1. Lootin ja tämän vanhemman tyttären poika. Moab ja hänen velipuolensa Ammon siitettiin sen jälkeen, kun Loot oli tyttärineen lähtenyt Soarista ja asettunut asumaan läheisessä vuoristossa olevaan luolaan. Moabista tuli moabilaisten esi-isä. (1Mo 19:30–38.)

2. Aluetta, jossa moabilaiset muinoin asuivat, sanottiin ”Moabiksi” ja ”Moabin maa-alueeksi [maa-alueiksi]” (1Mo 36:35; 4Mo 21:20; Ru 1:2; 1Ai 1:46; 8:8; Ps 60:8). Aikaisemmin tuossa maassa olivat asuneet emiläiset, mutta ilmeisesti moabilaiset ajoivat heidät pois (5Mo 2:9–11; vrt. jakeet 18–22). Israelilaisten erämaavaelluksen lopulla Moabin alue ulottui nähtävästi Seredin purolaaksosta etelässä Arnonin purolaaksoon pohjoisessa (näiden välimatka on n. 50 km), Kuollutmeri oli sen länsirajana ja Arabian aavikko sen tarkemmin määrittelemättömänä itärajana (4Mo 21:11–13; 5Mo 2:8, 9, 13, 18, 19). Tämä alue nousee jyrkästi Kuolleestamerestä, ja se on pääosin rotkojen halkomaa ylätasankoa, joka kohoaa keskimäärin n. 900 m Välimeren pinnan yläpuolelle. Muinoin siellä laidunsivat valtavat lammaskatraat (2Ku 3:4) ja siellä oli viini- ja hedelmätarhoja (vrt. Jes 16:6–10; Jer 48:32, 33). Lisäksi siellä viljeltiin viljaa (vrt. 5Mo 23:3, 4).

Aikaisemmin Moabin maa oli ulottunut Arnonin pohjoispuolelle ja sisältänyt ”Moabin aavikkotasangot, Jerikosta katsoen Jordanin toisella puolella” (4Mo 22:1), mutta jonkin aikaa ennen israelilaisten saapumista amorilaiskuningas Sihon otti tuon alueen haltuunsa ja Arnonista tuli Moabin pohjoisraja (4Mo 21:26–30; Tu 11:15–18). Sihon kukisti myös ammonilaiset, jotka työnnettiin pohjoiseen ja itään. Amorilaisten noilta molemmilta kansoilta ottama alue muodosti kiilan Moabin ja Ammonin väliin, ja näin ollen Moabin rajana oli pohjoisessa amorilaisten alue ja etelässä edomilaisten alue. (Tu 11:13, 21, 22; vrt. 5Mo 2:8, 9, 13, 14, 18.) Laajimmillaan Moabin alue käsitti n. 100 km pohjoisesta etelään ja 40 km idästä länteen.

Luultavasti siksi, että osa amorilaisten alueesta oli aikanaan kuulunut Moabiin, sitä sanottiin edelleen ”Moabin maaksi” (5Mo 1:5). Juuri tällä entisellä moabilaisalueella israelilaiset leiriytyivät ennen Jordanin ylitystä (4Mo 31:12; 33:48–51). Siellä Israelin 20-vuotiaat ja sitä vanhemmat sotakuntoiset miehet laskettiin toisen kerran (4Mo 26:2–4, 63). Siellä saatiin myös Jumalalta käskyjä ja oikeudellisia päätöksiä, jotka koskivat leeviläisten kaupunkeja, turvakaupunkeja ja perintöomaisuutta (4Mo 35:1–36:13). Mooses piti siellä viimeiset puheensa ja solmi Israelin kanssa liiton, joka tähdensi uskollisuutta Jehovaa kohtaan (5Mo 1:1–5; 29:1). Lopulta Mooses nousi Nebonvuorelle katselemaan Luvattua maata, minkä jälkeen hän kuoli. Israelilaiset surivat Mooseksen kuolemaa Moabin aavikkotasangoilla 30 päivää. (5Mo 32:49, 50; 34:1–6, 8.)

Moabin suhde Israeliin. Moabilaiset olivat israelilaisten sukulaisia, koska he olivat Abrahamin veljenpojan Lootin jälkeläisiä. Noiden molempien kansojen kielet olivat hyvin samankaltaisia, mikä käy ilmi Mesan kiven kirjoituksesta. Lisäksi ympärileikkaus kuului ilmeisesti sekä israelilaisten että moabilaisten tapoihin (Jer 9:25, 26). Muutamia poikkeuksia, esim. Ruutia ja kuningas Daavidin väkevää miestä Jitmaa (Ru 1:4, 16, 17; 1Ai 11:26, 46), lukuun ottamatta moabilaiset kuitenkin osoittivat voimakasta vihamielisyyttä Israelia kohtaan.

Ennen kuin Israel meni Luvattuun maahan. Mooseksen laulu siitä, miten Jehova tuhosi Egyptin sotilaallisen mahdin Punaiseenmereen, osoitti, että tätä tapausta koskevat uutiset saisivat ”Moabin itsevaltiaat” vapisemaan (2Mo 15:14, 15). Se että moabilaiset todella pelästyivät, kävi ilmi noin 40 vuotta myöhemmin, kun heidän kuninkaansa kielsi Israelin rauhallisen kulun hänen alueensa läpi (Tu 11:17). Jumalan suoranaisen kiellon vuoksi israelilaiset eivät kuitenkaan käyneet moabilaisten kimppuun, vaan saavuttuaan Moabin etelärajalle Seredin purolaaksoon he kiersivät Moabin alueen (4Mo 21:11–13; 5Mo 2:8, 9; Tu 11:18). Vaikka moabilaiset kyllä myivät israelilaisille ruokaa ja vettä (5Mo 2:26–29), ”he eivät tulleet leipää ja vettä mukanaan [israelilaisten] avuksi” (5Mo 23:3, 4). Tämä tarkoittanee sitä, että moabilaiset eivät ottaneet heitä vieraanvaraisesti vastaan eivätkä toimittaneet heille elintarvikkeita yrittämättä hyötyä siitä.

Ylitettyään myöhemmin Arnonin purolaakson israelilaiset joutuivat vastatusten kuningas Sihonin johtamien amorilaisten kanssa, jotka olivat aiemmin vallanneet Arnonin pohjoispuolella olleen moabilaisten alueen. Jumala antoi israelilaisille  voiton tästä hallitsijasta ja myös Basanin kuninkaasta Ogista, minkä jälkeen israelilaiset leiriytyivät Moabin aavikkotasangoille. (4Mo 21:13, 21–22:1; 5Mo 2:24–3:8.) Israelilaisten suuri leiri pelästytti moabilaiset ja heidän kuninkaansa Balakin ja sai heidät tuntemaan puistattavaa kauhua. Vaikkei Balak vaatinutkaan takaisin entistä moabilaisaluetta, jonka israelilaiset olivat ottaneet amorilaisilta, hän pelkäsi valtakuntansa puolesta. Sen vuoksi hän kysyi neuvoa Midianin vanhimmilta ja lähetti sitten sanansaattajia, sekä Moabin että Midianin vanhimpia, palkkaamaan profeetta Bileamin, jotta tämä tulisi ja kiroaisi Israelin. (4Mo 22:2–8; vrt. Tu 11:25.) Tällä tavoin Balak ’taisteli’ israelilaisia vastaan (Jos 24:9). Jehova pani kuitenkin Bileamin siunaamaan Israelin ja jopa ennustamaan, että Israel kohoaisi Moabin yläpuolelle (4Mo, luvut 23, 24; Jos 24:10; Ne 13:1, 2; Mi 6:5). Seuraavaksi käytettiin Bileamin ehdotuksesta moabilaisia ja midianilaisia naisia houkuttelemaan israelilaismiehiä moraalittomuuteen ja epäjumalanpalvelukseen Peorin Baalin yhteydessä. Monet israelilaiset antoivat periksi tälle houkutukselle, mikä herätti Jehovan suuttumuksen ja aiheutti 24000 miehen kuoleman. (4Mo 25:1–3, 6, 9; 31:9, 15, 16.) Koska moabilaiset eivät olleet auttaneet israelilaisia antamalla näille leipää ja vettä ja koska he olivat palkanneet Bileamin kiroamaan Israelin, he eivät päässeet Jehovan seurakuntaan ”edes kymmenennessä sukupolvessa” (5Mo 23:3, 4). (Ks. AMMONILAISET: Seka-avioliitot israelilaisten kanssa.)

Tuomarien aikaan. Tuomarien aikaan moabilaiset nähtävästi laajensivat aluettaan Arnonin pohjoispuolelle, ja kuninkaansa Eglonin hallituskaudella he valtasivat Jordanin länsipuolella ollutta israelilaisten aluetta ainakin ”palmukaupunkiin”, Jerikoon, asti (Tu 3:12, 13; vrt. 5Mo 34:3). Israel oli Moabin alaisuudessa 18 vuotta, kunnes vasenkätinen benjaminilainen Ehud surmasi kuningas Eglonin heidän kahdenkeskisen tapaamisensa aikana. Sitten Ehud johti israelilaiset Moabia vastaan ja löi maahan noin 10000 moabilaista ja alisti heidät. (Tu 3:14–30.)

Tuomarien aikaan Juudaa koetteli nälänhätä, ja Elimelek muutti vaimonsa Noomin ja heidän kahden poikansa, Mahlonin ja Kiljonin, kanssa hedelmällisempään Moabin maahan. Siellä nuo pojat menivät naimisiin moabilaisnaisten, Ruutin ja Orpan, kanssa. Kun kaikki nuo kolme miestä olivat kuolleet Moabissa ja olot Israelissa paranivat, Noomi lähti Ruut mukanaan takaisin Betlehemiin. Siellä Boas, Elimelekin sukulainen, otti vaimokseen Ruutin, joka oli hylännyt moabilaisten polyteismin ja tullut Jehovan palvojaksi. Näin moabilaisesta Ruutista tuli Daavidin – ja siten myös Jeesuksen Kristuksen – esiäiti. (Ru 1:1–6, 15–17, 22; 4:13, 17.)

Tuomarien aikaan israelilaiset alkoivat myös osoittaa uskonnollista kunnioitusta moabilaisten jumalille, epäilemättä myös heidän jumalalleen Kemosille (Tu 10:6; 4Mo 21:29; Jer 48:46). Koska israelilaiset omaksuivat ympärillään asuvien kansojen väärän palvonnan, he menettivät Jehovan suosion ja joutuivat kärsimään vihollistensa käsissä (Tu 10:7–10). Moabilaiset ahdistivat uskotonta Israelia aina Samuelin aikaan asti (1Sa 12:9–11).

Saulin, Daavidin ja Salomon hallituskausilla. Ongelmat moabilaisten kanssa jatkuivat vuosikausia. Israelin ensimmäinen kuningas Saul soti voittoisasti heitä vastaan (1Sa 14:47). Koska moabilaiset pitivät sen vuoksi Saulia vihollisenaan, on ymmärrettävää, että Moabin kuningas antoi Saulin lainsuojattomaksi tekemän Daavidin vanhempien asua Moabin Mispessä (1Sa 22:3, 4).

Israelin ja Moabin välillä käytiin sotia myös myöhemmin, kun Daavid itse hallitsi kuninkaana. Moabilaiset alistettiin täysin ja heidät pantiin maksamaan pakkoveroa Daavidille. Ilmeisesti kaksi kolmasosaa Moabin sotilaista surmattiin tuon yhteenoton lopuksi. Daavid nähtävästi pani heidät makaamaan maahan yhteen riviin ja mittasi sitten tuon rivin niin että kaksi kolmasosaa siitä määrättiin surmattavaksi ja yksi kolmasosa säilytettäväksi elossa. (2Sa 8:2, 11, 12; 1Ai 18:2, 11.) Mahdollisesti tuon saman taistelun aikana Jehojadan poika Benaja ”löi Moabista olevan Arielin kaksi poikaa” (2Sa 23:20; 1Ai 11:22). Daavidin ratkaiseva voitto moabilaisista täytti Bileamin yli 400 vuotta aiemmin lausumat profeetalliset sanat: ”Jaakobista on astuva esiin tähti, ja Israelista on nouseva valtikka. Ja hän on murskaava rikki Moabin ohimot ja kallon kaikilta sotamelskeen pojilta.” (4Mo 24:17.) Ilmeisesti myös psalmista viittasi tähän voittoon, kun hän sanoi Jumalan pitävän Moabia ’pesuastianaan’ (Ps 60:8; 108:9).

Daavidin poika Salomo jätti kuitenkin huomiotta Jumalan lain ja otti vaimoikseen moabilaisnaisia, joista ei ollut tullut Jehovan palvojia. Salomo rakensi heidän mielikseen uhrikukkulan  heidän jumalalleen Kemosille. Tämä uhrikukkula tehtiin palvontaan sopimattomaksi vasta kolmisensataa vuotta myöhemmin Josian hallituskaudella. (1Ku 11:1, 7; 2Ku 23:13.)

Juudan pakkosiirtolaisuuteen saakka. Jolloinkin sen jälkeen, kun Israel oli eronnut Juudasta, moabilaiset ilmeisesti ottivat takaisin Arnonin pohjoispuolella ollutta aluettaan. Moabin kuningas Mesa kertoo mustassa basalttisteelessä, jota sanotaan Mesan kiveksi, Israelin kuninkaan Omrin ottaneen haltuunsa Medeban alueen. Koska Medeban ylätasanko sijaitsi Ruubenin alueella (Jos 13:15, 16), Israel oli ilmeisesti menettänyt tuon alueen moabilaisille, niin että Omrin täytyi myöhemmin vallata se takaisin.

Moab oli nähtävästi Israelin hallinnassa kuningas Omrin ja kuningas Ahabin hallituskausilla. Mutta Ahabin kuoltua Moabin kuningas Mesa, joka ”maksoi Israelin kuninkaalle satatuhatta karitsaa ja satatuhatta keritsemätöntä uroslammasta”, kapinoi (2Ku 1:1; 3:4, 5). Tästä kapinasta kerrotaan Mesan kivessä (kuva, 1. osa, s. 946). Jos kuningas Mesan mainitsemat paikat ovat todella Raamatussa mainittuja paikkoja, niin 10 niistä kaupungeista, joiden kuningas Mesa väittää olleen hänen alaisuudessaan tai jotka hän sanoo valloittaneensa tai rakentaneensa (uudelleen), olivat nimenomaan Israelin alueella, Arnonin pohjoispuolella. Nämä kaupungit ovat Dibon, Atarot, Aroer, Kirjataim, Nebo, Baal-Meon (4Mo 32:34, 37, 38), Medeba, Bamot-Baal, Jahas (Jos 13:9, 17–19) ja Beser (Jos 20:8).

Vastoin Mesan propagandistista tekstiä Raamatussa kerrotaan moabilaisten kärsineen nöyryyttävän tappion. Jehoram (josta tuli Israelin kuningas pari vuotta Ahabin kuoleman jälkeen) värväsi Juudan kuninkaan Josafatin ja Edomin kuninkaan avukseen kukistamaan moabilaisten kapinaa, ja hän marssi Moabia vastaan etelästä, Edomin erämaan kautta. Liittoutuneet armeijat ja niiden eläimet olivat kuitenkin menehtyä veden puutteeseen. Silloin pyydettiin apua profeetta Elisalta, joka profetoi, että Jehova auttaisi heitä Josafatin tähden, ja hänen profetiansa täyttymykseksi purolaakso tuli täyteen vettä. Seuraavana aamuna aurinko heijastui veden pinnasta niin että vesi näytti moabilaisten silmissä vereltä. He päättelivät virheellisesti, että liittoutuneet armeijat olivat surmanneet toisensa, ja tulivat täysin varomattomina israelilaisten leiriin, missä he joutuivatkin taisteluun. Taistelun edetessä moabilaiskaupunkeja hävitettiin, hyviä maapalstoja täytettiin kivillä, puita kaadettiin ja lähteitä tukittiin. Kun kuningas Mesa tajusi, että hänet oli suljettu taistelemaan Kir-Haresetin kaupunkiin, hän yritti 700 miehen voimin murtautua Edomin kuninkaan luo mutta ei onnistunut. Lopulta hän otti esikoispoikansa ja uhrasi hänet polttoteurasuhrina muurilla. Tämän tai jonkin muun syyn vuoksi ”Israelia vastaan nousi suuri närkästys”, ja piiritys lopetettiin. (2Ku 3:6–27.)

Tämä nöyryyttävä tappio ei tapahtunut vieraalla maaperällä vaan hävitti Moabin maata, joten siitä toipuminen kesti luonnollisesti pitkähkön aikaa. Sen vuoksi on todennäköistä, että Moabin hyökkäys Juudaan yhdessä Ammonin ja Seirin vuoristoseudun sotajoukkojen kanssa tapahtui joskus aikaisemmin Josafatin hallituskaudella. Jehova puuttui asiaan, ja nuo kolme armeijaa kääntyivät toinen toistaan vastaan ja tuhosivat toisensa. (2Ai 20:1, 22–24.) Jotkut tutkijat uskovat, että tähän tapahtumaan viitataan psalmissa 83:4–9 (vrt. 2Ai 20:14:ää psalmin 83 päällekirjoitukseen).

Vihollisuudet jatkuivat Moabin ja Israelin välillä seuraavina vuosina. Profeetta Elisan kuoleman jälkeen moabilaisten rosvojoukkoja tunkeutui säännöllisesti Israeliin (2Ku 13:20). Parisataa vuotta myöhemmin, Jojakimin aikana, samanlaiset moabilaisjoukot hävittivät Juudaa sen loppuvuosina (2Ku 24:2). Jerusalemin tuhouduttua 607 eaa. jotkut juutalaiset hakivat turvaa Moabista, mistä he palasivat Juudaan, kun Gedalja oli nimitetty käskynhaltijaksi (Jer 40:11, 12).

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Sen jälkeen kun israelilaisten jäännös oli palannut Babylonin pakkosiirtolaisuudesta 537 eaa., jotkut heistä ottivat vaimokseen moabilaisnaisia. Esran kehotuksesta he kuitenkin lähettivät pois nuo vaimot lapsineen. (Esr 9:1, 2; 10:10, 11, 44.) Vuosia myöhemmin Nehemia totesi tilanteen olevan samanlainen: monet israelilaiset olivat ottaneet moabilaisia vaimoja (Ne 13:1–3, 23).

Moab profetioissa. Moab vastusti Israelia pitkän aikaa, joten se mainitaan Jehovan kansan itsepintaisten vihollisten joukossa (vrt. Jes 11:14). Moab tuomittiin Israelin häpäisemisen sekä ylpeytensä ja pöyhkeytensä vuoksi, ja lopulta sen oli määrä autioitua Sodoman tavoin (Sef 2:8–11; ks. myös Jer 48:29). Aamos kirjoitti jo yhdeksännen  vuosisadan loppupuolella eaa., että Moabia kohtaisi onnettomuus, koska se oli ”polttanut Edomin kuninkaan luut kalkiksi” (Am 2:1–3). Jotkut ajattelevat tämän merkitsevän sitä, että kuningas Mesan ei 2. Kuninkaiden kirjan 3:26, 27:ssä tarkoiteta uhranneen omaa poikaansa vaan Edomin kuninkaan esikoispojan, mutta tämä päätelmä ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Erään juutalaisen perimätiedon mukaan Aamoksen mainitsema tapaus tosin yhdistetään Mesaa vastaan käytyyn sotaan, ja siinä väitetään, että jonkin aikaa tuon yhteenoton jälkeen moabilaiset kaivoivat Edomin kuninkaan luut ylös ja polttivat ne sitten kalkiksi. Raamatun perusteella ei ole kuitenkaan mahdollista määrittää tuon tapauksen ajankohtaa.

Jesaja (luvut 15 ja 16) puhui ilmeisesti kuningas Ahasin kuoleman aikoihin ja Assyrian valtakaudella 700-luvulla eaa. siitä, että onnettomuus kohtaisi moabilaiskaupunkia toisensa jälkeen. Lopuksi hän sanoi: ”Ja nyt Jehova on puhunut sanoen: ’Kolmen vuoden kuluessa, palkkatyöläisen vuosien mukaan, Moabin kunnian täytyy myös joutua häpeään kaikenlaisen suuren kuohunnan vallitessa, ja jäljelle jääneet ovat mitättömän vähäiset, eivät väkevät.’” (Jes 16:14.)

Jesajan ja Aamoksen profetioiden täyttymyksen ajankohtaa ei voida tarkasti määrittää ajan virrassa historian perusteella. On kuitenkin todisteita siitä, että Moab joutui Assyrian ikeeseen. Assyrian kuningas Tiglat-Pileser III mainitsee, että Moabin Salamanu kuului niihin, jotka maksoivat hänelle pakkoveroa. Sanherib väittää saaneensa pakkoveroa Moabin kuninkaalta Kammusunadabilta. Ja Assyrian kuninkaat Assarhaddon ja Assurbanipal viittaavat siihen, että Moabin kuninkaat Musuri ja Kamašaltu olivat heidän alamaisiaan. (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. Pritchard, 1974, s. 282, 287, 291, 294, 298.) On myös arkeologisia todisteita siitä, että monet moabilaispaikat autioituivat 700-luvun tienoilla eaa.

Jeremian profetiassa, joka esitettiin 600-luvulla eaa., viitattiin aikaan, jolloin Jehova vaatisi Moabin tilinteolle (Jer 9:25, 26), ja hän tekisi sen kuningas Nebukadnessarin johtamien babylonialaisten välityksellä (Jer 25:8, 9, 17–21; 27:1–7). Lukuisat moabilaiskaupungit oli määrä autioittaa (Jer 48). Ilmeisesti silloin kun Juuda sai kokea Jehovan tuomion toimeenpanon babylonialaisten välityksellä, moabilaiset sanoivat: ”Katso! Juudan huone on kaikkien muiden kansakuntien kaltainen.” Koska moabilaiset eivät siis tunnustaneet, että tuomio tuli todellisuudessa Jumalalta ja että Juudan asukkaat olivat hänen kansansa, heitä kohtaisi tuho, ja siten he ’tulisivat tietämään, että hän on Jehova’. (Hes 25:8–11; vrt. Hes 24:1, 2.)

Juutalainen historioitsija Josefus kirjoittaa, että viidentenä vuonna Jerusalemin autioituksen jälkeen Nebukadnessar palasi sotimaan Koile-Syyriaa, Ammonia ja Moabia vastaan ja hyökkäsi sitten Egyptiin (Jewish Antiquities, X, 181, 182 [ix, 7]). Teoksessa The Interpreter’s Dictionary of the Bible (toim. G. A. Buttrick, 1962, 3. osa, s. 418) sanotaan Moabin autioituksen arkeologisista todisteista: ”Arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että Moab oli suurelta osin autio n. kuudennen vuosisadan alkupuolelta lähtien ja monin paikoin n. kahdeksannelta vuosisadalta lähtien. Kuudennelta vuosisadalta lähtien paimentolaiset vaeltelivat kautta maan, kunnes poliittiset ja taloudelliset seikat tekivät paikallaan pysymisen jälleen mahdolliseksi viimeisillä vuosisadoilla eKr.” (Vrt. Hes 25:8–11.)

Myöhemmin Kyyros, Babylonin valloittaja, todennäköisesti antoi moabilaisten pakkosiirtolaisten palata kotimaahansa Jeremian 48:47:n täyttymykseksi.

Moabia koskevien profetioiden täsmällistä täyttymystä ei käy kieltäminen. Kansana moabilaiset lakkasivat olemasta jo vuosisatoja sitten (Jer 48:42). Nykyään sellaisten moabilaisina pidettyjen kaupunkien kuin Nebon, Hesbonin, Aroerin, Bet-Gamulin ja Baal-Meonin paikalla on vain raunioita. Monia muita paikkoja ei nykyään edes tunneta.

Syy moabilaisten katoamiseen kansana selitetään vain Raamatussa. Encyclopædia Britannicassa (v:n 1959 painos, 15. osa, s. 629) todettiin: ”Israel pysyi suurvaltana, kun taas Moab katosi. On totta, että Moabia ahdistelivat kaiken aikaa aavikkoheimot; maan suojattomuutta korostavat raunioituneet linnoitusketjut ja linnat, joita jopa roomalaiset joutuivat rakentamaan. Selitys löytyy kuitenkin Israelista itsestään ja varsinkin profeettojen työstä.”

Koska moabilaiset ovat kansana kadonneet, Moabin sisällyttäminen Danielin 11:41:ssä ”lopun ajan” (Da 11:40) kansakuntien joukkoon on johdonmukaisuuden vuoksi ymmärrettävä kuvaannollisesti. Moabilaiset tarkoittavat ilmeisesti joitakuita niistä, joita ”pohjoisen kuningas” ei onnistu alistamaan valtaansa.

 Mesan kiveä käsitellään artikkelissa MESA nro 2.