelmää, ja mahdollisesti tämä sekä joidenkuiden itsekäs taipumus käyttää toisten vieraanvaraisuutta tai hyväntekeväisyyttä asiattomasti hyväkseen johtivat siihen, että jotkut ihmiset alkoivat kerjätä.

Kerjäämisellä on itämailla ilmeisesti ikivanhat perinteet. Siksi on sitäkin merkittävämpää, ettei Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ole ainoatakaan mainintaa siitä, että Israelissa olisi esiintynyt minkäänlaista kerjäämistä tai että se olisi ollut mikään erityinen ongelma tuon kansakunnan keskuudessa koko sen muodostamisen ja Babylonin pakkosiirtolaisuuden välisenä aikana. Lähtiessään Egyptistä ja tuon maan orjuudesta israelilaiset ’pyysivät [eräs hepr. verbin ša·ʼalʹ muoto] egyptiläisiltä hopeaesineitä ja kultaesineitä sekä päällysvaippoja, ja he ottivat saalista egyptiläisiltä’ (2Mo 12:35, 36). Tämä oli kuitenkin sopusoinnussa Jumalan käskyn ja profetian kanssa, ja sitä pidettiin ilmeisesti oikeudenmukaisena korvauksena heidän pitkistä orjatyövuosistaan ja siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota he olivat kärsineet egyptiläisten  käsissä (2Mo 3:21, 22; vrt. 5Mo 15:12–15). Se ei asettanut kerjäämisen mallia.

Mooseksen laissa oli tehokkaita säädöksiä köyhien hyväksi, ja jos niitä noudatettiin, ei kerjäämiseen ollut mitään syytä (3Mo 19:9, 10; 5Mo 15:7–10; 24:19–21; ks. ARMONLAHJAT). Heprealaisista kirjoituksista ilmenee luja luottamus siihen, että Jumala huolehtii niistä, jotka pitävät kiinni vanhurskaudesta, ja iäkäs Daavid huudahtikin: ”En ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen jälkeläistensä etsivän [”kerjäävän”, KR-38; eräs muoto hepr. verbistä biq·qešʹ] leipää”, vaikka noiden vanhurskaiden osoitetaan itse olleen avokätisiä anteliaisuudessaan (Ps 37:25, 26; vrt. Va 1:11:ssä ja 4:4:ssä kerrottuihin luopio-Jerusalemin kokemuksiin). Toisaalta laiskurin kuvaillaan Sananlaskujen 20:4:ssä ’kerjäävän korjuuaikana’, ja psalmissa 109:10 kerrotaan, että jumalattoman ihmisen rangaistuksen toimeenpanon vuoksi ”hänen poikansa harhailemalla harhailkoot; ja heidän täytyy kerjätä, ja heidän täytyy etsiä ruokaa autioista paikoistaan”. Kahdessa viimeksi mainitussa raamatunkohdassa sanat ”kerjää” ja ”kerjätä” on käännetty heprealaisesta sanasta ša·ʼalʹ, joka pohjimmiltaan merkitsee ’pyytää’ (2Mo 3:22; 1Ku 3:11), mutta näissä molemmissa tapauksissa viitataan siihen, että pyytäminen on aktiivista ja kenties julkista, mikä on ominaista kerjäämiselle.

Juutalaisten pakkosiirtolaisuudesta paluun (537 eaa.) ja Jeesuksen maan päälle ilmaantumisen välisenä aikana juutalaisten keskuudessa näyttää syntyneen käsitys, että almujen eli armeliaisuuslahjojen antaminen luettiin sinänsä ansioksi pelastumisen kannalta. Sen todistavat Siirakin apokryfikirjassa (3:32; joissakin käännöksissä 3:30; kirjoitettu toisen vuosisadan alkupuolella eaa.) olevat sanat, joiden mukaan ”almu pyyhkii pois synnit” (v:n 1916 suomennos). Sellainen näkemys rohkaisi epäilemättä kerjäämään. (Vertaa siihen suurieleiseen antamiseen, jonka Jeesus tuomitsi Mt 6:2:ssa.)

Vieraiden valtojen herruus rasitti Juudan väestöä ja epäilemättä häiritsi melkoisesti Mooseksen lain soveltamista perintömaaoikeuksiin ja muihin samantapaisiin järjestelyihin. Tämä sekä väärät uskonnolliset filosofiat, jotka eivät korostaneet aitoa, periaatteeseen perustuvaa lähimmäisenrakkautta (Mt 23:23; Lu 10:29–31), vaikuttivat todennäköisesti myös kerjäämisen yleistymiseen Palestiinassa. Niinpä löydämmekin Raamatun kreikkalaisista kirjoituksista muutamia mainintoja tuon maan kerjäläisistä.

Jeesuksen ja apostolien aikana eläneiden kerjäläisten joukossa oli sokeita, rampoja ja muulla tavoin sairaita. Joidenkuiden sokeus johtui ehkä silmätulehduksesta (vieläkin yleinen silmäsairaus Lähi-idässä). (Mr 10:46–49; Lu 16:20, 22; 18:35–43; Joh 9:1–8; Ap 3:2–10.) Nykyajan kerjäläisten tavoin he asettuivat usein valtaväylien varrelle tai lähelle paikkoja, joissa oli tavallisesti paljon väkeä, kuten temppelin luo. Siitä huolimatta että almujen antamista pidettiin tärkeänä, kerjäläisiä halveksittiin, ja siksi Jeesuksen vertauksen taloudenhoitaja sanoi: ”Kerjätä häpeän.” (Lu 16:3.)

Kerjäämisestä käytetään kreikan kielessä kahta verbiä, jotka ovat sukua sanalle ai·teʹō ’pyytää’ (Mt 7:7).

Kreikkalainen sana ptō·khosʹ, jota Luukas (16:20, 22) käytti, kun hän kirjoitti Jeesuksen sanoneen Lasarusta kerjäläiseksi, tarkoittaa ihmistä, joka kyyristelee ja nöyristelee, ja se viittaa erittäin köyhiin, puutteenalaisiin tai kerjäläisiin. Tätä samaa sanaa käytetään Matteuksen 5:3:ssa niistä, jotka ovat ”tietoisia hengellisestä tarpeestaan” (”hengen kerjäläisistä”, Rbi8, alav.; ”hengessään köyhistä”, KR-92). Ptō·khosʹ-sanan käytöstä tässä raamatunkohdassa sanotaan M. R. Vincentin teoksessa Word Studies in the New Testament (1957, I osa, s. 36), että ”se on tässä hyvin havainnollinen ja sopiva ilmaisemaan äärimmäistä hengellistä hätää, josta tietoisena oleminen edeltää pääsyä Jumalan valtakuntaan ja jota ei voi lievittää omin ponnistuksin, vaan ainoastaan Jumalan vapaasti saatavalla armolla”.

Paavali käyttää tätä samaa sanaa Galatalaiskirjeen 4:9:ssä ilmaistessaan huolensa niistä, jotka kääntyivät jälleen aiemmin harjoittamiensa ”heikkojen ja vaivaisten [ptō·khaʹ] alkeisasioiden puoleen”. Sellaiset asiat olivat ”vaivaisia” verrattuina Kristuksen Jeesuksen kautta saataviin hengellisiin rikkauksiin.

Vaikka Jeesus ja hänen apostolinsa osoittivat huomaavaisuutta kerjäläisiä kohtaan, he eivät  rohkaisseet kerjäämään; vaikka he ottivat kiitollisina vastaan heille osoitetun vieraanvaraisuuden, he eivät kerjänneet. Jeesus sanoi niille, jotka seurasivat häntä vain saadakseen leipää, ettei heidän tulisi olla huolissaan ’siitä ruoasta, joka katoaa, vaan siitä ruoasta, joka pysyy ikuiseen elämään’ (Joh 6:26, 27). Pietari sanoi rammalle kerjäläiselle temppelissä: ”Hopeaa ja kultaa en omista, mutta minä annan sinulle sitä, mitä minulla on”, ja hän käytti hengellisiä lahjojaan parantaakseen miehen (Ap 3:6). Vaikka apostolit olivat toisinaan nälkäisiä, kodittomia ja niukoissa pukimissa, he uurastivat ’tehden työtä omin käsin yötä päivää, jotteivät olisi taakkana muille’ (1Ko 4:11, 12; 1Te 2:9). Kristittyjen periaate oli: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköön hän syökökään.” (2Te 3:10–12.)