(hepr. zaʹjit, kreik. e·laiʹa).

Oliivipuu oli kiistatta yksi Raamatun aikojen arvokkaimmista kasveista, yhtä merkittävä kuin viiniköynnös ja viikunapuu (Tu 9:8–13; 2Ku 5:26; Hab 3:17; Ja 3:12). Se mainitaan Raamatussa jo varhain: vedenpaisumuksen jälkeen kyyhkynen toi palatessaan mukanaan juuri oliivipuun lehden, ja näin Nooa sai tietää, että vedenpinta oli alentunut (1Mo 8:11).

Oliivipuu (Olea europaea) viihtyy Galilean ja Samarian vuorenrinteillä ja keskiosan ylängöillä sekä kaikkialla Välimeren alueella (5Mo 28:40; Tu 15:5). Se menestyy kivikkoisessa kalkkikivimaastossa, joka on liian kuivaa monille muille kasveille, ja se kestää usein toistuvia kuivia kausia. Egyptistä lähdön aikaan israelilaisille luvattiin, että maa, johon he menisivät, olisi ”öljyisten oliivien ja hunajan maa” ja siellä olisi ’viinitarhoja ja oliivipuita, joita he eivät olleet istuttaneet’ (5Mo 6:11; 8:8; Jos 24:13). Koska oliivipuu kasvaa hitaasti ja saattaa alkaa tuottaa hyvää satoa vasta kymmenen tai vielä useamman vuoden kuluttua, se että maassa jo kasvoi näitä puita, oli ilmeinen etu israelilaisille. Puu on poikkeuksellisen pitkäikäinen, se tuottaa hedelmää satojen vuosien ajan, ja joidenkin arvioiden mukaan jotkin Palestiinassa kasvavista oliivipuista ovat yli tuhat vuotta vanhoja.

Oliivipuut ovat virkistävä näkymä kaikkialla Palestiinassa, ja ne kasvavat monesti kivikkoisilla pengermillä tai verhoavat laaksojen pohjia. Puu voi olla yli 6 m korkea. Ryhmyisestä rungosta, jonka kuori on tuhkanvärinen, eroaa runsaasti oksia, joissa on tuuhea, ohuista harmaanvihreistä lehdistä muodostuva lehvistö. Vastoin monien käsitystä puu on ainavihanta. Se kukkii tavallisesti toukokuun tienoilla, jolloin se on tuhansien vaaleankeltaisten kukkien peitossa. Nämä kukat varisevat helposti, ja tämä piirre mainitaan myös Raamatussa (Job 15:33). Oliivipuun hedelmä eli oliivi on raakana vihreä, mutta kypsänä sen väri vaihtelee syvän sinipunaisesta mustaan. Sato korjataan syksyllä (loka-marraskuussa) ja muinainen menetelmä, jossa puuta lyödään sauvoilla, on vielä nykyäänkin usein käytössä (5Mo 24:20; Jes 24:13). Raamatun aikoina jälkikorjuuta suorittavat kokosivat jäljelle jääneet oliivit (Jes 17:6). Puun sato vaihtelee vuosittain siten, että hyvän sadon jälkeen saadaan seuraavana vuonna niukka sato. Tuoreissa oliiveissa on karvasta ainetta, joka poistetaan upottamalla ne suolaliuokseen, ja oliivit syödään sitten tuoreina tai säilöttyinä. Arvokkainta niissä on kuitenkin niiden öljy, jota on jopa 30 prosenttia tai enemmänkin tuoreen hedelmän painosta. Yksi hyvä puu voi tuottaa 40–60 l öljyä vuodessa. Oliivipuu on puuaineena hyvin kovaa, ja sitä täytyy kuivattaa vuosikausia, ennen kuin sitä voidaan työstää.

Sen lisäksi että oliivipuu elää satoja vuosia, sen juurista voi vielä puun kaatamisen  jälkeenkin nousta jopa kuusi uutta juurivesaa, joista kasvaa uusia runkoja, ja myös vanhat puut pidentävät usein ikäänsä tällä tavoin. Uusia puita istutetaan monesti pistokkaista, jotka on katkaistu kasvavasta puusta. Näin ollen psalmista esitti varsin osuvan kuvauksen, kun hän sanoi, että siunatun miehen pojat ovat kuin ’pistokkaita hänen pöytänsä ympärillä’ (Ps 128:3).

Oksastaminen. Vuorenrinteillä kasvaviin villeihin oliivipuihin oksastettiin usein oksia jaloista oliivipuista, jotta ne tuottaisivat hyvää hedelmää. Voisi vaikuttaa epätavalliselta ja jopa luonnottomalta oksastaa villi oksa jaloon puuhun, mutta jotkut ensimmäisellä vuosisadalla eläneet oliivipuiden kasvattajat toimivat juuri näin. Paavali viittasi tähän epätavalliseen tapaan Roomalaiskirjeen 11:17–24:ssä esittämässään kuvauksessa, jossa hän vertasi ”Abrahamin siemenen” osaksi tulleita pakanakristittyjä villin oliivipuun oksiin. Nämä oksastettiin jaloon puuhun niiden tuottamattomien, pois katkaistujen oksien tilalle, jotka edustivat hylättyjä luonnollisia juutalaisia. Heidät oli poistettu kuvaannollisesta puusta heidän uskonpuutteensa vuoksi. (Ga 3:28, 29.) Tämä ’luonnonvastainen’ toimenpide korostaa Jumalan ansaitsematonta hyvyyttä pakanauskovia kohtaan, tähdentää sitä, miten he hyötyvät ”villin oliivipuun” oksina päästessään osallisiksi jalon oliivipuun ”mehevästä juuresta”, ja näin ollen poistaa kaikki perusteet näiden pakanakristittyjen kerskailulta (vrt. Mt 3:10; Joh 15:1–10). (Ks. OKSASTAMINEN.)

Oliivilehdot ja öljykuurnat. Lähes jokaisella palestiinalaiskylällä oli oma oliivilehtonsa, jos olosuhteet sen suinkin sallivat. Oliivilehdon sadon epäonnistuminen esim. sen pääasiallisen vihollisen, perhostoukan, takia oli suuri onnettomuus (Am 4:9). Kuningas Daavidilla oli arvostettuja oliivilehtoja Sefelan alueella (1Ai 27:28). Noin ”sapatinmatkan päässä” Jerusalemin itäpuolella sijaitseva vuoriselänne oli kuuluisa oliiveistaan kuningas Daavidin päivinä, ja jo Sakarjan aikana sitä kutsuttiin ”oliivipuiden vuoreksi” (2Sa 15:30; Sak 14:4; Lu 19:29; 22:39; Ap 1:12). Kaikkialta Palestiinasta on löydetty paljon vanhoja kivisiä öljykuurnia, mikä todistaa, että oliivipuita kasvatettiin siellä laajalti. Tuon ajan ”puutarhat” olivat usein hedelmätarhoja ja monesti niissä oli öljykuurna. Niinpä Getsemane-niminen puutarha, johon Jeesus meni vietettyään viimeisen illallisen opetuslastensa kanssa, on saanut nimensä arameankielisestä ilmauksesta gat šema·nēʹ, joka merkitsee ’öljykuurnaa’. Oliiveja poljettiin myös toisinaan jaloin (Mi 6:15).

Kuvaannollista käyttöä. Oliivipuuta käytetään Raamatussa kuvaannollisesti hedelmällisyyden, kauneuden ja arvokkuuden vertauskuvana (Ps 52:8; Jer 11:16; Ho 14:6). Lehtimajanjuhlan aikaan käytettiin mm. oliivipuun oksia (Ne 8:15; 3Mo 23:40). Sakarjan 4:3, 11–14:ssä ja Ilmestyksen 11:3, 4:ssä oliivipuut kuvaavat Jumalan voideltuja ja hänen todistajiaan.