Hepreankielinen substantiivi ger viittaa tavallisessa merkityksessään johonkuhun, joka asuu kotimaansa ulkopuolella muukalaisena ja jolla on rajoitetut kansalaisoikeudet. Hänellä voi olla uskonnollisia yhteyksiä sen maan syntyperäisten asukkaiden kanssa, jossa hän asuu, mutta ei välttämättä. Abrahamista, Iisakista, Jaakobista ja heidän jälkeläisistään käytettiin tällaista nimitystä, ennen kuin he saivat laillisen omistusoikeuden Luvattuun maahan (1Mo 15:13; 17:8; 5Mo 23:7).

Puhuessaan syntyperältään ei-israelilaisesta henkilöstä suhteessa israelilaisten muodostamaan yhteisöön Raamattu käyttää joskus nimitystä ”muukalaisasukas” ihmisestä, josta oli tullut käännynnäinen ja joka oli alkanut täysin palvoa Jehovaa. Joskus se viittaa Palestiinan maahan muuttaneeseen siirtolaiseen, joka tyytyi asumaan israelilaisten keskuudessa ja totteli maan peruslakeja, mutta ei täysin omaksunut Jehovan palvontaa. Asiayhteys ratkaisee, kumpaan ryhmään sana soveltuu.

Kreikkalainen Septuaginta kääntää sanan ger yli 70 kertaa vastineella käännynnäinen (kreik. pro·sēʹly·tos). Jotkut arvelevat, että usein muukalaisasukas liittyi heprealaiseen huonekuntaan saadakseen suojelusta ja tuli näin jossain määrin riippuvaiseksi siitä, mutta eri tavalla kuin orja. Näin voidaan päätellä ilmauksen ”muukalaisasukkaasi” perusteella (5Mo 5:14; vrt. 5Mo 1:16; myös 3Mo 22:10, jossa käytetään sanaa tō·šavʹ ’siirtolainen’).

Kun lakiliitto välitettiin Siinainvuorella, siihen liitettiin erittäin rakkaudellista henkeä ilmaisevia erityislakeja, jotka koskivat muukalaisasukkaan suhdetta luonnolliseen israelilaiseen. Koska muukalaisasukas oli epäedullisessa asemassa sen vuoksi, että hän ei ollut syntyperäinen israelilainen, häntä kohtaan osoitettiin erityistä huomaavaisuutta ja häntä suojeltiin lakiliiton alaisuudessa, joka kiinnitti paljon huomiota heikoista ja vähäosaisista huolehtimiseen. Jehova muistutti israelilaisia jatkuvasti siitä, että he itse tiesivät, millaiset ahdistukset vaivaavat muukalaisasukasta vieraassa maassa, ja sen vuoksi heidän tuli osoittaa keskuudessaan asuvia muukalaisasukkaita kohtaan anteliasta ja suojelevaa henkeä, jota he eivät itse olleet saaneet osakseen. (2Mo 22:21; 23:9; 5Mo 10:18.) Periaatteessa muukalaisasukasta, varsinkin käännynnäistä, tuli kohdella kuin veljeä (3Mo 19:33, 34).

Vaikka lakiliiton ehdot sallivatkin kaikista kansakunnista tulleiden ihmisten päästä Israelin seurakunnan jäseniksi siten, että he omaksuivat Jehovan tosi palvonnan ja tulivat ympärileikatuiksi, oli olemassa joitakin poikkeuksia ja rajoituksia. Egyptiläiset ja edomilaiset pääsivät seurakuntaan vasta kolmannessa sukupolvessa, nimenomaan kolmannessa Israelissa asuneessa sukupolvessa (5Mo 23:7, 8). Aviottomat pojat ja heidän jälkeläisensä eivät päässeet seurakuntaan ”edes kymmenennessä sukupolvessa” (5Mo 23:2). Ammonilaiset ja moabilaiset eivät päässeet seurakuntaan ”ajan hämärään asti – – edes kymmenennessä sukupolvessa – –. Et saa toimia heidän rauhansa ja menestyksensä hyväksi milloinkaan päiviesi aikana ajan hämärään asti.” (5Mo 23:3–6.) Kaikki nämä rajoitukset koskivat noiden kansojen miespuolisia jäseniä. Myöskään kukaan miespuolinen, jonka sukupuolielimet oli silvottu, ei voinut koskaan päästä seurakunnan jäseneksi (5Mo 23:1).

Muukalaisasukkaan, josta oli tullut ympärileikattu palvoja, täytyi noudattaa samaa lakia kuin israelilaistenkin, ts. totella kaikkia lakiliiton  vaatimuksia (3Mo 24:22). Esimerkiksi: Häntä vaadittiin pitämään sapatti (2Mo 20:10; 23:12) ja viettämään pesahia (4Mo 9:14; 2Mo 12:48, 49), happamattomien leipien juhlaa (2Mo 12:19), viikkojuhlaa (5Mo 16:10, 11), lehtimajanjuhlaa (5Mo 16:13, 14) ja sovituspäivää (3Mo 16:29, 30). Hän saattoi uhrata teurasuhreja (4Mo 15:14), ja hänen tuli niin tehdessään toimia sen mukaan, mitä luonnolliselle israelilaiselle oli säädetty (4Mo 15:15, 16). Hänen uhrilahjojensa tuli olla virheettömiä (3Mo 22:18–20), ja ne piti viedä kohtaamisteltan sisäänkäynnin luo samoin kuin luonnollinen israelilainen teki (3Mo 17:8, 9). Hän ei saanut osallistua mihinkään väärään palvontaan (3Mo 20:2; Hes 14:7). Häntä vaadittiin vuodattamaan maahan metsästäessään surmaamansa riistan veri, ja hänet ’karsittiin pois’, jos hän söi riistaa verineen (3Mo 17:10–14). Hän saattoi saada luonnollisen Israelin kanssa anteeksi synnit, joista koko kansa oli yhteisvastuullinen (4Mo 15:26, 29). Hänen täytyi noudattaa puhdistautumistapoja, jos hän oli tullut saastaiseksi esimerkiksi koskettamalla kuollutta ihmisruumista (4Mo 19:10, 11). Muukalaisasukas, jolle voitiin antaa itsestään kuolleen eläimen ruumis, oli ilmeisesti sellainen, josta ei ollut tullut täysin vakiintunutta Jehovan palvojaa (5Mo 14:21).

Tuomioistuimessa muukalaisasukkaalle taattiin puolueeton oikeus tuomioissa, joissa toisena osapuolena oli luonnollinen israelilainen (5Mo 1:16, 17). Häntä ei saanut petollisesti riistää, eikä hänen oikeuttaan saanut vääristää (5Mo 24:14, 17). Ne, jotka kohtelivat muukalaisasukkaita epäoikeudenmukaisesti, joutuivat kirouksen alaisiksi (5Mo 27:19). Turvakaupungit tahatonta miehentappajaa varten olivat yhtä hyvin muukalaisasukkaan ja siirtolaisen kuin luonnollisen israelilaisenkin käytettävissä (4Mo 35:15; Jos 20:9).

Muukalaisasukkaat, joilla ei ollut perintömaata, saattoivat toimia kauppiaina tai palkattuina työntekijöinä. Jotkut olivat orjia. (3Mo 25:44–46.) Heillä oli mahdollisuus rikastua (3Mo 25:47; 5Mo 28:43). Yleensä laki kuitenkin luokitteli heidät köyhiksi ja sisälsi järjestelyt, joiden mukaan heitä suojeltiin ja heistä pidettiin huolta. Muukalaisasukas saattoi saada osuutensa kymmenyksistä, jotka annettiin joka kolmas vuosi (5Mo 14:28, 29; 26:12). Pellon ja viinitarhan jälkikorjuu oli jätettävä häntä varten (3Mo 19:9, 10; 23:22; 5Mo 24:19–21). Hän sai käyttää myös hyödykseen sitä, mikä kasvoi sapattivuosina (3Mo 25:6). Palkkatyöläisenä hänellä oli samanlainen turva kuin syntyperäisellä israelilaisella. Köyhä israelilainen saattoi myydä itsensä varakkaalle muukalaisasukkaalle, ja siinä tapauksessa israelilaista tuli kohdella ystävällisesti niin kuin palkkatyöläistä, ja hän itse tai hänen sukulaisensa sai milloin tahansa ostaa hänet vapaaksi, tai hänet vapautettiin viimeistään seitsemäntenä palvelusvuotenaan tai riemuvuonna (3Mo 25:39–54; 2Mo 21:2; 5Mo 15:12).

Kuninkaiden aikana muukalaisasukkaat saivat edelleen nauttia suotuisasta asemasta. Jerusalemin temppelin rakentamisen aikana heitä käytettiin rakennustyömiehinä (1Ai 22:2; 2Ai 2:17, 18). Kun kuningas Asa toimi ennallistaakseen tosi palvonnan Juudaan, muukalaisasukkaat kaikkialta Luvatusta maasta kokoontuivat Jerusalemiin luonnollisten israelilaisten kanssa tekemään yhdessä erityistä liittoa etsiäkseen Jehovaa kaikesta sydämestään ja sielustaan (2Ai 15:8–14). Puhdistettuaan temppelin kuningas Hiskia julisti pesahin vieton Jerusalemissa toisessa kuussa. Hän lähetti kaikkialle Israeliin kutsun, johon monet muukalaisasukkaat vastasivat. (2Ai 30:25.)

Kun israelilaisten jäännös oli ennallistettu Babylonin pakkosiirtolaisuudesta, muukalaisasukkaat, jotka koostuivat sellaisista ryhmistä kuin netinit (merk. ’annetut’), orjat, ammattimaiset mies- ja naislaulajat sekä Salomon palvelijoiden pojat, osallistuivat jälleen heidän kanssaan tosi palvontaan temppelissä. Netinien ryhmään kuuluivat gibeonilaiset, jotka Joosua oli määrännyt pysyvään temppelipalvelukseen. (Esr 7:7, 24; 8:17–20; Jos 9:22–27.) Aina viimeiseen heitä koskevaan mainintaan asti nämä muukalaisasukkaat olivat Jehovan tosi palvonnan erottamattomia kannattajia ja palvelivat uskollisten luonnollisten israelilaisten jäännöksen kanssa, joka oli palannut Babylonista (Ne 11:3, 21). Pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana Jehovan profeetat toistivat lakiliiton sisältämät periaatteet, jotka turvasivat muukalaisasukkaan oikeudet (Sak 7:10; Mal 3:5).

Profeetta Hesekiel ennusti ajan, jolloin muukalaisasukas saisi maasta perinnön niin kuin syntyperäinen asukas Israelin poikien keskuudessa (Hes 47:21–23). Jeesuksen Kristuksen tulemisen jälkeen Valtakunnan hyvää uutista saarnattiin juutalaisille ja käännynnäisille, ja he saattoivat tulla samalla tavoin kristillisen seurakunnan jäseniksi. Corneliuksen aikana (v. 36) Jehova sitten hyväksyi ympärileikkaamattoman pakanan ja hänen huonekuntansa,  ja he saivat hengen lahjoja (Ap 10). Siitä lähtien ympärileikkaamattomat pakanat, jotka ottivat vastaan Kristuksen, päästettiin kristilliseen seurakuntaan, ”missä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, vierasmaalaista, skyyttalaista, orjaa, vapaata, vaan Kristus on kaikki ja kaikissa” (Kol 3:11; Ga 3:28). Ilmestyksen 7:2–8:ssa hengellisen Israelin kerrotaan koostuvan 12 heimosta, joissa kussakin on 12000 jäsentä. Jakeissa 9–17 kerrotaan sitten suuresta joukosta, jota kukaan ei kyennyt laskemaan ja johon kuului ihmisiä kaikista kansakunnista, heimoista, kansoista ja kielistä, jotka tervehtivät valtaistuimella istuvaa Kuningasta ja hänen Karitsaansa ja saavat Jumalan suosion ja suojeluksen.

Siirtolainen. Siirtolainen asui maassa tai valtiossa, josta hän ei ollut kotoisin. Heprealainen siirtolaista tarkoittava sana (tō·šavʹ) tulee verbijuuresta ja·šavʹ ’asua’ (1Mo 20:15). Joistakin Israelissa asuneista siirtolaisista tuli ilmeisesti käännynnäisiä; toiset tyytyivät asumaan israelilaisten keskuudessa ja tottelemaan maan peruslakeja, mutta heistä ei tullut Jehovan palvojia niin kuin ympärileikatuista käännynnäisistä. Siirtolainen ei ollut sama kuin vierasmaalainen, joka oli tavallisesti lyhytaikainen vieras ja jolle osoitettiin vain sen kaltaista vieraanvaraisuutta, jota vieraille yleisesti itämailla osoitetaan.

Siirtolainen, joka oli ympärileikkaamaton maan asukas, ei syönyt pesah-uhria eikä mitään pyhää (2Mo 12:45; 3Mo 22:10). Hän hyötyi muukalaisasukkaiden ja köyhien ohella sapattivuodesta ja riemuvuodesta siten, että hänellä oli mahdollisuus saada osansa siitä, mitä maa tuotti (3Mo 25:6, 12). Israelilaiset saattoivat ostaa hänet tai hänen jälkeläisensä orjiksi ja siirtää heidät pysyvänä perintönä edelleen ilman lunastusoikeutta tai riemuvuoden suomaa vapautusetua (3Mo 25:45, 46). Toisaalta israelilainen saattoi myydä itsensä orjaksi siirtolaiselle tai hänen perheensä jäsenille ja säilyttää oikeuden tulla lunastetuksi vapaaksi milloin tahansa samoin kuin oikeuden vapautukseen seitsemäntenä palvelusvuotenaan tai riemuvuonna (3Mo 25:47–54; 2Mo 21:2; 5Mo 15:12).

Vaikka ainoastaan luonnollisilla israelilaisilla oli maassa perintöomaisuutta, Jehova oli sen todellinen omistaja ja voi tarkoituksensa mukaisesti panna heidät asumaan maahan tai poistaa heidät siitä. Maan myymisestä hän sanoi: ”Maata ei siis pidä myydä ainiaaksi, sillä maa on minun. Te olette näet muukalaisasukkaita ja siirtolaisia minun kannaltani katsoen.” (3Mo 25:23.)

Sivullinen, vieras. Heprealainen sivullista tai vierasta tarkoittava sana (zar) tulee ilmeisesti juuresta zur ’kääntyä pois, tulla oudoksi, vieraantua’ (Ps 78:30; 69:8), joten sen perusmerkitys on ’se joka etääntyy tai vetäytyy pois’ (Theological Dictionary of the Old Testament, toim. G. Botterweck ja H. Ringgren, 1980, 4. osa, s. 53).

Joitakuita – luonnollisia israelilaisia, muukalaisasukkaita ja kaikkia muitakin – pidettiin sivullisina suhteessa Aaronin sukua ja Leevin heimoa koskeviin asioihin. Lain mukaan papilliset tehtävät annettiin Aaronin suvulle (2Mo 28:1–3) ja muut temppeliä koskevat asiat määrättiin Leevin heimolle yleensä (4Mo 1:49, 50, 53). Kaikkia muita, myös kahteentoista ei-leeviläiseen heimoon kuuluvia luonnollisia israelilaisia, pidettiin joissakin asioissa sivullisina leeviläiseen heimoon nähden. (2Mo 29:33, Rbi8, alav.: ”Aaronin sukuun kuulumaton”; KR-92: ”ulkopuolinen”; 4Mo 3:38, Rbi8, alav.: ”ts. ei-leeviläinen”; KR-38: ”syrjäinen”; JB: ”maallikko”. Ks. myös 3Mo 22:10; 4Mo 3:10.) Sana ”sivullinen” viittaa Pentateukissa asiayhteyden mukaan useimmiten sellaiseen, joka ei kuulu Aaronin sukuun tai Leevin heimoon, koska hänelle ei ollut määrätty papillisia tai palvelukseen liittyviä etuja ja velvollisuuksia.

Sivullinen (Aaronin sukuun kuulumaton) ei saanut syödä virkaanasetusteurasuhria (2Mo 29:33), häntä ei saanut voidella pyhällä voiteluöljyllä (2Mo 30:33), eikä hän saanut syödä mitään pyhää (3Mo 22:10). Aaronin sukuun kuulumaton sivullinen ei voinut toimittaa mitään papillisia tehtäviä (4Mo 3:10; 16:40; 18:7). Ei-leeviläiset sivulliset, ts. edes kahteentoista muuhun heimoon kuuluvat, eivät voineet tulla tabernaakkelin lähelle pystyttämään sitä eivätkä mitään muutakaan tarkoitusta varten, paitsi esittämään uhreja tai lähestymään pappeja kohtaamisteltan portilla (3Mo 4:24, 27–29). Papin tytär, joka meni naimisiin Aaronin sukuun kuulumattoman sivullisen kanssa, ei voinut syödä pyhiä antilahjoja, ei myöskään hänen ”sivullinen” aviomiehensä (3Mo 22:12, 13).

Samaa heprealaista sanaa zar käytetään myös niistä, jotka kääntyivät pois siitä, mikä oli sopusoinnussa Lain kanssa, ja jotka siten vieraantuivat Jehovasta. Tällöin se on suomennettu sanalla ”vieras”. Siksi portosta puhutaan ”vieraana naisena”. (San 2:16; 5:17; 7:5.) Sekä väärien jumalien palvojista että noista jumalista käytetään nimitystä ”vieraat” (Jer 2:25; 3:13).

 Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa sanotaan vieraiksi myös henkilöitä, joita ei tunneta tai jotka ovat vierasmaalaisia (1Ku 3:18; Job 19:15).

Vieraita koskevia kristillisiä periaatteita. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa korostetaan voimakkaasti, että rakkaus vierasta ihmistä (kreik. kseʹnos) kohtaan on sellainen ominaisuus, jota kristittyjen täytyy ilmaista. Apostoli Paavali sanoo: ”Älkää unohtako vieraanvaraisuutta [kreik. fi·lo·kse·niʹas ’mieltymys vieraisiin’], sillä sitä osoittamalla jotkut ovat tietämättään pitäneet vierainaan enkeleitä.” (Hpr 13:2.) Jeesus osoitti suhtautuvansa veljiään – sillä hetkellä ehkä vieraita tai tuntemattomia ihmisiä – kohtaan osoitettavaan vieraanvaraisuuteen ikään kuin sitä olisi osoitettu hänelle itselleen (Mt 25:34–46). Kirjoittaessaan Gaiukselle apostoli Johannes kiitti häntä hänen hyvistä teoistaan kristittyjä, hänelle vieraita miehiä, kohtaan, jotka oli lähetetty vierailemaan siihen seurakuntaan, johon Gaius kuului, ja hän tuomitsee Diotrefeksen, joka ei osoittanut kunnioitusta heitä kohtaan. (3Jo 5–10; 1Ti 5:10.)

Kristittyjä sanotaan ”muukalaisiksi” ja ”tilapäisasukkaiksi” siinä merkityksessä, etteivät he ole osa tästä maailmasta (Joh 15:19; 1Pi 1:1). He ovat muukalaisia siksi, etteivät he mukaudu Jumalalle vihamielisen maailman menettelyihin (1Pi 2:11). Ne pakanakansoihin kuuluvat, jotka kerran olivat ”vieraita lupauksen liittoihin nähden”, ilman toivoa ja ”ilman Jumalaa maailmassa”, eivät Kristuksen kautta ole ’enää vieraita eivätkä muukalaisasukkaita’, vaan ”pyhien kansalaistovereita ja Jumalan huonekunnan jäseniä” (Ef 2:11, 12, 19). ”Muut lampaat”, jotka Jeesus sanoi kokoavansa ”yhteen laumaan”, erottautuvat samalla tavoin maailmasta ja saavat Jumalan suosion ja elämän toivon (Joh 10:16; Mt 25:33, 34, 46; vrt. Il 7:9–17).

Sellainen, joka yrittää koota uskonnollisia seuraajia itselleen, on Kristuksen mukaan ”varas” ja ”vieras”, vaarallinen Kristuksen ”lampaille”, ja häntä pidetään vääränä paimenena. Jeesuksen todelliset ”lampaat” eivät kiinnitä huomiota väärän paimenen ääneen, niin kuin uskolliset israelilaisetkin pysyivät erossa vierasmaalaisesta, joka kannatti vieraita jumalia. (Joh 10:1, 5.) (Ks. VIERASMAALAINEN.)