Nämä nimitykset ovat peräisin nimestä Grai·koiʹ, joka oli erään Luoteis-Kreikassa asuneen heimon nimi. Roomalaiset käyttivät vastaavaa nimeä (lat. Graeci) koko Kreikan asukkaista. Lopulta jopa Aristoteles käytti tuota nimitystä kirjoituksissaan samaa tapaan.

Toinen muinainen nimi, ”joonialaiset”, esiintyy 700-luvulta eaa. lähtien assyrialaisissa nuolenpääkirjoituksissa sekä persialaisissa ja egyptiläisissä kertomuksissa. Tämä nimitys on peräisin Javanin (hepr. Ja·wanʹ), Jafetin pojan ja Nooan pojanpojan, nimestä. Javan oli niiden muinaisten kansojen Jafetin sukuun kuulunut esi-isä, jotka asuivat Kreikassa ja sen lähisaarissa, ja ilmeisesti myös Kyproksen, joidenkin Etelä-Italian osien, Sisilian ja Espanjan ensimmäisten asukkaiden esi-isä. (1Mo 10:1, 2, 4, 5; 1Ai 1:4, 5, 7; ks. ELISAA; JAVAN; KITTIM.)

Joonianmerellä tarkoitetaan nykyään Etelä-Italian ja Etelä-Kreikan väliin jäävää merta ja Joonian saarilla Kreikan länsirannikolla olevaa saarijonoa, mutta nimityksellä ”Joonia” oli aikoinaan laajempi merkitys, joka vastasi paremmin sitä, miten Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa käytetään sanaa ”Javan”. Profeetta Jesaja puhui 700-luvulla eaa. ajasta,  jolloin pakkosiirtolaisuudesta palanneet Juudan asukkaat lähetettäisiin kaukana sijaitseviin kansakuntiin, mm. ”Tubaliin ja Javaniin, kaukaisiin saariin” (Jes 66:19).

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa tästä maasta käytetään nimitystä Hel·lasʹ (”Kreikka”, Ap 20:2) ja kansasta nimeä Helʹlē·nes. Kreikkalaiset itse olivat käyttäneet näitä nimityksiä jo satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua, ja he käyttävät niitä edelleenkin. Nimellä ”Hellas” saattaa olla jokin yhteys nimeen ”Elisaa”; Elisaa oli yksi Javanin pojista (1Mo 10:4). Keski- ja Etelä-Kreikkaa nimitettiin myös ”Akhaiaksi” sen jälkeen, kun Rooma oli valloittanut alueen 146 eaa.

Maa ja sen erikoispiirteitä. Kreikkaan kuului vuoristoisen Balkanin niemimaan eteläosa ja sen lähellä olevat saaret, jotka lännessä sijaitsivat Joonianmeressä ja idässä Egeanmeressä. Eteläpuolelle jäi Välimeri. Pohjoisrajaa ei ole tarkasti määritetty, mikä johtuu ennen kaikkea siitä, että Kreikan javanilaiset eivät olleet alkuaikoina yhdistyneet varsinaiseksi kansakunnaksi. Myöhemmin ”Kreikka” ulottui kuitenkin tiettävästi Illyrian (joka rajoittui Adrianmeren rannikkoon) ja Makedonian seuduille. Makedonialaiset ovat saattaneet todellisuudessa olla samaa sukujuurta kuin ne, joita alettiin myöhemmin kutsua kreikkalaisiksi.

Maasto oli silloin, niin kuin nykyäänkin, epätasaista ja kivikkoista, ja rosoiset kalkkikivivuoret peittivät noin kolme neljäsosaa maan pinta-alasta. Vuorenrinteillä kasvoi sankkoja metsiä. Hedelmällisten tasankojen ja laaksojen vähyys ja maaperän kivisyys haittasivat suuresti maatalouden harjoittamista. Leuto ilmasto sopi kuitenkin hyvin oliivien ja viinirypäleiden viljelyyn. Muita tuotteita olivat ohra, vehnä, viikunat, omenat ja granaattiomenat. Lammas- ja vuohilaumat laidunsivat viljelemättömillä alueilla. Malmiesiintymiäkin oli – hopeaa, sinkkiä, kuparia ja lyijyä – ja vuorilta saatiin runsaasti erinomaista marmoria. Hesekielin profetia (27:1–3, 13) sisällyttää Javanin niihin, jotka kävivät kauppaa Tyroksen kanssa, ja luettelee kauppatavaroiden joukossa ”kupariesineet”.

Merenkulun etuja. Maitse matkustaminen oli hidasta ja vaivalloista vuoristojen takia. Talviaikaan eläinten vetämät rattaat juuttuivat helposti kiinni. Kulkeminen ja tiedonvälitys onnistuivat kreikkalaisilta siksi parhaiten meritse. Pitkä ja rikkonainen lahtien ja poukamien pirstoma rantaviiva tarjosi laivoille monia satama- ja suojapaikkoja. Useiden syvälle sisämaahan tunkeutuvien lahtien ansiosta muinaisten rajojen sisäpuolelle jäi vain muutamia kohtia, joista oli merelle yli 60 km. Manner-Kreikan eteläisin osa, Peloponnesos, oli miltei saari; vain Saroninlahden ja Korintinlahden välinen kapea maakaistale yhdistää Peloponnesoksen Keski-Kreikkaan. (Nykyisin tämän kapean kannaksen poikki kulkee n. 6 km pitkä, suluton Korintin kanava, mikä erottaa niemimaan ja mantereen täysin toisistaan.)

Kreikan javanilaisista tuli jo varhain merenkulkijakansaa. Luoteis-Kreikasta oli vain n. 160 km Otrantonsalmen poikki Italian ”saappaankorkoon”. Itään päin mentäessä saarijonot (jotka muodostuvat vedenpinnan yläpuolelle kohoavien vedenalaisten vuorten huipuista) toimivat ikään kuin jättiläismäisinä astinkivinä Egeanmeren poikki Vähään-Aasiaan. Egeanmeren koilliskulmauksen kapea salmi, Hellespontos (josta käytetään myös nimitystä Dardanellit), johti Marmaramereen ja sitten Bosporinsalmen kautta Mustaanmereen. Purjehtimalla Vähän-Aasian etelärannikkoa pitkin kreikkalaiset laivat pääsivät jo varhain myös Syyrian ja Palestiinan rannoille. Laiva saattoi kulkea jopa 100 km päivän valoisana aikana. Todennäköisesti Korintissa kirjoitettujen Paavalin kirjeiden toimittaminen tessalonikalaisille Makedoniaan saattoi näin ollen kestää viikon tai kauemminkin sen mukaan, millaiset olivat sääolot (ja kuinka monessa satamassa pysähdyttiin matkan varrella).

Kreikkalaisvaikutusta ja kreikkalaisia siirtokuntia oli muuallakin kuin Manner-Kreikassa. Joonian- ja Egeanmeressä hajallaan olevien lukuisien saarien katsottiin kuuluvan Kreikkaan yhtä lailla kuin mantereenkin. Etelä-Italia ja Sisilia sisällytettiin ns. Suur-Kreikan alueeseen (lat. Graecia Magna). Historiallisten todisteiden mukaan Kreikan javanilaisilla oli paljon enemmän yhteyksiä ja kauppasuhteita Tarsisin (Espanjan) javanilaisiin kuin foinikialaisilla. Samanlaista kanssakäymistä havaitaan olleen kreikkalaisten ja Kyproksen javanilaisten välillä.

 Kreikkalaisheimojen alkuperä. Nykyhistorioitsijat esittävät erilaisia ajatuksia kreikkalaisheimojen alkuperästä ja niiden saapumisesta alueelle. Suosittu näkemys pohjoisten heimojen useista perättäisistä ”invaasioista” perustuu suurelta osin kreikkalaisiin taruihin ja arkeologisiin arvailuihin. Kreikan maallinen historia alkaa varsinaisesti vasta 700-luvun eaa. vaiheilta (ensimmäistä olympiadia juhlittiin 776 eaa.), ja yhtenäisten muistiinmerkintöjen seuraaminen on mahdollista vasta 400-luvulta eaa. lähtien. Vedenpaisumuksesta oli tuolloin kulunut jo monta sataa vuotta, ja Babelin kieltensekoitusta seuranneesta ihmissukujen hajaantumisesta oli näin ollen pitkä aika (1Mo 11:1–9). Näiden vuosisatojen aikana Javanin ja hänen poikiensa alkuperäiseen sukuhaaraan sulautui ehkä muita ryhmiä, mutta ensimmäistä vuosituhatta eaa. edeltävästä ajasta on vain teorioita, joiden arvo on kyseenalainen.

Kreikkalaiset pääheimot. Kreikan pääheimoihin kuuluivat akhaialaiset, jotka asuivat Thessaliassa, Keski-Peloponnesoksessa ja Boiotiassa; aiolilaiset, jotka asuivat itäisessä Keski-Kreikassa ja Aioli-nimisessä Vähän-Aasian luoteisosassa ja lähisaarissa; doorilaiset, jotka asuivat Itä-Peloponnesoksessa, Egeanmeren eteläisissä saarissa ja Vähän-Aasian lounaisosassa; joonialaiset, jotka asuivat Attikassa, Euboian saaressa, Egeanmeren keskiosan saarissa ja Vähän-Aasian länsirannikoilla. Ei kuitenkaan tiedetä varmasti, olivatko nämä heimot entisaikoina jotenkin yhteydessä makedonialaisiin.

Patriarkaalinen traditio ja kaupunkivaltiot. Kreikankieliset heimot olivat melko itsenäisiä, ja jopa heimojen keskuuteen syntyneet kaupunkivaltiot olivat niin ikään melko itsenäisiä. Tämä johtui mm. maantieteellisistä seikoista. Monet kreikkalaiset asuivat saarissa, mutta mantereella asuvien enemmistö eli vuorten ympäröimissä pikkulaaksoissa. The Encyclopedia Americana (1956, XIII osa, s. 377) esittää seuraavan näkemyksen heidän varhaisesta yhteiskuntarakenteestaan: ”Patriarkaalinen huonekunta oli yhteiskunnan perusyksikkö. – – Patriarkaalinen traditio oli juurtunut syvälle kreikkalaiseen kulttuuriin: vain aikuiset miehet olivat kaupunkivaltion (polis) aktiivisia kansalaisia. Patriarkaalista perhettä ympäröivät samankeskiset sukulaispiirit: suku (genos), fratria [sukujen yhteenliittymä] ja heimo.” Tämä sopii varsin hyvin yhteen vedenpaisumuksen jälkeisen patriarkaalisen järjestelyn kanssa, jota kuvaillaan Raamatussa 1. Mooseksen kirjassa.

Kreikassa oli käytössä vähän samantapainen organisaatiomalli kuin Kanaanissa, missä eri heimot (jotka polveutuivat Kanaanista) muodostivat pieniä kuningaskuntia usein jonkin kaupungin ympärille. Kreikkalaisesta kaupunkivaltiosta käytettiin nimitystä poʹlis. Alun perin tätä sanaa käytettiin nähtävästi akropoliista eli vuorella sijainneesta linnasta tai linnoituksesta, jonka ympärille nousi asutusalueita. Myöhemmin se alkoi tarkoittaa koko kaupunkivaltion aluetta ja kansalaisia. Useimmat kreikkalaiset kaupunkivaltiot olivat pieniä: tavallisesti niissä oli enintään 10000 kansalaista (ja lisäksi naisia, orjia ja lapsia). Ateenan kukoistuskaudella, 400-luvulla eaa., siellä sanotaan olleen vain noin 43000 miespuolista kansalaista. Spartassa oli ainoastaan noin 5000 kansalaista. Pienten kanaanilaisten kuningaskuntien tavoin kreikkalaiset kaupunkivaltiotkin liittyivät toisinaan yhteen ja myös sotivat keskenään. Maa oli poliittisesti pirstoutunut Makedonian Filippoksen (II) aikaan asti.

Demokratiakokeilut. Useimpien Kreikan kaupunkivaltioiden hallitusmuodoista on vain hämärä käsitys. Ainoastaan Ateenan ja Spartan hallitusmuodoista ollaan verraten hyvin perillä, mutta ne erosivat ilmeisesti melko paljon Kanaanin, Mesopotamian ja Egyptin hallitusmuodoista. Ainakin ns. historiallisella aikakaudella (maallisesta näkökulmasta) kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa oli kuninkaiden tilalla viranomaisia, neuvostoja ja kansankokous (ek·klē·siʹa). Ateena kokeili suoraa demokratiaa (sana ”demokratia” tulee kreikan sanoista dēʹmos ’kansa’ ja kraʹtos ’valta’). Tämän järjestelmän mukaan kaikki kansalaiset muodostivat yhdessä lainsäädäntäelimen ja heillä oli puhe- ja äänioikeus kansankokouksessa. ”Kansalaiset” olivat kuitenkin vähemmistönä, koska naisilla, ulkomailla syntyneillä ja orjilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Orjia arvellaan olleen jopa kolmannes monien kaupunkivaltioiden väestöstä, ja epäilemättä  orjien työpanoksen ansiosta ”kansalaisille” jäi vapaa-aikaa, jota he tarvitsivat voidakseen osallistua poliittiseen kansankokoukseen. Mainittakoon, että Raamatun heprealaisten kirjoitusten varhaisin viittaus Kreikkaan on n. 800-luvulta eaa., kun kerrotaan, että Tyros, Sidon ja Filistea myivät Juudan poikia orjiksi ”kreikkalaisten [kirjm. ”javanilaisten” tai ”joonialaisten”] pojille” (Jl 3:4–6).

Käsiteollisuus ja kaupankäynti. Maatalous oli kreikkalaisten pääelinkeino, mutta sen lisäksi he harjoittivat käsiteollisuutta ja tuotteittensa vientiä. Kreikkalaisista maljakoista tuli kuuluisia koko Välimeren alueella, ja tärkeitä olivat myös hopea- ja kultaesineet sekä villakankaat. Monet käsityöläiset omistivat pienen, itsenäisen verstaan, jossa heidän apunaan oli muutamia työntekijöitä, joko orjia tai vapaita. Apostoli Paavali ryhtyi tekemään telttoja Aquilan ja Priscillan kanssa kreikkalaisessa Korintin kaupungissa, ja he käyttivät todennäköisesti vuohenkarvoista valmistettua kangasta, jota oli paljon tarjolla Kreikassa (Ap 18:1–4). Korintista tuli tärkeä kauppakeskus, koska se sijaitsi strategisella paikalla Korintinlahden ja Saroninlahden lähellä. Myös Ateena ja Aigina olivat merkittäviä kauppakaupunkeja.

Kreikkalainen kulttuuri ja taide. Kreikassa vain miespuolisille annettiin koulutusta, ja sen päätavoite oli tehdä heistä ”kunnon kansalaisia”. Kullakin kaupunkivaltiolla oli kuitenkin oma käsityksensä kunnon kansalaisesta. Spartassa keskityttiin miltei yksinomaan fyysiseen valmennukseen (vrt. neuvoihin, joita Paavali antoi Timoteukselle 1Ti 4:8:ssa): seitsemänvuotiaita pikkupoikia otettiin vanhemmiltaan ja pantiin asumaan kasarmeihin, kunnes he täyttivät 30 vuotta. Ateenassa alettiin vähitellen yhä voimakkaammin korostaa kirjallisuutta, matematiikkaa ja taiteita. Luotettava orja, josta käytettiin nimitystä pai·da·gō·gosʹ, meni lapsen mukana kouluun, missä valmennusta alettiin antaa lapsen ollessa kuusivuotias (huom. Ga 3:23–25:ssä Paavali vertaa Mooseksen lakia paidagōgosiin; ks. KASVATTAJA). Runous oli hyvin suosittua Ateenassa, ja oppilaita vaadittiin opettelemaan ulkoa useita runoja. Vaikka Paavali oli saanut koulutuksensa Kilikian Tarsoksessa, hän lainasi lyhyttä runokatkelmaa saadakseen ateenalaiset ymmärtämään hänen sanomansa (Ap 17:22, 28). Näytelmistä, niin tragedioista kuin komedioistakin, tuli suosittuja.

Filosofiaa pidettiin erittäin tärkeänä Ateenassa ja aikanaan koko Kreikassa. Suurimpiin filosofisiin ryhmiin kuuluivat sofistit, jotka ajattelivat, että totuus määräytyi henkilökohtaisen mielipiteen perusteella; tätä näkemystä (samanlainen kuin hindujen näkemys) vastustivat sellaiset kuuluisat kreikkalaiset filosofit kuin Sokrates, hänen oppilaansa Platon ja Platonin oppilas Aristoteles. Jotkin toiset filosofiset suunnat käsittelivät onnellisuuden perimmäistä lähdettä. Stoalaiset olivat sitä mieltä, että onnellisuus on elämistä sopusoinnussa järjen kanssa ja että vain sillä on merkitystä. Epikurolaiset uskoivat nautinnon olevan onnellisuuden todellinen lähde (vrt. siihen, mitä Paavali sanoi korinttilaisille 1Ko 15:32:ssa). Näitä kahta viimeksi mainittua koulukuntaa edustavia filosofeja oli niiden joukossa, jotka ryhtyivät keskustelemaan Paavalin kanssa Ateenassa, mikä johti siihen, että hänet vietiin Areiopagille kuulusteltavaksi. (Ap 17:18, 19.) Yhden filosofisen koulukunnan muodostivat skeptikot, jotka olivat sillä kannalla, ettei oikeastaan millään ollut väliä elämässä.

Kansana kreikkalaiset – ainakin myöhäisemmässä vaiheessa – olivat tiedonhaluisia, ja yleensä he keskustelivat ja väittelivät mielellään uusista asioista (Ap 17:21). He yrittivät ratkaista elämää ja kaikkeutta koskevia suuria kysymyksiä inhimillisen päättelykyvyn (ja spekulaation) avulla. Kreikkalaiset pitivätkin itseään muinaisen maailman älymystönä. Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille asetti tällaisen ihmisviisauden ja intellektualismin oikealle paikalleen, kun hän sanoi muun muassa: ”Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä asiainjärjestelmässä, hän tulkoon tyhmäksi, jotta hän tulisi viisaaksi. – – ’Jehova tietää, että viisaiden järkeilyt ovat turhia.’” (1Ko 1:17–31; 2:4–13; 3:18–20.) Kaikista heidän filosofisista väittelyistään ja tutkimuksistaan huolimatta heidän kirjoituksistaan näkyy, etteivät he olleet löytäneet todellista toivon perustetta. Professorit J. R. S. Sterrett ja Samuel Angus huomauttavatkin: ”Missään kirjallisuudessa ei valiteta liikuttavammin elämän surullisuutta, rakkauden haihtuvuutta, toivon petollisuutta ja kuoleman julmuutta.”  (Funk and Wagnalls New Standard Bible Dictionary, 1936, s. 313.)

Kreikkalainen uskonto. Varhaisimmat tiedot kreikkalaisesta uskonnosta saadaan Homeroksen eeppisistä runoista. Historioitsijat otaksuvat hänen kirjoittaneen kaksi eeppistä runoelmaa: Iliaan ja Odysseian. Näiden runoelmien vanhimpien papyryskatkelmien arvellaan olevan peräisin vuotta 150 eaa. edeltävältä ajalta. Kreikan kielen professori George G. A. Murray sanoo näiden vanhojen tekstien eroavan jyrkästi niistä teksteistä, jotka on yleisesti hyväksytty viime vuosisatoina (Encyclopædia Britannica, 1942, 11. osa, s. 689). Toisin kuin Raamatun tekstit Homeroksen tekstit eivät siis säilyneet koskemattomina, vaan ne olivat erittäin alttiita muutoksille, kuten professori Murray toteaa. Homeroksen runot käsittelivät sotasankareita ja jumalia, jotka olivat hyvin paljon ihmisten kaltaisia.

Kreikkalainen uskonto omaksui todistettavasti vaikutteita Babyloniasta. Eräs ikivanha kreikkalainen taru on lähes kirjaimellinen käännös akkadinkielisestä alkuperäisteoksesta.

Eräälle toiselle, luultavasti 700-luvulla eaa. eläneelle Hesiodos-nimiselle runoilijalle annetaan kunnia lukuisien kreikkalaisten myyttien ja legendojen järjestämisestä. Homeroksen runojen ohella Hesiodoksen Theogonia oli kreikkalaisten tärkeimpiä pyhiä kirjoituksia eli heidän teologiaansa.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille, että Raamattu luo valoa kreikkalaisten myyttien mahdolliseen tai jopa todennäköiseen alkuperään. Kuten 1. Mooseksen kirjan 6:1–13:ssa osoitetaan, ennen vedenpaisumusta tuli maan päälle Jumalan enkelipoikia – ilmeisesti ihmisiksi aineellistuneina – ja he asuivat yhdessä viehättävien naisten kanssa. He saivat jälkeläisiä, joista käytettiin nimitystä nefilit eli kaatajat, ts. ’ne jotka panevat toiset kaatumaan’. Tämän henkiluomusten ja ihmisten luonnottoman yhtymisen ja siitä syntyneen sekasikiörodun takia maa täyttyi moraalittomuudella ja väkivallalla. (Vrt. Ju 6; 1Pi 3:19, 20; 2Pi 2:4, 5; ks. NEFILIT.) Javan, kreikkalaisten kantaisä, kuuli epäilemättä muiden vedenpaisumuksen jälkeen eläneiden ihmisten tavoin kerrottavan vedenpaisumusta edeltäneistä ajoista ja oloista; todennäköisesti hänen isänsä Jafet, joka säilyi elossa vedenpaisumuksessa, kertoi niistä hänelle. Huomaa nyt, mitä Homeroksen ja Hesiodoksen kirjoituksina pidetyt teokset paljastavat.

Monet heidän kuvailemansa jumalat ja jumalattaret olivat ihmishahmoisia ja hyvin kauniita, vaikka he olivatkin usein jättiläiskokoisia ja yli-inhimillisiä. He söivät, joivat, nukkuivat, olivat sukupuolisuhteissa keskenään tai jopa ihmisten kanssa, viettivät perhe-elämää, riitelivät ja taistelivat, viettelivät ja raiskasivat. Vaikka heitä pidettiin pyhinä ja kuolemattomina, he kykenivät kaikenlaisiin petoksiin ja rikoksiin. He pystyivät liikkumaan ihmisten keskuudessa joko näkyvinä tai näkymättöminä. Myöhemmin eläneet kreikkalaiset kirjailijat ja filosofit yrittivät siistiä Homeroksen ja Hesiodoksen kertomuksista joitakin inhottavimpia jumalien tiliin pantuja tekoja.

Nämä kertomukset saattavat peilata, joskin erittäin paisutellusti, liioitellusti ja  vääristyneesti, 1. Mooseksen kirjan autenttista kertomusta vedenpaisumusta edeltäneistä olosuhteista. Yksi huomattava yhtäläisyys on vielä se, että pääjumalien lisäksi kreikkalaisissa legendoissa kuvataan puolijumalia eli heeroksia, jotka polveutuivat sekä jumalista että ihmisistä. Nämä puolijumalat olivat yli-inhimillisen voimakkaita mutta kuolevaisia (Herakles oli heistä ainoa, jolle suotiin etu saavuttaa kuolemattomuus). Näin ollen puolijumalat ovat hyvin samankaltaisia kuin 1. Mooseksen kirjan kertomuksessa mainitut nefilit.

Orientalisti E. A. Speiser on huomannut tämän perusluonteisen vastaavuuden, ja siksi hän jäljitti kreikkalaisten myyttien teeman alkulähteen Mesopotamiaan (The World History of the Jewish People, 1964, 1. osa, s. 260). Babylon sijaitsi Mesopotamiassa, ja Mesopotamiasta käsin ihmiskunta alkoi levitä kieltensekoituksen jälkeen (1Mo 11:1–9).

Kreikkalaisten pääjumalien sanottiin asuvan korkealla Olymposvuorella (2917 m), joka sijaitsi Beroian kaupungin eteläpuolella. (Paavali oli melko lähellä Olympoksen rinteitä palvellessaan beroialaisia toisella lähetysmatkallaan; Ap 17:10.) Näitä Olympoksen jumalia olivat mm. Zeus (jota roomalaiset nimittivät Juppiteriksi; Ap 28:11), taivaanjumala; Hera (roomalaisten Juno), Zeuksen vaimo; Ge eli Gaia, maanjumalatar, jota sanottiin myös Suureksi Äidiksi; Apollon, auringonjumala, äkkikuoleman jumala, joka ampui kuolettavia nuoliaan kaukaa; Artemis (roomalaisten Diana), metsästyksen jumalatar; erään toisen Artemiin, hedelmällisyyden jumalattaren, palvonta oli näkyvästi esillä Efesoksessa (Ap 19:23–28, 34, 35); Ares (roomalaisten Mars), sodanjumala; Hermes (roomalaisten Mercurius), matkalaisten, kaupankäynnin ja kaunopuheisuuden jumala, jumalien sanansaattaja (Lystrassa Vähässä-Aasiassa ihmiset kutsuivat Barnabasta ”Zeukseksi mutta Paavalia Hermeeksi, koska hän johti puhumista”; Ap 14:12); Afrodite (roomalaisten Venus), hedelmällisyyden ja rakkauden jumalatar, jota pidettiin ”assyrialais-babylonialaisen Ištarin ja syyrialais-foinikialaisen Astarten sisarena” (P. Hamlyn, Greek Mythology, Lontoo 1963, s. 63); näiden lisäksi oli vielä lukuisia muita jumalia ja jumalattaria. Oikeastaan jokaisella kaupunkivaltiolla näyttää olleen omia vähempiarvoisia jumaliaan, joita palvottiin paikalliseen tapaan.

Juhlat ja kisat. Juhlat olivat tärkeällä sijalla kreikkalaisessa uskonnossa. Urheilukilpailut sekä näytelmät, uhrit ja rukoukset vetivät ihmisiä laajalta alueelta, ja näin nämä juhlat yhdistivät poliittisesti hajanaisia kaupunkivaltioita. Huomattavimpia juhlia olivat mm. Olympian kisat (Olympiassa), Isthmoksen kisat (pidettiin Korintin lähellä), pytholaiset kisat (Delfoissa) ja Nemean kisat (Nemean lähellä). Olympian kisojen juhliminen joka neljäs vuosi muodosti perustan kreikkalaiselle ajanlaskulle, sillä kutakin nelivuotiskautta nimitettiin olympiadiksi. (Ks. PELIT, LEIKIT, KISAT.)

Oraakkelit, astrologia ja pyhäköt. Oraakkeleilla, meedioilla joiden välityksellä jumalien otaksuttiin paljastavan salaista tietoa, oli laaja kannattajajoukkonsa. Kuuluisimmat oraakkelit olivat Deloksen, Delfoin ja Dodonan temppeleissä. Maksusta ihmiset saivat vastauksia oraakkeleille esitettyihin kysymyksiin. Vastaukset olivat tavallisesti moniselitteisiä, ja pappien piti tulkita ne. Filippissä Makedoniassa ennustelua harjoittava tyttö (josta Paavali ajoi ulos demonin) toimi oraakkelina ja ”hankki isännilleen paljon voittoa” (Ap 16:16–19). Professori G. Ernest Wrightin mukaan nykyisen astrologian juuret johtavat kreikkalaisten kautta aina Babylonin ennustelijoihin saakka (Biblical Archaeology, 1962, s. 37). Myös pyhäköt, joista haettiin parannusta, olivat suosittuja.

Filosofinen kuolemattomuusoppi. Koska kreikkalaiset filosofit olivat kiinnostuneita elämän perimmäisistä kysymyksistä, heidän näkemyksensä muovasivat myös kansan uskonnollisia näkemyksiä. 400-luvulla eaa. elänyt Sokrates opetti ihmissielun olevan kuolematon. Teoksessaan Faidon (s. 241, 307) Platon lainaa keskustelua, jonka Sokrates kävi kahden kollegansa kanssa: ”’Otaksummeko kuolemasta puhuessamme tarkoittavamme jotain tiettyä? – – Emme suinkaan muuta kuin sielun eroamista ruumiista? Eikä kuolleena oleminen suinkaan merkitse muuta kuin että ruumis on erillään, sielusta erotettuna, ja sielu omana itsenään, ruumiista vapautuneena. Eihän kuolema ole mitään muuta?’ ’Ei suinkaan’, sanoi Simmias. – – ’Eihän sielu siedä  kuolemaa?’ ’Ei.’” Sokrates jatkaa: ”’Sielu on siis kuolematon.’ ’On.’” Vertaa tätä Hesekielin 18:4:ään ja Saarnaajan 9:5, 10:een.

Temppelit ja epäjumalankuvat. Jumalien kunniaksi rakennettiin upeita temppeleitä ja veistettiin kauniita, jumalia esittäviä marmori- ja pronssipatsaita. Ateenan Akropoliilla on nähtävissä joidenkin tunnetuimpien temppelien, mm. Parthenonin ja Erekhtheionin, raunioita Propylaian ohella. Juuri Ateenassa Paavali piti puheen yleisölle, kiitti sitä huomattavasta jumaluuksien pelosta, josta näkyi merkkejä tuossa samaisessa kaupungissa, ja sanoi kuulijoilleen suoraan, että taivaan ja maan Luoja ”ei asu käsin tehdyissä temppeleissä” ja että koska he olivat Jumalan sukua, heidän ei tullut luulla Luojan olevan ”kullan tai hopean tai kiven kaltainen, kuin jokin, mikä on muovailtu ihmisen taidon ja kekseliäisyyden avulla” (Ap 17:22–29).

Persialaissotien aika. Meedo-Persian maailmanvallan nousu Kyyroksen johdolla (joka valloitti Babylonin 539 eaa.) osoittautui uhkaksi Kreikalle. Kyyros oli jo valloittanut Vähän-Aasian, sikäläiset kreikkalaiset siirtokunnat mukaan lukien. Kyyroksen kolmantena vuonna (ilmeisesti Babylonin hallitsijana) Jehovan enkelisanansaattaja kertoi Danielille, että Persian neljäs kuningas ”nostattaa kaiken Kreikan valtakuntaa vastaan” (Da 10:1; 11:1, 2). Persian kolmas kuningas (Dareios Hystaspes) tukahdutti kreikkalaisten siirtokuntien kapinan 499 eaa. ja valmistautui tunkeutumaan Kreikkaan. Hyökkäävä Persian laivasto haaksirikkoutui myrskyssä 492 eaa. Sen jälkeen, 490 eaa., suuri persialaisjoukko pyyhälsi Kreikkaan mutta kärsi tappion pienen ateenalaisarmeijan käsissä Marathonin tasangoilla Ateenan koillispuolella. Dareioksen poika Kserkses päätti kostaa tämän tappion. Ennustettuna ’neljäntenä kuninkaana’ hän sai koko imperiumin liikkeelle niin että muodostettiin valtava sotajoukko, ja 480 eaa. hän ylitti Hellespontoksen.

Vaikka jotkin Kreikan huomattavimmista kaupunkivaltioista taistelivat nyt harvinaisen yksimielisesti hyökkäyksen pysäyttämiseksi, Persian joukot marssivat Pohjois- ja Keski-Kreikan läpi, saapuivat Ateenaan ja polttivat sen linnoitetun kukkulan, Akropoliin. Merellä ateenalaiset ja heitä tukeneet kreikkalaiset voittivat kuitenkin viekkaudessa Persian laivaston ja upottivat sen (samoin kuin sen foinikialaiset ja muut liittolaiset) Salamiissa. Tämän voiton saatuaan he kukistivat persialaiset vielä Plataiain maataistelussa ja jälleen Mykalessa Vähän-Aasian länsirannikolla, minkä jälkeen persialaisjoukot lähtivät Kreikasta.

Ateenan valta-asema. Voimakkaan laivastonsa ansiosta Ateena saavutti nyt johtoaseman Kreikassa. Senjälkeinen ajanjakso, noin vuoteen 431 eaa. saakka, oli Ateenan ”kulta-aikaa”, jolloin valmistuivat tunnetuimmat taideteokset ja arkkitehtoniset luomukset. Ateena johti Deloksen liittoa, johon kuului useita kreikkalaisia kaupunkeja ja saaria. Koska Ateenan paremmuus harmitti Spartan johtamaa Peloponnesoksen liittoa, syttyi peloponnesolaissota. Sitä käytiin 431–404 eaa., ja ateenalaiset kärsivät lopulta perinpohjaisen tappion spartalaisten käsissä. Spartan ankara hallinto kesti vuoden 371 eaa. tienoille asti, ja sitten Theba sai yliotteen. Kreikassa astuttiin poliittisen rappion aikakauteen, vaikka Ateena oli edelleen sivistyksen ja filosofian keskus Välimeren alueella. Filippos II:n hallitsema Makedonian nouseva mahti valloitti lopulta Kreikan 338 eaa., ja Kreikka yhdistyi Makedonian valvonnassa.

Kreikka Aleksanteri Suuren alaisuudessa. Jo 500-luvulla eaa. oli Daniel saanut profeetallisen näyn, jossa ennustettiin, että Kreikka kukistaisi Meedo-Persian maailmanvallan. Filippoksen jouduttua salamurhan uhriksi Aleksanterista, joka oli Filippoksen poika ja Aristoteleen oppilas, tuli kreikankielisten kansojen esitaistelija. Vuonna 334 eaa. Aleksanteri ryhtyi kostamaan niitä hyökkäyksiä, joita Persia oli tehnyt Vähän-Aasian länsirannikolla sijaitseviin kreikkalaiskaupunkeihin. Hän valloitti salamannopeasti paitsi koko Vähän-Aasian myös Syyrian, Palestiinan, Egyptin ja koko Meedo-Persian imperiumin aina Intiaan asti ja täytti näin Danielin 8:5–7, 20, 21:ssä olevan profeetallisen kuvauksen (vrt. Da 7:6). Ottaessaan Juudan valvontaansa 332 eaa. Kreikasta tuli viides perättäinen maailmanvalta, joka oli tekemisissä Israelin kansakunnan kanssa; edelliset neljä maailmanvaltaa olivat olleet Egypti, Assyria, Babylonia ja Meedo-Persia. Vuoteen 328 eaa.  mennessä Aleksanteri oli vienyt voittokulkunsa päätökseen, ja tuolloin täyttyi Danielin näyn jäljellä oleva osa. Aleksanteri kuoli Babylonissa 323 eaa., ja ennustuksen mukaisesti hänen imperiuminsa jaettiin sen jälkeen neljään alueeseen, joista yksikään ei ollut yhtä voimakas kuin alkuperäinen imperiumi oli ollut. (Da 8:8, 21, 22; 11:3, 4; ks. KARTAT, 2. osa, s. 334; ALEKSANTERI.)

Ennen kuolemaansa Aleksanteri oli kuitenkin levittänyt kreikkalaista kulttuuria ja kreikan kielen kaikkialle laajassa valtakunnassaan. Moniin valloitettuihin maihin perustettiin kreikkalaisia siirtokuntia. Egyptiin rakennettiin Aleksandrian kaupunki, joka kilpaili aikanaan Ateenan kanssa sivistyskeskuksen asemasta. Näin sai alkunsa monien Välimeren ja Lähi-idän alueiden kreikkalaistaminen. Yleis- eli koineekreikasta tuli lingua franca, yleiskieli jota puhuivat moniin eri kansallisuuksiin kuuluneet ihmiset. Aleksandrian juutalaiset oppineet käyttivät juuri tätä kieltä valmistaessaan Raamatun heprealaisten kirjoitusten käännöksensä Septuagintan. Myöhemmin Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset kirjoitettiin koineekreikaksi, ja tämän kielen saama kansainvälinen suosio edisti kristillisen hyvän uutisen nopeaa leviämistä kaikkialle Välimeren alueelle. (Ks. KREIKAN KIELI.)

Kreikkalaistamisen vaikutus juutalaisiin. Kun Kreikka jaettiin Aleksanterin kenraalien kesken, Juudasta tuli rajavaltio Ptolemaiosten hallitseman Egyptin ja seleukidien hallitseman Syyrian väliin. Maa oli ensin Egyptin valvonnassa, mutta seleukidit ottivat sen haltuunsa 198 eaa. Koska Juudaa ja Syyriaa yritettiin yhdistää hellenistisen kulttuurin piirissä, suosittiin Juudassa kreikkalaista uskontoa, kirjallisuutta ja pukeutumistyyliä sekä kreikan kieltä.

Kautta juutalaisen alueen perustettiin kreikkalaisia siirtokuntia, mm. Samariaan (nimitettiin myöhemmin Sebasteksi), Akkoon (Ptolemais) ja Bet-Seaniin (Skythopolis), ja muutamia siirtokuntia perustettiin aiemmin asumattomille paikoille Jordanin itäpuolelle (ks. DEKAPOLIS). Jerusalemiin perustettiin gymnasion, joka veti puoleensa juutalaisnuoria. Koska kreikkalaisten kisat liittyivät kreikkalaiseen uskontoon, sai gymnasion juutalaiset lipsumaan Raamatun periaatteista. Tämän ajanjakson kuluessa hellenismi valtasi melkoisesti alaa jopa papiston keskuudessa. Tällä tavalla uskomukset, jotka olivat aiemmin olleet juutalaisille vieraita, alkoivat vähitellen juurtua; näihin kuuluivat pakanallinen opetus ihmissielun kuolemattomuudesta ja ajatus maanalaisesta piinan paikasta, johon joudutaan kuoleman jälkeen.

Juutalaisten kreikkalaistaminen saavutti huippunsa, kun Antiokhos Epifanes häpäisi Jerusalemin temppelin (168 eaa.) aloittamalla siellä Zeuksen palvonnan, ja tämä johti makkabilaissotiin.

Kreikkalaisvaikutus tuntui voimakkaana myös Egyptin Aleksandriassa, missä juutalaissektori käsitti melkoisen osan kaupungista (ks. ALEKSANDRIA). Koska kreikkalainen filosofia oli suosittua, jotkut Aleksandrian juutalaiset antoivat sen vaikuttaa itseensä voimakkaasti. Joistakuista juutalaisista kirjoittajista tuntui siltä, että heidän oli yritettävä sovittaa juutalaisia käsityksiä senaikaiseen ”moderniin suuntaukseen”. He koettivat osoittaa, että silloisia kreikkalaisia filosofisia ajatuksia oikeastaan edelsivät samankaltaiset Raamatun heprealaisten kirjoitusten ajatukset tai että ne olivat jopa lähtöisin niistä.

Kreikkalaisvaltiot Rooman alaisuudessa. Makedonia ja Kreikka (yksi niistä neljästä osasta, joihin Aleksanterin imperiumi oli jaettu) kukistui roomalaisten edessä 197 eaa. Seuraavana vuonna roomalainen kenraali julisti ”vapauden” kaikille Kreikan kaupungeille. Tämä merkitsi sitä, että pakkoveroja ei enää peritty, mutta Rooma odotti, että toimittaisiin täysin sen toiveiden mukaisesti. Rooman vastainen mieliala voimistui kaiken aikaa. Makedonia soti roomalaisia vastaan, mutta se lyötiin jälleen 168 eaa., ja parikymmentä vuotta myöhemmin siitä tuli Rooman provinssi. Korintin johtama Akhaian liitto kapinoi 146 eaa., mutta Rooman armeijat marssivat Etelä-Kreikkaan ja tuhosivat Korintin. Muodostettiin ”Akhaian” provinssi, johon vuoteen 27 eaa. mennessä kuului koko Etelä- ja Keski-Kreikka. (Ap 19:21; Ro 15:26; ks. AKHAIA.)

Rooman vallan aikana Kreikan politiikka ja talouselämä rappeutuivat. Vain kreikkalainen kulttuuri pysyi voimissaan, ja se levisi laajalti  roomalaisten valloittajien keskuuteen. He toivat innoissaan maahan kreikkalaisia patsaita ja kreikkalaista kirjallisuutta. Jopa kokonaisia temppeleitä purettiin osiin ja kuljetettiin laivalla Italiaan. Monet roomalaiset nuorukaiset opiskelivat Ateenan ja muiden kreikkalaisten kaupunkien opinahjoissa. Toisaalta Kreikka vetäytyi kuoreensa ja jäi kaihoten muistelemaan menneitä.

Ensimmäisen vuosisadan ”helleenit”. Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostoliensa palveluksen aikana Kreikan syntyperäisistä asukkaista tai kreikkalaista syntyperää olevista käytettiin yhä nimitystä Helʹlē·nes (yks. Helʹlēn). Kreikkalaiset sanoivat ei-kreikkalaisia ”barbaareiksi”, jolla nimityksellä he tarkoittivat yksinkertaisesti ulkomaalaisia tai vierasta kieltä puhuvia. Myös apostoli Paavali asettaa vastakkain ”kreikkalaiset” ja ”barbaarit” Roomalaiskirjeen 1:14:ssä. (Ks. BARBAARI.)

Joissakin tapauksissa Paavali käyttää kuitenkin sanaa Helʹlē·nes laajemmassa merkityksessä. Varsinkin silloin, kun hän käyttää sanaa Helʹlē·nes eli kreikkalaiset juutalaisten vastakohtana, he edustavat kaikkia ei-juutalaisia kansoja. (Ro 1:16; 2:6, 9, 10; 3:9; 10:12; 1Ko 10:32; 12:13.) Ilmeisesti 1. Korinttilaiskirjeen 1. luvussa Paavali rinnastaa siis ”kreikkalaiset” (jae 22) ”kansakuntiin” (jae 23). Tämä johtui epäilemättä kreikan kielen ja kulttuurin merkityksestä ja ylivoimaisuudesta koko Rooman imperiumin alueella. Kreikkalaiset olivat tavallaan ei-juutalaisten kansojen kärjessä. Tämä ei merkitse sitä, että Paavali tai muut Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat olisivat käyttäneet sanaa Helʹlē·nes erittäin väljässä merkityksessä, niin että he olisivat tarkoittaneet sanalla Helʹlēn vain pakanaa, niin kuin jotkut kommentaattorit antavat ymmärtää. Kolossalaiskirjeen 3:11:ssä Paavali erottaa ”kreikkalaisen” ”vierasmaalaisesta [barʹba·ros]” ja ”skyyttalaisesta”, mikä osoittaa, että sanaa Helʹlē·nes käytettiin nimenomaisesta kansasta.

Sopusoinnussa edellä mainittujen seikkojen kanssa kreikan kielen tutkija Hans Windisch huomauttaa: ”’Pakanan’ merkitystä [sanalle Helʹlēn] ei voida todistaa – – hellenistisen juutalaisuuden eikä UT:n perusteella.” (Theological Dictionary of the New Testament, toim. G. Kittel; saksasta käänt. ja toim. G. Bromiley, 1971, II osa, s. 516.) Hän esittää kuitenkin joitakin todisteita siitä, että kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät toisinaan sanaa Helʹlēn muunrotuisista ihmisistä, jotka omaksuivat kreikan kielen ja kreikkalaisen kulttuurin, ts. niistä, jotka olivat kreikkalaistuneet. Kun Raamatussa siis käytetään sanaa Helʹlē·nes eli kreikkalaiset, täytyy monesti ottaa huomioon ainakin se mahdollisuus, ettei sillä tarkoiteta syntyperältään tai sukutaustaltaan kreikkalaisia.

Kansallisuudeltaan syyrialais-foinikialaista naista, jonka tyttären Jeesus paransi (Mr 7:26–30), voitiin sanoa ”kreikkalaiseksi” todennäköisesti siksi, että hän oli syntyperältään kreikkalainen. ’Ne kreikkalaiset, jotka olivat tulleet ylös palvomaan’ pesahina ja jotka pyysivät päästä Jeesuksen puheille, olivat ilmeisesti juutalaiseen uskontoon kääntyneitä kreikkalaisia (Joh 12:20; huom. Jeesuksen profeetalliset sanat jakeessa 32, jossa hän puhuu ’kaikenlaisten ihmisten vetämisestä luokseen’). Sekä Timoteuksen isästä että Tituksesta käytetään nimitystä Helʹlēn (Ap 16:1, 3; Ga 2:3). Tämä saattaa merkitä sitä, että he olivat kreikkalaista syntyperää. Kun kuitenkin otetaan huomioon, että joidenkin kreikkalaisten kirjailijoiden väitetään käyttäneen sanaa Helʹlē·nes kreikkaa puhuvista, kreikkalaisen kulttuurin omaksuneista ei-kreikkalaisista ja että Paavali käytti tuota sanaa laajemmassa merkityksessä, kuten edellä todettiin, voidaan ajatella, että nämä ihmiset olivat kreikkalaisia tässä viimeksi mainitussa merkityksessä. Se, että kreikkalainen nainen oli Syyrian Foinikiassa, että Timoteuksen isä asui Lystrassa Vähässä-Aasiassa tai että Titus asui nähtävästi Syyrian Antiokiassa, ei kuitenkaan osoita, etteivät he olleet etnisesti kreikkalaisia tai kreikkalaisten jälkeläisiä, sillä kaikilla näillä alueilla asui kreikkalaisia siirtolaisia.

Kun Jeesus sanoi eräälle ryhmälle, että hän oli menossa ’hänen luokseen, joka oli lähettänyt hänet’, ja että ’sinne minne hän oli menossa, he eivät voineet tulla’, juutalaiset sanoivat keskenään: ”Minne tämä aikoo mennä, niin että me emme löydä häntä? Ei kai hän aio mennä niiden juutalaisten luo, jotka ovat hajallaan kreikkalaisten keskuudessa, ja opettaa kreikkalaisia?” (Joh 7:32–36.) Ilmauksella  ’kreikkalaisten keskuudessa hajallaan olevat juutalaiset’ he eivät ilmeisesti tarkoittaneet Babyloniin asettuneita juutalaisia vaan kaikkialle kaukaisiin Kreikan kaupunkeihin ja lännessä sijaitseviin maihin hajaantuneita juutalaisia. Kertomukset Paavalin lähetysmatkoista paljastavat, että noille kreikkalaisille seuduille oli muuttanut huomattavan paljon juutalaisia.

Apostolien tekojen 17:12:ssa ja 18:4:ssä, joissa kerrotaan kreikkalaisissa Beroian ja Korintin kaupungeissa sattuneista tapahtumista, tarkoitetaan varmasti kreikkalaista syntyperää olevia ihmisiä. Tämä saattaa pitää paikkansa myös niistä ”kreikkalaisista”, jotka olivat Makedonian Tessalonikassa (Ap 17:4), Vähän-Aasian länsirannikolla sijaitsevassa Efesoksessa, jossa oli jo kauan asunut kreikkalaisia ja joka oli aikoinaan ollut Joonian pääkaupunki (Ap 19:10, 17; 20:21), ja jopa Ikonionissa Vähän-Aasian keskiosassa (Ap 14:1). Vaikka joissakin näissä kohdissa esiintyvä yhdistelmä ”sekä juutalaiset että kreikkalaiset” voisi osoittaa, että Luukas käytti Paavalin tavoin sanaa ”kreikkalaiset” edustamaan ei-juutalaisia kansoja yleensä, niin oikeastaan vain Ikonion sijaitsi maantieteellisesti Kreikan alkuperäisen vaikutusalueen ulkopuolella.

Hellenistit. Apostolien tekojen kirjassa esiintyy vielä ilmaus Hel·lē·ni·staiʹ (yks. Hel·lē·ni·stēsʹ). Koska tätä sanaa ei löydy kreikkalaisesta eikä hellenistisestä juutalaisesta kirjallisuudesta, sen merkityksestä ei olla täysin varmoja. Useimmat sanakirjantekijät uskovat sen kuitenkin merkitsevän Apostolien tekojen 6:1:ssä ja 9:29:ssä ”kreikankielisiä juutalaisia”. Ensimmäisessä näistä raamatunkohdista Hel·lē·ni·staiʹ asetetaan ”hepreankielisten juutalaisten” (E·braiʹoi [Westcottin ja Hortin kreikk. teksti]) vastakohdaksi. Vuoden 33 helluntaipäivänä Jerusalemissa oli monista maista tulleita juutalaisia ja käännynnäisiä. Ofelinkukkulalta Jerusalemista löydetty ”Theodotoksen piirtokirjoitus” todistaa, että kaupunkiin tuli monia kreikankielisiä. Tuossa kreikaksi kirjoitetussa tekstissä sanotaan: ”Theodotos, papin ja synagogan esimiehen Vettenoksen poika, synagogan esimiehen pojanpoika, on rakentanut synagogan Lain lukemista ja käskyjen opettamista varten, ja (hän on rakentanut) täysihoitolan, huoneita ja vesivarastoja majataloksi niille, jotka ovat sen tarpeessa tullessaan ulkomailta – sen (synagogan) jonka hänen isänsä ja vanhimmat ja Simonides olivat perustaneet.” (G. Ernest Wright, Biblical Archaeology, 1962, s. 240.) Jotkut yhdistävät tämän piirtokirjoituksen ”Vapautettujen synagogaan”, jonka jäsenet olivat osavastuussa Stefanoksen marttyyrikuolemasta (Ap 6:9; ks. VAPAUTETTU, VAPAA).

Apostolien tekojen 11:20:ssä käytetään kuitenkin joistakin Syyrian Antiokian asukkaista sellaista sanan Hel·lē·ni·staiʹ muotoa, joka tarkoittaa ehkä pikemminkin kreikankielisiä yleensä kuin kreikankielisiä juutalaisia. Tätä näyttää tukevan se, että ennen Kyrenestä ja Kyproksesta tulleiden kristittyjen saapumista sanaa saarnattiin Antiokiassa ”vain juutalaisille” (Ap 11:19). Niinpä edellä mainittu Hel·lē·ni·staiʹ tarkoittaa ehkä eri kansallisuuksiin kuuluneita ihmisiä, jotka olivat kreikkalaistuneet, käyttivät kreikan kieltä (ja elivät ehkä kreikkalaisittain). (Ks. ANTIOKIA nro 1; KYRENE, KYRENELÄINEN.)

Apostoli Paavali kävi Makedoniassa ja Kreikassa sekä toisella että kolmannella lähetysmatkallaan (Ap 16:11–18:11; 20:1–6). Hän palveli jonkin aikaa Makedonian tärkeissä kaupungeissa – Filippissä, Tessalonikassa ja Beroiassa – ja Akhaian suurimmissa kaupungeissa Ateenassa ja Korintissa (Ap 16:11, 12; 17:1–4, 10–12, 15; 18:1, 8). Toisella lähetysmatkallaan hän palveli Korintissa puolitoista vuotta (Ap 18:11) ja kirjoitti sinä aikana molemmat Tessalonikalaiskirjeet ja mahdollisesti Galatalaiskirjeen. Kolmannella lähetysmatkallaan hän kirjoitti Korintista kirjeen roomalaisille. Ensimmäisen Rooman-vankeutensa jälkeen Paavali kävi ilmeisesti jälleen Makedoniassa vuosien 61 ja 64 välisenä aikana ja kirjoitti sieltä luultavasti ensimmäisen kirjeensä Timoteukselle ja mahdollisesti kirjeen Titukselle.

Ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina kreikkalainen kulttuuri vaikutti edelleen Rooman imperiumiin, Kreikka säilytti älylliset saavutuksensa ja Ateenassa oli yksi Rooman imperiumin tärkeimmistä yliopistoista. Konstantinus pyrki sulauttamaan kristillisyyteen joitakin pakanallisia tapoja ja opetuksia, ja hänen menettelynsä valmisti tietä sille, että sellaisesta uskontosulautumasta tuli imperiumin  virallinen uskonto. Kreikasta tuli tällöin osa kristikuntaa.

Nykyään Kreikan pinta-ala on 131957 km², ja siellä on 10486000 asukasta (vuoden 1997 arvio).