Vastineilla ”orja” tai ”palvelija” käännettyjen alkukielten sanojen merkitys ei rajoitu ihmisiin, jotka ovat toisten omistuksessa. Heprealainen sana ʽeʹved voi tosin tarkoittaa toisten ihmisten omistamia ihmisiä (1Mo 12:16; 2Mo 20:17), mutta se voi tarkoittaa myös kuninkaan alamaisia (2Sa 11:21; 2Ai 10:7), alistettuja kansoja, jotka maksoivat pakkoveroa (2Sa 8:2, 6), ja kuninkaan palveluksessa olevia ihmisiä, mm. juomanlaskijoita, leipureita, laivamiehiä, upseereita, neuvonantajia jne., omistipa heidät joku toinen tai ei (1Mo 40:20; 1Sa 29:3; 1Ku 9:27; 2Ai 8:18; 9:10; 32:9). Keskustellessaan jonkun kanssa kunnioittavasti heprealainen ei aina puhunut itsestään yksikön ensimmäisessä persoonassa vaan sanoi sen sijaan itseään sen palvelijaksi (ʽeʹved), jolle hän puhui (1Mo 33:5, 14; 42:10, 11, 13; 1Sa 20:7, 8). Sanaa ʽeʹved käytettiin Jehovan palvelijoista eli palvojista yleensä (1Ku 8:36; 2Ku 10:23) ja erityisesti Jumalan erikoisedustajista, esim. Mooseksesta (Jos 1:1, 2; 24:29; 2Ku 21:10). Jotakuta, joka ei ollut Jehovan palvoja mutta teki jonkin Jumalan tahdon mukaisen palveluksen, voitiin sanoa Jumalan palvelijaksi, mistä on esimerkkinä kuningas Nebukadnessar (Jer 27:6).

Kreikkalainen sana douʹlos vastaa heprealaista sanaa ʽeʹved. Sitä käytetään ihmisten omistamista ihmisistä (Mt 8:9; 10:24, 25; 13:27), Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen vihkiytyneistä palvelijoista, ovatpa he ihmisiä (Ap 2:18; 4:29; Ro 1:1; Ga 1:10) tai enkeleitä (Il 19:10, jossa esiintyy sana synʹdou·los ’orjatoveri’), ja kuvaannollisessa mielessä ihmisistä, jotka ovat synnin (Joh 8:34; Ro 6:16–20) tai turmeluksen (2Pi 2:19) orjia.

Heprealainen sana naʹʽar tarkoittaa kreikkalaisen sanan pais tavoin pohjimmiltaan poikaa tai nuorukaista, ja se voi merkitä myös palvelijaa (1Sa 1:24; 4:21; 30:17; 2Ku 5:20; Mt 2:16; 8:6; 17:18; 21:15; Ap 20:12). Kreikan sana oi·keʹtēs merkitsee palvelijaa tai orjaa (Lu 16:13) ja orjattaresta tai palvelijattaresta käytetään kreikassa sanaa  pai·diʹskē (Lu 12:45). Heprealaisen sanajuuren ša·ratʹ partisiippimuodon vastineena voidaan käyttää sanaa ”palvelija” (2Mo 33:11; 2Sa 13:18). Kreikkalainen sana hy·pē·reʹtēs voidaan kääntää vastineilla ”palvelija” tai ”oikeudenpalvelija” (Mt 26:58; Mr 14:54, 65; Joh 18:36). Kreikan sana the·raʹpōn esiintyy ainoastaan Heprealaiskirjeen 3:5:ssä, ja se tarkoittaa alaista tai palvelijaa.

Ennen ajanlaskumme alkua. Pääsyitä siihen, että joku joutui orjuuteen, olivat sota, köyhyys ja rikollisuus. Voittajat ottivat usein sotavangit orjikseen tai myivät heidät toisten orjiksi (vrt. 2Ku 5:2; Jl 3:6). Israelilaisyhteiskunnassa ihminen, joka köyhtyi, saattoi myydä itsensä tai lapsensa orjuuteen voidakseen huolehtia veloistaan (2Mo 21:7; 3Mo 25:39, 47; 2Ku 4:1). Jos joku syyllistyi varkauteen muttei pystynyt korvaamaan varastamaansa, hänet myytiin sen vastineeksi, ja hän pääsi ilmeisesti vapaaksi, kun kaikki häntä kohtaan esitetyt vaateet oli hoidettu (2Mo 22:3).

Joskus orjat nauttivat huonekunnassa suurta luottamusta ja kunnioitusta. Patriarkka Abrahamin ikääntynyt palvelija (todennäk. Elieser) hoiti kaikkea isäntänsä omaisuutta (1Mo 24:2; 15:2, 3). Kun Abrahamin jälkeläinen Joosef oli orjana Egyptissä, hän vastasi lopulta kaikesta faraon hovivirkamiehelle Potifarille kuuluvasta (1Mo 39:1, 5, 6). Israelissa oli mahdollista, että orja vaurastui ja lunasti itsensä vapaaksi (3Mo 25:49).

Työntekijöiden määräämistä työhön käsitellään artikkeleissa PAKKOTYÖ ja PAKOLLINEN PALVELUS.

Orjan ja isännän välistä suhdetta sääteleviä lakeja. Israelilaisten keskuudessa heprealaisorjan asema erosi sellaisen orjan asemasta, joka oli vierasmaalainen, muukalaisasukas tai siirtolainen. Ei-heprealainen pysyi omistajansa omaisuutena, ja hänet voitiin siirtää isältä pojalle (3Mo 25:44–46), mutta heprealaisorja piti vapauttaa orjuutensa seitsemäntenä vuonna tai riemuvuonna riippuen siitä, kumpi tuli ensin. Heprealaisorjaa tuli hänen orjuutensa ajan kohdella palkkatyöläisenä. (2Mo 21:2; 3Mo 25:10; 5Mo 15:12.) Heprealainen, joka myi itsensä muukalaisasukkaan, jonkun muukalaisasukkaan suvun jäsenen tai siirtolaisen orjaksi, voitiin lunastaa vapaaksi milloin vain, ja sen saattoi tehdä joko hän itse tai joku sellainen, jolla oli lunastusoikeus. Lunastushinta määräytyi sen mukaan, kuinka monta vuotta oli jäljellä riemuvuoteen tai hänen orjuutensa seitsemänteen vuoteen. (3Mo 25:47–52; 5Mo 15:12.) Kun isäntä päästi heprealaisorjan vapaaksi, hänen tuli antaa tälle lahja, joka auttoi häntä pääsemään hyvään alkuun vapautettuna (5Mo 15:13–15). Jos orja oli tullut palvelukseen vaimo mukanaan, vaimo lähti hänen kanssaan. Mutta jos orjan isäntä oli antanut hänelle vaimon (ilmeisesti vierasmaalaisen naisen, jolla ei ollut oikeutta vapautua orjuuden seitsemäntenä vuonna), nainen ja hänen mahdollisesti synnyttämänsä lapset jäivät isännän omaisuudeksi. Sellaisessa tapauksessa heprealaisorja saattoi haluta jäädä isäntänsä luokse. Silloin hänen korvansa lävistettiin naskalilla sen merkiksi, että hän pysyisi orjuudessa ajan hämärään asti. (2Mo 21:2–6; 5Mo 15:16, 17.)

Heprealaiset orjattaret. Heprealaisorjatarta koskivat jotkin erikoissäännökset. Isäntä saattoi ottaa hänet sivuvaimokseen tai määrätä hänet poikansa vaimoksi. Kun heprealaisorjatar määrättiin isäntänsä pojan vaimoksi, häntä tuli kohdella tyttärille kuuluvan oikeuden mukaan. Jos poika otti toisenkin vaimon, vaimoksi otetun orjattaren ravintoa, vaatetusta ja aviollista oikeutta ei saanut vähentää. Mikäli poika ei noudattanut tätä periaatetta, nainen oli päästettävä vapaaksi ilman lunastushintaa. Jos isäntä halusi lunastuttaa heprealaisorjattarensa, hän ei saanut kuitenkaan myydä häntä vierasmaalaisille. (2Mo 21:7–11.)

Suojamääräyksiä ja etuja. Laki suojeli orjia raa’alta kohtelulta. Jos isäntä pahoinpiteli orjaansa niin, että tämä menetti hampaansa tai silmänsä, orja piti päästää vapaaksi. Koska orjan tavanomainen hinta oli 30 sekeliä (vrt. 2Mo 21:32), hänen vapaaksi päästämisensä olisi merkinnyt isännälle tuntuvaa menetystä, ja siksi tämä säädös ehkäisi merkittävästi pahoinpitelyä. Isäntä sai tosin lyödä orjaansa, mutta jos orja kuoli isäntänsä lyönteihin, hänen puolestaan tuli kostaa, mikäli tuomarit niin päättivät. Mutta jos orja eli vielä päivän tai pari ennen kuolemaansa – mikä osoitti, ettei orjan isäntä ollut aikonut tappaa häntä vaan ainoastaan kurittaa – hänen puolestaan ei saanut kostaa. (2Mo 21:20, 21, 26, 27; 3Mo 24:17.) Isännän syyttömäksi toteamiseen liittyi ilmeisesti myös se, ettei hän ollut lyödessään käyttänyt välinettä, jolla saattoi tappaa toisen, koska se olisi osoittanut hänen suunnitelleen tappamista (vrt. 4Mo 35:16–18). Jos orja siis eli vielä päivän tai pari, oli kohtuullista epäillä, ettei kuolema johtunut annetusta kurituksesta. Esimerkiksi kepillä piekseminen ei normaalisti aiheuttanut kuolemaa, kuten käy ilmi Sananlaskujen 23:13:sta: ”Älä pidätä kuria poikaselta. Mikäli piekset häntä kepillä, hän ei kuole.”

 Laissa suotiin orjille joitakin etuja. Koska kaikki miesorjat ympärileikattiin (2Mo 12:44; vrt. 1Mo 17:12), he saivat syödä pesah-ateriaa, ja papin orjat saivat syödä sitä, mikä oli pyhää (2Mo 12:43, 44; 3Mo 22:10, 11). Orjat vapautettiin työnteosta sapattina (2Mo 20:10; 5Mo 5:14). Sapattivuonna heillä oli oikeus syödä varisseiden jyvien jälkikasvua ja leikkaamattoman viiniköynnöksen rypäleitä (3Mo 25:5, 6). He saivat osallistua iloitsemiseen, joka liittyi pyhäkössä uhraamiseen ja juhlien viettoon (5Mo 12:12; 16:11, 14).

Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen suhtautuminen orjuuteen. Rooman valtakunnassa oli paljon orjia, sillä jotkut omistivat satoja, jopa tuhansia orjia. Imperiumin vallanpitäjät suojelivat orjuutta. Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät vastustaneet hallitusvaltaa tässä asiassa eivätkä tukeneet orjien kapinaa. He kunnioittivat toisten, myös kristittyjen tovereittensa, laillista oikeutta omistaa orjia. Tämän vuoksi apostoli Paavali lähetti karanneen orjan Onesimoksen takaisin. Koska Onesimoksesta oli tullut kristitty, hän palasi mielellään isäntänsä luo ja alistui tuon toisen kristityn orjaksi (Flm 10–17). Lisäksi apostoli Paavali neuvoi kristittyjä orjia, etteivät nämä käyttäisi sopimattomasti hyväkseen suhdettaan uskoviin isäntiinsä. Hän sanoi: ”Älkööt nekään, joilla on uskovat omistajat, halveksiko heitä, koska he ovat veljiä. Olkoot he päinvastoin sitä alttiimmin orjia, koska ne, jotka saavat heidän hyvän palveluksensa hyödyn, ovat uskovia ja rakastettuja.” (1Ti 6:2.) Kristitty isäntä oli siunaus orjalle, koska hän oli velvollinen kohtelemaan orjaansa vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti (Ef 6:9; Kol 4:1).

Kun orjuudessa olevat omaksuivat kristillisyyden, heidän velvollisuutensa oli tulla paremmiksi orjiksi, ’niin etteivät he väittäneet vastaan eivätkä varastaneet, vaan osoittivat täysin määrin hyvää uskollisuutta’ (Tit 2:9, 10). Vaikka heidän isäntänsä olisivat kohdelleet heitä epäoikeudenmukaisesti, he eivät saaneet palvella heitä huonommin. Kärsimällä vanhurskauden tähden he jäljittelivät Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä. (1Pi 2:18–25.) Apostoli Paavali kirjoitti: ”Te orjat, olkaa tottelevaisia kaikessa niille, jotka ovat isäntiänne lihallisessa merkityksessä, ei silmänpalveluin, ihmisten miellyttäjinä, vaan sydämen vilpittömyydessä, peläten Jehovaa. Mitä teettekin, työskennelkää siinä kokosieluisesti niin kuin Jehovalle eikä ihmisille.” (Kol 3:22, 23; Ef 6:5–8.) Orjien hyvä käytös isäntiään kohtaan esti tuottamasta häpeää Jumalan nimelle, koska kukaan ei voinut syyttää kristillisyyttä siitä, että se olisi tuottanut laiskoja, kelvottomia orjia (1Ti 6:1).

Orjan ’tottelevaisuus kaikessa’ ei tietenkään voinut sisältää Jumalan lain rikkomista, mikä olisi merkinnyt sitä, että olisi pelätty enemmän ihmistä kuin Jumalaa. Orjien väärinteot, olkoonkin että ne olisi tehty ylempien määräyksestä, eivät olisi ’kaunistaneet heidän Pelastajansa, Jumalan, opetusta’ vaan ne olisivat esittäneet tuon opetuksen väärin ja saattaneet sen häpeään (Tit 2:10). Siksi heitä hallitsi heidän kristillinen omatuntonsa.

Kristillisessä seurakunnassa kaikki olivat samanarvoisia riippumatta yhteiskunnallisesta asemastaan. Heidät oli kaikki voideltu samalla hengellä, ja näin ollen heillä oli sama toivo yhden ruumiin jäseninä. (1Ko 12:12, 13; Ga 3:28; Kol 3:11.) Vaikka kristityn orjan mahdollisuudet hyvän uutisen levittämiseen olivatkin rajalliset, hänen ei tullut surra sitä. Mutta jos hänelle suotiin tilaisuus päästä vapaaksi, hänen tuli käyttää sitä hyväkseen ja laajentaa siten kristillistä toimintaansa. (1Ko 7:21–23.)

Synnin orjuus. Kun ensimmäinen ihminen Aadam rikkoi Jumalan lakia, hän luopui täydellisestä itsensä hallitsemisesta ja antoi periksi itsekkäälle halulle jatkaa kanssakäymistä syntisen vaimonsa kanssa ja miellyttää häntä. Antamalla periksi syntiselle halulleen Aadam teki tuosta halusta ja sen lopputuloksesta, synnistä, isäntänsä. (Vrt. Ro 6:16; Ja 1:14, 15; ks. SYNTI.) Tällä tavoin hän myi itsensä synnin alaisuuteen. Koska kaikki Aadamin jälkeläiset olivat vielä hänen kupeissaan, hän myi heidätkin synnin alaisuuteen. Siksi apostoli Paavali kirjoitti: ”Minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.” (Ro 7:14.) Tämän vuoksi kukaan Aadamin jälkeläisistä ei voinut mitenkään tehdä itsestään vanhurskasta, ei edes yrittämällä noudattaa Mooseksen lakia. Apostoli Paavali totesikin: ”Sen käskyn, joka oli elämäksi, totesin olevan kuolemaksi.” (Ro 7:10.) Ihmiset eivät pystyneet pitämään Lakia täydellisesti, mikä osoitti, että he olivat synnin orjia ja ansaitsivat kuoleman, eivät elämää (ks. KUOLEMA).

Ihmiset saattoivat vapautua tästä orjuudesta vain käyttämällä hyväkseen sitä pelastusjärjestelyä, joka tehtiin Jeesuksen Kristuksen välityksellä (vrt. Joh 8:31–34; Ro 7:21–25; Ga 4:1–7; Hpr 2:14–16; ks. LUNNAAT). Koska kristityt on ostettu Jeesuksen kallisarvoisella verellä, he ovat Jehova Jumalan ja hänen Poikansa orjia eli palvelijoita  ja velvollisia pitämään heidän käskynsä (1Ko 7:22, 23; 1Pi 1:18, 19; Il 19:1, 2, 5; ks. VAPAUS; VAPAUTETTU, VAPAA).

Ks. myös USKOLLINEN JA YMMÄRTÄVÄINEN ORJA.