Ainoastaan Pentateukissa esiintyvän hepreankielisen ilmauksen ʽaseʹret had·deva·rimʹ käännös ”Kymmenen sanaa” tarkoittaa lakiliiton kymmentä  peruslakia, joista yleensä käytetään nimitystä kymmenen käskyä (2Mo 34:28; 5Mo 4:13; 10:4). Tästä erityisestä lakikokoelmasta käytetään myös nimityksiä ”Sanat” (5Mo 5:22) ja ”liiton sanat” (2Mo 34:28). Kreikkalainen Septuaginta (2Mo 34:28; 5Mo 10:4) käyttää sanaliittoa deʹka (kymmenen) loʹgous (sanat), ja siitä on peräisin yhdyssana dekalogi.

Taulujen alkuperä. Kymmenen sanaa ilmoitettiin ensin suullisesti; Jehovan enkeli puhui ne Siinainvuorella (2Mo 20:1; 31:18; 5Mo 5:22; 9:10; Ap 7:38, 53; ks. myös Ga 3:19; Hpr 2:2). Mooses nousi sitten vuorelle saadakseen nuo Kymmenen sanaa kirjallisessa muodossa, kahteen kivitauluun kirjoitettuina, ja niiden lisäksi muita käskyjä ja ohjeita. Hänen viipyessään vuorella 40 päivää kansa tuli levottomaksi ja teki valetun vasikan palvoakseen sitä. Kun Mooses vuorelta laskeutuessaan näki, millaista epäjumalanpalvelusta kansa harjoitti, hän heitti maahan ”taulut [jotka] olivat Jumalan työtä”, juuri ne taulut, joihin Kymmenen sanaa oli kirjoitettu, ja murskasi ne. (2Mo 24:12; 31:18–32:19; 5Mo 9:8–17; vrt. Lu 11:20.)

Jehova sanoi myöhemmin Moosekselle: ”Veistä itsellesi kaksi kivitaulua, ensimmäisten kaltaista, niin minä kirjoitan tauluihin ne sanat, jotka olivat nähtävissä ensimmäisissä tauluissa, jotka murskasit.” (2Mo 34:1–4.) Ja niin Mooses sai Kymmenen sanan kaksoiskappaleen oltuaan vuorella vielä toiset 40 päivää. Hän säilytti sitä akasiapuusta tehdyssä arkussa (5Mo 10:1–5). Näitä kahta taulua kutsuttiin ”liiton tauluiksi” (5Mo 9:9, 11, 15). Besalelin myöhemmin tekemää kullalla päällystettyä arkkua, jossa tauluja lopulta säilytettiin, sanottiin ilmeisesti tästä syystä ”liiton arkuksi” (Jos 3:6, 11; 8:33; Tu 20:27; Hpr 9:4). Tätä Kymmenen sanan lakia nimitettiin myös ”todistukseksi” (2Mo 25:16, 21; 40:20) ja ’Todistuksen tauluiksi’ (2Mo 31:18; 34:29), mistä johtuvat ilmaukset ”todistuksen arkku” (2Mo 25:22; 4Mo 4:5) sekä ”Todistuksen tabernaakkeli” eli teltta, jossa tätä arkkua säilytettiin (2Mo 38:21).

Ensimmäisistä tauluista kerrotaan, ettei Jehova ollut vain tehnyt niitä vaan että ne oli myös kirjoitettu ”Jumalan sormella”, joka ilmeisesti tarkoitti Jumalan henkeä (2Mo 31:18; 5Mo 4:13; 5:22; 9:10). Jehova kirjoitti myös uusiin tauluihin, vaikka Mooses ne veisti. Kun Moosekselle sanottiin 2. Mooseksen kirjan 34:27:ssä: ”Kirjoita itsellesi nämä sanat”, sillä ei tarkoitettu itse Kymmentä sanaa, vaan hänen oli määrä kirjoittaa joitakin muita liiton säännöksiin liittyviä yksityiskohtia, kuten eräässä aiemmassakin tilaisuudessa (2Mo 24:3, 4). Siitä syystä 2. Mooseksen kirjan 34:28b:ssä käytetty pronomini ”hän” tarkoittaa Jehovaa, kun siinä sanotaan: ”Ja hän [Jehova, ei Mooses] ryhtyi kirjoittamaan tauluihin liiton sanoja, Kymmentä sanaa.” Ensimmäinen jae osoittaa tämän. Kun Mooses myöhemmin palautti israelilaisten mieliin näitä tapahtumia, hän mainitsi nimenomaan Jehovan kirjoittaneen taulut toiseen kertaan (5Mo 10:1–4).

Käskyjen sisältö. Johdantona näihin Kymmeneen sanaan on ensimmäisessä persoonassa esitetty suora lausunto: ”Minä olen Jehova, sinun Jumalasi, joka olen tuonut sinut pois Egyptin maasta, orjahuoneesta.” (2Mo 20:2.) Tämä ei ilmaise yksinomaan sitä, kuka puhuu ja kenelle, vaan myös sen, miksi dekalogi annettiin erityisesti sen ajan juutalaisille. Sitä ei annettu Abrahamille. (5Mo 5:2, 3.)

Ensimmäinen käsky: ”Sinulla ei saa olla muita jumalia minua uhmaamassa” asetti Jehovan etusijalle (2Mo 20:3). Siihen sisältyi hänen ylevä ja ainutlaatuinen asemansa Kaikkivaltiaana Jumalana, Korkeimpana, Korkeimpana Suvereenina. Tämä käsky osoitti, ettei israelilaisilla saanut olla mitään muita jumalia Jehovan kilpailijoina.

Toinen käsky oli luonnollinen seuraus ensimmäisestä, sillä se kielsi epäjumalanpalvonnan kaikissa muodoissaan, koska sellainen olisi avoin loukkaus Jehovan kunniaa ja persoonaa kohtaan. ’Et saa tehdä veistettyä kuvaa etkä minkään sellaisen hahmoa, mikä on taivaissa, maan päällä tai vesissä maan alla, et saa kumartaa etkä palvella niitä.’ Tälle kiellolle antaa pontta julistus: ”Sillä minä, Jehova, sinun Jumalasi, olen yksinomaista antaumusta vaativa Jumala.” (2Mo 20:4–6.)

Kolmas käsky seuraa oikeassa ja johdonmukaisessa järjestyksessä ja kuuluu: ”Et saa käyttää Jehovan, Jumalasi, nimeä arvottomalla tavalla.” (2Mo 20:7.) Se on sopusoinnussa sen huomattavan aseman kanssa, joka Jehovan  nimeen liitetään kauttaaltaan Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa (6979 kertaa UM:ssä; ks. JEHOVA: Nimen tärkeys). Jo Kymmenen sanan muutamissa jakeissa (2Mo 20:2–17) tämä nimi esiintyy kahdeksan kertaa. Ilmaukseen ”et saa käyttää” sisältyy ajatus ”et saa lausua” tai ”et saa nostaa (ottaa käyttöön, kantaa)”. Jos Jumalan nimelle tehtäisiin näin ”arvottomalla tavalla”, se merkitsisi tuon nimen käyttämistä johonkin valheelliseen tai ”turhaan”. Israelilaiset, joilla oli etu kantaa Jehovan nimeä hänen todistajinaan ja joista tuli luopioita, käyttivät ja kantoivat Jehovan nimeä todellisuudessa arvottomalla tavalla (Jes 43:10; Hes 36:20, 21).

Neljäs käsky kuului: ”Sapattipäivää muistaen, pitääksesi sen pyhänä, sinun tulee suorittaa palvelusta ja sinun on tehtävä kaikkea työtäsi kuusi päivää. Mutta seitsemäs päivä on sapatti Jehovan, sinun Jumalasi, kunniaksi. Et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä poikasi eikä tyttäresi, ei orjasi eikä orjattaresi eikä kotieläimesi eikä muukalaisasukkaasi, joka on porttiesi sisäpuolella.” (2Mo 20:8–10.) Pitämällä tätä päivää pyhänä Jehovalle he kaikki, myös orjat ja kotieläimet, saisivat nauttia virkistävästä levosta. Sapattipäivä antoi myös tilaisuuden keskittyä hengellisiin asioihin ilman häiritseviä tekijöitä.

Viidennen käskyn: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” voidaan katsoa yhdistävän neljä ensimmäistä käskyä, jotka määrittelevät ihmisen velvollisuudet Jumalaa kohtaan, ja jäljellä olevat käskyt, jotka esittävät ihmisen velvollisuudet luomustovereitaan kohtaan. Koska vanhemmat edustavat Jumalaa suhteessaan lapsiinsa, niin viidennen käskyn noudattamisella ilmaistaan kunnioitusta ja tottelevaisuutta sekä Luojaa että niitä luomuksia kohtaan, joille Jumala on suonut valtaa. Tämä oli kymmenestä käskystä ainoa, johon liittyi lupaus: ”Jotta päiväsi jatkuisivat pitkään siinä maassa, jonka Jehova, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2Mo 20:12; 5Mo 5:16; Ef 6:2, 3.)

Seuraavat lakikokoelman käskyt esitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi: kuudes: ”Et saa murhata”; seitsemäs: ”Et saa tehdä aviorikosta”; kahdeksas: ”Et saa varastaa” (2Mo 20:13–15). Näin masoreettinen teksti luettelee nämä lait niiden käsittelemien rikosten vakavuuden, lähimmäiselle aiheutetun vahingon suuruuden mukaisessa järjestyksessä. Joissakin kreikkalaisissa käsikirjoituksissa (Codex Alexandrinus, Codex Ambrosianus) järjestys on ’murha, varkaus, aviorikos’; Filonilla ’aviorikos, murha, varkaus’ (The Decalogue, XII, 51); Codex Vaticanuksessa ’aviorikos, varkaus, murha’. Yhdeksäs käsky siirtyy sitten teoista sanoihin ja kuuluu: ”Et saa todistajana ollessasi todistaa väärin lähimmäistäsi vastaan.” (2Mo 20:16.)

Kymmenes käsky (2Mo 20:17) oli ainutlaatuinen siinä, että se kielsi himoitsemisen eli väärän halun, joka kohdistui lähimmäiselle kuuluvaan omaisuuteen, vaimo mukaan luettuna. Kukaan lainlaatija ihmisten keskuudessa ei ole saanut aikaan sellaista lakia, sillä inhimillisesti katsoen ei olisi mitään mahdollisuutta saattaa sitä voimaan. Kymmenennen käskyn avulla Jehova teki kuitenkin jokaisesta tilivelvollisen suoraan Hänelle, joka näkee ja tietää kaikki ihmisen sydämen salaiset ajatukset (1Sa 16:7; San 21:2; Jer 17:10).

Muita näiden lakien ryhmittelytapoja. Edellä esitetty 2. Mooseksen kirjan 20:2–17:ssä olevien Kymmenen sanan jako on luonnollinen. Samanlaisen jaon tekee Josefus, juutalainen historioitsija ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta (Jewish Antiquities, III, 91, 92 [v, 5]), sekä juutalainen filosofi Filon, samoin ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta (The Decalogue, XII, 51). Toiset, mm. Augustinus, yhdistivät sen sijaan kaksi vieraita jumalia ja kuvia koskevaa käskyä (2Mo 20:3–6; 5Mo 5:7–10) yhdeksi, ja pitääkseen käskyjen luvun edelleen kymmenenä he jakoivat 2. Mooseksen kirjan 20:17:n (5Mo 5:21) kahtia, jolloin yhdeksäs käsky kielsi himoitsemasta lähimmäisen vaimoa ja kymmenes hänen taloaan yms. Augustinus yritti tukea teoreettista jakoaan 5. Mooseksen kirjan 5:6–21:ssä olevalla dekalogin rinnakkaisluettelolla. Jakeessa 21 on käytetty kahta erilaista hepreankielistä verbiä (”Etkä saa himoita [eräs muoto hepr. verbistä ḥa·madʹ] – –. Etkä saa itsekkäästi haluta [eräs muoto hepr. verbistä ʼa·wahʹ]”) toisin kuin 2. Mooseksen kirjan 20:17:ssä, jossa esiintyy vain toinen verbi (himoita) kahdesti.

Kymmenessä käskyssä esiintyy 2. Mooseksen kirjan ja 5. Mooseksen kirjan rinnakkaisluetteloissa muitakin, vähäisempiä eroja  kieliasussa, mutta ne eivät millään tavoin vaikuta käskyjen sisältöön tai merkitykseen. Aiemmalla kerralla Kymmenen sanaa esitetään muodollisella lakikielellä, kun taas myöhempi toisto on kertovammassa muodossa, sillä jälkimmäisessä tilaisuudessa Mooses vain kertasi Jumalan käskyjä muistuttimeksi. Kymmenestä sanasta esiintyy toisaalla vielä muitakin muunnelmia, sillä Raamatun heprealaisten ja kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat lainasivat niitä usein muiden ohjeiden ohella (2Mo 31:14; 34:14, 17, 21; 3Mo 19:3, 11, 12; 5Mo 4:15–19; 6:14, 15; Mt 5:27; 15:4; Lu 18:20; Ro 13:9; Ef 6:2, 3).

Kymmenen sanaa olivat Jumalan antamia, ja siksi ne muodostavat täydellisen lakikokoelman. Kun eräs ”lainoppinut” mies kysyi Jeesukselta Kristukselta: ”Opettaja, mikä on Lain suurin käsky?”, Jeesus lainasi käskyä, joka oli oikeastaan tiivistelmä kymmenen käskyn neljästä ensimmäisestä (tai mahdollisesti viidestä) käskystä, ja sanoi: ”Sinun on rakastettava Jehovaa, Jumalaasi, koko sydämelläsi ja koko sielullasi ja koko mielelläsi.” Loput dekalogista Jeesus supisti sitten muutamalla sanalla esitettyyn käskyyn: ”Sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Mt 22:35–40; 5Mo 6:5; 3Mo 19:18.)

Kristityt eivät ole dekalogin alaisia. Jeesus oli syntynyt Lain alaisuuteen, hän noudatti sitä täydellisesti ja antoi lopulta elämänsä lunnaiksi ihmiskunnan puolesta (Ga 4:4; 1Jo 2:2). Kuolemalla kidutuspaalussa hän lisäksi vapautti ne, jotka olivat Lain alaisuudessa (johon kuuluivat myös perustavat Kymmenen sanaa eli käskyä), ”tulemalla kiroukseksi” heidän sijastaan. Hänen kuolemansa ’pyyhki pois käsin kirjoitetun asiakirjan’, sillä se naulittiin kidutuspaaluun. (Ga 3:13; Kol 2:13, 14.)

Mooseksen lain – myös sen Kymmenen sanan – tutkiminen on kuitenkin välttämätöntä kristityille, sillä se paljastaa Jumalan näkemyksen asioista, ja siinä oli ”tulevan hyvän varjo”, sen todellisuuden varjo, joka kuuluu Kristukselle (Hpr 10:1; Kol 2:17; Ga 6:2). Kristityt eivät ole ’ilman lakia Jumalaan nähden, vaan lain alaisia Kristukseen nähden’ (1Ko 9:21). Tuo laki ei kuitenkaan tuomitse heitä syntisinä, sillä Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä heidän lihallisista heikkouksista johtuvat erheensä annetaan heille anteeksi Kristuksen välityksellä (Ro 3:23, 24).