(hepr. goʹmeʼ).

Papyruskaisla (Cyperus papyrus) on sarakasvien heimoon kuuluva iso vesikasvi. Sillä on suippeneva kolmikulmainen varsi, joka kasvaa matalassa vedessä 2–6 m korkeaksi ja päättyy ohuista ruohomaisista lehdistä koostuvien kiehkuroiden muodostamaan töyhdön kaltaiseen latvukseen. (Kuva, 1. osa, s. 544.) Papyruskaislasta valmistettiin erilaisia tarvikkeita, mm. kirjoitusmateriaalia.

Papyruskaisla viihtyy matalassa, seisovassa vedessä tai suoalueilla sekä hitaasti virtaavien jokien varsilla, kuten Niilin alajuoksun varrella, missä sitä oli aikoinaan runsaasti, mutta on nykyisin tuskin lainkaan. Bildad kysyi Jobilta: ”Kasvaako papyruskasvi korkeaksi ilman rämeikköä?” (Job 8:11; Jes 35:7.)

Kasvin katkaistut varret kelluvat, joten estääkseen poikavauvaansa tulemasta surmatuksi Mooseksen äiti pani hänet bitumilla ja maapiellä siveltyyn ”papyrusarkkuun” ja jätti arkun kellumaan Niiliin (2Mo 2:3). Papyruksesta valmistettiin myös suuria aluksia pitkiä matkoja varten (Jes 18:2). Ne saatettiin tehdä papyruskaislojen varsista kootuista kimpuista, jotka sidottiin yhteen. Näiden alusten päät olivat kapeat, mutta niiden runko oli niin leveä, että siihen mahtui matkustajia seisomaan. Thor Heyerdahl matkasi tovereineen Atlantilla tuhansia kilometrejä tällaisella aluksella vuonna 1970.

Käyttö kirjoitusmateriaalina. Valmistaessaan papyruksesta kirjoitusmateriaalia egyptiläiset käyttivät jokseenkin yksinkertaista menetelmää. Kerätessään varsia he suosivat vedenpinnan alapuolella kasvavan varren paksua ydinosaa, koska siitä sai leveintä ja vaaleinta raaka-ainetta. Ulommat kerrokset kuorittiin pois ja jäljelle jäänyt ydinosa katkottiin sopivan pituisiksi, n. 40–45 cm:n mittaisiksi, kappaleiksi. Sitten tuo huokoinen ydinosa leikattiin leveiksi mutta hyvin ohuiksi suikaleiksi. Sen jälkeen suikaleet ladottiin jollekin tasaiselle pinnalle pystysuoraan hiukan limittäin toistensa viereen. Papyrussuikaleiden päälle ladottiin toinen suikalekerros vaakasuoraan. Näitä kerroksia nuijittiin sitten vasaralla, kunnes ne muodostivat yhtenäisen arkin. Kun arkit oli kuivatettu auringossa, ne leikattiin halutun kokoisiksi. Lopuksi ne tasoitettiin ja hiottiin hohkakivellä, simpukankuorilla tai norsunluulla. Näin saatiin jokseenkin kestävää, taipuisaa ja lähes valkoista kirjoitusmateriaalia, jota oli monen kokoista ja monen laatuista. Tavallisesti kirjoittamiseen käytettiin sitä puolta, jolla suikaleet olivat vaakasuorassa, mutta toisinaan kirjoitusta jatkettiin kääntöpuolelle. Suikaleiden rajat ohjasivat kirjoittajan kättä, kun tämä kirjoitti ruokokynällä ja musteella, joka oli valmistettu arabikumista, noesta ja vedestä.

Papyrusarkkeja voitiin liimata reunoistaan yhteen kääröksi, jossa oli tavallisesti noin 20 arkkia, tai ne voitiin sitoa kirjaa muistuttavan koodeksin lehdiksi. Koodeksista tuli suosittu varhaiskristittyjen keskuudessa. Kirjakääröt olivat keskimäärin 4–6 m:n mittaisia, mutta yksi 40,5 m:n pituinenkin on säilynyt. Kreikkalainen sana biʹblos tarkoitti alun perin papyruskaislan pehmeää ydinosaa, mutta myöhemmin sitä käytettiin myös kirjasta (Mt 1:1; Mr 12:26). Sanan deminutiivimuoto on bi·bliʹon, jonka monikkomuoto bi·bliʹa tarkoittaa kirjaimellisesti ’pieniä kirjoja’, ja siitä tulee suomeenkin sana ”Biblia” (2Ti 4:13, Int). Eräälle foinikialaiselle kaupungille annettiin nimeksi Byblos sen jälkeen, kun siitä oli tullut merkittävä papyrustuotannon keskus.

Papyruskääröjä käytettiin laajalti aina 100-luvun alkupuolelle saakka, jolloin papyruskoodeksit alkoivat syrjäyttää niitä. 300-luvulla papyruksen suosio sitten hiipui ja sen sijaan alettiin laajalti käyttää kestävämpää kirjoitusmateriaalia, veliiniä eli hienoa pergamenttia.

Papyruksella oli kirjoitusmateriaalina yksi erittäin huono puoli, nimittäin se, ettei se ollut kovin kestävää. Se meni pilalle kosteassa ympäristössä, ja jos sitä varastoitiin kuivissa paikoissa, se haurastui. 1700-luvulle asti uskottiin, että kaikki muinaiset papyruskäsikirjoitukset olivat tuhoutuneet. 1800-luvun loppupuolella löydettiin kuitenkin lukuisia arvokkaita Raamattu-papyruksia. Löytöjä on tehty pääosin Egyptissä ja Kuolleenmeren ympäristössä, paikoissa joissa on papyrusten säilymisen kannalta ihanteellisen kuiva ilmasto. Jotkin näiltä alueilta löydetyistä Raamattu-papyruksista ovat peräisin jopa toiselta tai ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.

Sana ”papyrus” on osana monien näiden papyruskäsikirjoituslöytöjen nimissä, ja sellaisia ovat esim. Papyrus Nash, joka on peräisin ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta eaa., Papyrus Rylands Greek 457 (toiselta vuosisadalta eaa.) ja Chester Beatty -papyrus nro 1 (200-luvulta).