Heprealaisen ”linnoitettua paikkaa” vastaavan sanan perusmerkitys on läpitunkematon, luoksepääsemätön paikka (vrt. Sak 11:2, Rbi8, alav.). Kaupungin linnoittaminen oli kallista ja vaikeaa ja vaati riittävän suuret puolustusjoukot, joten kaikki kaupungit eivät olleet linnoitettuja. Suuremmat kaupungit oli tavallisesti ympäröity muurein; samalla alueella olevat pienemmät kaupungit, joita sanottiin tytärkaupungeiksi, olivat vailla muureja (Jos 15:45, 47; 17:11). Vihollisen hyökätessä näiden kaupunkien asukkaat saattoivat paeta muurein ympäröityyn kaupunkiin. Linnoitetut kaupungit toimivat siis alueen väestön turvapaikkana. Myös sellaisia kaupunkeja linnoitettiin, jotka sijaitsivat strategisissa paikoissa suojelemassa valtateitä, vesilähteitä, varastopaikkoihin johtavia reittejä ja liikenneyhteyksiä.

Monien Luvatun maan kaupunkien linnoitusrakennelmat olivat niin vahvat ja korkeat, että Mooseksen Kanaania vakoilemaan lähettämät, uskottomat vakoojat kertoivat ’linnoitettujen kaupunkien olevan hyvin suuria’ ja ”taivaisiin asti linnoitettuja”. Heidän epäuskonsa vuoksi nuo kaupungit näyttivät heistä valloittamattomilta. (4Mo 13:28; 5Mo 1:28.)

Raamatun maiden kaupungit olivat yleensä pinta-alaltaan vain muutaman hehtaarin suuruisia. Jotkin olivat kuitenkin paljon suurempia. Egyptin, Assyrian, Babylonian, Persian ja Rooman pääkaupungit olivat poikkeuksellisen isoja. Babylon oli Raamatun aikojen vahvimmin linnoitettuja kaupunkeja. Sen lisäksi, että sillä oli epätavallisen vahvat muurit, se sijaitsi joen varrella, joka muodosti puolustuksen kannalta erinomaisen vallihaudan ja vesivaraston. Babylon uskoi voivansa pitää vankinsa ikuisesti (Jes 14:16, 17). Kaupunki vallattiin kuitenkin persialaisen Kyyroksen strategian ansiosta yhdessä yössä. Kyyros johti Eufratin vedet toisaalle, niin että hänen joukkonsa pääsivät kaupunkiin nousemalla jokitörmää reunustaville tasanteille ja menemällä sitten sisään muureissa olevista porteista (Da 5:30).

Linnoitetun kaupungin kolme perusedellytystä olivat: 1) muurit, jotka estivät vihollisen etenemisen, 2) aseet, joilla puolustajat saattoivat lyödä hyökkääjät takaisin, ja 3) riittävä vedensaanti. Elintarvikkeita voitiin varastoida rauhan aikana, mutta vähänkään pitemmän piirityksen kestäminen edellytti sitä, että kaupungissa saatiin jatkuvasti vettä.

Vallihaudat ja vallit. Joidenkin kaupunkien ympärillä oli vedellä täytetty vallihauta, varsinkin jos lähistöllä oli joki tai järvi. Eufratin varrella sijainnut Babylon oli huomattava esimerkki tästä, samoin Niilin kanavien varrella sijainnut No-Amon (Theba) (Na 3:8). Jos lähistöllä ei ollut vettä, rakennettiin usein kuiva vallihauta. Jerusalem rakennettiin uudelleen vallihautoineen (Da 9:25).

Vallihaudan sivulta nousi ”valli”, joka rakennettiin vallihautaa kaivettaessa saadusta maasta (2Sa 20:15). Tämä valli katettiin joskus kivillä, ja se muodosti luiskan, kaltevan pinnan, joka kohosi vallin päälle rakennettuun muuriin asti. Arkeologit ovat löytäneet Hasorin kaupungin länsivarustuksista vallihaudan, joka oli ylhäältä 80 m ja pohjalta 40 m leveä ja n. 15 m syvä. Lisäksi vallihaudasta nouseva valli oli vielä toiset 15 m korkea. Näin ollen vallin huippu oli lähes 30 metrin korkeudessa vallihaudan pohjalta mitattuna. Sen päällä oli kaupunginmuuri. (Vrt. Ps 122:7.)

Tälle vallille oli tietenkin hyvin vaikea nousta varsinkin muurinmurtajat mukana, minkä vuoksi hyökkääjät rakensivat rampin eli ”piiritysvallin”, jota pitkin muurinmurtajia kuljetettiin (2Sa 20:15; ks. MUURINMURTAJA). Vallihauta oli niin leveä, että se heikensi huomattavasti hyökkäävän armeijan jousiampujien tehoa, ja vallihaudan pohjalta ei juuri hyödyttänyt ampua. Toisaalta niiden niskaan, jotka rakensivat ramppeja muurinmurtajiaan varten, satoi kaupungin muureilta taukoamatta nuolia, kiviä ja joskus kekäleitä. Kaikilla kaupungeilla ei tietenkään ollut vallihautoja eikä kaltevia valleja, vaan joidenkin puolustus perustui kokonaan pystysuoriin muureihin.

Muurit. Vallihaudan ja vallin jälkeen seuraava puolustusvarustus oli muuri. Jotkin muurit ja tornit tarjosivat linnoitettuja asemia sotilaille, ja niissä oli varastotilaa ja tikapuut huipulle. Muuri pystytettiin suurista kivistä, tiilistä ja maa-aineksista. Jotkin kivet olivat valtavan suuria. Alkuaikoina muureissa ei yleensä käytetty laastia kivien välissä, sitä alettiin käyttää vasta myöhemmin. Laastia – kuten tiiliäkin – valmistettiin polkemalla savea ja sekoittamalla siihen  vettä. Muutoin se olisi halkeillut ja heikentänyt suojamuuria. (Vrt. Hes 13:9–16; Na 3:14.)

Muureihin kuului usein korkea sisämuuri ja matalampi ulkomuuri. Joskus näiden muurien väliin rakennettiin kuiva vallihauta. Ulommassa muurissa oli pyöreitä tai kulmikkaita bastioneja. Niissä oli sakaraharjat, niin että jousiampujat saattoivat ampua aukoista ja olla samanaikaisesti jossain määrin suojassa vihollisten ampumilta nuolilta ja heidän linkoamiltaan kiviltä. Bastionit ulkonivat muurista niin, että jousiampujat pystyivät ampumaan paitsi edessään olevalle alueelle myös oikealle tai vasemmalle niiden vihollisjoukkojen sivustoihin, jotka yrittivät valloittaa muuria rynnäköllä tai murtautua sen läpi.

Sisämuuri oli jykevämpi ja paksumpi. Sen jälkeen kun keksittiin raskaat muurinmurtajat, varsinkin sellaiset joita assyrialaiset käyttivät, rakennettiin paljon vahvempia, paksumpia muureja tämän laitteen tuhojen torjumiseksi. Tell en-Nasbesta (Mispasta?) on löydetty kivimuuri, jonka paksuus oli keskimäärin 4 m ja jonka arvellaan olleen 12 m korkea. Muuri oli sakaraharjainen, kuten lähes kaikkien kaupunkien muurit.

Tornit ja portit. Sisämuureille rakennettiin torneja (ulkomuureissa olevien bastionien tai tornien lisäksi). Ne olivat muuria korkeampia ja kohosivat joskus muurista jopa 3 m. Niissä oli sakaraharjat ja joskus sakaroiden alapuolella aukkoja jousiampujia ja kivenheittäjiä varten. Koska tornit kohosivat muureista ja ne sijoitettiin korkeintaan kahden nuolenkantaman päähän toisistaan, joskin tavallisesti paljon lähemmäksi, puolustajat pystyivät hallitsemaan koko muurin viereistä aluetta. Lisäksi tornin huipulla olevan ulokkeen lattiassa oli aukkoja, joista voitiin ampua nuolia tai pudottaa kiviä ja kekäleitä suoraan alapuolella olevien hyökkääjien niskaan. Tällaiset tornit mainitaan Raamatussa monta kertaa (Ne 3:1; Jer 31:38; Sak 14:10). Myös vartijat sijoitettiin torneihin, joista he saattoivat nähdä lähestyvän vihollisen jo kaukaa (Jes 21:8, 9).

Keskuslinnoitus eli sitadelli rakennettiin tavallisesti kaupungin korkeimmalle kohdalle. Siihen kuului tornilinnoitus ja omat muurit, jotka eivät olleet yhtä massiiviset kuin kaupunkia ympäröivät muurit. Keskuslinnoitus oli viimeinen turvapaikka ja vastarinnan saareke. Murrettuaan kaupungin muurit vihollissotilaiden täytyi raivata tiensä läpi kaupungin katujen tuolle tornille. Tebesissä oli tällainen torni, johon Abimelek hyökkäsi vallattuaan kaupungin ja jonka luona muuan nainen murskasi hänen kallonsa heittämällä ylemmän myllynkiven hänen päähänsä (Tu 9:50–54).

Näiden kaupungin tornien lisäksi rakennettiin muita torneja (hepr. mig·dalʹ; mon. mig·da·limʹ) syrjäisiin paikkoihin. Ne rakennettiin eräänlaisiksi ”poliisiasemiksi” kaivojen tai muiden vesilähteiden, valtateiden, rajaseutujen sekä liikenne- tai huoltoyhteyksien suojelemista varten. Juudan kuninkaan Ussian mainitaan rakentaneen torneja Jerusalemiin ja erämaahan; ne pystytettiin ilmeisesti niiden vesisäiliöiden suojelemiseksi, joita hän rakensi karjansa juottamista varten (2Ai 26:9, 10). Useita tällaisia torneja on löydetty Negevistä.

Kaupungin puolustuksen heikoin kohta olivat sen portit; sen vuoksi portit olivat muurien kiihkeimmin puolustettuja kohtia. Portteja rakennettiin vain sen verran kuin tarvittiin asukkaiden kaupunkiin tulemista ja kaupungista lähtemistä varten rauhan aikana. Portit tehtiin puusta tai puusta ja metallista, ja joskus ne peitettiin metallilla suojaksi tulelta. Arkeologisissa kaivauksissa löydetyt porttikäytävät ovat usein hiiltyneitä, mikä osoittaa, että portteja oli yritetty polttaa poroksi. (Ks. PORTTI, PORTTIKÄYTÄVÄ.)

Juudan kuninkaita, joiden kerrotaan rakentaneen linnoituksia, olivat mm. Salomo, joka rakensi ”linnoitetut kaupungit muureineen, ovineen ja salpoineen”, Asa, joka rakensi kaupunkeja ja teki ”muurit ympärille ja tornit, kaksoisovet ja salvat”, sekä Ussia, joka rakensi ”torneja erämaahan” ja teki ”sotakoneita” Jerusalemiin (2Ai 8:3–5; 14:2, 6, 7; 26:9–15).

Piirittävän armeijan linnoitusrakennelmat. Toisinaan piirittävä armeija rakensi omat linnoitusrakennelmansa leirinsä ympärille. Tämä suojeli leiriä piiritettyjen rynnäköiltä tai kaupungin ulkopuolisten liittolaisten hyökkäyksiltä. Nämä linnoitetut leirit saattoivat olla pyöreitä tai soikeita, ja niiden ympärillä saattoi olla muuri, joka oli usein sakaraharjainen ja jossa oli sakaraharjaisia torneja. Näitä linnoitusrakennelmia varten kaadettiin puita joskus kilometrien alueelta kaupungin ympäristöstä. Jehovan laki kielsi israelilaisia kaatamasta hedelmäpuita tähän tarkoitukseen (5Mo 20:19, 20).

Varustus teroitetuista paaluista. Ennustaessaan Jerusalemin tuhon Jeesus Kristus sanoi, että sen viholliset rakentaisivat sen ympärille ”varustuksen teroitetuista paaluista” eli  ”paaluvarustuksen” (Lu 19:43, Int). Historioitsija Josefus vahvistaa tämän profetian täyttyneen täsmällisesti. Titus ehdotti, että rakennettaisiin paaluvarustus, joka estäisi juutalaisia lähtemästä kaupungista ja saisi heidät antautumaan, tai jos niin ei kävisi, helpottaisi kaupungin valtaamista, koska seurauksena olisi nälänhätä. Hänen ehdotuksensa voitti, ja armeija organisoitiin tähän hankkeeseen. Legioonat ja pienemmät armeijan yksiköt kilpailivat keskenään työn loppuun saattamisesta; miehiä itseään kannusti halu miellyttää esimiehiään. Tämän paaluvarustuksen rakennusmateriaaleja varten hakattiin Jerusalemia ympäröivältä maaseudulta puut n. 16 km:n säteeltä. On hämmästyttävää että – kuten Josefus kertoo – tuo runsaan 7 km:n pituinen paaluvarustus saatiin valmiiksi vain kolmessa päivässä, vaikka urakka olisi tavallisesti kestänyt useita kuukausia. Tämän paaluvarustuksen ulkopuolelle pystytettiin varuskunnille 13 linnaketta, joiden ympärysmitta oli yhteensä n. 2 km. (The Jewish War, V, 491–511, 523 [xii, 1, 2, 4].)

Arkeologisia löytöjä. Kuningas Salomo harjoitti melkoista rakennustoimintaa saattaessaan päätökseen isänsä Daavidin rakennushankkeita. Sen lisäksi, että hän rakensi Jehovan suurenmoisen temppelin Jerusalemiin, hän vahvisti Jerusalemin muureja ja linnoitti laajalti Hasoria, Megiddoa ja Geseriä. Arkeologeja opasti näiden linnoitusrakennelmien kaivauksissa Raamattu, jossa sanotaan 1. Kuninkaiden kirjan 9:15:ssä: ”Ja tämä on selonteko pakkotyövelvollisista, jotka kuningas Salomo otti rakentamaan Jehovan huonetta ja omaa taloaan ja Vallia ja Jerusalemin muuria ja Hasoria ja Megiddoa ja Geseriä.” He havaitsivat, että kaikkien kolmen viimeksi mainitun kaupungin portit oli rakennettu saman suunnitelman mukaisesti siten, että jokainen oli 17 m leveä, jokaisen kulkuaukkoa reunustivat molemmin puolin suorakulmaiset tornit ja jokainen johti 20 m pitkään porttieteiseen, jossa oli kolme kammiota kummallakin puolella. Ne olivat jokseenkin samanlaisia kuin Hesekielin näyssä näkemän temppelin portit (Hes 40:5–16).

Heti Salomon Megiddossa ja Hasorissa rakentamien muurien päälle rakennettiin muita muureja, ja sen teki mahdollisesti Ahab. Ne oli rakennettu paksummiksi ja jykevämmiksi epäilemättä siksi, että tuohon aikaan olivat jo käytössä Assyrian raskaat muurinmurtajat.

Megiddo sai vetensä kaivosta, joka sijaitsi luonnonluolassa sen kummun länsirinteen juurella, jolle kaupunki oli rakennettu. Jotta kaupunkiin olisi saatu vettä, tehtiin 30 m syvä kuilu, josta 22 m kulki kallion läpi; näin päästiin kaivon tasolle. Tältä tasolta kaivettiin vaakasuoraan 67 m pitkä, loivasti kalteva tunneli kaivolle. Kaivosta kuilun pohjalle johtaneen tunnelin loivan laskun ansiosta vesi saattoi virrata kaupunkiin itsestään. Ulkopuolelta kaivo suljettiin paksulla muurilla.

Vielä suurempaa insinööritaitoa tarvittiin, kun Hiskia tukki Gihonista virtaavan veden kulun ja hakkasi 533 m:n pituisen kanavan johtaakseen vettä Jerusalemiin, minkä ansiosta kaupunki pystyi kestämään pitkää piiritystä (2Ai 32:30).

Usein vesisäiliöt – sekä yleiset että yksityiset – rakennettiin kaupungin sisäpuolelle, jotta kaupungissa saataisiin vettä piiritysaikoina. Moabin kuninkaan Mesan Moabissa sijaitsevaan Diboniin pystyttämässä muistomerkissä (nyk. Pariisin Louvressa) on piirtokirjoitus: ”Minä rakensin myös sen portit ja rakensin sen tornit ja rakensin kuninkaan talon ja tein sen molemmat vesisäiliöt kaupungin sisäpuolelle. Eikä kaupungin sisäpuolella ollut vesisäiliötä edes linnavuorella, joten sanoin kaikelle kansalle: ’Tehköön kukin teistä itselleen vesisäiliön taloonsa.’”

Vertauskuvallista käyttöä. Koska tornit olivat erämaassa turvallisimpia pakopaikkoja kilometrien säteellä, voimme nähdä Sananlaskujen 18:10:n osuvuuden: ”Jehovan nimi on vahva torni. Sinne vanhurskas juoksee ja saa suojan.” Merkittäviä ovat myös psalmin 48 sanat: ”Sen [Siionin] asuintorneissa on Jumala tullut tunnetuksi korkeana turvapaikkana. Kulkekaa Siionin ympäri ja kiertäkää se, laskekaa sen tornit. Kohdistakaa sydämenne sen valliin, tarkastakaa sen asuintornit voidaksenne kertoa siitä tulevalle sukupolvelle.” (Vrt. Hpr 12:22.) Tämä oli erityisen merkityksellistä juutalaisille, sillä heillä oli silmiensä edessä Jerusalemin suuri linnoitus. Jerusalem sijaitsi korkeammalla kuin lähes mikään muu suuri pääkaupunki ihmishistorian aikana ja sillä oli mahtavat puolustusmuurit. Profeetta Sakarjan välityksellä Jehova sanoo olevansa Jerusalemille ”tulimuuri ympäriinsä”. Tämä antaa hänen kansalleen rohkaisevan vakuutuksen siitä, että vaikka kivimuurit voidaan murtaa, Jehova itse on todellisuudessa palvelijoittensa  puolustusvarustus. (Ps 48:3, 11–13; Sak 2:4, 5.)