Erityisen huomion tai hienotunteisuuden osoittamista jotakuta tai jotakin arvossapidettyä kohtaan; tunnustuksen ja asianmukaisen arvostuksen ilmaisemista jollekin, varsinkin jollekin ihmiselle, hänen ominaisuuksiensa, saavutustensa, virkansa, asemansa tai valtansa vuoksi. Alkukielissä on useita eri sanoja, jotka sisältävät ajatuksen kunnian, kunnioituksen tai terveellisen pelon ilmaisemisesta toisia kohtaan. (Ks. KUNNIA, KIRKKAUS; PELKO.)

Jehovaa ja hänen edustajiaan kohtaan. Luojana Jehova Jumala on arvollinen saamaan kaikilta älyllisiltä luomuksiltaan suurimman kunnian (Il 4:11). Sellainen kunnia edellyttää ihmisiltä uskollista tottelevaisuutta häntä kohtaan, tottelevaisuutta, joka perustuu siihen, että he rakastavat häntä ja arvostavat sitä, mitä hän on tehnyt heidän hyväkseen (Mal 1:6; 1Jo 5:3). Siihen sisältyy myös omien kalleuksiensa käyttäminen tosi palvonnan hyväksi (San 3:9).

Sellainen, joka ottaa itselleen jotain Luojalle kuuluvaa, osoittaa halveksivansa pyhiä asioita. Näin tekivät Hofni ja Pinehas, ylimmäisen papin Eelin pojat. He ottivat kaikista Jehovalle tuoduista uhreista parhaan osan itselleen. Ja koska Eeli ei puuttunut tiukasti poikiensa toimiin, hän kunnioitti heitä enemmän kuin Jehovaa. (1Sa 2:12–17, 27–29.)

Ihmiset kunnioittavat Jehova Jumalaa tottelemalla häntä uskollisesti ja edistämällä hänen palvontaansa, ja Jumala puolestaan kunnioittaa ihmisiä siunaamalla heitä ja palkitsemalla heidät (1Sa 2:30). Siksi kuningas Daavidia, joka palveli Jehovaa uskollisesti ja halusi rakentaa temppelin, jossa säilytettäisiin pyhää liiton arkkua, kunnioitettiin valtakuntaliitolla eli hänet palkittiin sillä (2Sa 7:1–16; 1Ai 17:1–14).

Jehovaa edustaneet profeetat, varsinkin Jumalan Poika Jeesus Kristus, ansaitsivat kunnioituksen. Israelilaiset eivät kuitenkaan kunnioittaneet heitä, vaan sen sijaan herjasivat ja pahoinpitelivät – jopa surmasivat – heitä. Israelilaisten osoittama halveksunta Jehovan edustajia kohtaan saavutti huippunsa heidän surmatessaan hänen Poikansa. Siitä syystä Jehova käytti Rooman sotajoukkoja toimeenpanemaan hänen kostonsa uskottomalle Jerusalemille vuonna 70. (Mt 21:33–44; Mr 12:1–9; Lu 20:9–16; vrt. Joh 5:23.)

Kristillisessä seurakunnassa. Ne, joille oli uskottu erityisvastuuta kristillisen seurakunnan opettajina, ansaitsivat sen, että heidän uskonveljensä tukivat heitä ja olivat yhteistoiminnassa heidän kanssaan (Hpr 13:7, 17). He olivat ”kaksinkertaisen kunnian arvoisia”, mihin sisältyi myös se, että heille annettiin vapaaehtoisesti aineellista apua heidän seurakunnan hyväksi tekemänsä kovan työn vuoksi (1Ti 5:17, 18; ks. VANHIN).

Toisaalta kaikki kristityt olivat uskonveljiensä kunnioituksen arvoisia. Apostoli Paavali neuvoi: ”Ottakaa johto kunnian osoittamisessa toisianne kohtaan.” (Ro 12:10.) Koska jokainen kristitty tuntee omat heikkoutensa ja puutteensa paremmin kuin hänen uskonveljensä, on aivan oikein, että hän asettaa toiset itsensä edelle kunnioittaen heitä eli pitäen heitä suuressa arvossa heidän uskollisen työnsä vuoksi (Fil 2:1–4). Köyhiä ja arvollisia leskiä kunnioitettiin siten, että he saivat seurakunnalta aineellista apua (1Ti 5:3, 9, 10).

Perheenjäsenten kesken. Vaimon tulee ilmaista tervettä pelkoa eli syvää kunnioitusta aviomiestään kohtaan, koska tämä on perheen pää (Ef 5:33). Tämä on sopusoinnussa sen ylemmän aseman kanssa, joka miehellä on Jumalan järjestelyssä. Ensin ei luotu naista vaan mies, joka on ”Jumalan kuva ja kunnia”. (1Ko 11:7–9; 1Ti 2:11–13.) Saara oli huomattava esimerkki naisesta, joka kunnioitti syvästi aviomiestään. Saaran kunnioitus oli lähtöisin sydämestä, sillä hän ei kutsunut miestään ”herraksi” ainoastaan toisten kuullen vaan myös ”itsekseen”. (1Pi 3:1, 2, 5, 6; vrt. 1Mo 18:12.)

Aviomiehiä taas kehotetaan: ”Asukaa jatkuvasti samalla tavoin heidän [vaimojenne] kanssaan tiedon mukaan ja osoittakaa heille kunniaa niin kuin heikommalle astialle, naispuoliselle, koska tekin olette heidän kanssaan  elämän ansaitsemattoman suosion perillisiä.” (1Pi 3:7.) Siksi hengellä voideltujen kristittyjen aviomiesten tuli ottaa huomioon se, että heidän vaimonsa olivat samassa asemassa heidän kanssaan Kristuksen perijätovereina (vrt. Ro 8:17; Ga 3:28) ja että heitä tuli kohdella kunnioittavasti, koska he eivät ole yhtä vahvoja kuin miehet.

Suhteessaan lapsiinsa vanhemmat ovat Jumalan edustajia, jotka on valtuutettu valmentamaan, kurittamaan ja opastamaan heitä. Siksi vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen (2Mo 20:12; Ef 6:1–3; Hpr 12:9). Tämä ei rajoitu pelkästään siihen, että lapsi tottelee ja arvostaa vanhempiaan ollessaan pieni. Tarpeen vaatiessa hänen on myös pidettävä rakkaudellista huolta vanhemmistaan näiden myöhempinä elinvuosina. (Vrt. Mt 15:4–6.) Kristillisessä seurakunnassa pidettiin sellaista, joka ei huolehtinut iäkkäistä ja varattomista vanhemmistaan, pahempana kuin sellaista, jolla ei ollut uskoa (1Ti 5:8). Apostoli Paavali osoittikin Timoteukselle, että seurakunnan ei tarvinnut ryhtyä huolehtimaan leskistä, joiden lapset tai lastenlapset pystyivät auttamaan heitä aineellisesti (1Ti 5:4).

Hallitsijoita ja muita kohtaan. Kunnioitus kuuluu myös korkeille hallintoviranomaisille. Kristitty osoittaa tuota kunnioitusta, ei siksi että häntä suosittaisiin, vaan koska se on Jumalan tahto. Ihmisinä tällaiset miehet saattavat olla turmeltuneita (vrt. Lu 18:2–6; Ap 24:24–27), mutta heille osoitetaan kunnioitusta sen vastuuaseman vuoksi, jota heidän virkansa edustaa (Ro 13:1, 2, 7; 1Pi 2:13, 14). Orjien tuli myös pitää omistajiaan kaiken kunnioituksen arvoisina ja tehdä heille määrätty työ eikä antaa aihetta häväistä Jumalan nimeä (1Ti 6:1).

Toisten vaatiessa kristittyä esittämään toivonsa perustetta, hänen tuli tehdä se ”lempeämielisesti ja osoittaen syvää kunnioitusta [kirjm. ”pelkoa”]”. Vaikka kysymyksiä saatettaisiin esittää loukkaavalla tavalla, kristitty esittäisi perustelunsa tyynesti ja ystävällisesti, ei ärsyyntyneenä, vihaisena eikä suuttuneena. Vaikka kristitty ei olekaan ihmispelon vallassa, hän ilmaisisi syvää kunnioitusta eli tervettä pelkoa ikään kuin Jehova Jumala ja Herra Jeesus Kristus olisivat läsnä. (1Pi 3:14, 15, Rbi8, alav.) Tässä suhteessa hän voi noudattaa enkelien esimerkkiä, sillä he ovat voimaltaan ja mahdiltaan suurempia mutta eivät silti esitä syytöksiä herjaavin sanoin (2Pi 2:11).