1. Valtiossa voimassa oleva jotakin asiaa koskeva oikeussäännöskokonaisuus, säädös; koko valtion lainsäädäntö, oikeusjärjestys. 2. Jumalan tahto; se osa Raamattua, jossa tämä on esitettynä, varsinkin Mooseksen kirjat; ihmisen velvollisuuksia tähdentävä kristinuskon puoli. 3. Yleisesti hyväksytty (velvoittava) tapa, periaate, ohjenuora. 4. Säännönmukainen ilmiö, periaate, lainalaisuus. (Suomen kielen perussanakirja, 1992.)

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa sana ”laki” on käännetty pääasiassa heprean sanasta tō·rahʹ, joka on sukua verbille ja·rahʹ ’ohjata, opettaa, neuvoa’. Joskus se on käännetty aramealaisesta sanasta dat (Da 6:5, 8, 15). Muita sanoja, joita on joissakin käännöksissä käännetty vastineella ”laki”, ovat miš·patʹ (oikeudellinen päätös, tuomio) ja mits·wahʹ (käsky). Kreikkalaisissa kirjoituksissa vastineella ”laki” käännetty sana on noʹmos, ja se tulee verbistä neʹmō (jakaa).

Jehova Jumalan osoitetaan Raamatussa olevan lain Lähde, Korkein Lainantaja (Jes 33:22), Suvereeni, joka jakaa valtaa muille (Ps 73:28; Jer 50:25; Lu 2:29; Ap 4:24; Il 6:10), ja ilman hänen lupaansa tai sallintaansa ei voida käyttää mitään valtaa (Ro 13:1; Da 4:35; Ap 17:24–31). Hänen valtaistuimensa on perustettu vanhurskaudelle ja oikeudelle (Ps 97:1, 2). Jumalan esittämästä tahdosta tulee laki hänen luomuksilleen. (Ks. OIKEUDENKÄYNTI.)

Enkeleitä koskeva laki. Ihmistä korkeammat enkelit ovat Jumalan lain ja käskyjen alaisia (Hpr 1:7, 14; Ps 104:4). Jehova asetti käskyjä ja rajoituksia jopa vastustajalleen Saatanalle (Job 1:12; 2:6). Ylienkeli Mikael tunnusti Jehovan aseman Korkeimpana Tuomarina ja kunnioitti sitä, kun hän sanoi kiistellessään Panettelijan kanssa: ”Nuhdelkoon sinua Jehova.” (Ju 9; vrt. Sak 3:2.) Jehova Jumala on asettanut kaikki enkelit kirkastetun Jeesuksen Kristuksen alaisuuteen (Hpr 1:6; 1Pi 3:22; Mt 13:41; 25:31; Fil 2:9–11). Johanneksen luo lähetettiin enkelisanansaattaja Jeesuksen käskystä (Il 1:1). Apostoli Paavali sanoo kuitenkin 1. Korinttilaiskirjeen 6:3:ssa, että Kristuksen hengelliset veljet on määrätty tuomitsemaan enkeleitä, ilmeisesti siten, että he osallistuvat jollain tavoin pahojen henkien tuomion täytäntöönpanoon.

Jumalan luomakuntaa koskeva laki. Yksi lain määritelmä on Suomen kielen perussanakirjan mukaan ”säännönmukainen ilmiö, periaate, lainalaisuus”, ja suomessa puhutaankin ”luonnonlaista”. Luojana, joka on tehnyt kaiken taivaassa ja maan päällä olevan (Ap 4:24;  Il 4:11), Jehova on saattanut voimaan lakeja, jotka hallitsevat kaikkea luotua. Jobin 38:10:ssä puhutaan merta koskevasta ”säännöksestä”, Jobin 38:12:ssa ’käskyn antamisesta aamulle’ ja Jobin 38:31–33:ssa kiinnitetään huomio tähdistöihin ja ”taivaita koskeviin säädöksiin”. Samassa luvussa osoitetaan, että Jumala hallitsee valoa, lunta, rakeita, pilviä, sadetta, kastetta ja salamoita. Luvuissa 39–41 todetaan edelleen, että Jumala pitää huolta eläimistä, ja niiden syntymän, elämän kiertokulun ja tapojen katsotaan johtuvan Jumalan asettamista säännöistä, ei kehitysopin mukaisesta ”sopeutumisesta”. Jo luodessaan elämänmuodot Jumala liitti niihin lain, jonka mukaan niiden kaikkien tuli lisääntyä ”lajiensa mukaan”, mikä teki evoluution mahdottomaksi (1Mo 1:11, 12, 21, 24, 25). Ihminenkin synnytti poikia, jotka olivat ’hänen kaltaisiaan, hänen kuviaan’ (1Mo 5:3). Psalmissa 139:13–16 puhutaan lapsen alkion kehittymisestä kohdussa ja todetaan, että sen osat olivat kirjoitettuina ’Jehovan kirjaan’ ennen kuin yhtäkään niistä oli olemassa. Jobin 26:7:ssä kerrotaan, että Jehova ”ripustaa maan tyhjyyden päälle”. Nykyajan tiedemiehet katsovat maapallon aseman avaruudessa johtuvan pääasiassa vetovoimaa ja keskipakovoimaa koskevien lakien yhteisvaikutuksesta.

Aadamille annettu laki. Jumala antoi Eedenin puutarhassa Aadamille ja Eevalle käskyn, joka koski heidän tehtäväänsä 1) täyttää maa, 2) alistaa se valtaansa ja 3) vallita kaikkia muita luomuksia, jotka olivat maan päällä, meressä ja ilmassa (1Mo 1:28). Heille annettiin lakeja, jotka koskivat heidän ruokavaliotaan ja joiden mukaan heidän ravintonaan olivat siementä tekevät kasvit ja hedelmät (1Mo 1:29; 2:16). Aadamia kuitenkin kiellettiin syömästä hyvän ja pahan tiedon puusta (1Mo 2:17), ja tämä kielto välitettiin myös Eevalle (1Mo 3:2, 3). Aadamin sanotaan syyllistyneen rikkomukseen ja hairahdukseen, koska hän rikkoi selvästi asetettua lakia (Ro 5:14, 17; 4:15).

Nooalle annettuja lakeja; patriarkaalinen laki. Nooalle annettiin käskyjä, jotka liittyivät arkin rakentamiseen ja hänen perheensä pelastamiseen (1Mo 6:22). Vedenpaisumuksen jälkeen hänelle annettiin lakeja, jotka sallivat lihan lisäämisen ihmisen ruokavalioon, julistivat elämän pyhyyttä ja siten myös veren pyhyyttä (koska elämä on veressä), kielsivät veren syömisen, tuomitsivat murhan ja määräsivät tästä rikoksesta kuolemanrangaistuksen (1Mo 9:3–6).

Patriarkka oli perheen pää ja hallitsija. Jehovan voidaan sanoa olevan koko ihmissuvun suuri Perheenpää eli Patriarkka, ”Isä, jolle jokainen suku taivaassa ja maan päällä on kiitollisuudenvelassa nimestään” (Ef 3:14, 15). Nooa, Abraham, Iisak ja Jaakob ovat huomattavia esimerkkejä patriarkoista. Jehova oli erityisesti tekemisissä heidän kanssaan. Abrahamin käskettiin ympärileikata kaikki huonekuntansa miespuoliset jäsenet merkiksi liitosta, jonka Jumala teki hänen kanssaan (1Mo 17:11, 12). Hän noudatti Jehovan ”käskyjä”, ”säädöksiä” ja ”lakeja”. Hän tunsi Jehovan tien, joka vaati vanhurskauden ja oikeuden harjoittamista, ja hän välitti nämä käskyt huonekunnalleen. (1Mo 26:4, 5; 18:19.)

Patriarkkoja hallitsevat lait tunnettiin myös yleisesti, ja ne heijastuivat osittain tuon ajan kansakuntien laeissa; polveutuivathan kaikki nuo kansakunnat patriarkka Nooan kolmesta pojasta. Esimerkiksi Egyptin farao tiesi, että oli väärin ottaa toisen miehen vaimo (1Mo 12:14–20), samoin tiesivät filistealaisten kuninkaat Saaran ja Rebekan tapauksissa (1Mo 20:2–6; 26:7–11).

Mooseksen päivinä israelilaiset olivat orjina Egyptissä. He olivat menneet Egyptiin vapaaehtoisesti Jaakobin elinaikana, mutta he joutuivat orjiksi sen jälkeen kun Jaakobin poika, pääministeri Joosef, oli kuollut. Heidät myytiin siis orjiksi ilman vastinetta. Lunastusta ja esikoispojan oikeutta koskevan patriarkaalisen lain mukaisesti Jehova sanoi faraolle Mooseksen ja Aaronin suulla: ”Israel on minun poikani, esikoiseni. Ja minä sanon sinulle: Lähetä poikani pois, jotta hän palvelisi minua. Mutta jos kieltäydyt lähettämästä häntä pois, katso, minä tapan sinun poikasi, esikoisesi.” (2Mo 4:22, 23.) Tämä vapautus ei vaatinut lunastushintaa eikä Egyptille sellaista maksettukaan. Ja kun israelilaiset lähtivät pois egyptiläisisäntiensä luota, ”Jehova antoi kansan päästä suosioon egyptiläisten silmissä, niin että nämä antoivat heille mitä pyydettiin; ja he ottivat saalista egyptiläisiltä” (2Mo 3:21; 12:36). He olivat tulleet maahan faraon hyväksyminä, eivät orjuuteen pantavina sotavankeina vaan vapaina ihmisinä. Heidän orjuuttamisensa oli ollut epäoikeudenmukaista, joten ilmeisesti Jehova piti nyt huolen siitä, että he saivat palkan työstään.

Perhettä pidettiin vastuullisena sen jäsenten lainrikkomuksista. Patriarkaalinen perheenpää oli vastuunalainen edustaja; häntä syytettiin hänen  perheensä tekemistä vääryyksistä ja häntä vaadittiin rankaisemaan perheeseen kuuluvia väärintekijöitä (1Mo 31:30–32).

Avioliitto ja esikoisoikeus. Vanhemmat järjestivät poikiensa ja tyttäriensä avioliiton (1Mo 24:1–4). Morsiamenhinnan maksaminen oli yleistä (1Mo 34:11, 12). Jehovan palvojien parissa avioliitto epäjumalanpalvelijoiden kanssa oli tottelemattomuutta ja perheen etujen vastaista (1Mo 26:34, 35; 27:46; 28:1, 6–9).

Esikoisoikeus kuului vanhimmalle pojalle, joka peri sen. Siihen sisältyi kaksinkertainen osuus omaisuudesta. Perheenpää, isä, saattoi kuitenkin siirtää sen (1Mo 48:22; 1Ai 5:1). Perheen isän kuoltua vanhimmasta pojasta tuli tavallisesti patriarkaalinen perheenpää. Mentyään naimisiin pojat saattoivat perustaa oman huonekuntansa, joka oli heidän isänsä johtoaseman ulkopuolella, ja näin heistä itsestään tuli perheenpäitä.

Moraali. Haureus oli häpeällistä ja rangaistavaa, varsinkin jos siihen syyllistyivät kihloissa olevat tai naimisissa olevat (aviorikos) (1Mo 38:24–26; 34:7). Jos miehellä ei kuollessaan ollut poikaa, solmittiin lankousavioliitto. Vainajan veljen velvollisuus oli silloin ottaa leski vaimokseen, ja heidän liitostaan syntynyt esikoinen peri vainajan omaisuuden ja säilytti hänen nimensä. (5Mo 25:5, 6; 1Mo 38:6–26.)

Omaisuus. Joitakin henkilökohtaisia tavaroita lukuun ottamatta ei yleensä näytä olleen yksityisomaisuutta, vaan kaikki eläimet, taloustarvikkeet ja välineet olivat perheen yhteisiä (1Mo 31:14–16).

Jotkut tutkijat uskovat historiallisten todisteiden perusteella, että maaomaisuutta luovutettaessa maata näytettiin ostajalle paikalta, josta se näkyi hyvin, ja silloin määritettiin myös sen tarkat rajat. Ostaja osoitti laillisen hyväksyntänsä sanomalla: ”Minä näen.” Kun Jehova lupasi Abrahamille, että tämä saisi Kanaanin maan, Abrahamin käskettiin ensin katsoa kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Abraham ei sanonut: ”Minä näen”, kenties siksi, että Jumala sanoi antavansa Luvatun maan myöhemmin Abrahamin siemenelle. (1Mo 13:14, 15.) Israelin laillisen edustajan Mooseksen käskettiin ’katsella’ maata, ja sikäli kuin edellä esitetty näkemys on oikea, tämä viittasi maan lailliseen luovuttamiseen israelilaisille, niin että he saattoivat ottaa sen haltuunsa Joosuan johdolla (5Mo 3:27, 28; 34:4; ks. myös Mt 4:8:sta tarjousta, jonka Saatana esitti Jeesukselle). Samantapainen oikeudellinen merkitys näyttää olleen sillä, että käveltiin maa-alueen poikki tai mentiin sille sen haltuunottoa varten (1Mo 13:17; 28:13). Joissakin muinaisissa asiakirjoissa mainittiin jokaisen kiinteistökaupan yhteydessä maapalstalla olevien puiden määrä (vrt. 1Mo 23:17, 18).

Hallussapito. Ihminen tuli laillisesti vastuunalaiseksi, kun hän lupasi säilyttää tai ’vartioida’ ihmistä, eläintä tai tavaraa (1Mo 30:31). Ruuben oli Jaakobin esikoisena vastuussa Joosefin katoamisesta (1Mo 37:21, 22, 29, 30). Hallussapitäjän tuli huolehtia riittävässä määrin siitä, mikä oli hänen huostassaan. Hänen täytyi korvata varastetut eläimet, mutta ei sellaisia, jotka kuolivat itsestään tai jotka menetettiin syistä, joihin hän ei voinut vaikuttaa, esim. aseistautuneiden lammasvarkaiden tekemän ryöstöretken vuoksi. Jos peto tappoi jonkin eläimen, raadellusta eläimestä täytyi esittää todisteet, jotta hallussapitäjä voitiin vapauttaa vastuusta. (1Mo 37:12–30, 32, 33; 2Mo 22:10–13.)

Orjuus. Orjia voitiin ostaa, ja jotkut syntyivät orjiksi, koska heidän vanhempansa olivat orjia (1Mo 17:12, 27). Orjilla saattoi olla hyvin arvostettu asema patriarkaalisessa huonekunnassa, kuten Abrahamin palvelijalla Elieserillä (1Mo 15:2; 24:1–4).

Jumalan Israelille antama laki – Mooseksen laki. Jehova antoi Israelille Lain Mooseksen toimiessa välittäjänä Siinain erämaassa 1513 eaa. Kun Laki saatettiin voimaan Horebinvuorella, nähtiin pelkoa herättävä osoitus Jehovan voimasta (2Mo 19:16–19; 20:18–21; Hpr 12:18–21, 25, 26). Liitto tehtiin lainvoimaiseksi sonnien ja vuohien verellä. Kansa esitti yhteysuhreja ja sille luettiin liiton kirjaa, minkä jälkeen siihen kuuluvat lupasivat totella kaikkea, mitä Jehova oli sanonut. Monet aiemmista patriarkkojen ajan laeista sisältyivät Mooseksen välityksellä annettuun Lakiin. (2Mo 24:3–8; Hpr 9:15–21; ks. LIITTO.)

Viittä ensimmäistä Raamatun kirjaa (viittä Mooseksen kirjaa) sanotaan usein Laiksi. Joskus tätä nimitystä käytetään henkeytetyistä Heprealaisista kirjoituksista kokonaisuudessaan. Yleensä juutalaiset kuitenkin jakoivat Heprealaiset kirjoitukset kolmeen osaan: ”Mooseksen lakiin”, ”Profeettoihin” ja ”Psalmeihin” (Lu 24:44). Profeettojen välityksellä annetut käskyt sitoivat israelilaisia.

 Laissa tunnustettiin, että Jehova on ehdoton Suvereeni ja erikoismerkityksessä myös Kuningas. Koska Jehova oli sekä Israelin Jumala että sen Kuningas, Lain noudattamatta jättäminen oli sekä uskonnollinen rikkomus että majesteettirikos, rikos valtionpäämiestä eli tässä tapauksessa Kuningasta, Jehovaa, kohtaan. Daavidin, Salomon ja niiden, jotka seurasivat heitä Juudan valtaistuimelle, sanottiin istuvan ”Jehovan valtaistuimella” (1Ai 29:23). Laki sitoi Israelin ihmiskuninkaita ja -hallitsijoita, ja jos heistä tuli mielivaltaisia, niin he rikkoivat lakia ja olivat tilivelvollisia Jumalalle (1Sa 15:22, 23). Kuninkuus ja pappeus pidettiin erillään, mikä säilytti vallan tasapainon ja suojeli tyrannialta. Se auttoi israelilaisia aina muistamaan, että Jehova oli heidän Jumalansa ja todellinen Kuninkaansa. Laki määritteli kunkin yksilön suhteen Jumalaan ja lähimmäisiinsä, ja jokainen saattoi lähestyä Jumalaa pappisjärjestelyn välityksellä.

Laki antoi israelilaisille mahdollisuuden tulla ”pappisvaltakunnaksi ja pyhäksi kansakunnaksi” (2Mo 19:5, 6). Lain vaatimukset yksinomaisesta antaumuksesta Jehovalle, sen kaikenlaista sekauskontoa koskeva kielto ja sen uskonnollista puhtautta ja ruokavaliota koskevat säännökset muodostivat ”väliseinän”, joka erotti tuon kansakunnan huomattavalla tavalla muista kansakunnista (Ef 2:14). Juutalainen saattoi tuskin edes mennä ei-juutalaisen telttaan tai taloon tai syödä ei-juutalaisten kanssa tulematta uskonnollisesti epäpuhtaaksi. Jeesuksen ollessa maan päällä pelkästään ei-juutalaisen taloon tai rakennukseen menemisen ajateltiin tosiaankin tekevän juutalaisen epäpuhtaaksi (Joh 18:28; Ap 10:28). Elämän pyhyyttä sekä perheen, avioliiton ja ihmisten arvokkuutta ja kunniaa suojeltiin. Muita seikkoja, joiden voitaisiin katsoa johtuvan siitä uskonnollisesta erottautumisesta, jonka lakiliitto sai aikaan, olivat terveydelliset hyödyt ja suoja sairauksilta, jotka olivat yleisiä Israelin ympärillä asuvissa kansoissa. Moraalista puhtautta, hygieniaa ja ruokavaliota koskevat lait edistivät epäilemättä terveyttä, kun niitä noudatettiin.

Lain varsinainen tarkoitus oli kuitenkin Paavalin sanojen mukaisesti ’tehdä rikkomukset ilmeisiksi, kunnes saapuisi siemen’. Se oli ’kasvattaja, joka johti Kristukseen’. Se osoitti Kristuksen olevan tavoiteltu päämäärä (”Kristus on Lain loppu”). Se paljasti, että kaikki ihmiset, myös juutalaiset, ovat synnin alaisia ja ettei elämää voida hankkia ”lain teoilla”. (Ga 3:19–24; Ro 3:20; 10:4.) Se oli ”hengellinen”, se oli Jumalalta ja se oli ”pyhä” (Ro 7:12, 14). Efesolaiskirjeen 2:15:ssä sen sanotaan olevan ”säädöksistä koostuva käskyjen Laki”. Se oli täydellisyyden mittapuu, ja se osoitti noudattajansa täydelliseksi, arvolliseksi elämään (3Mo 18:5; Ga 3:12). Koska epätäydelliset ihmiset eivät pystyneet noudattamaan Lakia, se paljasti, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla” (Ro 3:23). Vain Jeesus Kristus noudatti sitä moitteettomasti (Joh 8:46; Hpr 7:26).

Laki oli myös ”tulevan hyvän varjo”, ja siihen liittyvät asiat olivat ”esikuvia”, minkä vuoksi Jeesus ja apostolit viittasivat usein siihen selittäessään taivaallisia asioita ja kristillistä oppia ja käytöstä koskevia seikkoja. Sen vuoksi kristityn on tärkeää ja tarpeellista tutkia sitä. (Hpr 10:1; 9:23.)

Jeesus sanoi, että koko Laki riippui kahdesta käskystä, käskyistä rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäistään (Mt 22:35–40). On kiinnostavaa, että 5. Mooseksen kirjassa (jossa Lakia mukautettiin jonkin verran niihin uusiin olosuhteisiin, joihin Israel joutui asettuessaan asumaan Luvattuun maahan) verbiä ”rakastaa” vastaavat heprealaiset sanat esiintyvät yli 20 kertaa.

”Kymmenen sanaa” (2Mo 34:28) eli kymmenen käskyä olivat Lain perusta, mutta niihin lisättiin noin 600 muuta lakia, jotka kaikki olivat israelilaisille yhtä sitovia (Ja 2:10). Neljä ensimmäistä kymmenestä käskystä määrittelivät ihmisen suhteen Jumalaan, viides Jumalaan ja vanhempiin ja viisi viimeistä lähimmäisiin. Nuo viisi viimeistä näyttävät esiintyvän lähimmäiselle aiheutetun vahingon vakavuuden mukaisessa järjestyksessä: murha, aviorikos, varastaminen,  väärä todistus ja himoitseminen eli itsekäs halu. Kymmenes käsky tekee Laista ainutlaatuisen verrattuna kaikkien muiden kansakuntien lakeihin, koska se kieltää itsekkään haluamisen eikä tätä käskyä voi todellisuudessa saattaa voimaan kukaan muu kuin Jumala. Se koski oikeastaan kaikkien muiden käskyjen rikkomisen perussyytä. (2Mo 20:2–17; 5Mo 5:6–21; vrt. Ef 5:5; Kol 3:5; Ja 1:14, 15; 1Jo 2:15–17.)

Laissa oli monia periaatteita ja ohjaavia säädöksiä. Tuomareille annettiin vapaus tutkia ja pohtia lainrikkojien vaikuttimia ja asennetta sekä rikkomukseen liittyviä olosuhteita. Tahallinen, epäkunnioittava tai katumaton rikkoja sai täyden rangaistuksen (4Mo 15:30, 31). Muissa tapauksissa saatettiin päätyä lievempään tuomioon. Esimerkiksi murhaaja oli ehdottomasti surmattava, mutta tahattomalle tappajalle voitiin osoittaa armoa (4Mo 35:15, 16). Sellaisen sonnin omistaja, jolla oli tapana puskea ihmisiä ja joka tappoi ihmisen, voitiin surmata, tai tuomarit saattoivat määrätä hänelle lunnaat (2Mo 21:29–32). Tahallisen varkaan ja rikkomuksensa vapaaehtoisesti tunnustavan väärintekijän välinen ero selittää ilmeisesti ne erilaiset rangaistukset, jotka annettiin 2. Mooseksen kirjan 22:7:ssä ja 3. Mooseksen kirjan 6:1–7:ssä.

Omantunnon laki. Raamatun mukaan tämän lain ”sisällys on kirjoitettu heidän sydämeensä”. Niiden, jotka eivät ole Jumalan suoranaisen lain, esim. Mooseksen välityksellä annetun Lain, alaisia, osoitetaan olevan ”laki itselleen”, sillä heidän omatuntonsa ’syyttää tai myös puolustaa heitä’ heidän omissa ajatuksissaan. (Ro 2:14, 15.) Monet pakanayhteiskuntien oikeudenmukaiset lait heijastavat tätä omaatuntoa, joka alun perin pantiin niiden esi-isään Aadamiin ja joka periytyi Nooan kautta. (Ks. OMATUNTO.)

Apostoli Paavali sanoo 1. Korinttilaiskirjeen 8:7:ssä, että täsmällisen kristillisen tiedon puute voi johtaa heikkoon omaantuntoon. Omatunto voi olla hyvä tai huono opas sen mukaan, mitä ihminen tietää ja miten häntä on valmennettu (1Ti 1:5; Hpr 5:14). Omatunto voi saastua, ja siksi se voi johtaa harhaan (Tit 1:15). Jotkut, jotka toimivat jatkuvasti vastoin omaatuntoaan, antavat sen tulla ikään kuin tunnottomaksi arpikudokseksi, minkä jälkeen se ei enää ole turvallinen opas (1Ti 4:1, 2).

”Kristuksen laki”. Paavali kirjoitti: ”Kantakaa edelleen toistenne taakkoja ja täyttäkää siten Kristuksen laki.” (Ga 6:2.) Vaikka lakiliitto lakkautettiin vuoden 33 helluntaina (”koska pappeus on vaihtumassa, tapahtuu välttämättä myös lain vaihdos”; Hpr 7:12), kristityistä tulee ’lain alaisia Kristukseen nähden’ (1Ko 9:21). Tätä lakia sanotaan ”vapauteen kuuluvaksi täydelliseksi laiksi”, ”vapaan kansan laiksi”, ”uskon laiksi” (Ja 1:25; 2:12; Ro 3:27). Jumala oli ennustanut tämän uuden lain profeetta Jeremian välityksellä, kun hän puhui uudesta liitosta ja siitä, että hän kirjoittaisi lakinsa kansaansa kuuluvien sydämeen (Jer 31:31–34; Hpr 8:6–13).

Jeesus Kristus on tuon uuden liiton Välittäjä, samoin kuin Mooses oli lakiliiton välittäjä. Mooses kirjoitti Lain kokoelmaksi, mutta Jeesus ei itse kirjoittanut lakia. Hän puhui ja pani lakinsa opetuslastensa mieleen ja sydämeen. Hänen opetuslapsensakaan eivät laatineet kristityille lakikokoelmia, joissa lait olisi jaettu pykäliin ja momentteihin. Silti Kreikkalaiset kirjoitukset ovat täynnä lakeja, käskyjä ja säädöksiä, joita kristityn täytyy noudattaa (Il 14:12; 1Jo 5:2, 3; 4:21; 3:22–24; 2Jo 4–6; Joh 13:34, 35; 14:15; 15:14).

Jeesus käski opetuslastensa saarnata ’valtakunnan hyvää uutista’. Hänen käskynsä on Matteuksen 10:1–42:ssa, Luukkaan 9:1–6:ssa ja 10:1–12:ssa. Matteuksen 28:18–20:ssä Jeesuksen opetuslapsille annettiin uusi käsky, jonka mukaan heidän tuli mennä paitsi juutalaisten myös kaikkien muiden kansakuntien luo, tehdä opetuslapsia ja kastaa heidät uudella kasteella ’Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimessä ja opettaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä hän oli käskenyt heidän noudattaa’. Näin ollen Jeesus opetti ja antoi käskyjä Jumalan valtuuttamana ollessaan maan päällä (Ap 1:1, 2) ja noustuaan taivaaseen (Ap 9:5, 6; Il 1:1–3). Koko Ilmestyskirja koostuu kristilliselle seurakunnalle annetuista profetioista, käskyistä, neuvoista ja ohjeista.

”Kristuksen laki” kattaa kaikki kristityn elämän ja toiminnan puolet. Jumalan hengen avulla kristitty voi noudattaa käskyjä, niin että tuo laki antaa hänelle suotuisan tuomion, sillä se on ”sen hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä” (Ro 8:2, 4).

”Jumalan laki”. Apostoli Paavali puhuu kristityn taistelusta, johon vaikuttaa kaksi seikkaa, toisaalta ”Jumalan laki” eli ”sen hengen laki, joka antaa elämän” ja toisaalta ”synnin laki” eli ”synnin ja kuoleman laki”. Paavali kuvailee tätä ristiriitaa sanomalla, että synnin  turmelema langennut liha on ”synnin lain” orja. ”Mielen kohdistaminen lihaan merkitsee kuolemaa”, mutta ”Jumala, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin johdosta, langetti tuomion synnistä lihassa”. Jumalan hengen avulla kristitty voi voittaa taistelun – uskomalla Kristukseen, saattamalla ruumiin tottumukset kuolemaan ja elämällä hengen ohjauksen mukaisesti – ja hän voi saada elämän. (Ro 7:21–8:13.)

Synnin ja kuoleman laki. Apostoli Paavali selittää, että ihmiskunnan isän, Aadamin, synnin vuoksi ”kuolema hallitsi kuninkaana” Aadamista Mooseksen aikaan asti (jolloin Laki annettiin) ja että Laki teki rikkomukset ilmeisiksi, niin että ihmiset tulivat tilivelvollisiksi synnistään (Ro 5:12–14; Ga 3:19). Tämä valta eli synnin laki vaikuttaa epätäydellisessä lihassa, vallitsee sitä, tekee sen taipuvaiseksi rikkomaan Jumalan lakia (Ro 7:23; 1Mo 8:21). Synti aiheuttaa kuoleman (Ro 6:23; 1Ko 15:56). Mooseksen laki ei pystynyt kumoamaan noiden kuninkaiden, synnin ja kuoleman, valtaa, mutta vapautus ja voitto saadaan Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden kautta, jota hän osoittaa Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Ro 5:20, 21; 6:14; 7:8, 9, 24, 25).

”Uskon laki”. ”Uskon laki” asetetaan vastakkain ”tekojen lain” kanssa. Ihminen ei voi tulla vanhurskaaksi omilla teoillaan eikä Mooseksen lain teoilla, ikään kuin hän ansaitsisi vanhurskauden palkaksi työstään, vaan vanhurskaus saadaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen (Ro 3:27, 28; 4:4, 5; 9:30–32). Jaakob sanoo kuitenkin, että tuohon uskoon liittyvät teot, jotka johtuvat ihmisen uskosta ja ovat sopusoinnussa sen kanssa (Ja 2:17–26).

Aviomiehen laki. Naimisissa oleva nainen on ”miehensä lain” alainen (Ro 7:2; 1Ko 7:39). Aviomiehen johtoaseman periaate on voimassa koko Jumalan järjestössä, ja sitä on noudatettu sekä Jumalan palvojien että monien muiden kansojen keskuudessa. Jumala on aviomiehen asemassa ”naiseen”, ”ylhäällä olevaan Jerusalemiin”, nähden (Ga 4:26, 31; Il 12:1, 4–6, 13–17). Juutalainen kansakunta oli vaimon suhteessa Jehovaan, joka oli sen aviomies (Jes 54:5, 6; Jer 31:32).

Patriarkaalisen lain mukaan aviomies oli kiistatta perheenpää, jolle vaimo oli alamainen, vaikka hän saattoikin esittää ehdotuksia aviomiehensä hyväksyttäväksi (1Mo 21:8–14). Saara sanoi Abrahamia ”herraksi” (1Mo 18:12; 1Pi 3:5, 6). Naisen päänpeite oli osoitus hänen alamaisuudestaan aviomiespäälleen (1Mo 24:65; 1Ko 11:5).

Israelille annetun Lain mukaan vaimo oli alamaisuusasemassa. Hänen miehensä saattoi vahvistaa tai purkaa vaimonsa tekemät juhlalliset lupaukset (4Mo 30:6–16). Nainen ei perinyt omaisuutta, vaan hän siirtyi maaomaisuuden mukana, ja kun joku sukulainen lunasti perinnön, nainen sisältyi siihen (Ru 4:5, 9–11). Vaimo ei voinut erota miehestään, mutta miehellä oli oikeus erota vaimostaan (5Mo 24:1–4).

Kristillisyydessä naista vaaditaan tunnustamaan miehen asema eikä hän saa anastaa sitä. Apostoli Paavali sanoo, että naimisissa oleva nainen on miehensä lain alainen niin kauan kuin mies on elossa, mutta hän osoittaa, että miehen kuolema vapauttaa naisen, niin ettei hän ole avionrikkoja, jos hän menee uudelleen naimisiin. (Ro 7:2, 3; 1Ko 7:39.)

”Kuninkaallinen laki”. ”Kuninkaallinen laki” on aivan oikein huomattavampi ja merkittävämpi kuin kaikki muut ihmissuhteita hallitsevat lait, joita joku kuningas saattaa säätää ihmisten keskuudessa (Ja 2:8). Lakiliiton punainen lanka oli rakkaus, ja ”sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (kuninkaallinen laki) oli toinen niistä käskyistä, joista koko Laki ja Profeetat riippuivat (Mt 22:37–40). Vaikka kristityt eivät olekaan lakiliiton alaisia, he ovat Kuningas Jehovan ja hänen Poikansa, Kuningas Jeesuksen Kristuksen, lain alaisia uuden liiton yhteydessä.

 [Tekstiruutu s. 30–36]

LAKILIITON PIIRTEITÄ

TEOKRAATTINEN HALLINTO

Jehova Jumala on Korkein Suvereeni (2Mo 19:5; 1Sa 12:12; Jes 33:22)

Kuninkaan oli määrä istua ”Jehovan valtaistuimella” edustamassa Häntä (1Ai 29:23; 5Mo 17:14, 15)

Muut virkamiehet (heimojen johtomiehet sekä tuhannen-, sadan-, viidenkymmenen- ja kymmenenpäälliköt) valittiin heidän jumalanpelkonsa sekä heidän luotettavuutensa ja rehtiytensä perusteella (2Mo 18:21, 25; 4Mo 1:44)

Kaikkia Jumalalta saatua valtaa käyttäviä tuli kunnioittaa: virkamiehiä, pappeja, tuomareita, vanhempia (2Mo 20:12; 22:28; 5Mo 17:8–13)

USKONNOLLISIA VELVOITTEITA

(Nämä tiivistyivät Lain suurimmassa käskyssä: sinun on rakastettava Jehovaa koko sydämestäsi, mielestäsi, sielustasi ja voimastasi; 5Mo 6:5; 10:12; Mr 12:30)

Vain Jehovaa tuli palvoa (2Mo 20:3; 22:20; 5Mo 5:7)

Rakkauden tuli olla voimakas vaikutin ihmisen suhteessa Jumalaan (5Mo 6:5, 6; 10:12; 30:16)

Kaikkien piti pelätä Jumalaa, jotteivät olisi tottelemattomia hänelle (2Mo 20:20; 5Mo 5:29)

Jumalan nimeä ei saanut käyttää arvottomalla tavalla (2Mo 20:7; 5Mo 5:11)

Häntä voitiin lähestyä vain tavalla, jonka hän hyväksyi (4Mo 3:10; 3Mo 10:1–3; 16:1)

Kaikkien velvollisuus oli pitää sapatti (2Mo 20:8–11; 31:12–17)

Kokoontuminen palvontaa varten (5Mo 31:10–13)

Kaikkien miespuolisten piti kokoontua kolme kertaa vuodessa: pesahin ja happamattomien leipien juhlan viettoon, viikkojuhlaan ja lehtimajanjuhlaan (5Mo 16:16; 3Mo 23:1–43)

Mies, joka tahallaan jätti viettämättä pesahia, ’karsittiin pois’ (4Mo 9:13)

Pappien ylläpito

Leeviläiset saivat muilta heimoilta kymmenykset kaikista maan tuotteista (4Mo 18:21–24)

Leeviläisten täytyi antaa papeille kymmenykset, jotka koostuivat kaikkein parhaasta, mitä he saivat (4Mo 18:25–29)

Teurasuhrien uhraaminen (Hpr 8:3–5; 10:5–10)

Laissa määrättyjä uhreja: säännölliset polttouhrit (3Mo 1; 4Mo 28), yhteysuhrit (3Mo 3; 19:5), syntiuhrit (3Mo 4; 4Mo 15:22–29), syyllisyysuhrit (3Mo 5:1–6:7), viljauhrit (3Mo 2), juomauhrit (4Mo 15:5, 10), heilutusuhrit (3Mo 23:10, 11, 15–17)

Väärän uskonnon tavat kiellettyjä

Epäjumalanpalvelus (2Mo 20:4–6; 5Mo 5:8–10)

Lihansa viiltely kuolleiden vuoksi tai ihonsa tatuointi (3Mo 19:28)

Puun istuttaminen pyhäksi paaluksi (5Mo 16:21)

Jonkin inhottavan, tuhon omaksi vihityn, vieminen taloonsa (5Mo 7:26)

Kapinallinen puhe Jehovaa vastaan (5Mo 13:5)

Väärän palvonnan edistäminen (5Mo 13:6–10; 17:2–7)

Väärän palvonnan puolelle meneminen (5Mo 13:12–16)

Jälkeläistensä vihkiminen väärille jumalille (3Mo 18:21, 29)

Spiritismi, noituus (2Mo 22:18; 3Mo 20:27; 5Mo 18:9–14)

PAPPIEN VELVOLLISUUKSIA

(Leeviläiset auttoivat pappeja toimittamaan tehtävänsä; 4Mo 3:5–10)

Jumalan lain opettaminen (5Mo 33:8, 10; Mal 2:7)

Toimiminen tuomareina, Jumalan lain soveltaminen (5Mo 17:8, 9; 19:16, 17)

Uhrien esittäminen kansan puolesta (3Mo, luvut 1–7)

Jumalalta tiedusteleminen urimin ja tummimin välityksellä (2Mo 28:30; 4Mo 27:18–21)

JÄSENYYS ISRAELIN SEURAKUNNASSA

Israelin seurakunnan jäsenyys ei rajoittunut niihin, jotka olivat syntyneet tuohon kansakuntaan

Muihin kansakuntiin kuuluvista saattoi tulla ympärileikattuja palvojia

Noiden muukalaisasukkaiden tuli noudattaa kaikkia lakiliiton ehtoja (3Mo 24:22)

Israelin seurakunnan jäsenyyttä koskevia rajoituksia

Ei kukaan mies, joka oli kuohittu murskaamalla kivekset tai jolta miehen elin oli leikattu pois (5Mo 23:1)

Ei kukaan avioton poika eikä hänen jälkeläisensä edes ”kymmenennessä sukupolvessa” (5Mo 23:2)

Ei kukaan ammonilainen eikä moabilainen (ilmeisesti miespuolinen) ajan hämärään asti, koska he eivät osoittaneet israelilaisille vieraanvaraisuutta vaan vastustivat heitä, kun he lähtivät Egyptistä (5Mo 23:3–6)

Egyptiläisille syntyneet pojat voitiin ottaa seurakuntaan ”kolmannessa sukupolvessa” (5Mo 23:7, 8)

OIKEUSJÄRJESTELMÄ

(Oikeusasioita hallitsevat lait korostivat Jehovan oikeudenmukaisuutta ja armoa. Tuomareilla oli vapaus osoittaa armoa olosuhteiden mukaan. Lisäksi nämä lait estivät kansakuntaa turmeltumasta,  ja ne suojelivat jokaisen israelilaisen hyvinvointia)

Tuomarit

Pappeja, kuninkaita ja muita miehiä nimitettiin tuomareiksi (2Mo 18:25, 26; 5Mo 16:18; 17:8, 9; 1Ku 3:6, 9–12; 2Ai 19:5)

Tuomarien edessä seisomista pidettiin Jehovan edessä seisomisena (5Mo 1:17; 19:16, 17)

Oikeusjuttujen kuuleminen

Tavalliset oikeusjutut jätettiin tuomarien harkittavaksi (2Mo 18:21, 22; 5Mo 25:1, 2; 2Ai 19:8–10)

Jos päätöstä ei pystytty tekemään alemmassa oikeusasteessa, juttu siirtyi ylempiin oikeusasteisiin (2Mo 18:25, 26; 1Ku 3:16, 28)

Epätavallisia tai vaikeita oikeusjuttuja, jotka esitettiin papeille:

Mustasukkaisuus tai vaimon siveettömyys (4Mo 5:12–15)

Todistaja syytti jotakuta kapinasta (5Mo 19:16, 17)

Kun tapahtui väkivallanteko tai verenvuodatus tai kun päätöstä oli vaikea tehdä tai se oli kiistanalainen (5Mo 17:8, 9; 21:5)

Kun joku löydettiin surmattuna kedolta eikä murhaajaa saatu selville (5Mo 21:1–9)

Todistajat

Totuuden vahvistamiseen vaadittiin vähintään kaksi todistajaa (5Mo 17:6; 19:15; vrt. Joh 8:17; 1Ti 5:19)

Todistajien käsien tuli kohota ensimmäisinä surmaamaan syyllistä. Tämä hillitsi väärää, hätäistä tai piittaamatonta todistamista (5Mo 17:7)

Väärä todistus

Väärä vala oli ankarasti kielletty (2Mo 20:16; 23:1; 5Mo 5:20)

Jos joku esitti vääriä syytöksiä toista vastaan, väärä todistaja sai saman rangaistuksen, jonka hän oli yrittänyt aiheuttaa syytetylle (5Mo 19:16–19)

Lahjonta, puolueelliset tuomiot

Lahjusten otto oli kiellettyä (2Mo 23:8; 5Mo 27:25)

Oikeutta ei saanut vääristää (2Mo 23:1, 2, 6, 7; 3Mo 19:15, 35; 5Mo 16:19)

Ihminen pidätettiin vain jos juttu oli vaikea ja jos se oli jätettävä Jehovan päätettäväksi (3Mo 24:11–16, 23; 4Mo 15:32–36)

Rangaistuksia

Lyönnit: määrä oli rajoitettu 40:een häpeällisen pieksemisen välttämiseksi (5Mo 25:1–3; vrt. 2Ko 11:24)

Kuolema kivittämällä: sen jälkeen ruumis voitiin ripustaa paaluun osoitukseksi siitä, että se oli kirottu (5Mo 13:10; 21:22, 23)

Takaisinmaksu: vahingon aiheuttajaa rangaistiin samanlaisella vahingolla (3Mo 24:19, 20)

Vahingonkorvauksia: Jos jonkun eläin vahingoitti jonkun toisen omaisuutta (2Mo 22:5; 21:35, 36); jos joku sytytti tulen, joka vahingoitti toisen omaisuutta (2Mo 22:6); jos joku surmasi toisen kotieläimen (3Mo 24:18, 21; 2Mo 21:33, 34); jos joku otti vahingossa omaan käyttöönsä jotain ”pyhää”, esim. kymmenyksiä tai uhreja (3Mo 5:15, 16); jos joku petkutti lähimmäistään jonkin huostassaan olevan tai haltuunsa talletetun tai ryöstetyn tai jonkin löydetyn suhteen esittämällä niistä väärän valan (3Mo 6:2–7; 4Mo 5:6–8)

Turvakaupungit

Tahaton tappaja saattoi paeta lähimpään (4Mo 35:12–15; 5Mo 19:4, 5; Jos 20:2–4)

Sen jälkeen järjestettiin oikeudenkäynti sillä hallintoalueella, jossa tapaus oli sattunut

Sen, joka todettiin tahattomaksi tappajaksi, täytyi asua turvakaupungissa ylimmäisen papin kuolemaan asti (4Mo 35:22–25; Jos 20:5, 6)

Tahallinen murhaaja surmattiin (4Mo 35:30, 31)

AVIOLIITTO, PERHESUHTEET, SUKUPUOLIMORAALI

(Laki suojeli israelilaisia pitämällä avioliiton ja perhe-elämän pyhänä)

Avioliitto; Jehova vahvisti ensimmäisen (1Mo 2:18, 21–24)

Aviomies oli vaimonsa omistaja mutta tilivelvollinen Jumalalle vaimonsa kohtelusta (5Mo 22:22; Mal 2:13–16)

Moniavioisuus sallittiin mutta sitä säädeltiin vaimon ja hänen jälkeläistensä suojelemiseksi (5Mo 21:15–17; 2Mo 21:10)

Viettelyn jälkeen avioliitto oli pakollinen (ellei tytön isä kieltänyt sitä) (2Mo 22:16, 17; 5Mo 22:28, 29)

Lankousavioliitossa mies otti vaimokseen veljensä lesken, jos hänen velivainajansa oli kuollut pojattomana; jos joku jätti sen tekemättä, hänet häväistiin julkisesti (5Mo 25:5–10)

Muukalaisten kanssa avioituminen oli kiellettyä (2Mo 34:12–16; 5Mo 7:1–4), mutta vangiksi otettujen naisten kanssa voitiin mennä naimisiin (5Mo 21:10–14)

Maata perineet naiset saivat mennä naimisiin vain omaan heimoonsa kuuluvan kanssa (4Mo 36:6–9)

Avioero

Vain mies saattoi ottaa avioeron (jos vaimossa oli jotain sopimatonta); hänen täytyi antaa vaimolleen erokirja (5Mo 24:1–4)

Avioeroa ei voinut ottaa, jos mies oli mennyt vaimonsa kanssa naimisiin vieteltyään hänet (5Mo 22:28, 29)

Mies ei voinut mennä uudelleen naimisiin naisen kanssa, josta hän oli eronnut, sen jälkeen kun nainen oli mennyt uudelleen naimisiin ja hänen toinen aviomiehensä oli ottanut hänestä eron tai kuollut (5Mo 24:1–4)

Aviorikoksesta seurasi kuolemanrangaistus molemmille siihen syyllistyneille (2Mo 20:14; 5Mo 22:22)

 Sukurutsaus

Israelilaismies ei voinut mennä naimisiin seuraavien henkilöiden kanssa: äitinsä, äitipuolensa tai isänsä sivuvaimon kanssa (3Mo 18:7, 8; 20:11; 5Mo 22:30; 27:20), sisarensa tai sisarpuolensa kanssa (3Mo 18:9, 11; 20:17; 5Mo 27:22), lapsenlapsensa kanssa (3Mo 18:10), tätinsä (äitinsä sisaren tai isänsä sisaren) kanssa (3Mo 18:12, 13; 20:19), avioliiton kautta sukua olevan tätinsä (joko isänsä veljen vaimon tai äitinsä veljen vaimon) kanssa (3Mo 18:14; 20:20), miniänsä kanssa (3Mo 18:15; 20:12), tyttärensä, tytärpuolensa, tytärpuolensa tyttären, poikapuolensa tyttären tai anoppinsa kanssa (3Mo 18:17; 20:14; 5Mo 27:23), veljensä vaimon kanssa (3Mo 18:16; 20:21) paitsi lankousavioliitossa (5Mo 25:5, 6), vaimonsa sisaren kanssa vaimon elinaikana (3Mo 18:18)

Israelilaisnainen ei voinut mennä naimisiin seuraavien henkilöiden kanssa: poikansa tai poikapuolensa kanssa (3Mo 18:7, 8; 20:11; 5Mo 22:30; 27:20), veljensä tai velipuolensa kanssa (3Mo 18:9, 11; 20:17; 5Mo 27:22), isoisänsä kanssa (3Mo 18:10), veljen- tai sisarenpoikansa kanssa (3Mo 18:12, 13; 20:19), miehensä veljen- tai sisarenpojan kanssa (3Mo 18:14; 20:20), appensa kanssa (3Mo 18:15; 20:12), isänsä, isäpuolensa, äitinsä isäpuolen, isänsä isäpuolen tai vävynsä kanssa (3Mo 18:7, 17; 20:14; 5Mo 27:23), miehensä veljen kanssa (3Mo 18:16; 20:21) paitsi lankousavioliitossa (5Mo 25:5, 6), sisarensa miehen kanssa sisaren elinaikana (3Mo 18:18)

Rangaistus sukurutsauksesta: kuolema (3Mo 18:29; 20:11, 12, 14, 17, 20, 21)

Yhdyntä kuukautisten aikana

Jos mies ja nainen olivat tahallaan sukupuolisuhteissa kuukautisten aikana, heidät surmattiin (3Mo 18:19; 20:18)

Aviomies, joka oli vahingossa sukupuolisuhteissa vaimonsa kanssa tuon epäpuhtauden aikana (ehkä kuukautisten odottamattoman alkamisen vuoksi), oli epäpuhdas seitsemän päivää (3Mo 15:19–24)

Vanhempien ja lasten suhde

Vanhempien (varsinkin isien) käskettiin opettaa lapsilleen Jumalan lakia (5Mo 6:6–9, 20–25; 11:18–21; Jes 38:19)

Lasten tuli kunnioittaa vanhempiaan (2Mo 20:12; 21:15, 17; 3Mo 19:3; 5Mo 5:16; 21:18–21; 27:16)

Vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen (harhautukseksi moraalittomia tarkoituksia varten) oli kiellettyä (5Mo 22:5)

Homoseksualismista seurasi kuolemanrangaistus molemmille osapuolille (3Mo 18:22; 20:13)

Eläimeen sekaantumisesta seurasi kuolema sekä ihmiselle että eläimelle (2Mo 22:19; 3Mo 18:23, 29; 20:15, 16; 5Mo 27:21)

Sopimattomasta päällekarkauksesta (kun aviomies kamppaili toisen miehen kanssa ja vaimo tarttui tämän sukupuolielimiin) rangaistiin hakkaamalla naisen käsi poikki, ei aiheuttamalla samanlaista vahinkoa, koska Jehova kunnioitti naisen lisääntymiskykyä ja hänen miehensä oikeutta saada lapsia vaimostaan (5Mo 25:11, 12)

LIIKETOIMET

(Laki kannusti sekä rehellisyyteen liiketoimissa että toisten kodin ja omaisuuden kunnioittamiseen)

Maanomistus

Maa jaettiin arvalla suvuille (4Mo 33:54; 36:2)

Maata ei myyty pysyvästi vaan se palautettiin omistajalle riemuvuonna; sen myyntiarvo perustui riemuvuotta edeltävien satojen määrään (3Mo 25:15, 16, 23–28)

Maata myytäessä lähimmällä sukulaisella oli osto-oikeus (Jer 32:7–12)

Valtiolla ei ollut oikeutta ottaa kenenkään perintömaata yleiseen käyttöön pelkästään maksamalla korvaus (1Ku 21:2–4)

Leeviläisten osuutena oli kaupunkeja ja niiden laidunmaita

Arvalla jaetuista 48 kaupungista 13 oli pappiskaupunkeja (4Mo 35:2–5; Jos 21:3–42)

Leeviläiskaupungin laidunmaa-aluetta ei voitu myydä; se ei kuulunut ihmisille vaan kaupunkiin (3Mo 25:34)

Jos joku pyhitti (asetti erilleen käyttöä tai tuottoa varten) osan peltoa Jehovalle (pyhäkön käyttöön, papistolle), sen arvon määrittämisen perusteena oli se, että maa-ala, jonka kylvämiseen tarvittiin homer-mitallinen ohraa, oli 50 hopeasekelin arvoinen; arvo laski sen mukaisesti, kuinka monta vuotta oli jäljellä seuraavaan riemuvuoteen (3Mo 27:16–18)

Jos pyhittäjä halusi ostaa sen takaisin, hänen täytyi lisätä 20 prosenttia sen arviohintaan (3Mo 27:19)

Jos hän ei ostanut sitä takaisin vaan myi sen jollekulle toiselle, se tuli riemuvuonna Jehovalle kuuluvana pyhänä papin omaisuudeksi (3Mo 27:20, 21)

Jos joku pyhitti Jehovalle osan peltoa, jonka hän oli ostanut joltakulta toiselta, se palautui riemuvuonna alkuperäiselle omistajalle (3Mo 27:22–24)

Jos joku ”vihki” omaisuuttaan (”vihitty” oli pysyvästi ja ainoastaan pyhäkön käyttöön tai tuhottavaksi tarkoitettua; Jos 6:17; 7:1, 15; Hes 44:29), sitä ei voitu myydä eikä ostaa takaisin; se kuului pysyvästi Jehovalle (3Mo 27:21, 28, 29)

Omaisuuden lunastus

Kaikki maa palautui riemuvuonna alkuperäiselle omistajalleen (em. poikkeuksia lukuun ottamatta) (3Mo 25:8–10, 15, 16, 24–28)

Leeviläiset saattoivat lunastaa leeviläiskaupungeissa olevat talonsa milloin tahansa (3Mo 25:32, 33)

Riemuvuosi: alkoi sovituspäivänä, 50. vuonna; laskeminen alkoi siitä vuodesta, jona israelilaiset saapuivat maahan (3Mo 25:2, 8–19)

 Perintö

Esikoispoika peri kaksinkertaisen osan omaisuudesta (5Mo 21:15–17)

Kun poikia ei ollut, perintö siirtyi tyttärille (4Mo 27:6–8). Jos miehellä ei ollut poikia eikä tyttäriä, se meni hänen veljilleen, hänen isänsä veljille tai hänen lähimmälle verisukulaiselleen (4Mo 27:9–11)

Vaaka, mitat

Jehova vaati rehellisyyttä ja tarkkuutta (3Mo 19:35, 36; 5Mo 25:13–15)

Petollisuus oli hänestä inhottavaa (San 11:1)

Velat

Joka seitsemännen vuoden lopussa heprealaisveljet vapautettiin veloistaan (5Mo 15:1, 2)

Vierasmaalaista voitiin painostaa maksamaan velkansa (5Mo 15:3)

Lainan takaus

Jos joku otti toisen henkilön päällysvaatteen lainan pantiksi, hän ei saanut pitää sitä yön yli (köyhät nukkuivat usein päällysvaatteessaan, koska heillä ei ollut muita vuodevaatteita) (2Mo 22:26, 27; 5Mo 24:12, 13)

Kukaan ei voinut mennä toisen miehen taloon hakemaan panttia tai jotain lainan takeeksi. Hänen täytyi jäädä talon ulkopuolelle ja antaa tuon toisen tuoda se hänelle (näin säilyi miehen asunnon koskemattomuus) (5Mo 24:10, 11)

Käsimyllyä tai sen ylempää jauhinkiveä ei voitu ottaa pantiksi (silloin tuo toinen ei olisi voinut jauhaa viljaa ravinnoksi itselleen ja perheelleen) (5Mo 24:6)

SOTALAIT

(Nämä lait säätelivät sotia, joita Israel kävi Luvatussa maassa Jumalan käskystä. Itsekkäät hyökkäys- tai valloitussodat, jotka ylittivät Jumalan asettamat rajat, olivat ankarasti kiellettyjä)

Sodat

Tuli olla ainoastaan Jehovan sotia (4Mo 21:14; 2Ai 20:15)

Sotilaat pyhitettiin ennen taistelua (1Sa 21:1–6; vrt. 3Mo 15:16, 18)

Sotilaiden ikä

Vähintään 20 vuotta (4Mo 1:2, 3; 26:1–4)

Josefuksen mukaan he palvelivat 50-vuotiaiksi asti (Jewish Antiquities, III, 288 [xii, 4])

Asepalveluksesta vapautettiin:

Leeviläiset, koska he olivat Jehovan palvelijoita (4Mo 1:47–49; 2:33)

Mies, joka ei ollut vihkinyt vastarakennettua taloa tai ei ollut ottanut käyttöön vastaistutettua viinitarhaa (5Mo 20:5, 6; vrt. Sr 2:24; 3:12, 13)

Mies, joka oli mennyt kihloihin mutta ei ollut vielä ottanut naista vaimokseen. Vastanainut mies oli vapautettuna asepalveluksesta vuoden ajan (miehellä oli oikeus saada perillinen ja nähdä tuo perillinen) (5Mo 20:7; 24:5)

Pelokas mies (hän olisi jäytänyt sotilastovereittensa taistelumoraalia) (5Mo 20:8; Tu 7:3)

Leiri täytyi pitää puhtaana (koska sotilaat oli pyhitetty sodankäyntiin) (5Mo 23:9–14)

Naiset eivät saaneet seurata leiriä sukupuolisuhteita varten; sotaretkien aikana pidätyttiin suhteista naisiin. Näin pysyttiin uskonnollisesti ja fyysisesti puhtaina (3Mo 15:16; 1Sa 21:5; 2Sa 11:6–11)

Vihollisen naisia ei saanut raiskata, sillä se olisi ollut haureutta, eikä noiden naisten kanssa saanut mennä naimisiin ennen sotaretken päättymistä. Näin pysyttiin uskonnollisesti puhtaina, ja sen ansiosta viholliset antautuivat helpommin, koska he tiesivät, ettei heidän naisiaan kohdeltaisi kaltoin (5Mo 21:10–13)

Sotatoimet viholliskaupunkeja vastaan

Jos kaupunki, johon hyökättiin, kuului jollekin Kanaanin maan seitsemästä kansakunnasta (mainittu 5Mo 7:1:ssä), kaikki sen asukkaat tuli vihkiä tuhon omiksi (5Mo 20:15–17; Jos 11:11–14; 5Mo 2:32–34; 3:1–7). Jos heidät olisi jätetty maahan, he olisivat olleet uhka Israelin suhteelle Jehova Jumalaan. Hän oli antanut heidän asua maassa, kunnes heidän vääryytensä oli tullut täyteen (1Mo 15:13–21)

Niille kaupungeille, jotka eivät kuuluneet noille seitsemälle kansakunnalle, esitettiin ensin rauhanehdot (5Mo 20:10, 15). Jos kaupunki antautui, sen asukkaat pantiin pakkotyöhön. Jos se ei antautunut, kaikki miehet ja kaikki naiset, jotka eivät olleet neitsyitä, surmattiin. Muut otettiin vangeiksi. (5Mo 20:11–14; vrt. 4Mo 31:7, 17, 18.) Kaikkien miesten surmaaminen eliminoi sen vaaran, että kaupunki kapinoisi myöhemmin, ja myös sen, että nämä miehet menisivät naimisiin israelilaisnaisten kanssa. Nämä toimet auttoivat israelilaisia myös karttamaan fallospalvontaa ja välttymään joiltakin sairauksilta

Ravintoa tuottavia puita ei saanut kaataa piiritysrakennelmia varten (5Mo 20:19, 20)

Sotavaunut poltettiin; hevosilta katkottiin kinnerjänteet, niin ettei niitä voitu käyttää taistelussa, ja myöhemmin ne tapettiin (Jos 11:6)

RUOKAVALIOTA JA HYGIENIAA KOSKEVIA LAKEJA

(Näiden avulla israelilaiset pysyivät erossa pakanakansoista, ne edistivät puhtautta ja terveyttä ja muistuttivat heitä heidän pyhyydestään Jumalan edessä; 3Mo 19:2)

Veren käyttö

Veren syöminen oli ankarasti kielletty (1Mo 9:4; 3Mo 7:26; 17:12; 5Mo 12:23–25). Rangaistus rikkomisesta: kuolema (3Mo 7:27; 17:10)

Elämä (sielu) on veressä (3Mo 17:11, 14)

Teurastettujen eläinten veri tuli vuodattaa maahan kuin vesi ja peittää tomuun (3Mo 17:13; 5Mo 12:16)

Itsestään kuollutta tai kuolleena löydettyä eläintä ei saanut syödä (koska se oli epäpuhdas eikä verta ollut asianmukaisesti vuodatettu) (5Mo 14:21)

Ainoat lainmukaiset käyttötavat: pantiin alttarille sovitukseksi; käytettiin määrättyihin  puhdistustarkoituksiin (3Mo 17:11, 12; 5Mo 12:27; 4Mo 19:1–9)

Rasvan käyttö

Rasvaa ei saanut syödä; rasva kuului Jehovalle (3Mo 3:16, 17; 7:23, 24)

Uhrin rasvan syömisestä sai kuolemanrangaistuksen (3Mo 7:25)

Teurastetut eläimet

Erämaassa kaikki teurastettavat kotieläimet piti tuoda tabernaakkeliin. Ne syötiin yhteysteurasuhreina (3Mo 17:3–6)

Rangaistus rikkomisesta: kuolema (3Mo 17:4, 8, 9)

Puhtaat villieläimet, jotka saatiin saaliiksi metsästettäessä, voitiin tappaa heti paikalla; veri oli vuodatettava pois (3Mo 17:13, 14)

Luvattuun maahan pääsemisen jälkeen puhtaat eläimet voitiin teurastaa ruoaksi asuinpaikassa, jos se oli kaukana pyhäköstä, mutta veri oli vuodatettava maahan (5Mo 12:20–25)

Maaeläimet, kalat ja hyönteiset, joita sai käyttää ravinnoksi:

Eläimet, joilla on sorkat ja sorkkaväli ja jotka märehtivät (3Mo 11:2, 3; 5Mo 14:6)

Kaikki vesissä olevat, joilla on evät ja suomut (3Mo 11:9–12; 5Mo 14:9, 10)

Hyönteiset ja neliraajaisesti kulkevat vilisevät siivekkäät, joilla on hyppyraajat: vaeltava kulkusirkka, syötävä kulkusirkka, sirkka ja heinäsirkka (kaikki lajinsa mukaan) (3Mo 11:21, 22)

Maaeläimet, kalat, linnut, vilisevät eläimet, joita ei saanut käyttää ravinnoksi:

Maaeläimet: kameli, tamaani, jänis, sika (3Mo 11:4–8; 5Mo 14:7, 8)

Kalat ja muut vesissä vilisevät eläimet, joilla ei ole eviä eikä suomuja (3Mo 11:10)

Linnut ja lentävät luomukset: kotka, kalasääski, harmaakorppikotka, isohaarahaukka, haarahaukka, syöksyhaukka, korppi, strutsi, pöllö, lokki, jalohaukka, pikkupöllö, sarvipöllö, joutsen, pelikaani, korppikotka, merimetso, kattohaikara, haikara, harjalintu, lepakko, kaikki neliraajaisesti kulkevat (ts. ne jotka liikkuvat samaan tapaan kuin neljällä jalalla kulkevat maaeläimet) vilisevät siivekkäät. Niitä seikkoja, joiden perusteella lentävät luomukset määritettiin palvontamenojen mukaan ”epäpuhtaiksi”, ei ole nimenomaisesti esitetty Raamatussa. Useimmat ”epäpuhtaista” linnuista olivat peto- tai haaskalintuja, mutta eivät kaikki (5Mo 14:12–19; 3Mo 11:13–20; ks. LINNUT ja eri lintuja käsitteleviä artikkeleita)

Maan päällä vilisevät luomukset: sokkohiiri, hyppyrotta, lisko, gekko, isolisko, vesilisko, hietalisko, kameleontti, kaikki vatsallaan kulkevat, neliraajaisesti (liikkumistapa) tai lukuisin jaloin kulkevat luomukset (3Mo 11:29, 30, 42)

Itsestään kuollut, kuolleena löydetty tai jonkin pedon raatelema eläin (3Mo 17:15, 16; 5Mo 14:21; 2Mo 22:31)

Eläimet, jotka esitettiin lupausuhriksi, vapaaehtoiseksi uhrilahjaksi tai yhteysteurasuhriksi, voitiin syödä uhraamispäivänä tai sitä seuraavana päivänä mutta ei kolmantena päivänä; rikkomisesta rangaistiin kuolemalla. Kiitosteurasuhri tuli syödä samana päivänä; mitään ei saanut jättää aamuksi (seuraavaksi päiväksi). Pesah-ateriaa ei saanut jättää aamuksi; se, mitä ei syöty, piti polttaa (3Mo 7:16–18; 19:5–8; 22:29, 30; 2Mo 12:10)

Epäpuhtautta aiheuttivat:

Siemenvuoto

Ihmisen oli peseydyttävä, ja hän oli epäpuhdas iltaan asti (3Mo 15:16; 5Mo 23:10, 11)

Vaate, jolle siemenvuotoa joutui, pestiin, ja se oli epäpuhdas iltaan asti (3Mo 15:17)

Kun mies ja vaimo olivat olleet sukupuolisuhteissa, heidän täytyi peseytyä, ja he olivat epäpuhtaita iltaan asti (3Mo 15:18)

Synnytys

Nainen oli poikalapsen synnytettyään epäpuhdas 7 päivää ja lisäksi 33 päivää (ensin 7 päivää epäpuhdas kaikkeen nähden, kuten kuukautisten aikana; 33 päivää epäpuhdas vain siten, ettei hän saanut koskea mihinkään pyhään, esim. uhriateriaan, eikä mennä pyhään paikkaan) (3Mo 12:2–4)

Tyttölapsen syntymän jälkeen nainen oli epäpuhdas 14 päivää ja lisäksi 66 päivää (3Mo 12:5)

Naisen kuukautiset (3Mo 12:2)

Nainen oli normaalien kuukautistensa aikana epäpuhdas 7 päivää; epänormaalin tai pitkittyneen verenvuodon aikana hän oli epäpuhdas koko tämän ajan ja lisäksi 7 päivää (3Mo 15:19, 25, 28)

Naisen epäpuhtauden aikana kaikki, minkä päällä hän istui tai makasi, tuli epäpuhtaaksi (3Mo 15:20)

Ihmisen, joka kosketti häntä tai hänen vuodettaan tai esinettä, jolla hän istui, oli pestävä vaatteensa ja peseydyttävä, ja hän oli epäpuhdas iltaan asti (3Mo 15:21–23)

Jos hänen kuukautistensa epäpuhtautta joutui miehen päälle, tämä oli epäpuhdas seitsemän päivää ja jokainen vuode, jolla mies makasi, tuli epäpuhtaaksi (3Mo 15:24)

Nainen oli epäpuhdas aina, kun hänellä oli vuotoa (3Mo 15:25)

Suojatoimia sairauksien varalta

Spitaali ja muut tarttumat

Pappi päätti, oliko kyseessä spitaali vai ei (3Mo 13:2)

Ihminen pantiin  seitsemäksi päiväksi karanteeniin, minkä jälkeen hänet tarkastettiin; jos tarttuma oli pysähtynyt, hänet pantiin vielä seitsemäksi päiväksi karanteeniin (3Mo 13:4, 5, 21, 26); jos tarttuma ei sittenkään ollut levinnyt, hänet julistettiin puhtaaksi (3Mo 13:6); jos tarttuma oli levinnyt, se oli spitaalia (3Mo 13:7, 8)

Jos jollakulla oli spitaali, hänen vaatteensa täytyi repiä, hänen piti jättää hiuksensa hoitamatta, peittää viiksensä (tai ylähuulensa) ja huutaa: ”Saastainen, saastainen!” Hän asui erillään leirin ulkopuolella, kunnes tarttuma parani (3Mo 13:45, 46; 4Mo 5:2–4)

Vuoto sukupuolielimistä (ilmeisesti sairauden vuoksi) (3Mo 15:2, 3)

Vuode tai esine, jolla sellainen ihminen istui tai makasi, tuli epäpuhtaaksi (3Mo 15:4)

Se joka kosketti sairasta, hänen vuodettaan tai mitä tahansa, minkä päällä hän istui, tuli epäpuhtaaksi, tai jos sairas sylki jonkun päälle, tämä tuli epäpuhtaaksi (3Mo 15:5–11)

Saviastiat, joihin vuotoa sairastava koski, murskattiin, puiset huuhdottiin vedellä (3Mo 15:12)

Vuodon lakattua henkilö oli epäpuhdas seitsemän päivää (3Mo 15:13)

Sotilasleirin puhtaudesta huolehdittiin siten, että ulostaminen tapahtui leirin ulkopuolella ja ulosteet oli kaivettava maahan (5Mo 23:12, 13)

Kuolleita ruumiita koskevia säännöksiä

Ihmisen kuollutta ruumista, luuta tai hautapaikkaa koskettanut tuli epäpuhtaaksi seitsemäksi päiväksi (vaikka se olisi tapahtunut avoimella kedolla) (4Mo 19:11, 16). Se, joka kieltäytyi puhdistautumasta, surmattiin (4Mo 19:12, 13). (Ks. puhdistustoimenpiteitä 4Mo 19:17–19:stä)

Kaikki, jotka olivat teltassa, jossa oli joku kuollut, tai tulivat sinne, olivat epäpuhtaita, samoin jokainen siellä oleva avoin astia, jonka päälle ei ollut sidottu kantta (4Mo 19:14, 15)

Eläinten raatoja koskevia säännöksiä

Puhtaan, itsestään kuolleen eläimen raato teki sitä kantavan, siihen koskevan tai sitä syövän epäpuhtaaksi; jokaisen epäpuhtaan eläimen raato teki siihen koskevan epäpuhtaaksi. Tarvittiin puhdistautumista (3Mo 11:8, 11, 24–31, 36, 39, 40; 17:15, 16)

Jos epäpuhtaiden eläinten raadot joutuivat kosketuksiin mm. astioiden, ruukkutelineiden, uunien, vaatteiden, nahkojen ja säkkikankaiden kanssa, ne tekivät nämä epäpuhtaiksi (3Mo 11:32–35)

Kaupungista otettu saalis

Kaikki mikä voitiin, piti käsitellä tulella (metallit) ja puhdistaa sen jälkeen puhdistusvedellä; kaikki muu täytyi pestä (4Mo 31:20, 22, 23)

MUITA VELVOITTEITA JOTKA LIITTYIVÄT TOISIIN IHMISIIN JA ELÄIMIIN

(Laissa sanottiin nimenomaan, että ”sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”; 3Mo 19:18. Jeesus osoitti, että tämä oli Lain toiseksi suurin käsky; Mt 22:37–40)

Muita israelilaisia kohtaan

Oli osoitettava rakkautta; murha oli kielletty (2Mo 20:13; Ro 13:9, 10)

Ei saanut kostaa eikä kantaa kaunaa lähimmäiselleen (3Mo 19:18)

Köyhistä huolehtiminen (2Mo 23:6; 3Mo 25:35, 39–43)

Leskistä ja orvoista huolehtiminen (2Mo 22:22–24; 5Mo 24:17–21; 27:19)

Omaisuuden kunnioittaminen

Varastaminen oli kiellettyä; korvaus vaadittiin (2Mo 20:15; 22:1–4, 7)

Lähimmäiselle kuuluvan omaisuuden väärä haluaminen oli kiellettyä (2Mo 20:17)

Vammaisten huomioon ottaminen

Kuuroa ei saanut pilkata eikä kirota; hän ei voinut puolustautua sellaisia sanoja vastaan, joita hän ei kyennyt kuulemaan (3Mo 19:14)

Sellainen, joka pani esteen sokean tielle tai johti häntä harhaan, oli kirottu (3Mo 19:14; 5Mo 27:18)

Muukalaisasukkaita kohtaan: heitä ei saanut kohdella huonosti (2Mo 22:21; 23:9; 3Mo 19:33, 34; 5Mo 10:17–19; 24:14, 15, 17; 27:19)

Orjia kohtaan

Heprealainen orja vapautettiin palveluksensa seitsemäntenä vuonna tai riemuvuonna, kumpi vain tuli ensin. Häntä tuli orjuuden kestäessä kohdella kuin palkkatyöläistä, huomaavaisesti (2Mo 21:2; 5Mo 15:12; 3Mo 25:10)

Jos mies tuli vaimoineen, vaimo lähti tai hänet vapautettiin miehensä kanssa (2Mo 21:3)

Jos isäntä antoi miehelle vaimon (ilmeisesti vierasmaalaisen) hänen orjana ollessaan, vain mies pääsi vapaaksi; jos vaimo oli synnyttänyt hänelle lapsia, vaimo ja lapset jäivät isännän omaisuudeksi (2Mo 21:4)

Vapauttaessaan heprealaisorjan isännän täytyi antaa hänelle sellainen lahja, johon hänellä oli varaa (5Mo 15:13–15)

Isäntä saattoi piestä orjaansa (2Mo 21:20, 21). Jos orja vammautui, hänet päästettiin vapaaksi (2Mo 21:26, 27). Jos orja kuoli isäntänsä lyönteihin, isäntää voitiin rangaista kuolemalla; tuomarit päättivät rangaistuksesta (2Mo 21:20; 3Mo 24:17)

Eläimiä kohtaan

Jos joku tapasi ahdingossa olevan kotieläimen, hänen velvollisuutensa oli auttaa sitä, vaikka se olisi kuulunut hänen viholliselleen (2Mo 23:4, 5; 5Mo 22:4)

Juhdilla ei saanut teettää liikaa töitä eikä niitä saanut kohdella huonosti (5Mo 22:10; vrt. San 12:10)

Puivan sonnin suuta ei saanut sitoa; sen täytyi antaa syödä viljaa, jota se pui (5Mo 25:4; vrt. 1Ko 9:7–10)

Ihminen ei saanut ottaa itselleen sekä lintuemoa että sen munia, jolloin koko perhe olisi hävinnyt (5Mo 22:6, 7)

Sonnia tai lammasta ja sen jälkeläistä ei saanut teurastaa samana päivänä (3Mo 22:28)

LAIN TARKOITUS

Se teki rikkomukset ilmeisiksi; se osoitti, että israelilaiset tarvitsivat rikkomustensa anteeksiantoa ja että tarvittiin suurempaa uhria, joka voisi todella sovittaa heidän syntinsä (Ga 3:19)

Kasvattajana se varjeli ja kuritti israelilaisia ja valmisti heitä siihen, että Messias tulisi heidän opettajakseen (Ga 3:24)

Monet Lain piirteet olivat varjoja, jotka edustivat suurempia, tulevia asioita; nämä varjot auttoivat oikeasydämisiä israelilaisia tunnistamaan Messiaan, koska he saattoivat nähdä hänen täyttävän nämä profeetalliset mallit (Hpr 10:1; Kol 2:17)