Kaikkeuden Suvereenina Jehova Jumalalla on oikeus säätää, että hänen palvelijoittensa tulisi kokoontua, ja myös määrätä kokoontumisen aika ja paikka. Hän tekee sen heidän hyödykseen. Jumalan muinaisen kansan kokousten tarkoitus vaihteli. Ne edistivät kuitenkin varmasti ykseyttä, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli tilaisuus kuulla samat asiat samaan aikaan. Noista kokouksista oli paljon  hengellistä hyötyä, ja ne olivat usein hyvin iloisia tilaisuuksia.

Heprealaiset ja kreikkalaiset sanat. Raamatussa käytetään kokouksesta useita heprealaisia ja kreikkalaisia sanoja. Yksi heprealaisessa tekstissä yleinen sana on ʽe·dahʹ. Se tulee juuresta ja·ʽadʹ ’sopia jostakin, määrätä’, ja niin ollen se tarkoittaa ryhmää, joka on kokoontunut sopimuksen mukaan (vrt. ”määrännyt” 2Sa 20:5:ssä ja Jer 47:7:ssä). Sana ʽe·dahʹ tarkoittaa usein Israelin yhteisöä, ja sitä käytetään ilmauksissa: ”kansankokous” (3Mo 8:4, 5; Tu 21:10), ’Israelin kansankokous’ (2Mo 12:3; 4Mo 32:4; 1Ku 8:5) ja ”Jehovan kansankokous” (4Mo 27:17).

Heprealainen sana mō·ʽedʹ tulee samasta juuresta kuin ʽe·dahʹ, ja se merkitsee ’määräaikaa’ tai ’sovittua paikkaa’ (1Sa 13:8; 20:35). Sitä käytetään Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa 223 kertaa, esimerkiksi sanassa ”kohtaamisteltta” (2Mo 27:21). Sanaa mō·ʽedʹ käytetään juhla-ajoista (3Mo 23:2, 4, 37, 44); Jesajan 33:20:ssä Siionia sanotaan ”juhla-aikojemme kaupungiksi”.

Heprean miq·raʼʹ ’kokous’ tulee verbijuuresta qa·raʼʹ ’kutsua’. Se esiintyy Jesajan 4:5:ssä, jossa mainitaan Siioninvuoren ”kokouspaikka”. Tätä sanaa käytetään myös usein ilmauksessa ”pyhä kokous” (2Mo 12:16; 3Mo 23:2, 3). Tuollaisen pyhän kokouksen aikana ei saanut tehdä mitään maallista työtä. (Ks. PYHÄ KOKOUS.)

Yksi heprealainen sana, jota käytetään kokouksista, on qa·halʹ, ja se on sukua verbille, joka tarkoittaa ’kutsua koolle, koota, kokoontua’ (2Mo 35:1; 3Mo 8:4). Sitä käytetään usein seurakunnasta järjestäytyneenä joukkona. Joskus sanaa qa·halʹ (seurakunta) käytetään sanan ʽe·dahʹ (kansankokous) yhteydessä (3Mo 4:13; 4Mo 20:8, 10). Molempien sanojen muotoja käytetään ilmauksessa ”Israelin kansankokouksen – – seurakunta [hepr. qehalʹ ʽadat-Jis·ra·ʼelʹ]” (2Mo 12:6).

Heprean sana ʽatsa·rahʹ on käännetty vastineella ”juhlakokous”. Tätä sanaa käytetään puhuttaessa lehtimajanjuhlasta ja pesahista. (3Mo 23:36; 5Mo 16:8.)

Erilaisista yksityiskokouksista käytetään heprealaista sanaa sōd ’luottamuksellinen puhe, läheinen suhde’ (Ps 83:3; Job 29:4). Se on käännetty sanalla ”lähipiiri” psalmissa 89:7, jossa sanotaan: ”Jumalalle tulee osoittaa kunnioittavaa pelkoa pyhien lähipiirissä; hän on suuri ja pelkoa herättävä yli kaikkien, jotka ovat hänen ympärillään.”

Septuagintassa käytetään yleensä kreikkalaista sanaa ek·klē·siʹa (sanoista ek ’ulos, -sta, -stä’ ja klēʹsis ’kutsuminen’) heprealaisen sanan qa·halʹ (seurakunta) vastineena ja joskus myös sanan ʽe·dahʹ (kansankokous) vastineena, joskin jälkimmäisen vastineena käytetään myös kreikan sanaa sy·na·gō·gēʹ (’yhteen tuominen’; sanoista syn ’yhteen’ ja aʹgō ’tuoda’). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa sana ek·klē·siʹa käännetään yleensä ”seurakunnaksi”. Apostolien tekojen 7:38:ssa sitä käytetään Israelin seurakunnasta. Kreikkalainen sana sy·na·gō·gēʹ esiintyy Apostolien tekojen 13:43:ssa (”synagogan kokous”) ja Jaakobin 2:2:ssa (”kokous”). Kreikan sana pa·nēʹgy·ris (sanoista pan ’kaikki’ ja a·go·raʹ, joka tarkoittaa kaikenlaisia kokouksia) käännetään Heprealaiskirjeen 12:23:ssa vastineella ”yleiskokous” (UM, KJ, AS).

Raamatussa puhutaan paljon hengellisesti rakentavista kokouksista, mutta siinä mainitaan myös luonteeltaan pahoja ja epävanhurskaita kokoontumisia. Kapinallisen Korahin kannattajia sanotaan ”koko hänen kansankokouksekseen” (4Mo 16:5). Daavid sanoi rukoillessaan Jehovaa: ”Tyrannimaisten kokoontunut joukko on tavoitellut sieluani.” (Ps 86:14.) Lisäksi kun hopeaseppä Demetrios lietsoi vastustusta Paavalia kohtaan Efesoksessa ja väkijoukko kokoontui, ”jotkut huusivatkin yhtä ja toiset toista, sillä kokous oli sekasorron vallassa, eikä suurin osa heistä tiennyt, minkä tähden he olivat tulleet koolle” (Ap 19:24–29, 32).

On syytä panna merkille, että Jehovan kansan kokoontuessa vallitsi järjestys. Noissa kokouksissa käytiin ahkerasti ja niissä hyödyttiin hengellisesti ja usein iloittiin suuresti.

Jumalan tahdon mukaisesti Mooses ja Aaron kokosivat kaikki Israelin vanhimmat Egyptissä. Sitten kerrottiin Jehovan sanat, tehtiin tunnusmerkkejä ja kansa uskoi. (2Mo 4:27–31.) Sen jälkeen israelilaiset kokoontuivat Jumalan käskystä Siinainvuoren (Horebin) juurelle, jossa he kokivat sykähdyttävän näytelmän ja saivat todistaa Lain antamisen (2Mo 19:10–19; 5Mo 4:9, 10).

 Kun israelilaiset olivat erämaassa, Jehova neuvoi Moosesta tekemään kaksi hopeatrumpettia, joihin piti puhaltaa merkiksi kansankokouksen koolle kutsumisesta ja leirin purkamisesta. Jos niihin molempiin puhallettiin, koko kansankokous tuli Mooseksen luo sopimuksensa mukaan; jos vain toiseen puhallettiin, ainoastaan johtomiehet tulivat koolle. Erämaassa kokouspaikaksi oli määrätty ”kohtaamisteltan sisäänkäynti”. (4Mo 10:1–4; 2Mo 29:42.) Myöhemmin Jehova tahtoi, että israelilaiset kokoontuivat säännöllisesti Jerusalemin temppeliin kolmeen suureen vuotuiseen juhlaan (2Mo 34:23, 24; 2Ai 6:4–6).

Edustajien kokoukset. Toisinaan ”kansankokouksen johtomiehet” (2Mo 16:22; 4Mo 4:34; 31:13; 32:2; Jos 9:15, 18; 22:30) tai ”vanhimmat” (2Mo 12:21; 17:5; 24:1) edustivat Israelin kansaa kokouksissa. Oikeusasioiden käsittelemistä varten joukko ihmisiä saattoi kokoontua kaupungin porttiin. Kokoontuivatpa he sinne tai jonnekin muualle, he kaikki eivät demokraattisesti äänestäneet harkittavana olevasta asiasta. Sen sijaan toimittiin teokraattisesti, ja kunnioitetut vanhimmat punnitsivat asioita Jumalan lain valossa ja ilmoittivat sitten päätöksensä. (5Mo 16:18; 17:8–13.) Varhaiskristillistä seurakuntaa edustivat samaan tapaan sellaisissa asioissa miehet, jotka pyhä henki oli asettanut vastuuasemiin (Ap 20:28). Jos jokin Israelissa tehty vääryys vaati kuolemantuomiota, koko kansankokous saattoi panna sen täytäntöön (3Mo 24:14; 4Mo 15:32–36; 5Mo 21:18–21).

Yleiset kokoukset. Yleisiä kokouksia Israelissa olivat uskonnolliset juhlat, juhlakokoukset (2Ai 34:29, 30; Jl 2:15) tai kansallisesti merkittävät tapahtumat. Joskus juoksijat kutsuivat väen koolle. (1Sa 10:17–19; 2Ai 30:6, 13.) Viikkosapatti, ”täyden levon sapatti, pyhä kokous” (3Mo 23:3), oli aikaa, jolloin tutkisteltiin Jumalan sanaa, niin kuin tehtiin myöhemmin synagogissa, joissa ’Moosesta luettiin ääneen jokaisena sapattina’ (Ap 15:21). Oli myös uudenkuun vietto (4Mo 28:11–15), trumpetinpuhalluksen päivä (4Mo 29:1–6), vuotuinen sovituspäivä (3Mo 16), pesah (Israelin Egyptistä vapautumisen muistoksi; 2Mo 12:14) ja myöhemmin vielä purim-juhla (sen muistoksi, että juutalaiset säästyivät heitä Persian imperiumin alueella uhanneesta tuhosta; Est 9:20–24) sekä vihkimisjuhla (sen muistoksi, että temppeli vihittiin uudelleen 25. kislevkuuta 165 eaa.; Joh 10:22, 23). Lisäksi oli kolme vuotuista ”Jehovan juhla-aikaa”: happamattomien leipien juhla, viikkojuhla (myöh. helluntai) ja lehtimajanjuhla (3Mo 23). Jumala sääti näistä juhlista: ”Kolmena ajankohtana vuodessa jokaisen sinulle kuuluvan miespuolisen tulee ilmaantua tosi Herran, Jehovan, kasvojen eteen.” (2Mo 23:14–17.) Monet miehet ymmärsivät näiden juhlien suuren hengellisen arvon ja pitivät siksi huolen siitä, että koko heidän perheensä osallistui niihin (Lu 2:41–45). Mooses sanoi myös selvästi, että joka seitsemäs vuosi lehtimajanjuhlan aikaan Israelin miehet, naiset, lapset ja muukalaisasukkaat tuli koota Jehovan valitsemaan paikkaan, ”jotta he kuuntelisivat ja oppisivat, koska heidän on pelättävä Jehovaa, teidän Jumalaanne, ja pidettävä huoli siitä, että he panevat täytäntöön kaikki tämän lain sanat” (5Mo 31:10–12). Israelilaisilla oli siis mahdollisuus kokoontua varsin usein pohtimaan Jehovan sanaa ja tarkoituksia. (Ks. JUHLA.)

Saatuaan temppelin valmiiksi Salomo kokosi suuren kansankokouksen Jerusalemiin tuon suurenmoisen uskonnollisen rakennuksen vihkiäisiin. Kokous kesti useita päiviä, ja kun ihmiset lähetettiin kotiin, ”he olivat iloisia ja tunsivat sydämessään mielihyvää sen hyvyyden johdosta, jota Jehova oli osoittanut Daavidille ja Salomolle ja kansalleen Israelille”. (2Ai 5:1–7:10.)

Väkijoukot, jotka kokoontuivat temppeliin vuotuisiin juhliin, iloitsivat suuresti ja hyötyivät hengellisesti, kuten kuningas Hiskian aikana vietetyssä pesah-juhlassa, jolloin ”Jerusalemissa vallitsi suuri ilo” (2Ai 30:26). Nehemian päivinä kutsuttiin koolle kokous, joka osoittautui ”hyvin suuren ilon” tilaisuudeksi (Ne 8:17). Esra luki Jerusalemiin kokoontuneille ihmisille Mooseksen lain kirjaa, ja se tapahtui kaikkien niiden edessä, ”jotka kykenivät ymmärtämään kuulemansa”, ja he kuuntelivat tarkkaavaisesti (Ne 8:2, 3). Koko kansa iloitsi Esran ja muiden leeviläisten silloin antamista ohjeista, ”sillä he olivat ymmärtäneet ne sanat, jotka oli saatettu heidän tietoonsa” (Ne 8:12). Sen jälkeen he viettivät lehtimajanjuhlaa, ja kahdeksantena päivänä ”oli juhlakokous säännön mukaan” (Ne 8:18; 3Mo 23:33–36).

 Synagogat kokouspaikkoina. Juutalaisten ollessa Babylonin pakkosiirtolaisuudessa tai pian sen jälkeen käyttöön tulivat synagogat eli rakennukset, joissa juutalaiset kokoontuivat. Lopulta niitä perustettiin eri paikkoihin, suuriin kaupunkeihin useampiakin. Synagogat olivat pääasiassa kouluja, joissa luettiin ja opetettiin Raamattua. Lisäksi niissä rukoiltiin ja ylistettiin Jumalaa. Jeesuksen Kristuksen ja hänen opetuslastensa tapana oli mennä niihin opettamaan ja rohkaisemaan läsnäolijoita. (Mt 4:23; Lu 4:16; Ap 13:14, 15; 17:1, 2; 18:4.) Koska Raamattua luettiin säännöllisesti synagogissa, Jaakob saattoi sanoa kristittyjen hallintoelimelle, joka toimi Jerusalemissa: ”Muinaisista ajoista asti Mooseksella on ollut kaupungissa toisensa jälkeen niitä, jotka saarnaavat häntä, koska häntä luetaan ääneen synagogissa jokaisena sapattina.” (Ap 15:21.) Synagogassa suoritetun palvonnan peruspiirteet siirtyivät kristittyjen kokouspaikkoihin, joissa luettiin ja selitettiin Raamattua, rohkaistiin, rukoiltiin ja ylistettiin (1Ko 14:26–33, 40; Kol 4:16). (Ks. SYNAGOGA.)

Kristilliset kokoukset. Suuret ihmisjoukot kokoontuivat Jeesuksen Kristuksen luo eri tilaisuuksissa, ja ihmiset hyötyivät suuresti esimerkiksi vuorisaarnasta (Mt 5:1–7:29). Vaikka ne eivät olleetkaan erityisesti järjestettyjä kokouksia, ne kestivät joskus niin kauan, että kokoontuneelle väelle täytyi hankkia ruokaa, ja Jeesus ratkaisi tämän ongelman moninkertaistamalla yliluonnollisesti ruokamäärän (Mt 14:14–21; 15:29–38). Kristus kokosi usein opetuslapsensa ja antoi heille hengellistä opetusta, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen seuraajansa kokoontuivat yhteen, esimerkiksi vuoden 33 helluntaina, jolloin pyhä henki vuodatettiin koolla olleille (Ap 2:1–4).

Varhaiskristittyjen oli tapana kokoontua yhteen, yleensä pienissä ryhmissä. Joskus heidän kokouksiinsa tuli kuitenkin ”melkoinen ihmisjoukko” (Ap 11:26). Jeesuksen velipuoli Jaakob katsoi tarpeelliseksi neuvoa hengellisiä israelilaisia olemaan suosimatta rikkaita seurakunnan julkisissa kokouksissa (kreik. sy·na·gō·gēʹ) (Ja 2:1–9).

Kokoontumisen tärkeys. Sitä miten tärkeää oli käyttää täysin hyväkseen Jehovan järjestämiä kokouksia hengellisen hyödyn saamiseksi, korostettiin vuotuisen pesahin vieton yhteydessä. Miespuolinen israelilainen, joka oli puhdas eikä ollut matkoilla mutta ei silti viettänyt pesahia, piti karsia pois, surmata (4Mo 9:9–14). Kun kuningas Hiskia kutsui Juudan ja Israelin asukkaat Jerusalemiin pesahin viettoon, osa hänen sanomastaan kuului seuraavasti: ”Te Israelin pojat, palatkaa Jehovan – – luo – –. Älkää nyt jäykistäkö niskaanne niin kuin esi-isänne. Antakaa tilaa Jehovalle ja tulkaa hänen pyhäkköönsä, jonka hän on pyhittänyt ajan hämärään asti, ja palvelkaa Jehovaa, Jumalaanne, jotta hänen suuttumuksensa hehku kääntyisi teistä pois. – – Jehova, teidän Jumalanne, on suosiollinen ja armollinen, eikä hän käännä kasvojaan pois teistä, jos te palaatte hänen luokseen.” (2Ai 30:6–9.) Tahallinen pois jääminen olisi epäilemättä merkinnyt Jumalan hylkäämistä. Ja vaikka kristityt eivät vietäkään esimerkiksi pesahia, Paavali kannusti heitä sopivasti olemaan jättämättä Jumalan kansan säännöllisiä kokouksia sanoessaan: ”Ottakaamme huomioon toinen toisemme kannustaaksemme rakkauteen ja hyviin tekoihin, jättämättä yhteen kokoontumistamme, niin kuin muutamilla on tapana, vaan rohkaisten toisiamme, ja sitä enemmän, kuta enemmän näette sen päivän lähestyvän.” (Hpr 10:24, 25.) (Ks. SEURAKUNTA.)