Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Pään peittäminen

Pään peittäminen

Sen lisäksi että päänpeite on pukuun kuuluva vaatekappale, sillä on Jumalan palvelijoille johtoasemaan ja alamaisuuteen liittyvä hengellinen merkitys. Apostoli Paavali esittää Jumalan asettaman, kristillisessä seurakunnassa toimivan johtoaseman periaatteen seuraavin sanoin: ”Kristus on jokaisen miehen pää, mutta mies on naisen pää, kun taas Jumala on Kristuksen pää.” (1Ko 11:3.) Paavali osoittaa, että päänpeite on ”vallan merkki”, jota naisen tulee käyttää tunnustaessaan miehen johtoaseman ja alistuessaan asianmukaiseen teokraattiseen valtaan, kun hän rukoilee tai profetoi seurakunnassa (1Ko 11:4–6, 10).

Sitä vastoin apostoli osoittaa, että miehen ei tule peittää päätään ottaessaan johdon seurakunnan edessä, esim. kun hän rukoilee tai profetoi. Se on hänen normaali asemansa Jumalan järjestelyssä. Jos mies peittäisi päänsä näissä tapauksissa, hän tuottaisi häpeää omalle päälleen. Lisäksi se osoittaisi epäkunnioitusta hänen päätään, Jeesusta Kristusta, ja Ylintä Päätä, Jehova Jumalaa, kohtaan, sillä mies on ”Jumalan kuva ja kunnia”, joka tehtiin alun perin Jumalan edustajaksi maan päälle. Hänen ei tule hämärtää tätä seikkaa käyttämällä päänpeitettä. Mies luotiin ensin, ennen naista; nainen on ”miehestä”, ja hänet luotiin ”miehen tähden”. Naisen ominaisuudet ilmentävät miehen kunniaa ja arvokkuutta, niin kuin miehen ominaisuudet heijastavat Jumalan kunniaa ja arvokkuutta. Kristityn naisen tulee siksi iloiten tunnustaa vallanalaisuutensa olemalla vaatimaton ja alamainen, ja hänen tulisi haluta näyttää se käyttämällä huntua tai jotakin muuta päänpeitettä. Hänen ei tule yrittää anastaa miehen paikkaa vaan sen sijaan tukea miehen johtoasemaa. (1Ko 11:4, 7–10.)

Paavali kiinnittää huomiota seurakuntaan kuuluvien naisten luonnostaan pitkiin hiuksiin kirjoittaessaan Jumalan antaman, jatkuvasti voimassa olevan muistutuksen, jonka mukaan nainen on luonnostaan miehen alaisuudessa. Naisen tulee siksi tunnustaa tämä hoitaessaan joitakin tehtäviä, jotka kuuluvat tavallisesti miehelle kristillisessä seurakunnassa, ja käyttää jonkinlaista päänpeitettä hänellä jo muutenkin aina olevien hiustensa lisäksi. Tällä tavalla hän ilmaisee, että hän tunnustaa Jumalan asettaman johtoaseman periaatteen ja erottaa normaalit jokapäiväiset toimensa seurakunnan erikoistehtävistä, joista hänen on huolehdittava esim. silloin, kun ketään pätevää miespuolista jäsentä ei ole paikalla tai kun hän antaa toisille yksityistä opetusta muodollisessa raamatuntutkistelussa aviomiehensä tai jonkun seurakunnan miespuolisen jäsenen ollessa läsnä. (1Ko 11:11–15.)

Apostolin mukaan Jumalan enkelit, jotka on ’lähetetty palvelemaan niitä, jotka tulevat perimään pelastuksen’, antavat Jumalan seurakunnalle voimakkaan syyn noudattaa tätä menettelyä (Hpr 1:13, 14). Nämä mahtavat henkipersoonat ovat kiinnostuneita ja huolissaan siitä, että kristityt säilyttävät oman paikkansa Jumalan järjestelyssä, jotta teokraattinen järjestys ja puhdas palvonta säilyvät Jumalan edessä. (1Ko 11:10.)

Voimme ymmärtää paremmin, kuinka tarpeellinen tämä neuvo oli muinaiselle Korintin seurakunnalle, kun tiedämme, että naisten oli silloin yleensä aina tapana käyttää huntua esiintyessään julkisesti. Ainoastaan siveettömät naiset kulkivat ilman huntua. Temppelien pakanapapittarilla oli ilmeisesti tapana ottaa pois huntunsa ja antaa hiustensa roikkua hajallaan, silloin kun he väittivät toimivansa Jumalan hengen ohjauksessa. Kristillisessä seurakunnassa tällainen menettely olisi häpeällistä ja ilmaisisi ylenkatsetta johtoasemaa ja alamaisuutta koskevaa Jehova Jumalan järjestelyä kohtaan. Paavali sanoi todistelunsa lopuksi, että jos joku kiistelisi jonkin toisen kuin Paavalin esittämän tavan puolesta, seurakunnan tulisi joka tapauksessa noudattaa apostolin neuvoa pään peittämisestä. Näin ollen tämä ohje soveltuu aina ja kaikkialla kristillisessä seurakunnassa. (1Ko 11:16.)

Sen lisäksi että muinaiset heprealaiset käyttivät päänpeitettä asusteena, heillä oli tapana peittää päänsä surun merkiksi (2Sa 15:30; Jer 14:3). Naiset ilmaisivat tällä tavoin myös häveliäisyyttä. Vähän ennen kuin Rebekka tapasi Iisakin, ”hän otti päähuivin ja verhoutui”, mikä kuvasi ilmeisesti hänen alamaisuuttaan miehelle, josta oli tuleva hänen aviomiehensä (1Mo 24:65). (Ks. JOHTOASEMA; PÄÄHINE.)