Maanpäällinen louhintapaikka, josta irrotetaan erilaisia kiviä. Louhoksista saadaan mm. kalkkikiveä ja marmoria, joiden esiintymät ovat lähellä maanpintaa. Jerusalemin nykyisen Damaskoksenportin lähistöllä on suuri alue, jonka uskotaan olleen muinainen louhos. Ensimmäisen kerran sellainen paikka mainitaan Joosuan 7:4, 5:ssä, jossa kerrotaan noin 3000 israelilaisen paenneen Aista aina Sebarimiin asti; Sebarim merkitsee ’louhoksia’. Kun Salomo valmistautui rakentamaan temppeliä, hän käski louhia perustusta varten suuria kiviä Libanonin vuorilta, ja tuohon työhön otettiin kymmeniä tuhansia miehiä (1Ku 5:13–18; 6:7). Kun temppeliä piti korjata Joasin päivinä, työhön palkattiin kivenhakkaajia (2Ku 12:11, 12). Hauta, johon Jeesus haudattiin, oli louhittu kallioon (Mt 27:59, 60; Mr 15:46).

Jehova käyttää paljonpuhuvaa kielikuvaa, kun hän Jesajan suulla palauttaa mieleen louhoksen ja sen toiminnan (Jes 51:1). Kuten seuraavasta jakeesta käy ilmi, mainittu ”kallio” oli ilmeisesti Abraham, joka oli kansakunnan inhimillinen lähde, ja ”kuopan onkalo” oli Saara, jonka kohtu oli kuin kuoppa, kun se kantoi Israelin esi-isän Iisakin (Jes 51:2). Vertauskuvallisella louhimisella voi kuitenkin olla myös ylevämpi, hengellinen, merkitys, koska Iisak syntyi Jumalan voiman ja ihmeen avulla. Niinpä Jehovan sanotaan 5. Mooseksen kirjan 32:18:ssa olevan ’Kallio, josta tuli Israelin isä’, ”Jumala, joka synnytystuskin toi sinut esiin [samaa heprean verbiä käytetään Saarasta Jes 51:2:ssa]”.

Joskus louhinnan tuotteesta käytettiin samaa nimitystä kuin louhoksesta. Niinpä heprealainen sana pesi·limʹ, joka on Tuomarien 3:19, 26:ssa käännetty vastineella ”louhokset”, käännetään muualla ilmauksella ”veistetyt kuvat” (5Mo 7:5; Ps 78:58; Jes 10:10). Tästä syystä jotkut ovat sitä mieltä, että paikka, josta Ehud kääntyi takaisin mennäkseen yksin Eglonin luo, on voinut olla tuollaisten pakanajumalien, louhoksen tuotteiden, lehto. Useimmat kääntäjät käyttävät kuitenkin vastinetta ”louhokset”.

 Vanhat louhokset, jotka on hylätty kesken työn, ovat jossain määrin valaisseet muinaisia louhintamenetelmiä. Syvälle kallioon hakattiin kapeita kanavia. Niihin työnnettiin kuivaa puuta, joka sitten turvotettiin veden avulla, kunnes kallio halkesi lohkopintaansa pitkin. Roomalaisaikaan jonkin matkan päässä rakennuspaikoilta louhittiin jopa 5–10 tonnin painoisia kiviä. Niitä siirreltiin sitten telojen tai rekien päällä, joita liikuttivat valtavat orjajoukot.