Israelilaisten viimeinen leiripaikka ennen Punaisenmeren ylitystä (4Mo 33:7, 8). Kun he olivat leiriytyneet ”Etamiin, erämaan laitaan” (2Mo 13:20), Mooses sai Jehova Jumalalta ohjeet ”kääntyä takaisin ja leiriytyä Pi-Hahirotin eteen Migdolin ja meren väliin, mistä näkee Baal-Sefoniin” (2Mo 14:1, 2). Pi-Hahirotin paikallistaminen ei olisi kovinkaan vaikeaa, jos tiedettäisiin Migdolin ja Baal-Sefonin sijainti. Niiden sijaintia ei kuitenkaan nykyään tiedetä, ja sekä niitä että Pi-Hahirotia on yritetty erilaisin ja jokseenkin epävarmoin tuloksin yhdistää moniin Egyptin itärajan paikkoihin. Tämän vuoksi eräät muut itse kertomukseen liittyvät maantieteelliset vaatimukset näyttävät tarjoavan järkevimmät perusteet edes jonkinlaiselle Pi-Hahirotin sijainnin määrittämiselle.

Pi-Hahirot oli Punaisenmeren lähistöllä sellaisessa paikassa, jossa ainoa mahdollisuus päästä pakoon lähestyviä egyptiläisiä sotajoukkoja oli kulku itse meren halki. Meren oli oltava siinä kohdassa riittävän syvä, jotta sen vesi saattoi ”jakautua” ja muodostaa ”meren keskitse” käytävän, jonka kummallekin puolelle se kohosi ”muurina” (2Mo 14:16, 21, 22). Mikään paikka Suezinlahden pohjoispuolella ei täyttäisi täysin näitä vaatimuksia. Monet nykytutkijat tosin kannattavat sitä teoriaa, että ylitys tapahtui matalalla Katkerajärvien alueella, joka alkaa n. 25 km Suezin pohjoispuolelta. Tämä näkemys kuitenkin edellyttää, että joko kielletään ylityksen olleen ihme (väittämällä, että israelilaiset ylittivät vain suon tai rämeen) tai että oletetaan Punaisenmeren ulottuneen muinoin Katkerajärville asti ja sen vesien olleen silloin paljon korkeammalla, vaikka arkeologiset todisteet osoittavat, että vedenpinnan korkeus on muuttunut hyvin vähän muinaisista ajoista.

Tämän takia paikka, jota aiemmat (1800-luvun) tutkijat ovat ehdottaneet, näyttää yhä parhaiten vastaavan Raamatun historian esittämiä vaatimuksia. Pi-Hahirot on ilmeisesti sijainnut kapealla tasangolla Jebel ʽAtaqan juurella, sen kaakkoispuolella n. 20 km Suezista lounaaseen. Ylityksen on arveltu alkaneen Ras ʽAtaqa -nimiseltä kallioniemekkeeltä ja jatkuneen pitkin merenpohjaa vastapäiselle rannalle lähelle ʽAyun Musan keidasta. Tällä osuudella merenpohja laskeutuu varsin hitaasti kummaltakin rannalta, sillä molemmilla puolilla on matalikkoja, jotka ulottuvat kolmen kilometrin päähän. Veden syvyys on suurimmillaan (n. 15 m) lähellä tämän reitin keskikohtaa. Etäisyys rannalta toiselle on n. 10 km, joten kolmisen miljoonaa israelilaista mahtui hyvin ylittämään merenpohjaa samalla kun faraon sotajoukot kulkivat tuota ihmeen avulla ilmestynyttä käytävää pitkin yrittäessään saada israelilaiset kiinni. (Ks. EGYPTISTÄ LÄHTÖ: Egyptistä lähteneiden matkareitti.)

Tämä näkemys on suurin piirtein yhtäpitävä ensimmäisellä vuosisadalla eläneen juutalaisen historioitsijan Josefuksen esittämän perimätiedon kanssa, jonka mukaan israelilaiset olivat ennen ylitystä joutuneet ylipääsemättömien vuorten ja meren väliin (Jewish Antiquities, II, 324 [xv, 3]). Israelin kansan ’kääntyminen takaisin’ Etamista edellä kuvailtuun paikkaan olisi myös sopusoinnussa sen Jehovan ennustuksen kanssa, jonka mukaan farao sanoisi heistä: ”He harhailevat maassa sekasorron vallassa. Erämaa on saartanut heidät.” (2Mo 14:3.) Näin voitaisiin tuskin sanoa Suezin pohjoispuolella olevista paikoista. Jos Pi-Hahirot sijaitsi lähellä Jebel ʽAtaqaa, niin faraon sotajoukoilla oli mahdollisuus tavoittaa pakenevat israelilaiset nopeasti käyttämällä tavanomaista reittiä Memfiksestä (joka siihen aikaan todennäköisesti oli Egyptin pääkaupunki) Siinain niemimaalle (2Mo 14:4–9).

Vaikka tämä Pi-Hahirotin sijainti täyttääkin maantieteelliset vaatimukset, sitä on pidettävä vain arviona, jonka vahvistaminen jää nähtäväksi.