Sihteeri tai Raamatun kirjoitusten jäljentäjä; myöhemmin Mooseksen lain tuntija. Heprealainen sana so·ferʹ, joka tulee ’laskemista’ merkitsevästä juuresta, on käännetty vastineilla ”sihteeri”, ”kirjuri” ja ”jäljentäjä”, ja kreikkalainen sana gram·ma·teusʹ on käännetty ilmauksilla ”kirjanoppinut” ja ”julkinen opettaja”. Ilmaus tarkoittaa oppinutta ihmistä. Sebulonin heimossa oli sellaisia, jotka käyttivät ”kirjurin varusteita” laskiessaan ja kirjatessaan joukkoja (Tu 5:14; vrt. 2Ku 25:19; 2Ai 26:11). Jotkut kirjurit eli sihteerit toimivat temppelin yhteydessä (2Ai 34:9, 13). Kuningas Joasin sihteeri laski ylimmäisen papin kanssa lahjoitetut rahat, ja he antoivat ne sitten niille, jotka maksoivat temppeliä korjaavien työntekijöiden palkat (2Ku 12:10–12). Baruk kirjoitti profeetta Jeremian sanelusta (Jer 36:32). Persian kuninkaan Ahasveroksen sihteerit toimivat Hamanin johdolla kirjoittaessaan juutalaisten tuhoamiseen tähtäävän säädöksen ja Mordokain johdolla, kun lähetettiin sen vastasäädös (Est 3:12; 8:9).

Egyptiläinen kirjuri oli tavallisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mutta älykäs mies. Hän oli saanut hyvän koulutuksen. Hänen varusteisiinsa kuuluivat paletti, jossa oli kuoppia erivärisiä musteita varten, vesikannu ja ruokokynäkotelo. Hän tunsi käytössä olevat oikeudelliset ja liikeasioita koskevat lomakkeet. Hän sai näiden lomakkeiden täyttämisestä, sanelun kirjoittamisesta yms. palkkion.

Babylonissa kirjurin ammatti oli hyvin arvostettu. Hänen palveluksensa olivat lähes korvaamattomia, koska laki vaati, että liiketoimista laadittiin kirjallinen asiakirja, jonka sopimusosapuolet ja todistajat allekirjoittivat. Sihteeri istui yleensä lähellä kaupungin porttia, missä useimmat liiketoimet tehtiin, mukanaan piirtimensä ja savikimpale ja valmiina myymään palveluksiaan niitä tarvitseville. Kirjurit kirjasivat liiketoimia, kirjoittivat kirjeitä, valmistivat asiakirjoja, huolehtivat temppelin arkistosta ja tekivät muita kirjallisia töitä.

Heprealaiset kirjurit toimivat julkisina notaareina, laativat avioeroasiakirjoja ja merkitsivät muistiin muita toimenpiteitä. Ainakaan myöhemmin heillä ei ollut kiinteää palkkiota, joten heidän kanssaan voitiin neuvotella siitä etukäteen. Tavallisesti palkkion maksoi toimituksen toinen osapuoli mutta joskus maksu jaettiin kummankin osapuolen kesken. Hesekiel näki näyssään miehen, jolla oli sihteerin mustesarvi, tekevän merkitsemistyötä (Hes 9:3, 4).

Raamatun jäljentäjät. Pappi Esran päivinä kirjurit (sō·ferimʹ ’soferit’) alkoivat ensimmäisen kerran tulla tunnetuksi omana ryhmänään. He olivat työssään hyvin huolellisia Raamatun heprealaisten kirjoitusten jäljentäjiä, jotka kammosivat virheitä. Ajan myötä heistä tuli aivan äärimmäisen huolellisia, ja he menivät jopa niin pitkälle, että laskivat paitsi jäljentämänsä sanat myös kirjaimet. Vielä satoja vuosia Kristuksen maan päällä olon jälkeenkin  hepreaa kirjoitettiin pelkästään konsonantein, joten yhdenkin kirjaimen jättäminen pois tai lisääminen olisi usein muuttanut sanan kokonaan toiseksi. Jos he huomasivat pienenkin virheen, jos yksikin kirjain oli kirjoitettu väärin, koko tuo kirjakäärön jakso hylättiin eikä sitä saanut käyttää synagogassa. Jakso leikattiin irti ja sen tilalle pantiin uusi, virheetön osuus. Jokainen sana luettiin ääneen ennen kirjoittamista. Yhdenkin sanan kirjoittamista muistista pidettiin törkeänä syntinä. Tavoissa mentiin vähitellen järjettömyyksiin. Kerrotaan, että uskonnolliset kirjurit rukoilivat ja pyyhkivät kynänsä, ennen kuin he kirjoittivat sanat ʼElo·himʹ (Jumala) tai ʼAdo·najʹ (Suvereeni Herra).

Huolimatta tästä äärimmäisestä huolellisuudesta, jolla pyrittiin välttämään tahattomia virheitä, soferit alkoivat kuitenkin ajan myötä ottaa vapauksia tekstin suhteen ja tehdä siihen muutoksia. Soferit muuttivat 134 kohdassa alkuperäisen hepreankielisen tekstin sisältämän kirjainyhdistelmän JHWH tilalle sanan ʼAdo·najʹ. Toisissa kohdin se korvattiin sanalla ʼElo·himʹ. Soferit tekivät monet näistä muutoksista Jumalan nimeen liittyvän taikauskon vuoksi ja siksi, että he pyrkivät välttämään antropomorfismia, ts. inhimillisten ominaisuuksien siirtämistä Jumalaan (ks. JEHOVA: Taikausko kätkee nimen). Satoja vuosia Jeesuksen maan päällä olon jälkeen jäljentäjiä alettiin kutsua masoreeteiksi, ja he panivat merkille edeltäjiensä soferien tekemät muutokset sekä merkitsivät ne muistiin heprealaisen tekstin marginaaleihin tai sen loppuun. Näistä marginaalimerkinnöistä alettiin käyttää nimitystä masora. Heprealaisen tekstin 15 kohdassa soferit merkitsivät jotkin kirjaimet tai sanat erikoispisteillä (puncta extraordinaria). Näiden erikoispisteiden merkityksestä kiistellään.

Heprealaisissa standardikäsikirjoituksissa masora, ts. sivun marginaaleihin tai tekstin loppuun pienellä kirjoitetut merkinnät, sisältää joidenkin hepreankielisten kohtien vieressä seuraavan tai samantapaisen huomautuksen: ”Tämä on yksi kahdeksastatoista soferien tekemästä tekstin korjauksesta.” Nämä tekstin korjaukset tehtiin ilmeisesti siksi, että heprealaisen tekstin alkuperäiset kohdat näyttivät osoittavan kunnioituksen puutetta Jehova Jumalaa kohtaan tai halveksuntaa hänen maanpäällisiä edustajiaan kohtaan. Olipa tarkoitus kuinka hyvä tahansa, heillä ei ollut oikeutta muuttaa Jumalan sanaa tällä tavoin. Soferien tekemien muutosten luettelo on Uuden maailman käännöksen viitelaitoksen (Rbi8) liitteessä 2B.

Kirjanoppineet, Lain opettajat. Aluksi kirjureina toimivat papit (Esr 7:1–6). Sitä, että jokainen juutalainen tarvitsi tietoa Laista, tähdennettiin kuitenkin voimakkaasti. Sen vuoksi niitä, jotka opiskelivat ja hankkivat paljon tietoa, kunnioitettiin, ja nämä oppineet, joista monet eivät olleet pappeja, muodostivat lopulta oman ryhmänsä. Siihen aikaan, kun Jeesus tuli maan päälle, heistä käytettiinkin nimitystä ”kirjanoppineet”, joka tarkoitti Mooseksen lakiin perehtyneitä miehiä. He ottivat Lain systemaattisen tutkimisen ja sen selittämisen ammatikseen. He kuuluivat ilmeisesti lainopettajiin, lainoppineisiin (Lu 5:17; 11:45). Yleensä heidät yhdistettiin fariseusten lahkoon, sillä tuo ryhmä antoi arvoa kirjanoppineiden tulkinnoille eli ”perinteille”, joista oli ajan mittaan kehkeytynyt hämmentävä yksityiskohtaisten ja teknisten säännösten labyrintti. Ilmaus ’fariseusten kirjanoppineet’ esiintyy useita kertoja Raamatussa (Mr 2:16; Lu 5:30; Ap 23:9). Tämä saattaa merkitä sitä, että jotkut kirjanoppineet olivat saddukeuksia, jotka uskoivat ainoastaan kirjoitettuun Lakiin. Fariseusten kirjanoppineet puolustivat kiihkeästi Lakia, mutta pitivät sen lisäksi yllä ajan myötä syntyneitä perinteitä, ja he hallitsivat ihmisten ajattelua jopa voimakkaammin kuin papit. Enimmäkseen kirjanoppineet olivat Jerusalemissa, mutta heitä oli myös kaikkialla muualla Palestiinassa ja muissakin maissa diasporajuutalaisten keskuudessa (Mt 15:1; Mr 3:22; vrt. Lu 5:17).

Ihmiset kunnioittivat kirjanoppineita, ja heitä kutsuttiin ”rabbeiksi” (kreik. rhab·beiʹ ’suureni, ylhäiseni’; hepr. sanasta rav, joka merkitsee ’moni’, ’suuri’; kunnioitusta osoittava arvonimi, jolla opettajia puhuteltiin). Ilmausta käytetään Raamatussa useita kertoja Kristuksesta. Johanneksen 1:38:ssa sen selitetään tarkoittavan ’Opettajaa’. Jeesus oli itse asiassa opetuslastensa opettaja, mutta hän kielsi heitä Matteuksen 23:8:ssa tavoittelemasta tuota nimitystä tai käyttämästä sitä itsestään arvonimenä, niin kuin kirjanoppineet tekivät (Mt  23:2, 6, 7). Jeesus tuomitsi juutalaisten kirjanoppineet ja fariseukset voimakkaasti, koska he olivat tehneet lisäyksiä Mooseksen lakiin ja luoneet porsaanreikiä, joiden avulla Lakia voitiin kiertää, ja hän sanoikin heille: ”Te olette tehneet Jumalan sanan pätemättömäksi perinteenne takia.” Hän mainitsi seuraavan tilanteen: he sallivat ihmisen, jonka olisi pitänyt auttaa isäänsä tai äitiään, päästä siitä sillä verukkeella, että se omaisuus, joka hänellä oli ja jolla hän olisi voinut auttaa vanhempiaan, oli Jumalalle omistettu lahja (Mt 15:1–9; Mr 7:10–13; ks. KORBAN).

Jeesus julisti, että kirjanoppineet olivat fariseusten tavoin lisänneet Lakiin monia asioita ja tehneet sen noudattamisen ihmisille raskaaksi, painavaksi taakaksi. Lisäksi heillä ei luokkana ollut aitoa rakkautta ihmisiä kohtaan eivätkä he halunneet auttaa heitä vaan olivat haluttomia edes sormellaan keventämään ihmisten taakkoja. He rakastivat ihmisten suosionosoituksia ja komealta kalskahtavia arvonimiä. Heidän uskontonsa oli kulissi, rituaali, ja he olivat ulkokultaisia. Jeesus osoitti, miten vaikeaksi heidän asenteensa ja tapansa olivat tehneet sen, että he pääsisivät Jumalan suosioon, sanoessaan heille: ”Käärmeet, kyykäärmeiden jälkeläiset, kuinka te pakenisitte Gehennan tuomiota?” (Mt 23:1–33.) Kirjanoppineilla oli raskas vastuu, sillä he tunsivat Lain. He ottivat kuitenkin pois tiedon avaimen. He eivät tyytyneet vain siihen, että kieltäytyivät tunnustamasta Jeesusta, josta heidän Raamatun kirjoitusten jäljennöksensä todistivat, vaan he tekivät itsensä entistä moitittavammiksi taistelemalla kiihkeästi estääkseen ketään muutakaan tunnustamasta Jeesusta ja kuuntelemasta häntä. (Lu 11:52; Mt 23:13; Joh 5:39; 1Te 2:14–16.)

Virassaan kirjanoppineet eivät olleet ”rabbeina” vastuussa ainoastaan Lain teoreettisesta kehittelystä ja Lain opettamisesta, vaan heillä oli myös tuomiovaltaa, he lausuivat tuomioita tuomioistuimissa. Juutalaisten ylimpään tuomioistuimeen, sanhedriniin, kuului kirjanoppineita (Mt 26:57; Mr 15:1). Heidän ei ollut määrä saada tuominnastaan palkkaa, koska Laki kielsi lahjat tai lahjukset. Joillakuilla rabbeilla on saattanut olla perittyä varallisuutta; lähes kaikki harjoittivat jotain ammattia, josta he olivat ylpeitä, koska he pystyivät siten elättämään itsensä rabbin virkansa ohessa. Vaikka he eivät voineet varsinaisesti saada mitään työstään tuomareina, he ehkä odottivat palkkaa ja saivatkin sitä Lain opettamisesta. Näin voidaan päätellä siitä, mitä Jeesus sanoi varoittaessaan ihmisiä kirjanoppineiden ahneudesta ja puhuessaan palkkalaisesta, joka ei välittänyt lampaista (Mr 12:37–40; Joh 10:12, 13). Pietari varoitti kristittyjä paimenia käyttämästä asemaansa voiton hankkimiseen (1Pi 5:2, 3).

Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten jäljentäjät. Kirjeessään kolossalaisille apostoli Paavali käskee, että tuo kirje luettaisiin laodikealaisten seurakunnalle ja että kolossalaiset vuorostaan lukisivat Laodikeaan kirjoitetun kirjeen (Kol 4:16). Epäilemättä kaikki seurakunnat halusivat lukea kaikki kirjeet, jotka apostolit ja muut kristillisen hallintoelimen jäsenet lähettivät seurakunnille, ja siksi niitä jäljennettiin, jotta niitä voitaisiin myöhemmin lukea uudelleen ja jotta ne leviäisivät laajemmalle. Paavalin kirjeiden (alkuperäisten kirjeiden kopioiden) vanhat kokoelmat todistavat, että niitä jäljennettiin ja julkistettiin huomattavassa määrin.

Raamatunkääntäjä Hieronymus, joka eli 300-luvulla, ja Origenes, joka toimi 200-luvulla, sanovat, että Matteus kirjoitti evankeliuminsa hepreaksi. Se oli osoitettu pääasiassa juutalaisille. Diasporajuutalaisten keskuudessa oli kuitenkin monia hellenistijuutalaisia, joten Matteus ehkä itse myöhemmin käänsi evankeliuminsa kreikaksi. Markus kirjoitti evankeliuminsa ensisijaisesti ei-juutalaisille lukijoille, mikä ilmenee siitä, että hän selitti juutalaisten tapoja ja opetuksia, käänsi joitakin ilmauksia, joita roomalaiset lukijat eivät olisi ymmärtäneet, ja esitti muitakin selityksiä. Sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumit oli tarkoitettu levitettäväksi laajalti, ja niistä tehtiin sen vuoksi pakostakin monia jäljennöksiä jaettavaksi.

Kristityt jäljentäjät eivät useinkaan olleet ammattimiehiä, mutta koska he kunnioittivat ja arvostivat suuresti henkeytettyjen Kreikkalaisten kirjoitusten arvoa, he jäljensivät niitä huolellisesti. Tyypillinen esimerkki näiden varhaiskristillisten jäljentäjien työstä on kaikkein vanhin olemassa oleva Raamatun  kreikkalaisten kirjoitusten katkelma, Papyrus Rylands Greek 457. Siihen on kirjoitettu molemmille puolille, siinä on vain satakunta kreikkalaista kirjainta, ja se on ajoitettu peräti 100-luvun alkupuoliskolle (kuva, 1. osa, s. 323). Vaikka kirjoitus vaikuttaakin epäviralliselta eikä siitä olekaan yritetty tehdä hienoa, työ on huolellista. On kiinnostavaa, että tämä katkelma on peräisin koodeksista, joka erittäin todennäköisesti sisälsi koko Johanneksen evankeliumin eli noin 66 lehteä, kaikkiaan noin 132 sivua.

Laajemman todistuksen, mutta myöhemmältä ajalta, antavat Chester Beattyn nimellä tunnetut Raamattu-papyrukset. Niissä on osia 11 kreikkalaisesta koodeksista, jotka on valmistettu 100–300-luvuilla. Ne sisältävät osia 9 heprealaisesta ja 15 kreikkalaisesta raamatunkirjasta. Ne edustavat käsikirjoituksia varsin hyvin, sillä niissä on käytetty erilaisia kirjoitustyylejä. Erään koodeksin sanotaan olevan ”hyvän ammattikirjurin työtä”. Eräästä toisesta sanotaan: ”Kirjoitus on varsin virheetöntä, ja vaikka siitä ei olekaan pyritty tekemään kaunokirjoitusta, se on pätevän kirjurin työtä.” Ja vielä yhdestä: ”Jälki on karkeaa, mutta yleensä virheetöntä.” (Frederic Kenyon, The Chester Beatty Biblical Papyri: Descriptions and Texts of Twelve Manuscripts on Papyrus of the Greek Bible, Lontoo 1933, Fasciculus I, General Introduction, s. 14; 1933, Fasciculus II, The Gospels and Acts, Text, s. ix; 1936, Fasciculus III, Revelation, Preface.)

Näitä piirteitä tärkeämpi on kuitenkin itse käsikirjoitusten sisältö. Ne tukevat pääosin niitä 300-luvun pergamenttikäsikirjoituksia, joista käytetään nimitystä ”neutraalit” ja joita tekstintutkijat Westcott ja Hort arvostivat erittäin suuresti; niihin kuuluvat mm. Codex Vaticanus ja Codex Sinaiticus. Ne eivät myöskään sisällä mitään niiden pergamenttikäsikirjoitusten silmiinpistävistä lisäyksistä, joita nimitetään – ehkä virheellisesti – ”läntisiksi”.

Varsinkin 300-luvulta ja sitä myöhemmältä ajalta peräisin olevia käsikirjoituksia on olemassa tuhansia. Tutkijat, jotka ovat huolellisesti perehtyneet näihin käsikirjoituksiin ja vertailleet niitä, ovat havainneet, että niiden jäljentäjät olivat erittäin huolellisia. Jotkut noista tutkijoista ovat näiden vertailujen perusteella tehneet tekstiin tarkistuksia. Nämä tarkistetut tekstit ovat olleet nykykielisten käännösten pohjateksteinä. Tutkijat Westcott ja Hort sanoivat, että ”niiden muunnelmien määrä, joita voidaan yleensäkään sanoa olennaisiksi, on vain pieni murto-osa kaikista muista muunnelmista, ja ne voivat tuskin muodostaa enempää kuin tuhannesosan koko tekstistä” (The New Testament in the Original Greek, Graz 1974, II osa, s. 2). Sir Frederic Kenyon totesi Chester Beatty -papyruksista: ”Ensimmäinen ja tärkein, tyydyttävä johtopäätös, joka voidaan tehdä niiden tutkimisesta, on se, että ne vahvistavat olemassa olevien tekstien olennaisen luotettavuuden. Mitään huomattavaa tai perustavaa muunnosta ei ole ilmennyt Vanhassa eikä Uudessa testamentissa. Mitään tärkeitä kohtia ei puutu eikä ole lisätty, ei ole myöskään muunnelmia, jotka vaikuttaisivat tärkeisiin tosiasioihin tai oppeihin. Tekstimuunnelmat koskevat toisarvoisia seikkoja, kuten sanajärjestystä tai nimenomaisten sanojen käyttöä.” (Fasciculus I, General Introduction, s. 15.)

Varhaisimpien jäljentäjien töitä on nykyään useistakin syistä kovin vähän jäljellä. Monet heidän Raamatun kirjoituksista tekemänsä jäljennökset tuhoutuivat sinä aikana, jolloin Rooma vainosi kristittyjä. Osa kului käytössä. Joillakin paikkakunnilla oli kuuma ja kostea ilmasto, joka myös hävitti jäljennöksiä nopeasti. Lisäksi vanhojen papyrusjäljennösten säilyttäminen näytti tarpeettomalta sen jälkeen, kun 300-luvun ammattikirjurit korvasivat papyruskäsikirjoitukset pergamenttijäljennöksillä.

Jäljentäjien käyttämä muste oli noen ja arabikumin seosta, jota säilytettiin palana ja joka sekoitettiin veteen, kun sitä alettiin käyttää. Kynänä oli ruoko. Kun vesi pehmensi sen kärjen, se muistutti sivellintä. Kirjoitus tehtiin nahalle tai papyrukselle, joka käärittiin rullalle; myöhemmin alettiin käyttää koodeksimuotoa: teksti kirjoitettiin arkeille, ja jos ne sidottiin yhteen, niihin liitettiin usein puukannet.