Vertauksissaan talenteista ja minoista Jeesus viittasi pankkiireihin ja pankkiin, jotka antoivat talletetusta rahasta korkoa (Mt 25:27; Lu 19:23). Suomalainen sana ”pankki” on peräisin italialaisesta sanasta banca ’penkki’ tai ’pöytä’, ja pankiksi käännetty kreikkalainen sana traʹpe·za merkitsi samaan tapaan kirjaimellisesti ’pöytää’ (Mt 15:27), tai jos oli kyse joistakin rahaan liittyvistä toimista, esimerkiksi rahanvaihtajien toiminnasta, se tarkoitti rahatiskiä (Mt 21:12; Mr 11:15; Joh 2:15).

Kun puhutaan pankkiirista (kreik. tra·pe·zeiʹtēs), joka ottaa vastaan talletuksia ja maksaa korkoa, on selvästi kyse laajemmasta toiminnasta kuin rahanvälittäjän (kreik. ker·ma·ti·stēsʹ) tai rahanvaihtajan (kol·ly·bi·stēsʹ) tavanomaisista palveluksista, joihin kuului pääasiassa paikallisen rahan vaihtaminen ulkomaan rahaksi ja suurempiarvoisten kolikoiden vaihtaminen pienempiarvoisiksi ja joista he saivat aina tietyn palkkion (ks. RAHANVAIHTAJA). Jotkut näistä miehistä ovat voineet harjoittaa myös pankkitoimintaa, ottaa vastaan talletuksia ja myöntää lainoja, mutta muutoin sellaisia raha-asioita hoitivat varakkaat miehet, kuten kauppiaat ja suurtilalliset.

Todisteita tällaisesta pankkitoiminnasta on ilmeisesti aina Abrahamin ajalta asti, sillä Sinearin maassa asuneilla muinaisilla sumerilaisilla sanotaan olleen ”hämmästyttävän monipuolinen järjestelmä, johon kuului lainojen myöntäminen ja ottaminen, talletusten vastaanotto ja luottokirjeiden antaminen” (The Encyclopedia Americana, 1956, III osa, s. 152). Babylonissa, ja myöhemmin myös Kreikassa, pankkitoiminta keskittyi uskonnollisten temppelien tienoille, sillä niiden loukkaamaton asema ihmisten mielessä takasi suojan varkaita vastaan.

Koska Israelin kansakunnan talous perustui pääosin maatalouteen, maassa tarvittiin huomattavasti vähemmän rahoitusyrityksiä kuin esimerkiksi Babylonin, Tyroksen ja Sidonin kaltaisissa kauppakeskuksissa. Koron ottaminen toisille israelilaisille annetuista lainoista tuomitaan 5. Mooseksen kirjan 23:19:ssä, mutta se koski ilmeisesti vain varattomien ja köyhtyneiden ihmisten ottamia lainoja (vrt. 2Mo 22:25; 3Mo 25:35–37; 2Ku 4:1–7). Koron ottamiseen ei-israelilaisille myönnetyistä lainoista annettiin erikseen lupa (5Mo 23:20). Arvoesineet uskottiin usein jonkun luotettavan henkilön huostaan säilytettäväksi (2Mo 22:7). Jotkut taas hautasivat ne maahan, kuten Jeesuksen vertauksen laiska orja (Mt 25:25; vrt. Mt 13:44). Tästä tavasta todistaa se, että niin arkeologit kuin maanviljelijätkin ovat löytäneet Raamatun maista valtavat määrät arvoesineitä ja metallirahoja.

Jotkut Babylonista Juudan maahan palanneet israelilaiset tuomittiin, koska he harjoittivat ankaraa korkopolitiikkaa varattomia veljiään kohtaan vaatiessaan pantiksi heidän kotejaan, maataan, viinitarhojaan ja jopa heidän lapsiaan ja ottaessaan 12 prosentin vuosikorkoa (yksi sadannes kuukaudessa). Ne velalliset, jotka rikkoivat sitoumuksensa maksukyvyttömyytensä vuoksi, menettivät siten omaisuutensa. (Ne 5:1–11.) Tuo sopimaton toiminta ei kuitenkaan aiheuttanut yleistä kieltoa koron asettamiselle, mikä käy ilmi siitä, että Jeesus ilmaisi myöhemmin hyväksyvänsä pääoman käytön varojen lisäämiseen. (Ks. KORKO.)