Historia osoittaa ihmisen alkaneen jo varhain tuntea mielenkiintoa huvituksia ja ajanvietettä kohtaan. Jubalin, joka oli seitsemättä sukupolvea Aadamista, sanotaan olleen ”kaikkien niiden kantaisä, jotka soittavat harppua ja huilua” (1Mo 4:21). Ajan kuluessa, viimeistään vedenpaisumuksen jälkeen, keksittiin myös pelejä ja leikkejä.

Egypti ja Mesopotamia. Hyvin eri puolilta Egyptiä, Palestiinaa ja Mesopotamiaa arkeologit ovat kaivaneet esiin erilaisia pelilautoja, noppia ja pelitarvikkeita, joista jotkin ovat peräisin Abrahamin päiviä edeltävältä ajalta. Erään egyptiläisen temppelin portin reliefissä on kuvattu Ramses III pelaamassa tammen tapaista peliä yhden sivuvaimonsa kanssa. Useimmissa peleissä siirrot määräytyivät arpakuution tai tikkujen heiton perusteella.

Sen lisäksi että egyptiläisissä maalauksissa kuvataan tanssia ja soittoa, niissä näkyy kohtauksia, joissa egyptiläistytöt leikkivät heittelemällä ilmaan yhtaikaa useita palloja. Joitakin nuorten leikkejä, esim. eräänlaista köydenvetoa, leikittiin ryhmissä. Myös marmorikuulat olivat suosittuja.

Israel. Raamatussa ei mainita suoraan heprealaisten pelejä tai leikkejä, mutta siinä on hajanaisia viittauksia muihinkin virkistäytymismuotoihin kuin musisointiin, laulamiseen, tanssimiseen ja keskustelemiseen. Sakarjan 8:5:ssä kerrotaan lasten leikkivän toreilla, ja Jobin 21:11, 12:ssa on maininta laulavista ja tanssivista pojista. Jeesuksen ajan lapset jäljittelivät leikeissään iloisia ja surullisia tapahtumia (Mt 11:16, 17). Palestiinassa tehdyissä kaivauksissa on löydetty lasten leluja, mm. helistimiä, pillejä, pienoisastioita ja -vaunuja. Jobin 41:5 viittaa ehkä kesytettyjen  lintujen pitämiseen lemmikkeinä. Todennäköisesti harrastettiin tarkkuusammuntaa nuolilla ja lingoilla (1Sa 20:20–22, 35–40; Tu 20:16). Varsinaista kilpaurheilua juutalaiset alkoivat kuitenkin harjoittaa nähtävästi vasta hellenistisellä ajalla.

Arvoitukset ja arvausleikit olivat suosittuja Israelissa, kuten Simsonin filistealaisille esittämä arvoitus osoittaa (Tu 14:12–14).

Kreikka. Vuonna 776 eaa., niihin aikoihin kun Jesaja alkoi profetoida Juudassa, kreikkalaiset alkoivat järjestää kuuluisia Olympian urheilukilpailujaan Zeuksen kunniaksi. Vaikka Olympian kisat olivat kaiken aikaa tunnetuimmat, tuli kolmesta muustakin kreikkalaisesta paikasta tärkeitä kilpailukeskuksia. Korintin lähellä olevalla kannaksella pidetyt Isthmoksen kisat pyhitettiin Poseidonille. Delfoi isännöi pytholaisia kisoja, ja Nemean lähellä järjestettiin Nemean kisat – niin ikään Zeuksen kunniaksi.

Olympian kisat pidettiin joka neljäs vuosi, ja ne olivat hyvin uskonnollishenkiset. Juhlan huomattavia piirteitä olivat uskonnolliset uhrit ja olympiatulen palvonta. Isthmoksen kisat järjestettiin Korintin lähellä joka toinen vuosi.

Kaikkien kilpailujen peruslajeja olivat mm. kilpajuoksu, paini, nyrkkeily, kiekon- ja keihäänheitto sekä kilpa-ajot. Kilpailujen osanottajat lupasivat juhlallisesti noudattaa tiukkaa kymmenkuukautista valmennusohjelmaa, joka vei suurimman osan heidän ajastaan. Osanottajien kanssa asuvat tuomarit valvoivat tarkasti tuota valmennusohjelmaa. Valmennettavat harjoittelivat usein varsinaista kilpailutilannetta vaikeammissa oloissa, esim. juoksijat harjoittelivat painot jaloissaan ja nyrkkeilijät harjoittelivat raskas puku yllään. Kisojen voittajalta vaadittavien ominaisuuksien kehittämiseen meni usein vuosikausia. Palkintona oli yksinkertainen lehvistä tehty seppele tai kruunu: Olympian kisoissa käytettiin luonnonvaraisen oliivipuun oksia, Isthmoksen kisoissa männynhavuja, pytholaisissa kisoissa laakeria ja Nemean kisoissa selleriä. Palkinto oli usein näkyvillä tuomarin vieressä maaliviivalla, mikä innosti kilpajuoksijoita ponnistelemaan kaikin voimin pitäessään katseensa kohdistettuna palkintoon. Sääntöjen rikkominen johti kilpailukelvottomaksi julistamiseen. Kisat olivat yleinen puheenaihe ennen kilpailuja, niiden aikana ja niiden jälkeen. Voittajia ylistettiin, jumaloitiin, juhlittiin ja heidät hukutettiin lahjoihin. Korintti myönsi urheilukilpailujen voittajille elinikäisen eläkkeen.

Rooma. Roomalaiset kisat poikkesivat suuresti kreikkalaisista kisoista, sillä ne olivat etupäässä gladiaattoritaisteluja ja muita äärimmäisen raakoja näytäntöjä. Gladiaattoriottelut saivat alkunsa 200-luvulla eaa. Ne olivat alun perin hautajaisissa harjoitettuja uskonnollisia menoja, ja niillä on saattanut olla läheinen yhteys muinaisiin pakanallisiin riitteihin, joiden aikana palvojat viiltelivät itseään ja antoivat veren vuotaa jumaliensa tai vainajiensa kunniaksi (1Ku 18:28; vrt. 3Mo 19:28:aan, jossa tällaiset tavat kielletään israelilaisilta). Roomalaiset kisat omistettiin myöhemmin Saturnus-jumalalle. Mikään ei vetänyt vertoja niiden suoranaiselle raakuudelle ja tunteettomuudelle. Keisari Trajanus järjesti kerran ottelun, jossa esiintyi 10000 gladiaattoria; useimmat heistä menettivät henkensä taistelussa ennen näytöksen päättymistä. Jopa muutamat senaattorit, jotkut ”jalosukuiset” naiset ja yksi keisari, Commodus, astuivat gladiaattoriareenalle. Neron päivistä lähtien näissä esityksissä teurastettiin melkoinen määrä kristittyjä.

Pakanalliset kisat tulevat Palestiinaan. Apokryfisen 1. Makkabilaiskirjan 1. luvun mukaan kreikkalaistumista edistävät juutalaiset toivat kreikkalaisen kulttuurin ja urheilukilpailut Israeliin Antiokhos Epifaneen hallituskaudella, 100-luvulla eaa., ja Jerusalemiin perustettiin tuolloin gymnasion. 2. Makkabilaiskirjan 4:12–15:ssä sanotaan, että jopa papit laiminlöivät tehtäviään voidakseen olla mukana kisoissa. Jotkut vastustivat kuitenkin voimakkaasti tällaista pakanallisten tapojen omaksumista.

 Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Herodes Suuri rakensi teatterin Jerusalemiin, amfiteatterin tasangolle sekä teatterin ja amfiteatterin Kesareaan, ja hän alkoi järjestää joka viides vuosi kisoja keisarin kunniaksi. Painin, kilpa-ajojen ja muiden kilpailujen lisäksi hän liitti mukaan joitakin piirteitä roomalaisista kisoista ja järjesti villieläinten välisiä taisteluja tai pani kuolemaantuomittuja miehiä ottelemaan petoja vastaan. Josefuksen mukaan kaikki tämä johti siihen, että loukkaantuneet juutalaiset yrittivät tehdä salaliiton Herodeksen murhaamiseksi, mutta se epäonnistui. (Jewish Antiquities, XV, 267–291 [viii, 1–4]; XV, 331–341 [ix, 6].)

Kristillinen näkemys. Tertullianus, 100- ja 200-luvulla elänyt kirjailija, osoitti, miten varhaiskristityt suhtautuivat roomalaisten suosimaan viihteeseen, kun hän sanoi, että kristityillä ”ei ole mitään tekemistä sirkuksen hulluuden, teatterin häpeämättömyyden, areenan raakalaisuuden, gymnasionin turhuuden kanssa puheessa, näkemisessä eikä kuulemisessa”. Hän lisäsi: ”Miksi meidän pitäisi loukata teitä, jos omaksumme muita nautintoja? – – me hylkäämme sen, mikä miellyttää teitä; te ette saa iloa siitä, mikä miellyttää meitä.” (Apology, XXXVIII, 4, 5.) Apostoli Paavali tiivistää kristillisen näkemyksen ruumiillisesta valmennuksesta tai yleensä ruumiinharjoituksesta neuvoihin, jotka hän antoi Timoteukselle 1. Timoteuksen kirjeen 4:7–10:ssä.

Käyttö kielikuvana. Paavali ja Pietari havainnollistivat osuvasti opetuksensa ydinkohtia viittaamalla joidenkin kisojen piirteisiin. Kreikkalaisten kisojen kilpailijat tavoittelivat palkinnoksi kuihtuvaa lehväseppelettä, mutta sen kruunun, jota voideltu kristitty tavoittelee, osoitettiin olevan kuolemattomana elämisen palkinto (1Pi 1:3, 4; 5:4). Hänen piti juosta vakaana päätöksenään voittaa palkinto, ja hänen täytyi pitää katseensa kiinnitettynä siihen; taakseen katsominen olisi tuhoisaa (1Ko 9:24; Fil 3:13, 14). Hänen piti kilpailla moraalisen elämän sääntöjen mukaan, jotta häntä ei julistettaisi kilpailukelvottomaksi (2Ti 2:5). Itsekuri, itsehillintä ja valmennus ovat kaikki erittäin tärkeitä (1Ko 9:25; 1Pi 5:10). Kristityn oli tähdättävä ponnistelunsa oikein, kohti voittoa, samoin kuin hyvin valmennetun nyrkkeilijän iskut osuvat kohteeseen energiaa tuhlaamatta; tosin kristityn iskut eivät kohdistuneet toisiin ihmisiin vaan siihen, mikä voisi saada hänet epäonnistumaan ja mitä oli myös hänessä itsessään (1Ko 9:26, 27; 1Ti 6:12). Kaikki haittana olevat painot ja helposti kietova uskonpuutteen synti piti panna pois, aivan kuten kilpajuoksun osanottajat riisuivat liikkumista haittaavat vaatteensa. Kristityn juoksijan täytyi varautua kestävyyttä vaativaan juoksuun, ei lyhyeen pyrähdykseen. (Hpr 12:1, 2.)

On merkille pantavaa, että Paavali puhuu Heprealaiskirjeen 12:1:ssä suuresta ’ympärillämme olevasta todistajien [kreik. mar·tyʹrōn] pilvestä’. Se, että hän ei tarkoita pelkkien tarkkailijoiden joukkoa, selviää edellisen luvun sisällöstä, johon Paavali viittaa sanomalla: ”Niinpä siis – –.” Kiinnittämällä näin ollen huomiota toisten juoksijoiden – ei pelkkien katselijoiden – erinomaiseen esimerkkiin ja varsinkin kehottamalla kristittyjä katsomaan kiinteästi häneen, joka oli jo selviytynyt voittajana ja joka oli nyt heidän Tuomarinsa, Kristukseen Jeesukseen, Paavali kannustaa kristittyjä jatkamaan kilpailemista.

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 4:9:ssä oleva kuvaus saattaa olla peräisin roomalaisista kilpailuista. Paavalia ja muita apostoleita verrataan siinä niihin, jotka olivat areenalla viimeisessä ohjelmanumerossa: verisin ottelu jätettiin tavallisesti viimeiseksi, ja sitä varten säästettyjä odotti varma kuolema. Myös Heprealaiskirjeen 10:32, 33:n taustalla saattavat olla roomalaiset kisat. (Ks. TEATTERI.) Paavali on voinut itsekin joutua vaarallisiin tilanteisiin roomalaisissa kisoissa, koska hän sanoo 1. Korinttilaiskirjeen 15:32:ssa ’taistelleensa petojen kanssa Efesoksessa’. Jotkut pitävät epätodennäköisenä, että Rooman kansalainen olisi pantu petojen eteen areenalle, ja heidän mielestään tätä ilmausta käytetään kuvaannollisesti Efesoksessa olleista petomaisista vastustajista. Kuitenkin se, mitä Paavali sanoo 2. Korinttilaiskirjeen 1:8–10:ssä hyvin suuresta vaarasta, joka oli kohdannut häntä Aasian piirikunnassa (jossa Efesos sijaitsi), ja siitä, että Jumala oli pelastanut hänet ”niin suuresta kuin kuolemasta”, sopisi varmasti paljon paremmin kirjaimellisten petojen kohtaamiseen areenalla kuin ihmisvastustajien kohtaamiseen Efesoksessa. (Ap 19:23–41.) Se onkin voinut olla yksi niistä monista kerroista, jolloin Paavali joutui palveluksensa aikana ”lähelle kuolemaa” (2Ko 11:23). (Ks. HUVITUKSET.)