Alkukielten sanat, jotka on käännetty vastineilla ”tappaa”, ”murhata” ja ”surmata”, tarkoittavat kuoleman aiheuttamista, ja tekstiyhteys tai muut raamatunkohdat osoittavat, onko kyseessä toisen ihmisen hengen tahallinen ja luvaton eli laiton riistäminen. Esimerkiksi käskyssä ”et saa murhata” (2Mo 20:13) heprealainen ”murhaamiseksi” käännetty sana (ra·tsaḥʹ) tarkoittaa selvästikin tahallista ja laitonta tappamista. Mutta 4. Mooseksen kirjan 35:27:ssä tuota samaa sanaa käytetään teosta, joka verenkostaja valtuutettiin suorittamaan. Käsky ”et saa murhata” täytyy siis ymmärtää koko Mooseksen lain valossa; tuo lakihan valtuutti surmaamaan ihmisen joissakin olosuhteissa, esimerkiksi silloin kun teloitettiin rikollisia.

Varhaishistoria. Murha on tunnettu lähes ihmishistorian alusta lähtien. Olemalla tottelematon ensimmäinen ihminen Aadam siirsi synnin ja kuoleman jälkeläisilleen, ja näin hänestä tuli todellisuudessa murhaaja (Ro 5:12; 6:23). Panettelija vaikutti tähän tahallaan houkuttelemalla Aadamin vaimon Eevan tekemään syntiä, ja näin Panettelijasta itsestään tuli tappaja, murhaaja, pian sen jälkeen kun hän oli alkanut panetella Jumalaa (1Mo 3:13; Joh 8:44).

Vajaat 130 vuotta sen jälkeen tapahtui ensimmäinen surmatyö, veljesmurha. Aadamin esikoispoika Kain, jonka vaikuttimena oli kateellinen viha, murhasi vanhurskaan veljensä Abelin. (1Mo 4:1–8, 25; 5:3.) Tämän teon vuoksi Kain kirottiin maanpakoon kulkuriksi ja pakolaiseksi maan päällä (1Mo 4:11, 12). Vasta Nooan ajan vedenpaisumuksen jälkeen Jumala valtuutti ihmiset panemaan toimeen kuolemanrangaistuksen murhasta (1Mo 9:6).

 Lain alaisuudessa. Satoja vuosia myöhemmin israelilaisille annettiin Mooseksen laki, johon sisältyi paljon ihmishengen riistämistä koskevia säädöksiä. Siinä tehtiin ero tahallisen ja vahingossa tapahtuneen surman välillä. Kun joku sanoi olevansa tahaton tappaja, hänen väitteensä joutui kyseenalaiseksi, jos 1) hän oli aiemmin vihannut surmattua (5Mo 19:11, 12; vrt. Jos 20:5), 2) hän oli väijynyt uhriaan (4Mo 35:20, 21) tai 3) hän oli käyttänyt esinettä tai välinettä, jolla saattoi aiheuttaa kuolettavan vamman (4Mo 35:16–18). Myös sellaisten orjien elämä, jotka kuolivat isäntänsä lyönteihin, piti kostaa (2Mo 21:20). Tahallisille murhaajille säädettiin kuolemanrangaistus eikä heistä voitu maksaa lunnaita, mutta tahattomat tappajat saattoivat säilyä hengissä, jos he käyttivät hyväkseen turvakaupunkien tarjoamaa suojaa (2Mo 21:12, 13; 4Mo 35:30, 31; Jos 20:2, 3; ks. TURVAKAUPUNGIT).

Jotkin tahalliset teot, jotka epäsuorasti aiheuttivat tai olisivat voineet aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman, rinnastettiin tahalliseen murhaan. Esimerkiksi puskevan sonnin omistaja, joka ei välittänyt siitä, että häntä oli kehotettu vartioimaan eläintään, voitiin surmata, jos tuo sonni tappoi jonkun. Joissakin tapauksissa saatettiin kuitenkin antaa lunnaat omistajan hengen sijasta. Epäilemättä tuomarit ottivat sellaisissa tapauksissa olosuhteet huomioon. (2Mo 21:29, 30.) Myös ihminen, joka juonitteli surmauttaakseen jonkun toisen esittämällä hänestä väärän todistuksen, tuli itse surmata (5Mo 19:18–21).

Laki salli itsepuolustuksen, mutta siinä rajoitettiin ihmisen oikeutta taistella omaisuutensa puolesta. Jos joku tapasi varkaan murtautumasta kotiinsa päiväsaikaan, hänestä tuli verivelkainen, jos hän tappoi tuon lainrikkojan. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että varkaudesta ei annettu kuolemanrangaistusta ja varas voitiin tunnistaa ja saattaa oikeuden eteen. Yöllä oli kuitenkin vaikea nähdä, mitä sisääntunkeutuja oli tekemässä, ja saada selville hänen aikeensa. Sen vuoksi sitä, joka tappoi sisääntunkeutujan pimeässä, pidettiin syyttömänä. (2Mo 22:2, 3.)

Ensimmäisellä vuosisadalla niitä, jotka etsivät tilaisuutta tappaa Jeesuksen, sanottiin Panettelijan, ensimmäisen tappajan, lapsiksi (Joh 8:44). Kirjanoppineet ja fariseukset koristivat vanhurskaiden hautoja ja väittivät, etteivät he olisi osallistuneet profeettojen surmaamiseen. He ilmaisivat kuitenkin samaa murhanhimoista henkeä Jumalan Poikaa kohtaan. (Mt 23:29–32; vrt. Mt 21:33–45; 22:2–7; Ap 3:14, 15; 7:51, 52.)

Viha rinnastetaan murhaan. Murhat saavat alkunsa ihmisen sydämestä (Mt 15:19; Mr 7:21; vrt. Ro 1:28–32). Sen vuoksi jokainen, joka vihaa veljeään, on tappaja, murhaaja (1Jo 3:15). Myös Kristus Jeesus yhdisti murhan vääriin asenteisiin, esimerkiksi siihen, että joku pysyy vihastuneena veljeensä, puhuu hänelle herjaavasti tai tuomitsee hänet väärin ja sanoo häntä ”halveksittavaksi typerykseksi” (Mt 5:21, 22). Sellainen viha voi johtaa suoranaiseen murhaan. Ilmeisesti Jaakobin (5:6) sanat ”olette tuominneet syylliseksi, olette murhanneet vanhurskaan” voidaan ymmärtää tässä valossa. Joissakin tapauksissa rikkaat jumalattomat ihmiset, jotka ilmaisivat vihaa Jumalan Pojan aitoja opetuslapsia kohtaan ja ryhtyivät sortotoimiin heitä vastaan, todella murhasivat noita kristittyjä. Koska Kristus Jeesus pitää veljiensä saamaa kohtelua kohdistettuna itseensä, nuo ihmiset murhasivat kuvaannollisesti myös hänet, ja tätä Jaakob ilmeisesti tarkoitti. (Vrt. Ja 2:1–11; Mt 25:40, 45; Ap 3:14, 15.)

Vaikka Kristuksen seuraajia saatettiin vainota ja jopa murhata vanhurskauden tähden, heidän ei pitänyt kärsiä siksi, että he olisivat itse tehneet murhan tai muita rikoksia (Mt 10:16, 17, 28; 1Pi 4:12–16; Il 21:8; 22:15).