Sen joen kreikkalainen nimi, jonka laakson pohjoisosa muodosti muinaisen Egyptin maan ja joka teki tuosta maasta pääosin jokikeitaan (kartta, 1. osa, s. 531). Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa tästä joesta käytetään tavallisesti sanaa jeʼorʹ (joskus jeʼōrʹ). Se tarkoittaa sinänsä ’virtaa’ tai ’kanavaa’ (kuten Danielin 12:5:ssä ja Jesajan 33:21:ssä) tai ’vedellä täyttynyttä käytävää’ (kaivoskuilua, kuten Jobin 28:10:ssä). Kerran sanaa jeʼorʹ käytetään Mesopotamiassa virtaavasta Tigriistä (Raamatun Hiddekel) (Da 12:5–7; vrt. 10:4), mutta kaikissa muissa tapauksissa on tekstiyhteyden mukaan kyse Niilistä tai, jos sana on monikossa, Niilin kanavista (Ps 78:44; Jes 7:18). Ainakin ns. 18. dynastiasta lähtien tästä joesta on käytetty egyptiläistä nimeä (jrw), joka on lähellä sen heprealaista nimeä.

Niilin juoksu. Niiliä pidetään yleisesti maailman pisimpänä jokena. Joen alkulähteet ovat nykyisen Ruandan ja Burundin järviseuduilla, mistä mitattuna sen pituus on 6671 km. Nämä lähteet virtaavat Victorianjärveen, ja sieltä yksi joki jatkaa kulkuaan Albertinjärveen (Mobutunjärveen); pohjoisempana joesta käytetään nimitystä Valkoinen-Niili. Khartumissa Valkoiseen-Niiliin yhtyy Sininen-Niili, joka ryöppyää vesiputouksina alas Pohjois-Etiopian vuorilta. Khartumin pohjoispuolella joki muodostaa varsinaisen Niilin, ja siihen yhtyy enää yksi sivujoki, Atbarajoki, n. 300 km Khartumista koilliseen. Khartumin jälkeen Niili kiemurtelee Pohjois-Sudanin aution ylätasangon halki, missä se ylittää kuusi kovaa graniittikerrostumaa, jotka muodostavat kuusi kataraktia Khartumin ja Assuanin (Raamatun Sevene eli Syene) välille; Assuan on kohta, johon Nubia päättyi ja josta muinainen Egypti alkoi. Lopulta Niilin menetettyä paljon vettään paahtavan kuuman auringonpaisteen aiheuttaman haihtumisen ja Egyptin keinokastelujärjestelmän vaatiman vesimäärän vuoksi, sen vedet virtaavat Välimereen n. 2700 km:n päässä Khartumista pohjoiseen.

Niilin laakso on varsin kapea suurimman osan joen juoksua. Nubiassa joki virtaa enimmäkseen rotkossa, jota reunustaa molemmin puolin aavikko. Assuanin pohjoispuolella, entisessä Ylä-Egyptissä, laakso levenee, mutta molemmin puolin kohoavien kallioiden väli ei juuri ole leveämpi kuin 20 km. Heti nykyisen Kairon pohjoispuolella joki kuitenkin jakautuu kahdeksi päähaaraksi, joista nykyään käytetään nimityksiä Rosetta ja Damietta niiden satamakaupunkien mukaan, jotka sijaitsevat näiden haarojen suulla Välimeren rannalla. Tämä Niilin vesien haarautuminen synnyttää soisen Niilin suiston. Muinoin joessa oli muitakin haaroja; antiikin Kreikan historioitsijat ja maantieteilijät mainitsevat niitä viidestä seitsemään. Nämä haarat ja jotkin Niilin kanavat ovat sittemmin täyttyneet lietteellä ja joko melkoisesti pienentyneet tai hävinneet kokonaan.

 Vuotuisen tulvimisen merkitys. Tämän suuren joen ainutlaatuinen piirre on se, että sen pinta nousee säännöllisesti joka vuosi ja vesi tulvii sen penkereille, joita reunustavat maataloudesta elantonsa saavat kylät. Tulvat johtuvat Etiopian rankoista kausittaisista sateista (sekä vuorilla sulavasta lumesta), jotka muuttavat Sinisen-Niilin vuolaaksi, ryöppyäväksi virraksi, joka kuljettaa mukanaan ravinteikasta lietettä Etiopian ylängöiltä ja yhtyy lopulta Valkoiseen-Niiliin. Myös Atbarajoen paisunut vesimassa kasvattaa Niilin vesimäärää. Ennen Assuanin suurpadon rakentamista tämä sai aikaan sen, että joenpinta alkoi nousta Egyptissä kesäkuusta lähtien ja oli korkeimmillaan syyskuussa, minkä jälkeen se vähitellen laski. Vetäytyvät vedet jättivät jälkeensä ohuen lietekerroksen erittäin hedelmällistä maata.

Koska Egyptissä ei satanut juuri lainkaan, sen maatalous oli täysin riippuvainen näistä alangon vuotuisista tulvista. Jos vedenpinta ei noussut riittävästi, se vaikutti samoin kuin kuivuus eli synnytti nälänhätää, kun taas liiallinen vedenpinnan nousu vaurioitti kastelujärjestelmiä (ja koteja). Egyptiläisten huoli sopivasta tulvimisesta näkyy muinaisilta paikoilta löytyneistä nilometreistä, laitteista joilla mitattiin joenpinnan tasoa. Ilman näitä tulvia lähellä oleva aavikko leviäisi molemmilta puolilta aivan joen rantapenkereille asti. Niilin veden nousu ja lasku on kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut niin säännöllistä, että Egypti on kautta historiansa ollut kuuluisa runsaista sadoistaan ja vauraasta maataloudestaan.

Tämä Egyptin talouselämän täydellinen riippuvuus Niilin vesistä kävi hyvin ilmi faraon unesta, jossa seitsemän lihavaa lehmää nousi Niilistä ja söi sen ruohistossa ja samasta paikasta tuli seitsemän laihaa lehmää. Tämä kuvasi sopivasti sitä, miten riittämättömistä tulvista johtuvat huonot vuodet saattoivat kuluttaa hyvänkin tuoton. (1Mo 41:17–21.)

Niilin vesien tulvimista yli äyräittensä käytettiin kuvaamaan marssivien armeijoiden etenemistä (Jer 46:7, 8; 47:2, 3), ja profeetta Aamos kuvasi Niilin nousevilla ja laskevilla vesillä sitä levottomuutta, joka valtaisi uskottoman Israelin (Am 8:8; 9:5). Toiset profeetat käyttivät kuvakielessään Niilin kuivumista edustamaan onnettomuutta, joka kohtaisi Egyptiä siksi, että Jumala tuomitsi tuon kansan. Niilin kuivuminen lamauttaisi maanviljelyn ja karjankasvatuksen, ja lisäksi se vahingoittaisi kalataloutta ja pellavan tuotantoa. (Jes 19:1, 5–10; Hes 29:9, 10; Sak 10:11.)

Voidakseen käyttää osaa tulvavedestä myöhemmin keinokasteluun kasvukauden aikana egyptiläiset rakensivat maapenkereitä ja varastoivat niiden avulla lietteistä vettä suuriin altaisiin. Kun Jehova siis aiheutti Egyptille ensimmäisen vitsauksen muuttamalla sen vedet vereksi, itse Niili, sen kanavien vesi ja kaislikkoiset lammikot sekä ”kerätyt vedet” tulivat kaikki vereksi (2Mo 7:14–25).

Muita piirteitä. Sen lisäksi, että Niilistä saatiin vettä kasveille ja kotieläimille, se oli myös egyptiläisten juomaveden lähde (2Mo 7:18, 21, 24). Tulvimisen alkuvaihetta lukuun ottamatta vesi oli erittäin hyvänmakuista. Niilin kanavien ja kaislikkoisten lammikoiden varsilla kasvoi runsaasti papyruskasveja, joista egyptiläiset valmistivat kirjoitusmateriaalinsa ja joista he tekivät veneitä (Jes 18:2). Kaislikkoisilla rannoilla ja kaislikkoisissa lammikoissa pesi monia luonnonvaraisia lintuja, jotka söivät sammakoita ja muita pikkueläimiä (2Mo 8:5, 9–11). Egyptiläisissä kuvissa kuvataan lintujen pyydystämistä pienistä veneistä käsin. Lisäksi Niilin vesissä peseydyttiin; mm. faraon tyttären kerrotaan tehneen niin (2Mo 2:5). Eräs egyptiläinen kuva esittää hyvin samantapaisen näkymän, jossa jalosukuinen nainen peseytyy neljän palvelijattarensa avustuksella. Niili oli myös koko maan pääasiallinen liikenneväylä. Pohjoiseen matkaavat veneet kulkivat myötävirtaan, kun taas etelään (yläjuoksulle) pyrkiviä veneitä työnsivät eteenpäin vallitsevat tuulet, jotka puhalsivat pohjoisessa sijaitsevalta Välimereltä sisämaahan päin. Foinikiasta ja Kreetasta lähteneet kauppalaivat pystyivät kulkemaan vastavirtaan aina Thebaan (Raamatun No-Amon; Na 3:8) asti ja vielä pitemmällekin.

Niilillä oli merkittävä asema egyptiläisten puolustautuessa hyökkäyksiä vastaan. Sen etelässä olevat kataraktit vaikeuttivat maahan tunkeutumista Nubian ja Etiopian suunnalta, kun taas suistoalueen suot estivät suuria armeijoita pääsemästä maahan Aasian mantereelta. Joidenkin tutkijoiden mielestä se, että Assyrian kuningas Sanherib kerskui kuivattavansa jaloillaan kaikki Niilin kanavat, osoitti hänen luottamustaan siihen, että hän pystyisi ylittämään Egyptin kaupunkien ja linnoitusten puolustusta varten rakennetut, vedellä täytetyt vallihaudat (2Ku 19:24).

Niilin nousu ja lasku loi pohjan egyptiläisten kalenterille, joka oli jaettu kolmeen nelikuukautiseen jaksoon: ʼakhet eli tulviminen, peret eli esiintulo (ilmeisesti maan esiintulo vesien palatessa uomaansa) ja šomu eli kuivakausi (kesä).  Heti kun vedenpinta oli noussut korkeimmilleen, oli kaikkein vilkkaimman toiminnan aika; kun vedenpinta oli ylhäällä, tehtiin rakennustöitä, jotta olisi taattu ympärivuotinen työllisyys.

Kuvaus ”suuresta merihirviöstä, joka makaa pitkällään Niilin-kanaviensa keskellä”, tarkoitti Hesekielin kirjassa faraota, ja aiheen siihen ajatellaan tulleen krokotiileista, jotka ovat eläneet Niilissä ammoisista ajoista alkaen (Hes 29:3–5). Tavallinen eläin siellä oli myös virtahepo, joka samastetaan yleensä Jobin 40:15:ssä mainittuun ”Behemotiin”.

Egyptiläiset palvoivat Niiliä Hapi-nimisenä hedelmällisyyden jumalana. Tämä jumala kuvattiin pääosin mieheksi, jolla oli kuitenkin suuret naisen rinnat, päässään vesikasveja ja pullealla vyötäröllään kalastajan vyö. Hänen kunniakseen järjestettiin joka vuosi tulva-ajan alkaessa juhlia, joihin liittyi uhraaminen. Joidenkin tutkijoiden mielestä se, että farao meni Niilin ääreen, kuten 2. Mooseksen kirjan 7:15:ssä kerrotaan, liittyy johonkin aamuiseen hartaudenharjoitukseen, mutta hän on voinut olla myös pelkästään aamukävelyllä tai tarkastamassa joenpinnan korkeutta.