Heprealainen sana gevulʹ tarkoittaa ’rajaa’. Se voi merkitä myös rajattua aluetta. Joosuan 13:23:ssa sanotaankin: ”Ja Ruubenin poikien rajaksi [hepr. gevulʹ] tuli Jordan; ja tämä oli alueena [u·gevulʹ] – – perintö.”

Jehovan asettamia rajoja. Jumala oli ennen maailmanlaajuista vedenpaisumusta karkottanut ensimmäiset ihmiset Eedenin puutarhasta ja pannut heidät elämään sen ulkopuolella (1Mo 3:23, 24), hän oli ajanut Kainin pois sen ”maaperän” välittömästä läheisyydestä, josta Abelin veri ’huusi’ (1Mo 4:10, 11), ja asettanut myöhemmin ”satakaksikymmentä vuotta” (1Mo 6:3) aikarajaksi, johon asti ennen vedenpaisumusta eläneet ihmiset saattoivat asua maan päällä, ennen kuin suurin osa heistä tuhoutui (1Mo 6:13). Hän sääti, että vedenpaisumuksesta elossa säilyneiden piti ’täyttää maa’, ja kun ihmiset yrittivät olla hajaantumatta maan päälle, Jumala teki heidän yrityksensä tyhjäksi ja pakotti heidät toteuttamaan hänen säädöksensä (1Mo 9:1, 19; 11:1–9).

Satoja vuosia myöhemmin Jumala lupasi Abrahamille ja hänen siemenelleen maan, jonka rajat oli tarkoin määrätty (1Mo 15:18–21; 2Mo 23:31). Jumala antoi maan asukkaiden, kanaanilaisten, asua tuossa Luvatussa maassa vielä ennustetut ”neljäsataa vuotta”, ennen kuin hän pani täytäntöön häätömääräyksensä, kun ”amorilaisten erhe” tuli täyteen (1Mo 15:13–16). Toisaalta Jehova Jumala määräsi myös, etteivät israelilaiset saaneet loukata Edomin, Moabin ja Ammonin kansakuntien rajoja, koska ne olivat polveutuneet israelilaisten esi-isien sukulaisista (5Mo 2:4, 5, 18, 19). 5. Mooseksen kirjan 32:8:ssa esitetyn Mooseksen laulun sanat on ymmärrettävä näiden seikkojen valossa. Tuossa jakeessa  sanotaan: ”Kun Korkein antoi kansakunnille perinnön, kun hän erotti Aadamin pojat toisistaan, niin hän ryhtyi määräämään kansojen rajaa Israelin poikien luvun mukaan.”

Tuomari Jefta puolusti myöhemmin Israelin oikeutta Jumalalta saamaansa maahan sillä perusteella, että Jehovalla on suvereeni oikeus säätää sellaisia rajoja (Tu 11:12–15, 23–27). Koska Israel ei kuitenkaan pitänyt uskollisesti kiinni Jumalan käskyistä, Jehova antoi joidenkin viholliskansojen jäädä Israelin rajojen sisäpuolelle (4Mo 33:55; Tu 2:20–23), ja Israel sai hallintaansa koko sille luvattujen rajojen ympäröimän alueen vasta kuningas Daavidin hallituskaudella, noin 400 vuotta sen jälkeen, kun kansa oli päässyt Kanaaniin (2Sa 8:1–15).

Aikanaan Jehova salli aikaisemman varoituksensa mukaisesti pakanakansojen ylittää Luvatun maan rajat ja viedä Israelin pakkosiirtolaisuuteen rangaistukseksi siitä, että kansa oli luopunut hänen palvonnastaan (5Mo 28:36, 37, 49–53; Jer 25:8–11). Profeettojensa Jesajan, Jeremian, Hesekielin ja Danielin välityksellä Jumala ennusti maailmanvaltojen nousun ja kukistumisen Babylonista alkaen sekä niiden ilmaantumisjärjestyksen (Jes 13:1–14:4; 44:28–45:5; Jer 25:12–29; Hes 21:18–27; Da, luvut 2, 7, 8 ja 11:1–12:4). Vaikka Jehova onkin antanut poliittisten kansakuntien olla olemassa ja hallita maata ”määräajan”, hän ennusti myös niiden lopullisen tuhon ja niiden poliittisten valta-alueiden rajojen hävittämisen, mikä tapahtuisi Messiaan valtakunnan välityksellä (Da 2:44; vrt. Il 11:17, 18; 19:11–16).

Ihmisten asumisen ”määrärajat”. Paavali kertoi kuulijoilleen Ateenassa, että Jumala ”sääti määräajat ja ihmisten asumisen määrärajat [kreik. ho·ro·the·siʹas, kirjm. ’rajojen asettamiset’]” (Ap 17:26). Samanlainen ajatus on psalmissa 74:17, jossa sanotaan Luojasta: ”Sinä asetit kaikki maan rajat, kesän ja talven – sinä ne muodostit.” Korkein on saanut aikaan luonnolliset rajat, esimerkiksi joet, järvet, meret ja vuoret, jotka määräävät, missä ihmiset asuvat. (Vrt. Jer 5:22.)

Israelin heimojen rajat (Kartta, 1. osa, s. 744). Kun Israel valloitti Luvatun maan, Ruubenin ja Gadin heimoille sekä puolelle Manassen heimoa oli jo annettu oikeus saada perintöosansa maasta siltä ”puolelta Jordania, joka on auringonnousuun päin” (4Mo 32:1–5, 19, 33–42; 34:14, 15; Jos 13:8–13, 15–32). Kun kanaanilaisten alistamiseksi oli sodittu kuusi vuotta, koitti aika määrätä heimojen rajat Jordanin länsipuolella lopuille yhdeksälle heimolle ja Manassen heimon toiselle puolelle. Jehova nimitti Joosuan, pappi Eleasarin ja yhden johtomiehen jokaisesta heimosta maakomiteaan, joka valvoi jakamista. (4Mo 34:13–29; Jos 14:1.) Siinä noudatettiin samaa käytäntöä, josta Jumala oli aikaisemmin antanut käskyn Moosekselle: ”Monilukuiselle sinun tulee lisätä tämän perintöä, ja harvalukuiselta sinun tulee vähentää tämän perintöä. Kullekin tulee antaa perintö sen mukaan, paljonko hänellä on luetteloituja. Maa tulee jakaa ainoastaan arvalla.” (4Mo 26:52–56; 33:53, 54.)

Maan jakamiseen heimojen kesken vaikutti siis ilmeisesti kaksi seikkaa: arvan heittämisen antama tulos ja heimon koko. Arpa määritti ehkä vain kunkin heimon perintömaaosuuden sijainnin suurin piirtein ja määräsi siten perintöosan jostain osasta maata, esimerkiksi pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, rannikkotasangolta tai vuoristosta. Arvan osoittama ratkaisu oli lähtöisin Jehovasta, mikä esti mustasukkaisuuden ja riitelyn heimojen välillä (San 16:33). Tällä tavoin Jumala ohjasi asioita myös siten, että kunkin heimon tilanne oli sen patriarkka Jaakobin kuolinvuoteellaan esittämän henkeytetyn profetian mukainen, joka on kirjoitettu 1. Mooseksen kirjan 49:1–33:een.

Kun heimon maantieteellinen sijainti oli määritetty heittämällä arpaa, piti määrittää sen alueen laajuus toisen ratkaisevan seikan eli heimon suhteellisen koon mukaan. ”Teidän on jaettava maa itsellenne omaisuudeksi arvalla sukujenne mukaan. Väekkäälle teidän tulee lisätä hänen perintöään, ja harvalukuiselta teidän tulee vähentää hänen perintöään. Minne arpa hänelle lankeaakin, sinne tulee hänen osansa.” (4Mo 33:54.) Arvalla ratkaistu maantieteellinen sijainti ei muuttunut, mutta perintöosan kokoa voitiin säädellä. Niinpä kun Juudan alueen havaittiin olevan liian suuri, sen maa-aluetta pienennettiin määräämällä osa siitä Simeonin heimolle (Jos 19:9).

Perintöosaa ei ilmeisesti lisätty tai vähennetty pelkästään maa-alueen koon perusteella, sillä vaikka Danin heimo oli toiseksi väekkäin, se sai yhden mittasuhteiltaan pienimmistä alueista. Huomioon otettiin ehkä muitakin seikkoja, esimerkiksi kaupunkien lukumäärä, seudun ominaispiirteet ja maaperän laatu. (Vrt. Jos 17:14–18.)

Kun heimojen rajat oli määritetty täsmällisesti, voitiin määrätä yksittäisten huonekuntien  osuudet. Todennäköisesti sitä ei kuitenkaan tehty arvalla vaan sen nimitetyn komitean johdolla, johon kuuluivat Eleasar, Joosua ja johtomiehet (Jos 17:3, 4). 5. Mooseksen kirjan 19:14:ssä todetaankin, että ”kun esi-isät ovat määränneet – – perintösi rajat”, niitä ei tulisi siirtää takaisin (ks. RAJAMERKKI).

Kertomus Jordanin länsipuolisen alueen jakamisesta osoittaa, että ensin määritettiin Juudan (Jos 15:1–63) ja Joosefin (Efraimin) (Jos 16:1–10) sekä Jordanin länsipuolelle asettuvan Manassen heimon toisen puolen (Jos 17:1–13) arpaosat ja lueteltiin niiden rajat ja kaupungit. Sen jälkeen maan jakaminen ilmeisesti keskeytyi, koska Israelin leirin osoitetaan siirtyneen Gilgalista Siloon (Jos 14:6; 18:1). Tämän ajanjakson pituutta ei kerrota, mutta lopulta Joosua nuhteli seitsemää jäljelle jäänyttä heimoa niiden vitkastelusta maan loppuosan asuttamisessa (Jos 18:2, 3). Noiden seitsemän heimon asennetta on yritetty selittää eri tavoin. Jotkut kommentaattorit ovat esittäneet, että valloituksen aikana saatu runsas saalis ja suhteellinen varmuus siitä, että kanaanilaisten hyökkäystä ei ollut heti odotettavissa, ovat ehkä saaneet nuo heimot ajattelemaan, ettei niillä ollut mitään erityistä kiirettä ottaa haltuunsa alueen loppuosaa. Tähän vitkasteluun on voinut vaikuttaa myös se, että ne olivat vastahakoisia kohtaamaan joillakin alueilla todennäköisesti esiintyvää voimakasta vihollisen vastustusta. (Jos 13:1–7.) He ovat ehkä myös tunteneet tämän osan Luvatusta maasta huomattavasti huonommin kuin jo jaetut alueet.

Asian jouduttamiseksi Joosua lähetti 21 miehen muodostaman valtuuskunnan (kolme kaikista seitsemästä heimosta) ’kartoittamaan maan seitsemään osaan’, ja kun he olivat ’kartoittaneet sen kaupunki kaupungilta’, Joosua veti heidän puolestaan arpaa saadakseen Jehovan päätöksen asiasta (Jos 18:4–10). Yksittäisiä arvalla jaettuja perintöosuuksia on käsitelty Joosuan 18:11–19:49:ssä.

Leevin pappisheimolle ei annettu osuudeksi mitään erityistä aluetta vaan 48 eri puolilla sijainnutta kaupunkia laidunmaineen muille heimoille rajatuilta alueilta (Jos 13:14, 33; 21:1–42).

Muita rajoja. Lakiliitolla Jumala ’erotti Israelin’ valituksi kansakseen 1545 vuodeksi (3Mo 20:26), mutta Poikansa uhrikuoleman kautta hän hävitti kuvaannollisen ”väliseinän”, joka aitasi pakanakansat erilleen juutalaisista, ja poisti käskyjen Lain. Paavali viittasi Efesolaiskirjeen 2:12–16:ssa temppelialueella olleeseen aitaan eli väliseinään (Soreg). Pakanoilta oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty pääsy tuon rajan toiselle puolelle, ja seinä tarjosi apostolille sopivan kuvauksen lakiliiton synnyttämästä erosta.

Kristuksen Jeesuksen välittämän uuden liiton alaisuudessa vedettiin hengellinen rajalinja, joka oli paljon vaikuttavampi kuin mikään maantieteellinen raja ja joka erotti kristillisen seurakunnan muodostaman hengellisen kansan koko muusta ihmismaailmasta (Joh 17:6, 14–19; 1Pi 2:9–11). Jehova oli kauan aikaisemmin profetoinut, että hän rakentaisi Siionin kallisarvoisista jalokivistä ja tekisi kaikki sen rajat ”ihastuttavista kivistä”, ja Jeesus lainasi tätä profetiaa ja sovelsi profetiaa seuraavan jakeen niihin, joista tulisi hänen opetuslapsiaan (Jes 54:12, 13; Joh 6:45; vrt. Il 21:9–11, 18–21). Näitä hengellisiä rajoja ei saa loukata, sillä Jumala varoittaa, että niiden sisälle tunkeutujat tuhotaan. (Vrt. Jes 54:14, 15; 60:18:aa 1Ko 3:16, 17:ään.)

Toisaalta tuohon hengelliseen kansaan kuuluvien täytyy myös pysyä sen rajojen sisäpuolella ja tunnustaa asetetut moraalirajoitukset (1Ko 5:9–13; 6:9, 10; 1Te 4:3–6) ja ne hengelliset rajat, jotka erottavat heidät väärästä palvonnasta ja maailman järjestelmistä (2Ko 6:14–18; Ja 4:4; Il 18:4), sekä säännöt, jotka koskevat oikeita suhteita kristittyjen ja olemassa olevien hallitusten ”esivaltojen” välillä (Ro 13:1, 5; 1Pi 2:13–16; Ap 4:19, 20; 5:29) sekä aviomiesten ja vaimojen välillä (1Ko 7:39; 1Pi 3:1, 7) ja monilla muilla elämänaloilla.

Paavali puhuu myös palvelukseen määrättyä aluetta säätelevistä rajoista (2Ko 10:13–16).