Raamatussa paimenella tarkoitetaan yleensä laitumella olevien lampaiden tai lammas- ja vuohikatraiden kaitsijaa (1Mo 30:35, 36; Mt 25:32; ks. LAMMAS). Paimenen ammatti on alkuisin Aadamin pojasta Abelista (1Mo 4:2). Vaikka Egyptissä, joka oli maanviljelymaa, lammaspaimeniin suhtauduttiin ylenkatseellisesti, muualla heitä kunnioitettiin (1Mo 46:34).

Usein joko lammaskatraan omistaja, hänen lapsensa (sekä pojat että tytöt) tai joku muu sukulainen huolehti katraasta (1Mo 29:9; 30:31; 1Sa 16:11). Varakkailla, esim. Nabalilla, oli palvelijoita, jotka työskentelivät paimenina, ja paimenia saattoi valvoa ylipaimen (1Sa 21:7; 25:7, 14–17). Kun omistaja itse tai hänen sukulaisensa paimensivat katrasta, eläimet voivat tavallisesti hyvin. Palkkalainen ei kuitenkaan aina ollut yhtä kiinnostunut katraasta, minkä vuoksi eläimet joutuivat toisinaan kärsimään (Joh 10:12, 13).

Paimenen varusteisiin kuului ehkä teltta (Jes 38:12), vaate johon hän pystyi kääriytymään (Jer 43:12), keppi ja linko puolustautumista varten, eväslaukku (1Sa 17:40; Ps 23:4) sekä pitkä, koukkupäinen paimensauva, jonka avulla hän ohjasi laumaa (3Mo 27:32; Mi 7:14).

Abrahamin kaltaiset vaeltelevat paimenet asuivat teltoissa ja siirtyivät paikasta toiseen löytääkseen laumoilleen laidunta (1Mo 13:2, 3, 18). Toisinaan kuitenkin eläinten omistaja jäi johonkin tiettyyn paikkaan – koti- tai leiripaikkaan – ja jotkut hänen palvelijansa tai perheenjäsenensä kulkivat sillä aikaa katraan mukana (1Mo 37:12–17; 1Sa 25:2, 3, 7, 15, 16).

Tuntevatko lampaat todella oman paimenensa äänen?

Joskus useiden paimenten katraat suljettiin yöksi samaan lammastarhaan, ja ovenvartija jäi vartioimaan niitä. Kun paimenet aamulla saapuivat, he kutsuivat katrastaan, ja lampaat kuuntelivat vain omaa paimentaan eivätkä ketään muuta. Paimen kulki katraansa edellä ja johdatti sen laitumelle. (Joh 10:1–5.) W. M. Thomson kirjoitti Syyriassa ja Palestiinassa 1800-luvulla tekemiensä omakohtaisten havaintojen perusteella: ”[Lampaat] ovat niin kesyjä ja koulittuja, että ne seuraavat hoitajaansa erittäin säyseästi. Hän johdattaa ne ulos aitauksesta tai kylissä olevista lammassuojista ihan mihin hän haluaa. Koska tämänkaltaisissa paikoissa on useita katraita, kukin kulkee eri reittiä, ja paimenen tehtävänä on löytää niille laidun. Lampaat on siksi opetettava seuraamaan, eivätkä ne saa harhailla aitaamattomille viljavainioille, joita on hyvin houkuttelevasti niiden molemmilla puolilla. Jokainen eksynyt joutuu varmasti vaikeuksiin. Paimen huutaa kimakasti aika ajoin muistuttaakseen niitä läsnäolostaan. Ne tuntevat hänen äänensä ja seuraavat, mutta jos joku vieras huutaa, ne pysähtyvät äkkiä, nostavat levottomina päänsä, ja jos huuto toistuu, ne kääntyvät ja pakenevat, koska ne eivät tunne vieraan ääntä. Tämä ei ole vertauksen mielikuvituksellista kieliasua; se on yksinkertainen totuus. Olen kokeillut sitä kerran toisensa jälkeen. Paimen kulkee edellä, ei pelkästään näyttääkseen tietä, vaan myös nähdäkseen, onko se kulkukelpoinen ja turvallinen.” (The Land and the Book, tark. J. Grande, 1910, s. 179.)

Samaan tapaan J. L. Porter toteaa kirjassaan The Giant Cities of Bashan and Syria’s Holy Places (1868, s. 45): ”Paimenet johdattivat katraitaan ulos kaupungin porteista. Me näimme ne selvästi, ja tarkkailimme ja kuuntelimme niitä hyvin kiinnostuneina. Tuhansia lampaita ja vuohia oli sulloutuneena tiiviisiin, epämääräisiin rykelmiin. Paimenet seisoivat yhdessä, kunnes kaikki [lampaat] olivat tulleet ulos. Sitten he erosivat, ja kukin paimen lähti eri suuntaan ja päästi kulkiessaan ilmoille oman kimeä-äänisen huutonsa. Lampaat kuulivat ne. Aluksi laumat aaltoilivat ja liikkuivat ikään kuin jonkin sisäisen kouristuksen vallassa; sitten kärkijoukot lähtivät paimenten valitsemaan suuntaan; nuo joukot venyivät ja venyivät, kunnes sekavat rykelmät olivat purkautuneet pitkiksi, eläviksi virroiksi, jotka soljuivat johtajiensa perässä.”

Illalla paimen toi eläimet takaisin lammastarhaan. Hän asettui ovelle ja laski lampaat niiden kulkiessa hänen paimensauvansa tai käsiensä alitse (3Mo 27:32; Jer 33:13). (Ks. LAMMASTARHA.)

Kovaa elämää. Paimenen elämä ei ollut helppoa. Hän joutui kokemaan sekä vilua että hellettä ja viettämään unettomia öitä (1Mo 31:40; Lu 2:8). Oman henkensä kaupalla hän suojeli laumaa petoeläimiltä, esim. leijonilta, susilta ja karhuilta, sekä varkailta (1Mo 31:39; 1Sa 17: 34–36; Jes 31:4; Am 3:12; Joh 10:10–12). Paimenen oli estettävä katrasta hajaantumasta (1Ku 22:17), etsittävä kadonneita lampaita (Lu 15:4), kannettava povellaan heikkoja tai uupuneita karitsoita (Jes 40:11) sekä hoivattava sairaita ja loukkaantuneita, sidottava murtuneita raajoja ja hierottava vammoihin oliiviöljyä (Ps 23:5; Hes 34:3, 4; Sak 11:16). Hänen piti paimentaa imettäviä uuhia varoen (1Mo 33:13). Joka päivä, tavallisesti puolenpäivän aikoihin, paimen juotti katraan (1Mo 29:3, 7, 8). Jos eläimet juotettiin kaivoilla, juottoruuhet tai juomakaukalot piti täyttää vedellä (2Mo 2:16–19; vrt. 1Mo 24:20). Kaivoilla sattui toisinaan ikäviä yhteenottoja toisten paimenten kanssa (1Mo 26:20, 21).

Paimenella oli oikeus saada osansa katraan tuotosta (1Ko 9:7), ja usein hän sai palkakseen eläimiä (1Mo 30:28, 31–33; 31:41), mutta toisinaan hänelle maksettiin myös rahapalkkaa (Sak 11:7, 12). Hän saattoi joutua antamaan korvauksen kadonneista eläimistä (1Mo 31:39), mutta pedon raatelemasta eläimestä ei vaadittu korvausta lakiliiton alaisuudessa (2Mo 22:13).

Se, mitä edellä on todettu lammaspaimenesta, soveltuu yleisesti kaikkiin paimeniin. Lammas- ja vuohilaumojen lisäksi paimennettavana oli nautakarjaa sekä aasi-, kameli- ja sikalaumoja (1Mo 12:16; 13:7, 8; Mt 8:32, 33).

Kuvaannollista käyttöä. Jehova on Paimen, joka huolehtii rakkaudellisesti lampaistaan, ts. kansastaan (Ps 23:1–6; 80:1; Jer 31:10; Hes 34:11–16; 1Pi 2:25). Hänen Poikansa Jeesus Kristus on ”suuri lampaiden paimen” (Hpr 13:20) ja ”ylipaimen”, jonka ohjauksessa kristillisten seurakuntien valvojat paimentavat Jumalan laumaa halukkaasti, epäitsekkäästi ja alttiisti (1Pi 5:2–4). Jeesus sanoi olevansa ”se hyvä paimen”, joka todella tuntee sääliä ”lampaita” kohtaan ja joka osoitti tämän antamalla sielunsa heidän puolestaan (Joh 10:11; ks. Mt 9:36). Ennustuksen mukaisesti ”hyvän paimenen” lyöminen sai katraan hajaantumaan (Sak 13:7; Mt 26:31).

Raamattu nimittää toisinaan ”paimeniksi” Israelin hallitusmiehiä ja johtajia, niin uskollisia kuin uskottomiakin (Jes 63:11; Jer 23:1–4; 50:6; Hes 34:2–10; vrt. 4Mo 27:16–18; Ps 78:70–72). Myös muiden kansakuntien johtajista käytetään nimitystä ”paimenet” (Jer 25:34–36; 49:19; Na 3:18; vrt. Jes 44:28). Jeremian 6:3:ssa ”paimenet” edustavat nähtävästi maahan tunkeutuvien sotajoukkojen komentajia. Paimenilla ja heidän katraillaan kuvataan ennallistusta (Jer 33:12), kun taas Babylonin autioituksen ennustettiin olevan niin täydellinen, ettei edes ’paimen lepuuttaisi siellä katrastaan’ (Jes 13:20).

Ilmestyksen 12:5:ssä kansakuntien ’paimentaminen’ rautasauvalla merkitsee niiden tuhoamista (vrt. Ps 2:9).