Yksi niistä Jumalan antamista lahjoista, joiden avulla ihminen voi ylistää ja kiittää Luojaansa sekä ilmaista tunteitaan – ilojaan ja surujaan. Varsinkin laululla on ollut huomattava osa Jehova Jumalan palvonnassa, mutta myös soitinmusiikki on ollut merkittävää. Se ei ole ollut pelkästään laulajia säestävää vaan myös heidän lauluaan täydentävää. Siksi ei olekaan yllättävää, että Raamatussa on alusta loppuun asti runsaasti viittauksia sekä laulu- että soitinmusiikkiin niin tosi palvonnan yhteydessä kuin muutenkin (1Mo 4:21; 31:27; 1Ai 25:1; Il 18:22).

Historia. Ensimmäisen kerran Raamatussa mainitaan musiikki ennen vedenpaisumusta, seitsemännessä sukupolvessa Aadamin jälkeen: ”Hänestä [Jubalista] tuli kaikkien niiden kantaisä,  jotka soittavat harppua ja huilua.” Tämä kertoo ehkä ensimmäisten soittimien keksimisestä tai kenties jopa jonkinlaisen muusikon ammatin aloittamisesta. (1Mo 4:21.)

Patriarkkojen aikaan musiikki näyttää olleen olennainen osa elämää, kuten voidaan päätellä siitä, että Laban olisi halunnut lähettää Jaakobin ja omat tyttärensä matkaan musiikin säestyksellä (1Mo 31:27). Punaisellamerellä koettua vapautusta juhlittiin lauluin ja musiikin säestyksellä, samoin Jeftan, Daavidin ja Saulin paluuta voittoisista taisteluista (2Mo 15:20, 21; Tu 11:34; 1Sa 18:6, 7).

Laulajat ja soittajat olivat paikalla molemmilla kerroilla, kun liiton arkkua tuotiin Jerusalemiin (1Ai 13:8; 15:16). Daavidin elämän loppuvuosina Jehova käski profeettojensa Natanin ja Gadin välityksellä organisoida musiikin esittämisen pyhäkössä (1Ai 23:1–5; 2Ai 29:25, 26).

Daavidin alulle panemat musiikkijärjestelyt toteutettiin täysin Salomon temppelissä. Temppelin vihkiäisissä esitetyn musiikin suurenmoisuus ja mahtavuus voidaan tajuta sen perusteella, että yksin trumpetisteja oli 120 (2Ai 5:12, 13). Kun kansakunnan uskollisuus Jehovaa kohtaan alkoi höltyä, kaikki tosi palvonnan piirteet, myös musiikki, kärsivät. Mutta kun kuninkaat Hiskia ja Josia tekivät uudistuksiaan ja kun juutalaiset palasivat Babylonin pakkosiirtolaisuudesta, Jehovan tahdon mukainen musiikkia koskeva järjestely pyrittiin palauttamaan (2Ai 29:25–28; 35:15; Esr 3:10). Kun Nehemia myöhemmin vihki Jerusalemin muurin, leeviläislaulajat, joita säestettiin lukuisilla soittimilla, vaikuttivat suuresti tilaisuuden iloiseen ilmapiiriin (Ne 12:27–42). Vaikka Raamatussa ei puhutakaan temppelipalvontaan liittyvästä musiikista sen enempää Nehemian ajan jälkeen, muut tietolähteet, esimerkiksi Talmud, kertovat, että temppelissä esitettiin musiikkia siihen asti, kun Jerusalem tuhottiin vuonna 70.

Miten suuri Jerusalemin temppelin muusikkojoukko oli?

Tehdessään valmisteluja Jehovan temppeliä varten Daavid asetti 4000 leeviläistä erikseen musiikkipalvelukseen (1Ai 23:4, 5). Näistä 288:aa, ”kaikkia taitajia”, ”oli valmennettu laulamaan Jehovalle” (1Ai 25:7). Koko järjestelyä johti kolme etevää muusikkoa, Asaf, Heman ja Jedutun (jota ilmeisesti sanottiin myös Etaniksi). Kaikki nämä miehet olivat vastaavasti Leevin kolmen pojan, Gersomin, Kehatin ja Merarin, jälkeläisiä, joten kolme pääasiallista leeviläissukua oli edustettuna temppelin musiikkijärjestelyssä. (1Ai 6:16, 31–33, 39–44; 25:1–6.) Näillä kolmella miehellä oli yhteensä 24 poikaa, jotka kaikki kuuluivat edellä mainittujen 288 lahjakkaan muusikon joukkoon. Kukin poika nimitettiin arvalla yhden muusikko-osaston päämieheksi. Hän johti 11:tä muuta ’taitajaa’, jotka oli valittu hänen omista pojistaan ja muista leeviläisistä. Tällä tavoin nuo 288 ([1 + 11] × 24 = 288) taitavaa leeviläismuusikkoa oli jaettu 24 ryhmään kuten papitkin. Jos loput 3712 ”oppilasta” oli jaettu samalla tavoin, kussakin 24 osastossa oli keskimäärin noin 155 muuta miestä, mikä merkitsisi sitä, että jokaista taitajaa kohden noin 13 leeviläistä sai eriasteista musiikkikoulutusta ja -valmennusta. (1Ai 25:1–31.) Koska trumpetistit olivat pappeja, he olivat leeviläismuusikkojen lisänä (2Ai 5:12; vrt. 4Mo 10:8).

Soitinmusiikki. Raamatussa annetaan hyvin vähän tietoja niiden yli tusinan eri soittimen muodosta ja rakenteesta, jotka siinä mainitaan. Siksi useimmat tutkijat turvautuvat pitkälti siihen, mitä arkeologit ovat saaneet selville samaan aikaan eläneiden naapurikansojen soittimista. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole aina luotettava tietolähde, koska vaikuttaa siltä, että israelilaisten musiikki oli heidän naapurikansojensa musiikkia korkeammalla tasolla. Lisäksi jotkut ovat yhdistäneet erilaisia Raamatussa mainittuja soittimia Lähi-idässä nykyään käytössä oleviin soittimiin, joiden arvellaan olevan ikivanhaa perua. Tämäkin perustuu vain olettamuksiin.

Raamatun soittimet voidaan luokitella seuraavasti:

Kielisoittimet: harppu, luuttu, sitra.

Puhaltimet: huilu, säkkipilli, torvi, trumpetti, (mahdollisesti) nehilot.

Lyömäsoittimet: helistin, symbaalit, tamburiini.

Lisätietoja näistä soittimista on niitä käsittelevissä artikkeleissa.

Ei ole mitään syytä ajatella, että israelilaisten soittimien muoto, rakenne ja ääni olisivat olleet alkeellisia. Raamatussa kerrotaan, että temppelikäyttöön tarkoitetut harput ja kielisoittimet olivat parasta maahan tuotettua algumpuuta, trumpetit puolestaan hopeaa (1Ku 10:11, 12; 4Mo 10:2). Epäilemättä temppelissä käytettävät  soittimet teetettiin pätevimmillä ammattimiehillä.

Sekä Raamattu että ei-raamatulliset käsikirjoitukset, jotka ovat peräisin yleistä ajanlaskuamme edeltävältä ajalta, todistavat israelilaisten soittimien hyvän laadun ja soittajien taidon puolesta. Kuolleenmeren kirjakääröissä kerrotaan, että joidenkin trumpettien tehtävänä oli kaiuttaa erilaisia monimutkaisia merkkisoittoja ”kuin yhdestä suusta”. Tämä vaati taitavien soittajien lisäksi instrumentteja, jotka oli rakennettu niin, että niiden sävelkorkeutta voitiin säädellä, jotta ne saatiin keskenään samaan vireeseen. Salomon temppelin vihkiäisissä soitetun musiikin henkeytetty kuvaus osoittaa, ettei epävireisyyttä ilmennyt: ”Satakaksikymmentä – – trumpetistia ja laulajat kuin yhtenä miehenä kaiuttivat yksiäänisesti ylistystä.” (2Ai 5:12, 13.)

Raamatussa mainitaan nimenomaisesti vain neljä soitinta, jotka kuuluivat temppelin orkesteriin: trumpetit, harput, kielisoittimet (hepr. neva·limʹ) ja symbaalit. Vaikka tämä ei ehkä nykymittapuun mukaan vaikutakaan kokonaiselta orkesterilta, sen ei ollut tarkoituskaan olla sinfoniaorkesteri vaan ainoastaan säestää temppelilaulua. Siihen tarkoitukseen tällainen soitinkokoonpano sopi mainiosti. (2Ai 29:25, 26; Ne 12:27, 41, 42.)

Niistä ajankohdista, jolloin pyhiä soittimia soitettiin, luetellaan Raamatussa seuraavat trumpetteja koskevat ajat: ”Iloitsemisenne päivänä ja juhla-aikoinanne sekä kuukausienne alkajaisissa teidän on puhallettava trumpetteihin polttouhrienne ja yhteysteurasuhrienne aikana.” (4Mo 10:10.) Sen jälkeen kun temppelimusiikki oli organisoitu, trumpettien lisäksi käytettiin todennäköisesti muita soittimia näissä ja muissa erikoistilaisuuksissa. Tähän päätelmään samoin kuin tuohon aikaan noudatettuun musiikkikäytäntöön tuntuu viittaavan tapahtumajärjestys, jota kuvaillaan siinä yhteydessä, kun kuningas Hiskia elvytti pyhän palveluksen puhdistettuaan sitä ennen temppelin: ”Sillä hetkellä kun polttouhri alkoi, alkoi Jehovan laulu ja aloittivat myös trumpetit Israelin kuninkaan Daavidin soittimien johdolla. Ja koko seurakunta kumartui laulun kaikuessa ja trumpettien raikuessa – kaikki tämä jatkui, kunnes polttouhri oli toimitettu.” (2Ai 29:27, 28.) Trumpettien soittaminen ”Daavidin soittimien johdolla” näyttää osoittavan, että trumpetistit soittivat sillä tavoin, että he täydensivät muiden soittimien ääntä, eivätkä niin, että he olisivat jättäneet ne varjoonsa. Koko muusikkojoukon paikka oli ”itään päin alttarista” (2Ai 5:12).

Laulu. Temppelilaulajat olivat leeviläismiehiä. Raamatussa ei missään sanota, että temppelissä olisi ollut naislaulajia. Eräässä (Sr 2:8:sta olevassa) targumissa osoitetaan selvästi, ettei heitä ollut kuorossa. Koska naiset eivät saaneet edes mennä joihinkin temppelialueen osiin, heillä ei nähtävästi voinut olla siellä mitään virallista asemaa. (2Ai 5:12; Ne 10:39; 12:27–29.)

Temppelissä laulamista pidettiin varsin tärkeänä. Tämä käy ilmi niistä monista raamatunkohdista, joissa puhutaan laulajista, samoin kuin siitä, että heidät oli ’vapautettu palvelusvelvollisuudesta’, joka kuului muille leeviläisille, jotta he saattoivat omistautua täysin palvelukseensa (1Ai 9:33). Heidän pysymistään leeviläisten erikoisryhmänä korostaa se, että heidät mainitaan erikseen Babylonista palanneiden luettelossa (Esr 2:40, 41). Jopa Persian kuninkaan Artakserkseen (Longimanuksen) arvovalta saatiin vaikuttamaan heidän hyväkseen, niin että heidät vapautettiin muiden erikoisryhmien tavoin ’henkilöverosta, pakkoverosta ja tullista’ (Esr 7:24). Myöhemmin kuningas määräsi, että ”laulajilla oli kunkin päivän tarpeen mukainen kiinteä huolenpito”. Vaikka tämän käskyn sanotaankin tulleen Artakserkseeltä, sen antoi erittäin todennäköisesti Esra niiden valtuuksien nojalla, jotka hän oli saanut Artakserkseeltä. (Ne 11:23; Esr 7:18–26.) Tämän perusteella voidaan ymmärtää, että vaikka kaikki laulajat olivat leeviläisiä, niin Raamatussa viitataan heihin erikoisryhmänä, kun siinä puhutaan ”laulajista ja leeviläisistä” (Ne 7:1; 13:10).

Raamatussa puhutaan myös muista laulajista, miehistä ja naisista, jotka eivät olleet yhteydessä temppelipalvontaan. Heitä olivat esimerkiksi ne laulajat ja laulajattaret, jotka olivat Salomon hovissa, ja ne parisataa mies- ja naislaulajaa, jotka palasivat Babylonista leeviläismuusikkojen lisäksi (Sr 2:8; Esr 2:65; Ne 7:67). Näiden Israelissa yleisten ei-leeviläisten laulajien tehtävänä oli kohottaa erilaisten juhlatilaisuuksien tasoa ja myös esittää surulauluja murheen aikana (2Sa 19:35; 2Ai 35:25; Jer 9:17, 20). Ilmeisesti tapa palkata ammattimuusikkoja ilon ja surun aikoina säilyi siihen aikaan asti, jolloin Jeesus oli maan päällä (Mt 11:16, 17).

Vaikka musiikki ei olekaan yhtä huomattavalla sijalla Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa kuin se on Heprealaisissa kirjoituksissa, niin ei sitä niissäkään jätetä huomiotta eikä sivuuteta.  Soitinmusiikki mainitaan Kreikkalaisissa kirjoituksissa tosi palvonnan yhteydessä vain kuvaannollisessa merkityksessä (Il 14:2); laulaminen näyttää sen sijaan olleen varsin yleistä Jumalan palvelijoiden keskuudessa. Jeesus ja hänen apostolinsa lauloivat ylistyslauluja Herran illallisen jälkeen (Mr 14:26). Luukas kertoo, että Paavali ja Silas lauloivat vankilassa, ja Paavali kehotti uskonveljiään laulamaan ylistyslauluja Jehovalle (Ap 16:25; Ef 5:18, 19; Kol 3:16). Sen perusteella, mitä Paavali sanoo laulamisesta 1. Korinttilaiskirjeen 14:15:ssä, se näyttää olleen vakinainen kristillisen palvonnan piirre. Kirjoittaessaan muistiin henkeytettyä näkyään Johannes kertoo, että erilaiset taivaalliset olennot laulavat Jumalalle ja Kristukselle (Il 5:8–10; 14:3; 15:2–4).

Raamatullisen musiikin luonne. Israelilaisten korkeampi moraali ja heidän tasokkaampi kirjallisuutensa, josta ovat esimerkkinä Heprealaisten kirjoitusten runous ja proosa, viittaavat siihen, että muinaisten israelilaisten musiikki oli erittäin todennäköisesti korkeatasoisempaa kuin heidän aikalaistensa musiikki. Israelin musiikin innoituksen lähde ainakin oli paljon ylevämpi kuin naapurikansojen musiikin. Kiinnostava tässä suhteessa on assyrialainen matala reliefi, jossa kuningas Sanherib esitetään vaatimassa kuningas Hiskiaa maksamaan hänelle pakkoverona sekä mies- että naismuusikkoja (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. Pritchard, 1974, s. 288).

Jotkut ovat pitkään olleet sitä mieltä, että heprealaisessa musiikissa oli vain melodia mutta ei sointupohjaa. Pelkästään se, että harppu ja muut kielisoittimet olivat niin huomattavalla sijalla Israelissa, puhuu kuitenkin painokkaasti tätä olettamusta vastaan. On lähes uskomatonta, että joku muusikko soittaisi monikielistä instrumenttia panematta merkille, että joidenkin sävelten yhdistelmä on varsin miellyttävä ja että jotkin nimenomaiset sävelkulut esimerkiksi arpeggiossa tuottavat sointuvan äänen. Musiikin historian asiantuntija Curt Sachs sanoo: ”Se syvään juurtunut käsitys, että harmonia ja polyfonia [samanaikaisesti vähintään kaksi musiikillista osaa tai ääntä] olisivat olleet keskiaikaisen ja nykyisen länsimaailman yksinoikeus, ei pidä paikkaansa.” Hän jatkaa, että alkukantaisissakin kulttuureissa on monia esimerkkejä musiikista, joka etenee kvinteissä, kvarteissa ja tersseissä sekä oktaaveissa, ja että näiden kansojen keskuudessa, joiden joukossa on myös joitakin kääpiöheimoja, päällekkäinen antifoni (kahden laulajaryhmän vuorolaulu) on kehittynyt tavalliseksi kaanonlauluksi.

Maailmanlaajuisen tutkimuksen perusteella Sachs esittää päätelmän, jonka mukaan ”Jerusalemin temppelin yhteydessä toimivat kuorot ja orkesterit viittaavat korkeatasoiseen musiikinopetukseen ja -tuntemukseen sekä musiikilliseen taitoon”. Hän jatkaa: ”On tärkeää tajuta, että muinaisten läntisten itämaiden musiikki oli aivan erilaista kuin 1800-luvun historioitsijat myönsivät. – – Vaikka emme tiedäkään, miltä tuo muinainen musiikki kuulosti, meillä on riittävästi todisteita sen voimasta, arvokkuudesta ja taidokkuudesta.” (The Rise of Music in the Ancient World: East and West, 1943, s. 48, 101, 102.)

Raamattu antaa samansuuntaisia viitteitä. Esimerkiksi psalmien (mm. Ps 11) päällekirjoituksissa käytetään yli 30 kertaa ilmausta ”Johtajalle” (UM, AT). Muissa käännöksissä käytetään ilmauksia ”laulunjohtaja” (KR-92, PN), ”kuoronjohtaja” (Kx, JB, Mo, RS) ja ”päämuusikko” (AS, KJ, Le, Ro). Heprealainen sana tuntuu tarkoittavan jotakuta, joka jollakin tavoin johti laulamista, laulun sovittamista, leeviläislaulajien harjoituttamista ja valmentamista tai virallista esitystä. Ehkä ilmaus on osoitettu kunkin 24 pyhäkkömuusikko-osaston esimiehelle, tai kyseessä on voinut olla joku muu taitava muusikko, sillä kertomuksen mukaan heitä käskettiin ”toimimaan johtajina” (1Ai 15:21; 25:1, 7–31). Parinkymmenen muun psalmin päällekirjoitukset antavat ’johtajille’ vielä tarkempia ohjeita, mm.: ”Johtajalle. Kielisoittimilla.” ”Johtajalle. Matalassa oktaavissa.” (Esim. Ps 4, 12; ks. SEMINIT.) Lisäksi Raamatussa mainitaan ”laulajien päämiehet”, ”taitajat” ja ’oppilaat’. Tämä kaikki todistaa korkeatasoisesta musiikista. (Ne 12:46; 1Ai 25:7, 8.)

Kuorolaulu näyttää Israelissa olleen usein antifonista, joko niin, että kahteen osaan jaettu kuoro on vuorotellen laulanut rinnakkaisia säkeitä, tai niin, että solisti ja hänelle vastaava kuoro ovat vuorotelleet. Ilmeisesti Raamatussa tarkoitetaan tätä, kun siinä puhutaan ’vuorolaulussa vastailemisesta’ (2Mo 15:21; 1Sa 18:6, 7). Tällaiseen laulamiseen viittaa myös se tapa, jolla jotkin psalmit, esimerkiksi psalmi 136, on kirjoitettu. Kuvaus Nehemian ajan kahdesta suuresta kiitoskuorosta ja niiden osasta Jerusalemin muurin vihkiäisissä viittaa siihen, että ne lauloivat tällä tavalla (Ne 12:31, 38, 40–42). (Ks. LAULU.)

On olemassa myös ns. puhelaulua. Sen sävelkulku on jokseenkin yksitoikkoinen ja toistuva, ja  paino on rytmissä. Puhelaulu on varsin suosittua joissakin maailman johtavissa uskonnoissa, mutta Raamatun kertomuksissa sitä on ilmeisesti esitetty vain surulauluissa, esimerkiksi silloin, kun Daavid esitti surulaulun ystävänsä Jonatanin ja kuningas Saulin kuoleman johdosta (2Sa 1:17; 2Ai 35:25; Hes 27:32; 32:16). Vain suru- tai valituslauluun puhelaulu sopii tyylillisesti paremmin kuin jokin sävelmä tai pelkän puheen äänenvaihtelu ja korostuskeinot. (Ks. SURULAULU.)