Jehova Jumala otti käyttöön tämän ajan perusjaon sen ajanjakson ensimmäisenä ”päivänä”, jona hän valmisti maan ihmiskuntaa varten. Hajavaloa pääsi tuolloin ilmeisesti pilviverhon läpi, mikä sai aikaan sen, että kun kosteuden peittämä maa pyörähti akselinsa ympäri auringon valossa, sille koitti sen ensimmäinen päivä ja yö. ”Jumala erotti valon ja pimeyden toisistaan. Ja Jumala nimitti valoa ’päiväksi’, mutta pimeyden hän nimitti ’yöksi’.” (1Mo 1:4, 5.) Tässä sana ”päivä” tarkoittaa päivänvalon aikaa yöajan vastakohtana. Tämän jälkeen kertomuksessa käytetään kuitenkin sanaa ”päivä” muista eripituisista ajanjaksoista. Sekä Raamatun heprealaisissa että kreikkalaisissa kirjoituksissa käytetään sanaa ”päivä” (hepr. jōm; kreik. hē·meʹra) kirjaimellisessa ja kuvaannollisessa, jopa symbolisessa, merkityksessä.

Aurinkovuorokausi, ajan perusyksikkö, perustuu maapallon yhteen täyteen pyörähdykseen akselinsa ympäri, ja se alkaa, kun aurinko jättää taakseen korkeimman kohdan, jonka se saavuttaa puolenpäivän aikaan, ja päättyy, kun se palaa siihen.

Heprealaisten päivä alkoi illalla auringonlaskun jälkeen ja päättyi seuraavan päivän auringonlaskuun. Päivä kesti siis illasta iltaan. ”Teidän tulee viettää sapattianne illasta iltaan.” (3Mo 23:32.) Tämä noudattaa Jehovan luomispäivien mallia, kuten 1. Mooseksen kirjan 1:5:stä käy ilmi: ”Tuli ilta ja tuli aamu; ensimmäinen päivä.” (Vrt. Da 8:14.)

Heprealaiset eivät olleet ainoita, jotka laskivat päivän illasta iltaan: foinikialaisilla, numideilla ja ateenalaisilla oli samanlainen laskutapa. Babylonialaisten päivä kesti puolestaan auringonnoususta auringonnousuun; egyptiläiset ja roomalaiset taas laskivat sen keskiyöstä keskiyöhön (niin kuin nykyään tavallisesti lasketaan).

Vaikka heprealaisten päivä alkoi virallisesti illalla, he puhuivat siitä toisinaan ikään kuin se olisi alkanut aamulla. Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjan 7:15:ssä sanotaan: ”Hänen yhteysteurasuhreihinsa kuuluvan kiitosteurasuhrin liha pitää syödä hänen uhrilahjansa päivänä. Hän ei saa säästää mitään siitä aamuksi.” Tällaista sanontatapaa käytettiin epäilemättä vain mukavuussyistä tarkoittamaan sitä, ettei mitään saanut säästää yli yön.

Luomiskertomuksen mukaan myös päivänvalon aikaa sanotaan päiväksi (1Mo 1:5; 8:22). Se jaetaan Raamatussa luonnollisiin jaksoihin: päivänkoittoa edeltävä aamuhämärä (Ps 119:147; 1Sa 30:17), auringonnousu eli aamunkoitto (Job 3:9), aamu (1Mo 24:54), puoli- eli keskipäivä (5Mo 28:29; 1Ku 18:27; Jes 16:3; Ap 22:6), päivän päättymistä ilmaiseva auringonlaskun aika (1Mo 15:12; Jos 8:29) ja iltahämärä (2Ku 7:5, 7). Kansa tiesi myös ne ajat, jolloin papit uhrasivat tiettyjä uhreja tai suitsuttivat (1Ku 18:29, 36; Lu 1:10).

Mitä tarkoitetaan ilmauksella ”kahden illan välillä”?

Nisankuun 14. päiväksi ajoittuvan pesah-karitsan teurastamisen yhteydessä Raamatussa puhutaan ”kahdesta illasta” (2Mo 12:6). Vaikka  tämä aika liitetään joissakin juutalaista perimätietoa käsittelevissä selitysteoksissa keskipäivän (jolloin aurinko alkaa laskea) ja auringonlaskun väliseen aikaan, vaikuttaa siltä, että ilmauksen täsmällinen merkitys on se, että ensimmäinen ilta vastaa auringonlaskua ja toinen ilta aikaa, jolloin auringon kajo eli iltarusko himmenee ja tulee pimeä (5Mo 16:6; Ps 104:19, 20). Tällä kannalla olivat myös espanjalainen rabbi Ibn Ezra (1092–1167) sekä samarialaiset ja karaiittijuutalaiset. Oppineet, esimerkiksi Michaelis, Rosenmüller, Gesenius, Maurer, Kalisch, Knobel ja Keil, esittivät samanlaisen näkemyksen.

Mistään ei ilmene, että heprealaiset olisivat jakaneet päivän tunteihin ennen Babylonin pakkosiirtolaisuutta. Kuningas Jaakon käännöksessä Danielin 3:6, 15:ssä, 4:19, 33:ssa ja 5:5:ssä oleva sana ”tunti” on käännetty arameankielisestä sanasta ša·ʽahʹ, jonka kirjaimellinen merkitys on ’katse’ ja jonka täsmällisempi käännösvastine on ”hetki”. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalaiset ottivat kuitenkin tunnit vakituiseen käyttöön. Jesajan 38:8:ssa ja 2. Kuninkaiden kirjan 20:8–11:ssä mainittu ”portaiden varjo” tarkoittaa mahdollisesti ajan mittaamista aurinkokellomenetelmällä, jolloin auringon heittämät varjot lankesivat tietyille portaille (ks. AURINKO: Varjo joka siirtyi kymmenen porrasta taaksepäin).

Muinaiset babylonialaiset käyttivät seksagesimaali- eli kuusikymmenjärjestelmää. Tämän järjestelmän mukaan mekin jaamme aikaa siten, että vuorokausi jaetaan 24 tuntiin, tunti 60 minuuttiin ja minuutti 60 sekuntiin.

Jeesuksen maallisen palveluksen aikana päivän valoisa osa oli yleensä tapana jakaa tunteihin. Jeesus sanoikin Johanneksen 11:9:ssä: ”Eikö päivänvaloa ole kaksitoista tuntia?” Nuo tunnit laskettiin tavallisesti auringonnoususta auringonlaskuun eli n. klo 6:sta klo 18:aan. Näin ollen ”kolmas tunti” oli klo 9:n paikkeilla, ja juuri tuohon kellonaikaan vuodatettiin pyhä henki helluntaina (Mt 20:3; Ap 2:15). Kun Jeesus istui matkasta väsyneenä Jaakobinlähteellä, oli noin ”kuudes tunti” eli puolenpäivän aika, ja tähän samaan aikaan myös Pietarin tuli kova nälkä Joppessa (Joh 4:6; Ap 10:9, 10). Niin ikään puolenpäivän aikoihin kaikkeen maahan tuli pimeys ”yhdeksänteen tuntiin” asti eli n. klo 15:een saakka, jolloin Jeesus antoi henkensä kidutuspaalussa (Mt 27:45, 46; Lu 23:44, 46). Tätä yhdeksättä tuntia sanottiin myös ”rukoushetkeksi” (Ap 3:1; 10:3, 4, 30). ”Seitsemäs tunti” oli näin ollen n. klo 13 ja ”yhdestoista tunti” n. klo 17 (Joh 4:52; Mt 20:6–12). Yökin jaettiin tuohon aikaan tunteihin (Ap 23:23; ks. YÖ).

Toisinaan heprealaiset tarkoittivat ’päivällä ja yöllä’ vain jotakin 24-tuntisen aurinkovuorokauden osaa. Esimerkiksi 1. Kuninkaiden kirjan 12:5, 12:ssa kerrotaan Rehabeamin pyytäneen Jerobeamia ja israelilaisia menemään pois ”kolmeksi päiväksi” ja sitten palaamaan hänen luokseen. Hän ei tarkoittanut kolmea kokonaista 24-tuntista päivää vaan pikemminkin osia kolmesta päivästä, mikä voidaan havaita siitä, että kansa tuli takaisin hänen luokseen ”kolmantena päivänä”. Sanoille ”kolme päivää ja kolme yötä” annetaan sama merkitys Matteuksen 12:40:ssä, jossa puhutaan Jeesuksen Šeolissa olosta. Kertomuksen mukaan hänet herätettiin henkiin ”kolmantena päivänä”. Juutalaiset papit ymmärsivät selvästikin Jeesuksen sanojen tarkoittavan juuri tätä, koska yrittäessään tehdä tyhjäksi hänen ylösnousemuksensa he lainasivat hänen sanojaan ”kolmen päivän kuluttua minut on määrä herättää” ja pyysivät sitten Pilatukselta käskyä ”varmistaa hauta kolmanteen päivään asti”. (Mt 27:62–66; 28:1–6; ks. muita esimerkkejä 1Mo 42:17, 18:sta ja Est 4:16; 5:1:stä.)

Heprealaiset eivät olleet antaneet viikonpäiville nimiä paitsi seitsemännelle päivälle, jota sanottiin sapatiksi (ks. SAPATTIPÄIVÄ). Muista päivistä puhuttaessa käytettiin järjestyslukuja. Jeesuksen ja hänen apostoliensa aikana sapattia edeltävää päivää kutsuttiin valmistuspäiväksi. (Mt 28:1; Ap 20:7; Mr 15:42; Joh 19:31.) (Ks. VIIKKO.) Päivien nimeäminen planeettojen ja muiden taivaankappaleiden mukaan oli pakanallinen tapa. Roomalaiset antoivat päiville nimet Auringon, Kuun, Marsin, Merkuriuksen, Jupiterin, Venuksen ja Saturnuksen mukaan, mutta myöhemmin Pohjois-Euroopassa neljä (Suomessa kolme) näistä päivistä nimettiin uudelleen niitä vastaavien roomalaisten jumalien germaanisten vastineiden mukaan.

Sana ”päivä” tai vastaava ilmaus sisältyy joskus etäisyyden mittayksiköihin, kuten ilmauksissa ”päivän matka” ja ”sapatinmatka” (4Mo 11:31; Ap 1:12; ks. MITAT).

Profetioissa päivä vastaa toisinaan yhtä vuotta. Tämä voidaan havaita Hesekielin 4:6:sta: ”Sinun on maattava toisen kerran oikealla kyljelläsi, ja sinun on kannettava Juudan huoneen erhettä neljäkymmentä päivää. Päivän vuotta kohti, päivän vuotta kohti olen sinulle antanut.” (Ks. myös 4Mo 14:34.)

 Profetioissa esitetään joitakin päivien erityismääriä: 3¹/2 päivää (Il 11:9), 10 päivää (Il 2:10), 40 päivää (Hes 4:6), 390 päivää (Hes 4:5), 1260 päivää (Il 11:3; 12:6), 1290 päivää (Da 12:11), 1335 päivää (Da 12:12) ja 2300 päivää (Da 8:14).

Ilmausta ”päivä(t)” käytetään myös aikakaudesta, jolloin joku tietty ihminen eli, esimerkiksi ”Nooan päivät” ja ”Lootin päivät” (Lu 17:26–30; Jes 1:1).

Sanalla ”päivä” on väljä tai kuvaannollinen merkitys mm. seuraavissa ilmauksissa: ”se päivä, jona Jumala loi Aadamin” (1Mo 5:1), ”Jehovan päivä” (Sef 1:7), ”vimman päivä” (Sef 1:15), ”pelastuksen päivä” (2Ko 6:2), ’tuomion päivä’ (2Pi 3:7) ja ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuri päivä” (Il 16:14) (ks. JEHOVAN PÄIVÄ).

Se, että sanaa ”päivä” käytetään joustavasti ilmaisemaan eripituisia ajanjaksoja, käy selvästi ilmi 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksesta. Siinä esitellään kuusi luomispäivää käsittävä viikko, jonka jälkeen tuli seitsemäs päivä, lepopäivä. Juutalaisten viikko, jota heidän oli Jumalan heille antaman lakiliiton mukaan noudatettava, oli tuon luomisviikon pienoisjäljennös (2Mo 20:8–11). Raamatun kertomus kustakin kuudesta luomispäivästä päättyy sanoihin: ”Ja tuli ilta ja tuli aamu; ensimmäinen [toinen, kolmas, neljäs, viides ja kuudes] päivä.” (1Mo 1:5, 8, 13, 19, 23, 31.) Seitsemänteen päivään ei kuitenkaan liitetä näitä päätössanoja, mikä osoittaa, että tämä ajanjakso, jonka kuluessa Jumala on levännyt maapalloon liittyvistä luomistöistään, jatkui. Apostoli Paavali ilmaisi Heprealaiskirjeen 4:1–10:ssä, että Jumalan lepopäivä oli yhä meneillään hänen sukupolvensa aikana, yli 4000 vuotta tuon seitsemännen päivän lepojakson alkamisesta. Tämä osoittaa selvästi, että kukin luomispäivä eli työjakso oli vähintään tuhansien vuosien mittainen. A Religious Encyclopædia toteaakin: ”Luomispäivät eivät olleet 24-tuntisia päiviä, vaan ne olivat luomisen päiviä, prosessin vaiheita.” (Toim. P. Schaff, 1894, I osa, s. 613.)

Koko kuuden ajanjakson eli ”luomispäivän” periodi, joka käytettiin Maa-planeetan valmistamiseen, lasketaan 1. Mooseksen kirjan 2:4:ssä yhdeksi ainoaksi ”päiväksi”: ”Tämä on taivaiden ja maan historia niiden luomisaikaan, sinä päivänä jona Jehova Jumala teki maan ja taivaan.”

Ihmisen tilannetta ei voida verrata Luojan tilanteeseen; Luoja ei asu meidän aurinkokunnassamme, eivätkä sen erilaiset kiertokulut ja -radat vaikuta häneen. Psalmista sanoo Jumalasta, joka on ajan hämärästä ajan hämärään: ”Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi ainoastaan kuin eilispäivä, kun se on mennyt, ja kuin öinen vartiohetki.” (Ps 90:2, 4.) Vastaavasti apostoli Pietari kirjoittaa, että ”yksi päivä on Jehovalle kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä” (2Pi 3:8). Ihmiselle 1000 vuoden ajanjakso edustaa noin 365242:ta yksittäistä päivän ja yön jaksoa, mutta Luojalle se voi olla vain yksi yhtenäinen ajanjakso, jonka kuluessa hän ryhtyy johonkin merkitykselliseen toimintaan ja saattaa sen menestyksellisesti päätökseen, paljolti samaan tapaan kuin ihminen ryhtyy johonkin työhön aamulla ja lopettaa sen päivän päättyessä.

Jehova on tehnyt maailmankaikkeutemme, jossa ajan, tilan, liikkeen, massan ja energian on todistettu olevan väistämättä sidoksissa toisiinsa. Hän säätelee niitä kaikkia tarkoituksensa mukaan, ja ollessaan tekemisissä maanpäällisten luomustensa kanssa hän määrää täsmälliset ajankohdat heitä koskeville toimilleen, aina ”päivää ja hetkeä” myöten (Mt 24:36; Ga 4:4). Hän pitää noista ajankohdista kiinni erittäin säntillisesti.