Menettely, jonka mukaan jokin asia ratkaistaan tuomioistuimessa; jonkin asian laillinen käsittely. Oikeusjuttuihin pääasiallisesti liittyvä heprealainen verbi on riv, joka merkitsee ’riidellä, kiistellä, käydä oikeutta’ (1Mo 26:20; 5Mo 33:8; San 25:8). Sen substantiivimuoto käännetään vastineilla ”riita-asia”, ”kiista” ja ”oikeusasia” (2Mo 23:2; 5Mo 17:8; Ps 35:23; Jes 34:8). Joskus heprealainen sana din (tuomio) käännetään ”oikeusasiaksi”, ”oikeusvaateeksi” tai ”oikeuskiistaksi” (Job 35:14; Ps 140:12; San 22:10). Jumalan palvelijoiden keskuudessa oikeudenkäynnin tarkoitus oli ensisijaisesti tyydyttää Jumalan vaatimukset ja toissijaisesti toimeenpanna oikeus niille, joita se koski, ja tarvittaessa määrätä korvaus. Jumala katsoi jopa ihmisten välisten henkilökohtaisten rikkomusten koskevan häntä, kuten käy ilmi siitä, mitä Mooses sanoi israelilaistuomareille 5. Mooseksen kirjan 1:16, 17:ssä.

Eedenin puutarhassa järjestettiin oikeudenkäynti siellä tapahtuneeseen rikkomukseen liittyvien tosiasioiden ja kiistakysymysten selvittämiseksi, niiden saattamiseksi yleiseen tietoon ja myös rikkojien tuomitsemiseksi. Jehova kutsui Aadamin ja Eevan eteensä kuultaviksi. Vaikka hän tiesi kaiken, hän järjesti kuulustelun, selvitti syytteet, otti kysymysten avulla selville tosiasiat ja antoi Aadamin ja Eevan esittää oman puolustuksensa. Hän hankki rikkojilta tunnustuksen. Sitten Jehova ratkaisi asian ja sovelsi lakia oikeuden ja ansaitsemattoman hyvyyden mukaisesti ja osoitti armoa Aadamin ja Eevan syntymättömiä jälkeläisiä kohtaan lykkäämällä rikkojien saaman kuolemantuomion toimeenpanoa joksikin aikaa. (1Mo 3:6–19.)

Korkein Tuomari Jehova Jumala asetti tällä tavoin mallin kaikille hänen kansansa keskuudessa vastaisuudessa järjestettäville oikeuskäsittelyille (1Mo 3:1–24). Jumalan oikeudellisten säännösten mukaisten oikeudenkäyntien avulla pyrittiin  kokoamaan ja käsittelemään tosiasiat oikeuden toteuttamiseksi, jos suinkin mahdollista siten, että oikeutta lievennettiin armolla (5Mo 16:20; San 28:13; vrt. Mt 5:7; Ja 2:13). Koko menettelyn tarkoitus oli pitää Israelin kansakunta turmeltumattomana ja huolehtia siihen kuuluvien yksilöiden sekä sen keskuudessa olevien muukalaisasukkaiden ja siirtolaisten hyvinvoinnista (3Mo 19:33, 34; 4Mo 15:15, 16; 5Mo 1:16, 17). Israelille annettu laki sisälsi menettelytavan, jota tuli noudattaa sekä käsiteltäessä siviiliasioita että käsiteltäessä väärinkäytöksiä tai rikoksia (myös Jumalaa ja valtiota vastaan tehtyjä), väärinkäsityksiä, henkilökohtaisia riitoja ja ongelmia, jotka koskivat yksilöitä, perheitä, heimoja ja koko kansakuntaa.

Prosessi. Henkilökohtaisissa kiistoissa osapuolia kehotettiin välttämään riitaa ja sopimaan asiat yksityisesti (San 17:14; 25:8, 9). Jos he eivät päässeet yhteisymmärrykseen, he saattoivat vedota tuomareihin (Mt 5:25). Jeesus antoi neuvoja näistä asioista (Mt 18:15–17). Oikeusasioiden käsittelyä varten ei ollut mitään muodollista tai monimutkaista prosessia ennen Mooseksen aikaa eikä lakiliiton alaisuudessa, joskin muodollisuus pääsi jossain määrin lisääntymään sanhedrinin perustamisen jälkeen. Asiat käsiteltiin kuitenkin järjestyksellisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Oikeusistuimet olivat avoinna myös naisille, orjille ja muukalaisasukkaille, joten kaikki saattoivat saada oikeutta (Job 31:13, 14; 4Mo 27:1–5; 3Mo 24:22). Syytetty oli paikalla, kun häntä vastaan esitettiin todisteita, ja hän saattoi puolustautua. Nähtävästi ei patriarkkojen sen enempää kuin Israelin kansakunnankaan ajan tuomioistuimissa ollut minkäänlaista yleistä syyttäjää eikä tarvittu myöskään puolustusasianajajaa. Oikeuskäsittelystä ei aiheutunut asianosaisille kuluja.

Henkilö, jolla oli siviilikanne, tai henkilö, joka halusi tehdä rikosilmoituksen, esitti asiansa tuomareille. Toinen osapuoli kutsuttiin paikalle, todistajat koottiin ja tapaus käsiteltiin tavallisesti jollain julkisella paikalla, useimmiten kaupungin portilla (5Mo 21:19; Ru 4:1). Tuomarit kuulustelivat osapuolia ja tarkastelivat todisteita ja todistajanlausuntoja. He antoivat tuomionsa viipymättä paitsi silloin, kun puuttui todisteita; jos asia oli liian vaikea, tuomarit jättivät sen korkeamman tuomioistuimen päätettäväksi. Tuomiot, esim. piekseminen ja kuolemanrangaistus, pantiin viipymättä täytäntöön. Laki ei tuntenut vankeusrangaistusta. Pidätyksiä tehtiin vain niissä tapauksissa, joissa ratkaisua täytyi kysyä Jehovalta (3Mo 24:12). (Ks. OIKEUSISTUIN; RIKOS JA RANGAISTUS.)

Syyllisyydestä joutui aina vastaamaan; poikkeuksia ei ollut. Syyllisyyttä ei voitu sivuuttaa. Aina kun Laki vaati rangaistusta, se täytyi panna täytäntöön, tai joissakin tapauksissa piti suorittaa korvaus. Silloin syyllistä vaadittiin esittämään uhrilahja pyhäkössä, jotta hän pääsisi rauhaan Jumalan kanssa. Kaikissa syyllisyystapauksissa vaadittiin uhreja sovituksen toimittamiseksi (3Mo 5:1–19). Jopa tahaton synti teki ihmisen syylliseksi, ja sovituksen saamiseksi oli esitettävä uhreja (3Mo 4:1–35). Joissakin väärintekotapauksissa, mm. petos- ja kiristystapauksissa, joissa ihminen vapaaehtoisesti katui ja tunnusti, hänen täytyi maksaa korvaus ja esittää sen lisäksi syyllisyysuhri (3Mo 6:1–7).

Todisteet. Jos joku oli luopiotekojen, kapinan tai maata saastuttavan murhan tai jonkin muun vakavan rikoksen silminnäkijä, hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa asiasta ja todistaa siitä, mitä hän tiesi, tai muuten hän joutui julkisesti julistettavan Jumalan kirouksen alaiseksi (3Mo 5:1; 5Mo 13:8; vrt. San 29:24; Est 6:2). Yksi todistaja ei kuitenkaan riittänyt asian ratkaisemiseksi. Vaadittiin vähintään kaksi todistajaa. (4Mo 35:30; 5Mo 17:6; 19:15; vrt. Joh 8:17, 18; 1Ti 5:19; Hpr 10:28.) Laki vaati todistajia puhumaan totta (2Mo 20:16; 23:7), ja joskus heillä vannotettiin vala (Mt 26:63). Näin tehtiin varsinkin silloin, kun epäilyksenalainen oli asian ainoa todistaja (2Mo 22:10, 11). Koska tuomarien edessä tai pyhäkössä pidettävässä oikeudenkäynnissä olevien katsottiin seisovan Jehovan edessä, todistajien täytyi tajuta, että he olivat tilivelvollisia Jumalalle (2Mo 22:8; 5Mo 1:17; 19:17). Todistaja ei saanut ottaa lahjusta eikä antaa kenenkään jumalattoman houkutella häntä puhumaan valhetta tai suunnittelemaan väkivaltaa (2Mo 23:1, 8). Hän ei saanut antaa joukon painostuksen eikä asianosaisten vaurauden tai köyhyyden vaikuttaa todistukseensa (2Mo 23:2, 3). Edes lähimmät perhesiteet eivät saaneet estää ihmistä todistamasta jumalatonta lainrikkojaa, esim. luopiota tai kapinoitsijaa, vastaan (5Mo 13:6–11; 21:18–21; Sak 13:3).

Vääräksi todistajaksi osoittautunut sai saman rangaistuksen, jonka syytetty olisi saanut, jos hänet olisi todettu syylliseksi (5Mo 19:17–21). Aina kun langetettiin kuolemantuomio, todistajien täytyi heittää ensimmäinen kivi tuomitun teloituksen yhteydessä. Näin laki velvoitti todistajat  osoittamaan intonsa puhtaan tosi palvonnan puolesta ja sen puolesta, että paha hävitettiin Israelista. Tämä ehkäisi myös väärän todistuksen antamista. Vain hyvin paatunut ihminen saattoi esittää väärän syytöksen, kun hän tiesi, että hänen täytyi itse toimia ensimmäisenä syytetyn surmaamiseksi. (5Mo 17:7.)

Aineelliset ja aihetodisteet. Jos jonkun haltuun oli uskottu karjaeläimiä ja villieläin tappoi jonkin niistä, karjasta vastuussa oleva saattoi esittää tapetun eläimen raadellun ruhon todisteeksi, jolloin hänet vapautettiin vastuusta (2Mo 22:10–13). Jos naimisissa olevan naisen aviomies syytti vaimoaan siitä, että tämä oli valehdellut olevansa avioliiton solmimisen aikaan neitsyt, tytön isä saattoi tuoda aviovuoteessa olleen päällysvaipan todisteeksi tämän neitsyydestä ja esittää sen tuomareille vapauttaakseen tytön syytteestä (5Mo 22:13–21). Patriarkaalisen lain alaisuudessakin aineelliset todisteet hyväksyttiin joissakin tapauksissa (1Mo 38:24–26). Myös olosuhteiden muodostamat aihetodisteet otettiin huomioon. Jos kihloissa olevan tytön kimppuun käytiin kaupungissa eikä hän huutanut, hänen katsottiin suostuneen tekoon ja olevan siksi syyllinen (5Mo 22:23–27).

Salainen aviorikos. Jos mies epäili vaimonsa tehneen salaa aviorikoksen, jota vaimo ei tunnustanut tai jolla ei ollut silminnäkijöitä, mies saattoi viedä vaimonsa papin eteen, missä Jehova, joka näki ja tiesi kaikki tosiasiat, tuomitsi hänet. Se ei ollut mikään ordaali eli jumalantuomio. Menettelytavassa itsessään ei ollut mitään sellaista, mikä olisi vahingoittanut naista tai tehnyt hänen viattomuutensa tai syyllisyytensä ilmeiseksi, vaan nimenomaan Jehova antoi naista koskevan tuomionsa ja teki sen tiettäväksi. Jos nainen oli viaton, hän pysyi vahingoittumattomana ja hänen miehensä oli saatettava hänet raskaaksi. Jos hän oli syyllinen, hänen lisääntymiselimensä vahingoittuivat niin, ettei hän pystynyt tulemaan raskaaksi. Jos asialla olisi ollut kaksi vaadittavaa todistajaa, sitä ei olisi viety tällä tavoin Jehovan eteen, vaan tuomarit olisivat tuominneet naisen syylliseksi ja hänet olisi kivitetty kuoliaaksi. (4Mo 5:11–31.)

Asiakirjat. Käytössä oli erilaisia muistiinmerkintöjä ja asiakirjoja. Aviomiehen tuli antaa vaimolleen erokirja, jos hän lähetti tämän pois (5Mo 24:1; Jer 3:8; vrt. Jes 50:1). Saatavilla oli sukuluetteloita, kuten havaitaan erityisesti 1. Aikakirjasta. Kiinteistön myynti kerrotaan kirjatun kauppakirjaan (Jer 32:9–11). Kirjoitettiin monia kirjeitä, joista joitakin ehkä säilytettiin ja käytettiin mahdollisesti oikeudenkäynneissä (2Sa 11:14; 1Ku 21:8–14; 2Ku 10:1; Ne 2:7).

Jeesuksen oikeudenkäynti. Kaikkien aikojen pahin oikeuden irvikuva oli Jeesuksen Kristuksen oikeudenkäynti ja tuomio. Ennen Jeesuksen oikeudenkäyntiä ylipapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat keskenään hänen surmaamisestaan. Tuomareilla oli siis ennakkoasenne, ja he olivat päättäneet tuomion mielessään jo ennen oikeudenkäyntiä. (Mt 26:3, 4.) He lahjoivat Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen heille (Lu 22:2–6). Koska he tiesivät toimivansa väärin, he eivät pidättäneet häntä temppelissä päiväsaikaan, vaan odottivat, kunnes he saattoivat toimia pimeyden turvin, ja lähettivät sitten nuijin ja miekoin varustautuneen väkijoukon pidättämään hänet syrjäisessä paikassa kaupungin ulkopuolella (Lu 22:52, 53).

Sitten Jeesus vietiin ensin entisen ylimmäisen papin Hannaan luo, jolla oli edelleenkin paljon arvovaltaa, koska hänen vävynsä Kaifas oli tuolloin ylimmäisenä pappina (Joh 18:13). Siellä Jeesusta kuulusteltiin ja häntä läimäytettiin kasvoihin (Joh 18:22). Seuraavaksi hänet vietiin sidottuna ylimmäisen papin Kaifaan luo. Ylipapit ja koko sanhedrin etsivät vääriä todistajia. Monet tällaiset todistajat antoivat lausuntonsa, mutta heidän todistuksensa eivät olleet yhtäpitäviä, paitsi kahden, jotka vääristelivät Johanneksen 2:19:ään muistiinmerkittyjä Jeesuksen sanoja (Mt 26:59–61; Mr 14:56–59). Lopulta ylimmäinen pappi vannotti Jeesusta ja kysyi, oliko tämä Kristus, Jumalan Poika. Kun Jeesus vastasi myöntävästi ja viittasi Danielin 7:13:n profetiaan, ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja kehotti tuomioistuinta tuomitsemaan Jeesuksen rienauksesta. Tämä tuomio annettiin, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tämän jälkeen he vastoin Lakia sylkivät hänen kasvoilleen ja löivät häntä nyrkeillään sekä pilkkasivat häntä. (Mt 26:57–68; Lu 22:66–71; vrt. 5Mo 25:1, 2:ta Joh 7:51:een ja Ap 23:3:een.)

Tämän laittoman yöllisen oikeudenkäynnin jälkeen sanhedrin kokoontui varhain aamulla vahvistamaan tuomionsa ja neuvottelemaan (Mr 15:1). Sitten Jeesus vietiin edelleen sidottuna käskynhaltijan palatsiin, Pilatuksen luo, sillä juutalaiset sanoivat: ”Meidän ei ole lupa tappaa ketään.” (Joh 18:31.) Täällä Jeesusta syytettiin siitä, että hän kielsi maksamasta veroa keisarille  ja että hän oli sanonut itseään Kristukseksi, kuninkaaksi. Juutalaisten Jumalan rienaaminen ei olisi ollut roomalaisten silmissä kovinkaan vakava syyte, mutta kapina oli. Yritettyään turhaan saada Jeesuksen todistamaan itseään vastaan Pilatus sanoi juutalaisille, ettei hän havainnut Jeesuksen tehneen mitään rikosta. Saatuaan kuitenkin tietää, että Jeesus oli galilealainen, Pilatus lähetti hänet mielihyvin Herodeksen luo, jonka hallintoalueella Galilea sijaitsi. Herodes kuulusteli Jeesusta ja toivoi hänen tekevän jonkin tunnusmerkin, mutta Jeesus kieltäytyi. Sitten Herodes kohteli Jeesusta halventavasti, teki hänestä pilaa ja lähetti hänet takaisin Pilatuksen luo. (Lu 23:1–11.)

Pilatus yritti nyt vapauttaa Jeesuksen erään tuon ajan tavan mukaan, mutta juutalaiset torjuivat sen ja vaativat sen sijaan vapautettavaksi erään kapinanlietsojan ja murhaajan (Joh 18:38–40). Siksi Pilatus ruoskitti Jeesuksen, ja jälleen sotilaat kohtelivat häntä huonosti. Tämän jälkeen Pilatus toi Jeesuksen ulos ja yritti saada hänet vapautetuksi, mutta juutalaiset vaativat: ”Pane paaluun! Pane hänet paaluun!” Lopulta hän antoi määräyksen panna Jeesus paaluun. (Mt 27:15–26; Lu 23:13–25; Joh 19:1–16.)

Mitä Jumalan lakeja juutalaiset papit rikkoivat Jeesuksen Kristuksen oikeudenkäynnin yhteydessä?

Seuraavassa on joitakin niistä tavoista, joilla juutalaiset rikkoivat räikeästi Jumalan lakeja Kristuksen oikeudenkäynnissä: lahjonta (5Mo 16:19; 27:25); salaliitto sekä tuomion ja oikeuden vääristely (2Mo 23:1, 2, 6, 7; 3Mo 19:15, 35); väärän todistuksen antaminen, mitä tuomarit katsoivat läpi sormien (2Mo 20:16); murhaajan (Barabbaan) vapauttaminen, mikä aiheutti verivelan heille ja maalle (4Mo 35:31–34; 5Mo 19:11–13); joukkomellakointi eli joukon seuraaminen pahanteossa (2Mo 23:2, 3); vaatiessaan Jeesuksen panemista paaluun he rikkoivat lakia, joka kielsi noudattamasta muiden kansakuntien säädöksiä ja joka myös kielsi kidutuksen ja sääti, että rikollinen piti kivittää tai surmata ennen kuin hänet ripustettiin paaluun (3Mo 18:3–5; 5Mo 21:22); he hyväksyivät kuninkaaksi sellaisen, joka ei kuulunut heidän omaan kansaansa vaan oli pakana (keisari), ja hylkäsivät Jumalan valitseman Kuninkaan (5Mo 17:14, 15); lopuksi he syyllistyivät murhaan (2Mo 20:13).