Näkyvä esitys jostain ihmisestä tai esineestä. Pintakuvan (Mt 22:20) lisäksi kyse voi olla veistetystä tai valetusta kuvasta, kohokuvasta, syvennyskuvasta tms.

Raamatun maininnat kuvista liittyvät usein epäjumalanpalvelukseen, mutta eivät aina. Luodessaan ihmisen Jumala sanoi ensin: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme [tai: varjoksemme, näköiseksemme], kaltaiseksemme.” (1Mo 1:26, 27, Rbi8, alav.) Koska Jumalan Poika sanoi, että hänen Isänsä on ”Henki”, niin  kyseessä ei voi olla Jumalan ja ihmisen fyysinen samankaltaisuus (Joh 4:24). Sen sijaan ihmisellä on ominaisuuksia, jotka heijastavat eli peilaavat hänen taivaallisen Tekijänsä ominaisuuksia ja jotka erottavat ihmisen ehdottomasti eläinkunnasta (ks. AADAM). Vaikka ihminen olikin Luojansa kuva, häntä ei tehty palvonnan, uskonnollisen kunnioituksen, kohteeksi.

Aadamin oma poika Set (joka syntyi hänelle hänen ollessaan jo epätäydellinen) oli ”hänen kaltaisensa, hänen kuvansa” (1Mo 5:3), ja myös Aadamin samankaltaisuus Jumalan kanssa merkitsi alun perin sitä, että hän oli maan päällä elävä Jumalan poika (Lu 3:38). Vaikka ihminen vajosikin epätäydellisyyteen, se että ihmiskunta oli alkujaan tehty Jumalan kuvaksi, mainittiin Nooan ajan vedenpaisumuksen jälkeen perusteeksi Jumalan laille, joka valtuutti ihmiset toimimaan murhaajien teloittajina (1Mo 9:5, 6; ks. VERENKOSTAJA). Kun kristityille annettiin ohjeita naisten päänpeitteestä, kristittyjä miehiä kiellettiin käyttämästä sellaista peitettä, koska mies ”on Jumalan kuva ja kunnia”, kun taas nainen on miehen kunnia (1Ko 11:7).

Onko Jeesus heijastanut Isänsä kaltaisuutta aina samassa määrin?

Jumalan Esikoispoika, josta myöhemmin tuli ihminen, Jeesus, on Isänsä kuva (2Ko 4:4). Tuo Poika oli ilmeisesti se, jolle Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme”, joten tämä Poika oli samankaltainen kuin Isänsä, Luoja, siitä lähtien kun Poika luotiin (1Mo 1:26; Joh 1:1–3; Kol 1:15, 16). Ollessaan täydellisenä ihmisenä maan päällä hän heijasti Isänsä ominaisuuksia ja persoonallisuutta niin hyvin kuin inhimilliset rajoitukset sallivat, joten hän saattoi sanoa, että se, ”joka on nähnyt minut, on nähnyt myös Isän” (Joh 14:9; 5:17, 19, 30, 36; 8:28, 38, 42). Tämä samankaltaisuus varmasti vahvistui entisestään, kun Jeesus herätettiin kuolleista henkielämään ja hänen Isänsä Jehova Jumala antoi hänelle ”kaiken vallan taivaassa ja maan päällä” (1Pi 3:18; Mt 28:18). Koska Jumala silloin korotti Jeesuksen ”ylempään asemaan”, Jumalan Poika heijasti nyt Isänsä kunniaa vieläkin suuremmassa määrin kuin ennen lähtöään taivaista maan päälle (Fil 2:9; Hpr 2:9). Hän on nyt Jumalan ’olemuksen tarkka kuva’ (Hpr 1:2–4).

Jumala on ennalta määrännyt kaikki kristillisen seurakunnan voidellut jäsenet ”muovailtaviksi Poikansa kuvan mukaisiksi” (Ro 8:29). Kristus Jeesus ei ole heidän mallinsa pelkästään heidän elämäntavassaan, kun he seuraavat hänen askeleitaan ja jäljittelevät hänen vaellustaan ja tapojaan, vaan myös heidän kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan (1Pi 2:21–24; 1Ko 11:1; Ro 6:5). Maan päällä heissä on ollut ”tomusta tehdyn [Aadamin] kuva”, ja kun heistä sen jälkeen tulee henkiluomuksia, heissä on ”taivaallisen [viimeisen Aadamin, Kristuksen Jeesuksen] kuva” (1Ko 15:45, 49). Eläessään maan päällä heillä on etu ’heijastaa kuin peilit Jehovan kirkkautta’, joka loistaa heille Jumalan Pojasta, ja he muuttuvat vähitellen sen kuvan mukaisiksi, jonka tuo kunniaa heijastava Poika välittää (2Ko 3:18; 4:6). Sillä tavoin Jumala luo heihin uuden persoonallisuuden, joka on hänen omien jumalallisten ominaisuuksiensa heijastuma eli kuva (Ef 4:24; Kol 3:10).

Kuvien sopimaton käyttö. Vaikka ihmisten tulee jäljitellä ja pyrkiä heijastamaan taivaallisen Isänsä ominaisuuksia ja muovata elämänsä hänen Poikansa esikuvan mukaan, kaikkialla Raamatussa tuomitaan johdonmukaisesti uskonnollisen kunnioituksen osoittaminen kuville palvonnassa. Jumalan inho sellaista tapaa kohtaan ilmaistiin selvästi Israelille annetussa Laissa. Kiellettyjä eivät olleet pelkästään veistetyt kuvat vaan palvonnan kohteeksi tarkoitetun ”hahmon” tekeminen mistä tahansa, mikä oli taivaassa, maan päällä tai meressä. (2Mo 20:4, 5; 3Mo 26:1; Jes 42:8.) Olipa tällaiset kohteet tehty mistä materiaalista tahansa (puusta, metallista tai kivestä) ja millä menetelmällä hyvänsä (veistämällä, valamalla, takomalla tai hakkaamalla) ihmisten, lintujen tai muiden eläinten, elottomien luontokappaleiden tai pelkästään vertauskuvien muotoisiksi, Jumala ei hyväksynyt mitään niistä uskonnollisen kunnioituksen kohteeksi. Niiden tekeminen oli ’turmiollista toimintaa’, ja Jehova piti sitä pahan tekemisenä, inhottavana ja loukkaavana tekona, joka aiheutti hänen kirouksensa sen tekijöille. (5Mo 4:16–19, 23–25; 27:15; 4Mo 33:52; Jes 40:19,  20; 44:12, 13; Hes 7:20.) Niiden silaaminen kullalla ja hopealla ei tehnyt niistä Jumalan silmissä vähemmän iljettäviä eikä estänyt sitä, että ne saastutettiin ja heitettiin pois ”silkkana saastana” (5Mo 7:5, 25; Jes 30:22).

Tällaista kuvien käyttöä ei voi puolustella Jumalan edessä, koska se on kaiken järjen ja älyn vastaista ja osoitus tyhmästä, tyhjänpäiväisestä järkeilystä sekä ilmeisten tosiasioiden kieltämisestä (Jes 44:14–20; Jer 10:14; Ro 1:20–23). Noista kuvista ei olisi mitään hyötyä, niiltä ei saataisi tietoa, ohjausta eikä suojelusta, ja ne olisivat mykkiä, avuttomia ja elottomia ja koituisivat lopulta häpeäksi (Jes 44:9–11; 45:20; 46:5–7; Hab 2:18–20). Jehovan profeetalliset julistukset, jotka ennustivat täsmällisesti tulevia tapahtumia, tekivät tyhjäksi kaikki uskottomien israelilaisten yritykset lukea nuo tapahtumat epäjumalankuviensa ansioksi (Jes 48:3–7).

Jumalan selvistä julistuksista huolimatta israelilaiset ja muutkin yrittivät tyhmästi yhdistää uskonnollisten kuvien käytön tosi Jumalan, Jehovan, palvontaan (2Mo 32:1–8; 1Ku 12:26–28; 2Ku 17:41; 21:7). Tuomarien aikaan muuan nainen jopa pyhitti hopearahoja Jehovalle ja käytti niitä sitten uskonnollisen kuvan valmistamiseen (Tu 17:3, 4; 18:14–20, 30, 31). Ennen kuin babylonialaiset tuhosivat Jerusalemin, temppelialueelle oli viety inhottavia uskonnollisia kuvia, ja yhtä niistä sanotaan ”mustasukkaisuuden vertauskuvaksi” ilmeisesti siksi, että Jumalalle aiheellisesti kuuluvan ylistyksen antaminen kuvalle yllyttää hänet mustasukkaisuuteen (Hes 8:3–12; 2Mo 20:5).

Joitakin kasvien, kukkien, eläinten ja jopa kerubien muotoisia esineitä tehtiin kuitenkin Jehovan käskystä, joten ne olivat sopivia. Vaikka niillä oli vertauskuvallista merkitystä Jumalan palvonnassa, niille itselleen ei osoitettu uskonnollista kunnioitusta eli palvontaa esimerkiksi rukousten tai uhrien yhteydessä. (Ks. EPÄJUMALA, EPÄJUMALANPALVELUS.)

Danielin kirjassa mainitut kuvapatsaat. Nebukadnessarin kuninkuuden toisena vuonna (ilmeisesti laskettuna siitä, kun hän valloitti Jerusalemin 607 eaa.), tuo Babylonian kuningas näki unen, joka häiritsi häntä melkoisesti ja vei häneltä unet. Ilmeisesti hän ei muistanut täysin unen sisältöä, sillä hän vaati viisaitaan ja pappejaan kertomaan hänelle sekä unen että sen selityksen. Vaikka Babylonin viisaat kerskuivat kykenevänsä paljastamaan salaisuuksia, he eivät pystyneet täyttämään kuninkaan pyyntöä. Se tuotti heille kuolemantuomion, ja myös Danielin ja hänen tovereittensa henki oli vaarassa. Jumalan avulla Daniel pystyi paljastamaan sekä unen että sen selityksen. Saatuaan tuon paljastuksen Daniel esitti ylistyksen ja kiitoksen, joka kiinnittää huomion siihen, että Jehova Jumala on viisauden ja voiman Lähde ja se, joka ”muuttaa aikoja ja ajanjaksoja, poistaa kuninkaita ja asettaa kuninkaita”. (Da 2:1–23.) Uni oli selvästikin peräisin Jumalalta, ja se kuvasi profeetallisesti sitä, että Jumala hallitsee vastustamattomasti maan asioita.

Nebukadnessarin uni koski suunnattoman suurta, ihmisen muotoista kuvapatsasta. Sen ruumiinosat olivat metallia, ja ne oli tehty ylhäältä alaspäin asteittain arvoltaan vähäisemmästä mutta kovemmasta metallista – kullasta rautaan; jalkaterissä ja varpaissa oli kuitenkin sekaisin savea ja rautaa. Vuoresta lohjennut kivi murskasi tomuksi koko kuvapatsaan ja täytti sitten koko maan. (Da 2:31–35.)

Mitä Nebukadnessarin unessa näkemän kuvapatsaan osat merkitsevät?

Kuvapatsas liittyy selvästikin maan herruuteen ja siihen, mikä on Jehova Jumalan tarkoitus tuon herruuden suhteen. Tämä käy ilmi Danielin henkeytetystä selityksestä. Kultainen pää edusti Nebukadnessaria, joka oli Jumalan sallinnalla saanut vallan maailman johtavana hallitsijana ja, mikä vielä tärkeämpää, kukistanut Juudan esikuvallisen valtakunnan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että todetessaan ”sinä itse olet se kultainen pää”, Daniel ei tarkoittanut päällä ainoastaan Nebukadnessaria. Koska muut ruumiinosat edustivat valtakuntia, pää edusti ilmeisesti Babylonian kuninkaiden hallitsijasukua Nebukadnessarista lähtien aina siihen saakka, kun Babylonia kukistui kuningas Nabunaidin ja hänen poikansa Belsassarin aikana. (Da 2:37, 38.)

Hopeisen rinnan ja hopeisten käsivarsien  edustama valtakunta olisi siksi Meedo-Persian valtakunta, joka kukisti Babylonian 539 eaa. Se ei ollut ”vähempiarvoinen” kuin Babylonian hallitsijasuku siinä mielessä, että sen valta-alue olisi ollut pienempi tai että se olisi ollut sotilaallisesti tai taloudellisesti heikompi. Babylonian ylemmyys saattaa näin ollen liittyä siihen, että se oli kukistanut Jerusalemissa olleen Jumalan esikuvallisen valtakunnan, mitä Meedo-Persia ei tehnyt. Meedo-Persian maailmanhallitsijoiden suku päättyi Dareios III:een (Kodomannokseen), jonka joukot makedonialainen Aleksanteri voitti perusteellisesti 331 eaa. Kuvapatsaan kuparinen vatsa ja kupariset reidet kuvasivat siis Kreikan valtakuntaa. (Da 2:39.)

Kreikan hellenistinen valta jatkui, joskin jakautuneena, kunnes nouseva Rooman valtakunta lopulta nielaisi sen. Rooman maailmanvaltaa kuvaa siis kuvapatsaassa rauta, alempiarvoinen mutta kovempi metalli, jota oli suuren kuvapatsaan säärissä. Se, että Roomalla oli profetian mukaisesti voimaa kukistaa ja murskata sitä vastustavat valtakunnat, tunnetaan hyvin historiassa. (Da 2:40.) Rooma ei voi kuitenkaan yksin täyttää sitä, mitä kuvapatsaan sääret ja jalkaterät kuvasivat, sillä Rooman imperiumin valtakaudella ei nähty tuon profeetallisen unen lopullista täyttymistä, nimittäin vuoresta lohkeavan vertauskuvallisen kiven tuloa ja sitä, että se murskaa koko kuvapatsaan ja täyttää sen jälkeen koko maan.

Siksi jotkut Raamatun kommentaattorit esittävät paljolti samoja ajatuksia kuin M. F. Unger, joka sanoo: ”Danielin selvittämä Nebukadnessarin uni kuvaa ’pakanain aikojen’ (Luuk. 21:24; Ilm. 16:19) kulkua ja päättymistä, ts. sen pakanoiden maailmanvallan, joka tuhotaan Kristuksen toisessa tulemuksessa.” (Unger’s Bible Dictionary, 1965, s. 516.) Daniel itse sanoi Nebukadnessarille, että uni liittyi siihen, ”mitä on määrä tapahtua päivien lopulla” (Da 2:28), ja koska vertauskuvallisen kiven osoitetaan edustavan Jumalan valtakuntaa, voidaan olettaa, että kuvapatsaan rautaisten säärien ja jalkaterien kuvaama herruus ulottuisi siihen aikaan asti, jolloin tuo Valtakunta perustettaisiin, ja siihen aikaan asti, jolloin se ryhtyisi ’murskaamaan kaikkia näitä valtakuntia ja tekemään niistä loppua’ (Da 2:44).

Historia osoittaa, että vaikka Rooman imperiumin olemassaolo jatkui Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa, se antoi lopulta tietä Britannialle, nousevalle valtakunnalle, joka oli aikoinaan ollut tuon imperiumin alainen. Koska Britannia ja Yhdysvallat ovat nykyään hengenheimolaisia ja toimivat yleensä yksimielisesti, niitä sanotaan usein Angloamerikkalaiseksi maailmanvallaksi, joka on tällä hetkellä hallitseva valta maailman historiassa.

Suuren kuvapatsaan jalkaterissä oleva raudan ja saven sekoitus kuvaa osuvasti tilaa, jonka on määrä näkyä poliittisen maailmanherruuden viimeisessä ilmentymässä. Savella kuvataan muualla Raamatussa lihallisia ihmisiä, jotka on tehty maan tomusta (Job 10:9; Jes 29:16; Ro 9:20, 21). Näin ollen Danielin selitys näyttää rinnastavan saven ”ihmisten jälkeläisiin”, joiden sekoittaminen mukaan haurastuttaa sitä, mitä kuvapatsaan jalkaterät ja varpaat kuvaavat. Tämä viittaa siihen, että maallisten valtakuntien viimeisen maailmanherruuden muodon raudankaltainen lujuus heikkenee eikä se tahdo pysyä koossa. (Da 2:41–43.) Tavallisella ihmisellä olisi enemmän sananvaltaa valtion asioissa.

Se kultainen kuvapatsas, jonka Nebukadnessar myöhemmin pystytti Duran tasangolle, ei liity suoranaisesti unen suunnattomaan kuvapatsaaseen. Mittojensa perusteella – 60 kyynärää (27 m) korkea ja vain 6 kyynärää (2,7 m) leveä (eli kymmenen suhde yhteen) – se ei todennäköisesti ollut ihmisen muotoinen patsas, ellei siinä ollut erittäin korkea jalusta, korkeampi kuin itse ihmispatsas. Ihmisruumiin korkeuden ja leveyden suhde on vain neljän  suhde yhteen. Kuvapatsas onkin saattanut olla vertauskuvallisempi, kenties muinaisen Egyptin obeliskien kaltainen. (Da 3:1.)

Pedon kuva. Nähtyään näyn merestä nousevasta seitsenpäisestä pedosta apostoli Johannes näki näyn kaksisarvisesta pedosta, joka nousi maasta, puhui kuin lohikäärme ja käski maan päällä asuvia ”tekemään kuvan sille [seitsenpäiselle] pedolle” (Il 13:1, 2, 11–14). Petoja käytetään Raamatussa johdonmukaisesti poliittisten hallitusten symboleina. Seitsenpäisen pedon kuvan täytyy siis olla jokin, mikä heijastaa sen maailmaa hallitsevan poliittisen järjestelmän piirteitä ja tahtoa, jota tuo seitsenpäinen peto edustaa. Johdonmukaisuuden vuoksi myös sillä pitäisi olla seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, kuten sen edustamalla merestä nousseella pedolla. Onkin kiinnostavaa havaita, että Ilmestyksen 17. luvussa kuvaillaan toista seitsenpäistä petoa, joka ei ole tuo merestä noussut peto. Sen merkitystä samoin kuin sekä seitsenpäisen pedon että kaksisarvisen pedon merkitystä tarkastellaan artikkelissa ELÄIMET, VERTAUSKUVALLISET.

Sen jälkeen kun pedon kuva mainitaan ensimmäisen kerran Ilmestyksen 13. luvussa, siihen ja petoon viitataan jatkuvasti varsinkin tuon pedon palvonnan ja sen merkin ottamisen yhteydessä, mihin pedon kuvakin liittyy (Il 14:9–11; 15:2; 16:2; 19:20; 20:4; ks. MERKKI).