Syvä kiintymys esimerkiksi ystävään, vanhempiin tai lapseen; lämmin mieltymys johonkuhun; myös Jumalan hyväntahtoinen kiintymys luomuksiinsa tai heidän asianmukainen, kunnioittava kiintymyksensä Jumalaan; lisäksi Jumalan luomusten toisiaan kohtaan sopivasti ilmaisema hyvänsuopa kiintymys; johonkuhun vastakkaista sukupuolta olevaan tunnettava voimakas tai intohimoinen kiintymys, joka on kiihokkeena aviosuhteisiin. Yksi rakkauden synonyymi on ”antaumus” eli ”omistautuminen”.

Edellä mainittujen merkitysten lisäksi Raamatussa puhutaan myös periaatteen ohjaamasta rakkaudesta, kuten vanhurskauden rakkaudesta tai jopa rakkaudesta vihollisiin, joihin ei tunneta kiintymystä. Tämä rakkauden puoli on epäitsekästä omistautumista vanhurskaudelle ja vilpitöntä kiinnostusta toisten pysyvää hyvinvointia kohtaan sekä toimimista heidän hyväkseen.

Heprean kielessä käytetään etupäässä substantiivia ʼa·havahʹ (rakkaus) ja verbiä ʼa·hevʹ tai ʼa·havʹ (rakastaa), kun tarkoitetaan rakkautta edellä luetelluissa merkityksissä, ja tekstiyhteys ratkaisee rakkauden lajin ja asteen.

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa käytetään pääasiassa sanojen a·gaʹpē ja fi·liʹa eri muotoja sekä kahta stor·gēʹ-sanan johdosta (sukupuolten välistä rakkautta tarkoittavaa sanaa eʹrōs ei käytetä). Näistä a·gaʹpē esiintyy useammin kuin muut ilmaukset.

Substantiivista a·gaʹpē ja verbistä a·ga·paʹō sanotaan teoksessa Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 3. osa, s. 21): ”Rakkaus voidaan tunnistaa vain sen aikaansaamista teoista. Jumalan rakkaus näkyy siinä, että hän lahjoitti Poikansa, 1. Joh. 4:9, 10. Mutta tällä rakkaudella ei ole selvästikään mitään tekemistä itsetyytyväisyyden tai kiintymyksen kanssa, ts. se ei johtunut kohteittensa erinomaisuudesta, Room. 5:8. Se oli tietoisesti valittua Jumalan tahdon toteuttamista, johon ei ollut muuta ilmoitettavissa olevaa syytä kuin se, mikä kuuluu Jumalan itsensä luontoon, vrt. 5. Moos. 7:7, 8.”

Verbiä fi·leʹō Vine kommentoi seuraavasti: ”[Se] eroaa agapaōsta siinä, että fileō on lähempänä hellää kiintymystä. – – Lisäksi elämän rakastaminen (fileō), niin että tunnetaan kohtuutonta halua säilyttää se ja unohdetaan elämisen todellinen tarkoitus, saa osakseen Herran ojennuksen, Joh. 12:25. Sitä vastoin elämän rakastaminen (agapaō) siten kuin 1. Piet. 3:10:ssä esitetään merkitsee elämisen todellisten intressien huomioon ottamista. Tähän sana fileō ei sopisi lainkaan.” (3. osa, s. 21, 22.)

James Strongin Exhaustive Concordance of the Bible mainitsee kreikan kielen sanastossaan (1890, s. 75, 76) sanasta fi·leʹō: ”Olla [jonkun tai jonkin] ystävä (pitää kovasti [jostakusta tai jostakin]), ts. olla kiintynyt (mikä tarkoittaa henkilökohtaisen kiintymyksen tunnetta; – – [a·ga·paʹō] puolestaan on laajempi, ja siihen kuuluu erityisesti arvostelukyky ja tahdon harkittu myöntymys periaatteen, velvollisuuden ja soveliaisuuden vuoksi – –).” (Ks. KIINTYMYS.)

A·gaʹpē välittää usein ajatuksen periaatteen ohjaamasta tai hallitsemasta rakkaudesta. Siihen liittyy yleensä kiintymystä ja mieltymystä. Monista raamatunkohdista ilmenee, että a·gaʹpē voi sisältää kiintymystä ja lämpöä. Johanneksen 3:35:ssä Jeesus sanoi: ”Isä rakastaa [a·ga·paiʹ (luetaan: aga·paaʹ)] Poikaa.” Johanneksen 5:20:ssä hän sanoi: ”Isä on kiintynyt [fi·leiʹ] Poikaan.” Jumalan rakkauteen Jeesusta Kristusta kohtaan liittyy varmasti paljon kiintymystä. Jeesus selitti vielä: ”Sitä – –, joka rakastaa [a·ga·pōnʹ] minua, minun Isäni rakastaa [a·ga·pē·thēʹse·tai], ja minä rakastan [a·ga·pēʹsō] häntä.” (Joh 14:21.) Tähän Isän ja Pojan rakkauteen liittyy hellää kiintymystä niitä kohtaan, jotka rakastavat heitä. Jehovan palvojien täytyy samoin rakastaa  häntä ja hänen Poikaansa sekä toisiaan. (Joh 21:15–17.)

Vaikka periaatteen huomioon ottaminen onkin tunnusomaista kristilliselle rakkaudelle, se ei silti ole tunteetonta, sillä eihän se muutoin eroaisi kylmästä oikeudenmukaisuudesta. Tunteet eivät kuitenkaan hallitse sitä, eikä se milloinkaan sivuuta periaatetta. Kristityt ilmaisevat aivan oikein rakkautta sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin he eivät tunne erityistä kiintymystä tai mieltymystä, koska he ajattelevat heidän hyvinvointiaan (Ga 6:10). Vaikka he eivät tuntisikaan erityistä kiintymystä näihin lähimmäisiinsä, he tuntevat kuitenkin vanhurskaiden periaatteiden sallimissa ja ohjaamissa rajoissa sääliä ja aitoa kiinnostusta heitä kohtaan.

Mutta vaikka kristillinen a·gaʹpē tarkoittaakin periaatteeseen perustuvaa rakkautta, ihminen voi osoittaa myös vääränlaista a·gaʹpē-rakkautta, jota ohjaa itsekkyys. Jeesus sanoi esimerkiksi: ”Jos rakastatte [a·ga·paʹte] niitä, jotka rakastavat teitä, mitä ansiota teille siitä on? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka rakastavat heitä. Ja jos teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä ansiota teille siitä on? Syntisetkin tekevät samoin. Ja jos lainaatte korotta niille, joilta toivotte saavanne takaisin, mitä ansiota teille siitä on? Syntisetkin lainaavat korotta syntisille saadakseen yhtä paljon takaisin.” (Lu 6:32–34.) Tällaisten ihmisten toiminta perustuu periaatteeseen: ”Tee hyvää minulle, niin minä teen hyvää sinulle.”

Apostoli Paavali sanoi eräästä entisestä työtoveristaan: ”Demas on jättänyt minut, koska hän rakasti [a·ga·pēʹsas] nykyistä asiainjärjestelmää.” (2Ti 4:10.) Demas rakasti maailmaa nähtävästi itsekkäistä syistä; ehkä hän rakasti sitä aineellista, jota maailma tarjosi. Jeesus sanoo: ”Ihmiset ovat rakastaneet [ē·gaʹpē·san] ennemmin pimeyttä kuin valoa, sillä heidän tekonsa olivat pahoja. Sillä se, joka harjoittaa pahaa, vihaa valoa eikä tule valoon, jottei häntä ojennettaisi teoistaan.” (Joh 3:19, 20.) He rakastavat pimeyttä, koska se auttaa kätkemään heidän pahat tekonsa.

Jeesus käski: ”Rakastakaa jatkuvasti [a·ga·paʹte] vihollisianne.” (Mt 5:44.) Jumala itse vahvisti tämän periaatteen, kuten apostoli Paavali toteaa: ”Jumala suosittelee omaa rakkauttaan [a·gaʹpēn] meille siinä, että Kristus kuoli puolestamme ollessamme vielä syntisiä. – – Sillä jos tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta ollessamme vihollisia, niin paljon ennemmin me nyt, kun olemme sovitetut, pelastumme hänen elämänsä välityksellä.” (Ro 5:8–10.) Huomattava esimerkki tästä rakkaudesta on se, miten Jumala kohteli tarsolaista Saulia, josta tuli apostoli Paavali (Ap 9:1–16; 1Ti 1:15). Jumalan vahvistaman periaatteen tulisi siis hallita rakkauttamme vihollisiamme kohtaan, ja tuota rakkautta tulisi ilmaista hänen käskyjään totellen, liittyypä siihen lämpöä ja kiintymystä tai ei.

Jumala. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Jumala on rakkaus.” (1Jo 4:8.) Hän on rakkauden personoituma, sillä rakkaus on hänen vallitseva ominaisuutensa. Päinvastainen ei kuitenkaan pidä paikkaansa, nimittäin se, että rakkaus (abstrakti ominaisuus) on Jumala. Jumala paljastaa Raamatussa olevansa Persoona, ja siinä puhutaan kuvaannollisesti hänen ”silmistään”, ”käsistään”, ”sydämestään”, ”sielustaan” jne. Hänellä on myös muita ominaisuuksia, mm. oikeudenmukaisuutta, voimaa ja viisautta (5Mo 32:4; Job 36:22; Il 7:12). Lisäksi hän pystyy tuntemaan vihaa, joka on rakkauden täysi vastakohta. Hänen vanhurskauden rakkautensa vaatii häntä vihaamaan jumalattomuutta. (5Mo 12:31; San 6:16.) Rakkauteen sisältyy sellaisen lämpimän henkilökohtaisen kiintymyksen tunteminen ja ilmaiseminen, jota vain persoona voi tuntea ja jota voidaan osoittaa vain persoonaa kohtaan. Jumalan Poika, Jeesus Kristus, ei selvästikään ole abstrakti ominaisuus. Hän sanoi, että hän oli ollut Isänsä kanssa, työskennellyt hänen kanssaan, miellyttänyt häntä, kuunnellut häntä ja että enkelit näkivät hänen Isänsä kasvot, mikä kaikki olisi mahdotonta, jos hän olisi pelkkä abstrakti ominaisuus. (Mt 10:32; 18:10; Joh 5:17; 6:46; 8:28, 29, 40; 17:5.)

Todisteita hänen rakkaudestaan. Siitä, että Jehova, kaikkeuden Luoja ja Jumala, on rakkaus, on runsaasti todisteita. Se voidaan havaita itse aineellisesta luomakunnasta. Miten tavattoman huolellisesti se onkaan valmistettu ihmisen terveyttä, mukavuutta ja hyvinvointia ajatellen! Ihmistä ei ole tehty pelkästään olemaan vaan nauttimaan syömisestä, tuntemaan mielihyvää värien ja luonnonkauneuden katselemisesta, iloitsemaan eläimistä ja toisten ihmisten seurasta sekä saamaan nautintoa lukemattomista muista elämän ilonaiheista. (Ps 139:14, 17, 18.) Jehova osoitti rakkauttaan kuitenkin vielä suuremmassa määrin tehdessään ihmisen kuvakseen  ja kaltaisekseen (1Mo 1:26, 27), sellaiseksi että hänellä on kyky rakastaa ja tajuta hengellisiä asioita, sekä ilmaistessaan itsensä ihmiselle Sanansa ja pyhän henkensä välityksellä (1Ko 2:12, 13).

Jehovan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on Isän rakkautta lapsiaan kohtaan (Mt 5:45). Hän ei säästä mitään, mikä koituu heidän hyväkseen, maksaapa se hänelle mitä tahansa; hänen rakkautensa ylittää kaiken, mitä me voimme tuntea tai ilmaista (Ef 2:4–7; Jes 55:8; Ro 11:33). Hänen suurin rakkauden ilmauksensa ihmiskuntaa kohtaan – rakkaudellisinta mitä isä voi tehdä – oli se, että hän antoi oman uskollisen, ainosyntyisen Poikansa elämän (Joh 3:16). Apostoli Johannes kirjoittaakin: ”Me taas rakastamme, koska hän rakasti ensin meitä.” (1Jo 4:19.) Hän on näin ollen rakkauden Lähde. Johanneksen apostolitoveri Paavali kirjoittaa: ”Sillä tuskin kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta ehkä joku uskaltaakin kuolla. Mutta Jumala suosittelee omaa rakkauttaan meille siinä, että Kristus kuoli puolestamme ollessamme vielä syntisiä.” (Ro 5:7, 8; 1Jo 4:10.)

Jumalan ikuinen rakkaus. Jehovan rakkaus hänen uskollisia palvelijoitaan kohtaan on ikuista; se ei ehdy eikä vähene, olivatpa hänen palvelijansa suotuisissa tai epäsuotuisissa oloissa, kamppailivatpa he suurten tai pienten ongelmien kanssa. Apostoli Paavali huudahti: ”Sillä olen vakuuttunut siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä hallitukset, eivät nykyiset eivätkä tulevaiset, eivät voimat eikä korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Ro 8:38, 39.)

Jumalan suvereenius perustuu rakkauteen. Jehova on ylpeä siitä, että hänen suvereeniutensa ja hänen luomustensa sille antama tuki perustuvat ennen kaikkea rakkauteen. Hän haluaa puolelleen vain sellaisia, jotka rakastavat hänen suvereeniuttaan hänen erinomaisten ominaisuuksiensa ja hänen suvereeniutensa vanhurskauden vuoksi ja jotka pitävät hänen suvereeniuttaan ylivertaisena (1Ko 2:9). He eivät yritä olla riippumattomia vaan haluavat palvella hänen suvereeniutensa alaisuudessa, koska he tuntevat hänet sekä hänen rakkautensa, oikeudenmukaisuutensa ja viisautensa – he havaitsevat näiden ominaisuuksien vievän kirkkaasti voiton heidän omista ominaisuuksistaan (Ps 84:10, 11). Panettelija epäonnistui tässä suhteessa ja tavoitteli itsekkäästi riippumattomuutta kuten Aadam ja Eeva. Panettelija kyseenalaisti Jumalan hallitsemistavan väittämällä, että se oli rakkaudeton ja epävanhurskas (1Mo 3:1–5) ja että Jumalan luomukset eivät palvelleet Häntä rakkaudesta vaan itsekkyydestä (Job 1:8–12; 2:3–5).

Jehova Jumala salli Panettelijan elää ja koetella hänen palvelijoitaan, jopa hänen ainosyntyistä Poikaansa, aina kuolemaan asti. Jumala ennusti, että Jeesus Kristus olisi uskollinen (Jes 53). Miten hän saattoi luottaa näin suuresti Poikaansa? Syynä tähän oli rakkaus. Jehova tunsi Poikansa ja sen rakkauden, joka tällä oli häntä ja hänen vanhurskauttaan kohtaan (Hpr 1:9). Hänellä oli erittäin luottamuksellinen ja läheinen suhde Poikaansa (Mt 11:27). Hän luotti täysin Poikansa uskollisuuteen. Tämän lisäksi ”rakkaus – – on täydellinen yhdysside” (Kol 3:14). Se on voimakkain side koko kaikkeudessa. Täydellinen rakkaus muodostaa murtumattoman siteen Pojan ja Isän välille. Näistä syistä Jumala voi luottaa myös järjestössään toimiviin palvelijoihinsa. Hän tietää, että rakkaus saisi suurimman osan heistä pysymään kiinteästi hänen yhteydessään koetuksen aikana ja että hänen luomustensa muodostama järjestö ei kokonaisuutena milloinkaan erkaantuisi hänestä (Ps 110:3).

Jeesus Kristus. Koska Jeesus oli ollut ammoiset ajat erittäin läheisessä yhteydessä Isänsä, rakkauden Lähteen, kanssa ja tunsi Hänet aivan läpikotaisin, hän saattoi sanoa: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt myös Isän.” (Joh 14:9; Mt 11:27.) Jeesuksen rakkaus on sen tähden ehyttä, täydellistä (Ef 3:19). Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta.” (Joh 15:13.) Hän oli sanonut heille: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne.” (Joh 13:34.) Tämä käsky oli uusi, koska Mooseksen laki, jonka alaisuudessa Jeesus ja hänen opetuslapsensa tuolloin olivat, käski: ”Sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (3Mo 19:18; Mt 22:39.) Laki vaati rakastamaan muita niin kuin itseään mutta ei ilmaisemaan uhrautuvaa rakkautta, joka sai ihmisen antamaan jopa henkensä toisen puolesta. Jeesuksen elämä ja kuolema havainnollistivat rakkautta, jota tämä uusi käsky edellytti. Sen lisäksi että Kristuksen seuraaja tekee hyvää aina sopivan tilaisuuden tullen, hänen tulee ottaa aloite toisten auttamiseksi Kristuksen johdolla hengellisesti ja muilla tavoin. Hänen on  toimittava aktiivisesti heidän hyväkseen. Hyvän uutisen saarnaaminen ja opettaminen toisille ihmisille, joista jotkut saattavat olla vihollisia, on suurimpia rakkauden ilmauksia, sillä se voi merkitä heille ikuista elämää. Kristityn täytyy ’antaa, ei ainoastaan Jumalan hyvää uutista, vaan oma sielunsakin’ auttaessaan niitä, jotka ottavat vastaan hyvän uutisen, ja työskennellessään heidän kanssaan (1Te 2:8). Lisäksi hänen tulisi olla valmis luovuttamaan sielunsa (elämänsä) heidän puolestaan (1Jo 3:16).

Kuinka rakkautta kehitetään. Pyhän hengen välityksellä ensimmäinen mies ja nainen luotiin sellaisiksi, että heillä oli jonkin verran tätä Jumalan vallitsevaa ominaisuutta, rakkautta, ja heille suotiin kyky ilmaista, kasvattaa ja syventää tuota rakkautta. Rakkaus on Jumalan hengen hedelmää (Ga 5:22). Jumalinen rakkaus ei ole ominaisuus, joka jollakulla ilman muuta on, mikä voi pitää paikkansa joistakin fyysisistä tai henkisistä kyvyistä, esimerkiksi fyysisestä kauneudesta, musikaalisuudesta tai muista samankaltaisista perityistä ominaisuuksista. Ihmisellä ei voi olla jumalista rakkautta, ellei hän tunne ja palvele Jumalaa, ellei hän mietiskele ja ilmaise arvostusta. Vain kehittämällä rakkautta ihminen voi jäljitellä Jumalaa, rakkauden Lähdettä. (Ps 77:11; Ef 5:1, 2; Ro 12:2.) Aadam ei kehittänyt rakkautta Jumalaa kohtaan; hän ei edistynyt kohti rakkauden täydellistämistä. Tämä käy ilmi siitä, ettei hän pysynyt Jumalan yhteydessä eikä tuo täydellinen yhdysside liittänyt häntä Jumalaan. Vaikka Aadam oli epätäydellinen ja syntinen, hän siirsi kuitenkin jälkeläisilleen, jotka olivat ’hänen kuviaan’, kyvyn rakastaa (1Mo 5:3). Ihmiskunta yleensä ilmaisee rakkautta, mutta se on usein vääränlaista, turmeltunutta, kieroutunutta rakkautta.

Rakkaus voi olla vääränlaista. Jotta jonkun rakkaus voi olla aitoa ja oikein suunnattua, hänen täytyy siis edellä mainituista syistä pyrkiä saamaan Jumalan henkeä ja hänen Sanansa tuntemusta ja antaa niiden ohjata toimintaansa. Esimerkiksi isä tai äiti saattaa tuntea kiintymystä lastaan kohtaan. Hän voi kuitenkin antaa tuon rakkauden turmeltua, tai liikatunteellisuus voi johtaa hänet harhaan, niin että hän antaa lapselle kaiken eikä kiellä häneltä mitään. Hän ei ehkä nojaudu vanhemman arvovaltaansa, niin että hän kurittaisi ja toisinaan jopa rankaisisi lastaan (San 22:15). Tämä ns. rakkaus voikin todellisuudessa olla sukuylpeyttä, joka on itsekkyyttä. Raamatun mukaan tällainen ihminen ei ilmaise rakkautta vaan vihaa, koska hän ei ryhdy toimiin, jotka pelastaisivat hänen lapsensa hengen. (San 13:24; 23:13, 14.)

Tällainen rakkaus ei ole lähtöisin Jumalasta. Jumalinen rakkaus saa ihmisen tekemään sitä, mikä on hyvää ja hyödyllistä toisille. ”Rakkaus rakentaa.” (1Ko 8:1.) Rakkaus ei ole sentimentaalisuutta. Se on lujaa ja voimakasta, sitä ohjaa jumalinen viisaus, ja se pitää kiinni ennen kaikkea siitä, mikä on siveellisesti puhdasta ja oikeaa (Ja 3:17). Jumala ilmaisi tämän rangaistessaan israelilaisia heidän tottelemattomuutensa vuoksi ankarasti, mikä koitui heidän ikuiseksi hyvinvoinnikseen (5Mo 8:5; San 3:12; Hpr 12:6). Apostoli Paavali sanoo kristityille: ”Se, mitä kestätte, on kuritukseksi. Jumala kohtelee teitä kuin poikiaan. Sillä mikä poika se on, jota isä ei kurita? – – Lisäksi meillä oli kurittajinamme isät, jotka olivat meidän lihaamme, ja me osoitimme heille kunnioitusta. Eikö meidän tule paljon enemmän alistua hengellisen elämämme Isän alaisuuteen ja elää? Sillä he kurittivat meitä muutamia päiviä varten sen mukaan, mikä heistä näytti hyvältä, mutta hän kurittaa meidän hyödyksemme, jotta voisimme olla osallisia hänen pyhyydestään. Mikään kuri ei tosin nyt näytä olevan ilahduttavaa, vaan tuskallista, mutta jälkeenpäin se tuottaa sen avulla valmennetuille rauhaisaa hedelmää, nimittäin vanhurskautta.” (Hpr 12:7–11.)

Tieto antaa rakkaudelle oikean suunnan. Rakkauden täytyy aivan ensiksi kohdistua Jumalaan, koska muutoin se voidaan suunnata väärin ja se voi johtaa jopa jonkin luomuksen, esineen tai asian palvontaan. On erittäin tärkeää, että ihminen tuntee Jumalan tarkoitukset, koska silloin hän tietää, mikä on parhaaksi hänelle itselleen ja toisille ja mikä on oikea tapa ilmaista rakkautta. Meidän tulee rakastaa Jumalaa ’koko sydämestämme, mielestämme, sielustamme ja voimastamme’ (Mt 22:36–38; Mr 12:29, 30). Tämä rakkaus ei ole vain jotakin ulkonaista, vaan se heijastaa koko sisäistä ihmistä. Tunteet kuuluvat rakkauteen. (1Pi 1:22.) Mutta jos mieli ei tiedä, mitä tosi rakkaus on ja miten se toimii, rakkaus voidaan suunnata väärin (Jer 10:23; 17:9; vrt. Fil 1:9). Mielen täytyy tuntea Jumala, hänen ominaisuutensa ja tarkoituksensa sekä hänen tapansa ilmaista rakkautta (1Jo 4:7). Tästä syystä ja myös siksi, että rakkaus on kaikkein tärkein ominaisuus, Jumalalle vihkiytyminen ei merkitse vihkiytymistä työlle tai asialle vaan persoonalle, Jehovalle, jonka vallitseva ominaisuus  on rakkaus. Sen jälkeen sielun, elimistön jokaisen säikeen, täytyy ilmentää tätä rakkautta, ja ihmisen on ponnisteltava sen hyväksi kaikin voimin.

Rakkaus on laaja-alaista. Tosi rakkaus, joka on Jumalan hengen hedelmää, on laaja-alaista (2Ko 6:11–13). Se ei ole niukkaa, ahdasta tai rajattua. Jotta se voisi olla täydellistä, sitä on jaettava. Ihmisen täytyy ensiksi rakastaa Jumalaa (5Mo 6:5), hänen Poikaansa (Ef 6:24) ja sitten koko maailmanlaajuista, kristillistä veljesseuraa (1Pi 2:17; 1Jo 2:10; 4:20, 21). Miehen täytyy rakastaa vaimoaan ja vaimon miestään (San 5:18, 19; Sr 9:9; Ef 5:25, 28, 33). Vanhempien tulee rakastaa lapsiaan (Tit 2:4). Meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä, jopa vihollisiamme, ja tehdä heille kristillisiä tekoja (Mt 5:44; Lu 6:32–36). Raamatussa sanotaan käsiteltäessä hengen hedelmän eri puolia, joista rakkaus on ensimmäinen: ”Sellaisia vastaan ei ole lakia.” (Ga 5:22, 23.) Mikään laki ei voi rajoittaa tätä rakkautta. Sitä voidaan osoittaa niitä kohtaan, jotka ansaitsevat sen, milloin tahansa, missä tahansa ja kuinka paljon tahansa. Kristittyjen ei tulisi olla toisilleen muuta velkaa kuin sen, että he rakastavat toisiaan (Ro 13:8). Tällainen keskinäinen rakkaus on tosi kristittyjen tuntomerkki (Joh 13:35).

Miten jumalinen rakkaus toimii. Se rakkaus, jonka personoituma Jumala on, on niin ihmeellistä, että sitä on vaikea määritellä. On helpompi kuvailla, miten se toimii. Seuraavaksi käsitellään tämän suurenmoisen ominaisuuden soveltumista kristittyihin. Kirjoittaessaan tästä aiheesta apostoli Paavali tähdentää ensiksikin sitä, miten tärkeää rakkaus on kristitylle uskovalle, ja selostaa sitten yksityiskohtaisesti sen epäitsekästä toimintaa: ”Rakkaus on pitkämielinen ja huomaavainen. Rakkaus ei ole mustasukkainen, se ei kerskaile, ei pöyhisty, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omia etujaan, ei ärsyynny. Se ei pidä kirjaa pahasta. Se ei iloitse epävanhurskaudesta, vaan iloitsee totuudesta. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kestää.” (1Ko 13:4–7.)

”Rakkaus on pitkämielinen ja huomaavainen.” Se sietää epäsuotuisia oloja ja toisten väärää toimintaa tietty tarkoitus mielessään, nimittäin mahdollistaakseen lopulta väärintekijöiden tai muiden asianosaisten pelastuksen ja saattaakseen viimein kunniaan Jehovan suvereeniuden (2Pi 3:15). Rakkaus on huomaavainen, ärsytettiinpä sitä millä tavoin tahansa. Kristitty ei saa mitään hyvää aikaan olemalla karkea tai kova toisia kohtaan. Rakkaus voi kuitenkin olla luja ja asettua puolustamaan vanhurskautta. Ne joilla on valtaa, voivat kurittaa väärintekijöitä, mutta silloinkin heidän tulee olla huomaavaisia. Tylyydestä ei olisi mitään hyötyä sen paremmin tylylle neuvojalle kuin epävanhurskauden tekijällekään, mutta se voisi kyllä loitontaa tämän entistä kauemmas katumuksesta ja oikeista teoista. (Ro 2:4; Ef 4:32; Tit 3:4, 5.)

”Rakkaus ei ole mustasukkainen.” Se ei kadehdi toisia, kun näillä menee hyvin. Se iloitsee nähdessään lähimmäisen saavan kannettavakseen enemmän vastuuta. Se ei tunne kateutta edes silloin, kun vihollisille käy hyvin. Se on antelias. Jumala antaa sataa vanhurskaille ja epävanhurskaille (Mt 5:45). Rakkautta ilmaisevat Jumalan palvelijat ovat tyytyväisiä osaansa (1Ti 6:6–8) ja paikkaansa, eivätkä he jätä paikkaansa tai tavoittele itsekkäästi jonkun toisen asemaa. Koska Saatana Panettelija oli itsekäs ja kateellinen, hän hylkäsi oman paikkansa ja halusi jopa, että Jeesus Kristus palvoisi häntä (Lu 4:5–8).

Rakkaus ”ei kerskaile, ei pöyhisty”. Se ei tavoittele toisten luomusten suosiota ja ihailua (Ps 75:4–7; Ju 16). Rakkautta osoittava ei paina toista alas korottaakseen itseään. Sen sijaan hän ylistää Jumalaa sekä kannustaa ja rakentaa vilpittömästi toisia (Ro 1:8; Kol 1:3–5; 1Te 1:2, 3). Hän iloitsee nähdessään jonkun toisen kristityn edistyvän. Hän ei ylpeile omista aikomuksistaan (San 27:1; Lu 12:19, 20; Ja 4:13–16). Hän tajuaa, että hän tekee kaiken Jehovan voimassa (Ps 34:2; 44:8). Jehova sanoi Israelille: ”Joka kerskailee, kerskailkoon nimenomaan siksi, että hänellä on ymmärtäväisyyttä ja tietoa minusta, että minä olen Jehova, joka noudatan rakkaudellista huomaavaisuutta, oikeutta ja vanhurskautta maassa; sillä näihin minä olen mieltynyt.” (Jer 9:24; 1Ko 1:31.)

Rakkaus ”ei käyttäydy sopimattomasti”. Se ei ole huonotapainen. Se ei syyllisty sopimattomaan käytökseen, esimerkiksi sukupuolisiin väärinkäytöksiin tai sokeeraavaan esiintymiseen. Se ei ole epäkohtelias, töykeä, karkea, röyhkeä, raaka eikä epäkunnioittava ketään kohtaan. Rakkautta ilmaiseva karttaa ulkonäköönsä tai toimintaansa liittyvissä seikoissa sellaista, mikä häiritsee hänen kristittyjä veljiään. Paavali neuvoi Korintin seurakuntaa: ”Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestelyn mukaan.” (1Ko 14:40.) Rakkaus saa ihmisen vaeltamaan kunniallisesti myös niiden edessä, jotka eivät ole kristittyjä uskovia (Ro 13:13; 1Te 4:12; 1Ti 3:7).

 Rakkaus ”ei etsi omia etujaan”. Se noudattaa periaatetta: ”Älköön kukaan etsikö omaa etuaan, vaan jatkuvasti toisen etua.” (1Ko 10:24.) Tässä tulee kuvaan mukaan huoli toisten ikuisesta hyvinvoinnista. Tällainen aito kiinnostus toisia kohtaan on rakkauden voimakkaimmin motivoivia sekä tuloksiltaan tehokkaimpia ja hyödyllisimpiä voimia. Rakkaudellinen ihminen ei vaadi, että kaikki pitää tehdä hänen tavallaan. Paavali sanoi: ”Heikoille minusta tuli heikko voittaakseni heikot. Minusta on tullut kaikkea kaikenlaisille ihmisille pelastaakseni kaikin keinoin muutamia. Mutta kaiken minä teen hyvän uutisen tähden päästäkseni siitä toisten kanssa osalliseksi.” (1Ko 9:22, 23.) Rakkaus ei myöskään vaadi ”oikeuksiaan”; se on pikemminkin huolissaan toisten hengellisestä hyvinvoinnista (Ro 14:13, 15).

Rakkaus ”ei ärsyynny”. Se ei etsi tilaisuutta tai tekosyytä ärsyyntyä. Sitä ei saa yllytettyä vihanpurkauksiin, jotka ovat lihan tekoja (Ga 5:19, 20). Rakkautta osoittava ei loukkaannu herkästi toisten sanomisista tai tekemisistä. Hän ei pelkää sitä, että hänen varpailleen astutaan.

Rakkaus ”ei pidä kirjaa pahasta”. Se ei katso tulleensa loukatuksi eikä merkitse loukkausta muistiin ikään kuin ”tilikirjoihin”, jotta se voitaisiin aikanaan selvittää eli maksaa takaisin, mikä aiheuttaisi sen, etteivät loukattu ja loukkaaja voisi sillä välin olla missään tekemisissä toistensa kanssa. Tämä olisi Raamatun tuomitsemaa kostonhimoa (3Mo 19:18; Ro 12:19). Rakkaus ei syytä toisia vääristä vaikuttimista vaan pyrkii ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat ja jättää heidät tuomitsematta todisteiden puuttuessa (Ro 14:1, 5).

Rakkaus ”ei iloitse epävanhurskaudesta, vaan iloitsee totuudesta”. Rakkaus iloitsee totuudesta, vaikka se merkitsisi entisten uskomusten tai puheiden romuttamista. Se pitää kiinni Jumalan totuuden sanasta. Se asettuu aina sen puolelle, mikä on oikein, eikä se iloitse vääryydestä, valheista eikä mistään muustakaan epäoikeudenmukaisuudesta, joutuipa sen uhriksi kuka tahansa, vaikkapa vihollinenkin. Mutta jos jokin on väärin tai harhaanjohtavaa, rakkaus ei pelkää avata suutaan totuuden ja toisten etujen puolesta (Ga 2:11–14). Lisäksi se kärsii mieluummin vääryyttä kuin tekee uuden vääryyden yrittääkseen oikaista asian (Ro 12:17, 20). Jos kuitenkin joku, jolla on valtaa, ojentaa jotakuta toista asianmukaisesti, rakkaudellinen ihminen ei tunteellisesti asetu kuritetun puolelle eikä arvostele ojennusta tai sen antajaa. Sellainen toiminta ei ilmaisisi rakkautta ojennettua kohtaan. Näin voitaisiin ehkä päästä hänen suosioonsa, mutta siitä olisi hänelle pikemminkin haittaa kuin hyötyä.

”Kaikki se peittää.” Rakkautta osoittava ei ole hanakka paljastamaan muille, että joku tekee hänelle vääryyttä. Ellei rikkomus ole hyvin vakava, hän sivuuttaa sen. Muulloin, tilanteen niin vaatiessa, hän noudattaa Jeesuksen Matteuksen 18:15–17:ssä suosittelemaa menettelyä. Jos vastapuoli, sen jälkeen kun hänen huomionsa on kiinnitetty rikkomukseen kahden kesken, pyytää anteeksi ja korjaa vahingon, rakkautta ilmaiseva ihminen osoittaa, että hän on todella antanut anteeksi ja peittänyt – Jumalan tavoin – rikkomuksen kokonaan (San 10:12; 17:9; 1Pi 4:7, 8).

”Kaikki se uskoo.” Rakkaus uskoo siihen, mitä Jumala on sanonut totuuden Sanassaan, silloinkin kun ulkoiset seikat ovat sitä vastaan ja ei-uskova maailma pilkkaa. Tämä rakkaus, etenkin Jumalaa kohtaan, merkitsee hänen totuudellisuutensa tunnustamista, ja se perustuu hänen uskollisuuden ja luotettavuuden maineeseensa, samaan tapaan kuin jos joku uskollinen tosi ystävämme, jonka tunnemme ja jota rakastamme, kertoo meille jotakin, mistä meillä ei ole ehkä todisteita, me emme epäile häntä (Jos 23:14). Rakkaus uskoo kaiken, mitä Jumala sanoo, vaikkei se ehkä pystykään tajuamaan sitä täysin, ja se on halukas odottamaan kärsivällisesti, kunnes asiaa selitetään tarkemmin tai se ymmärretään selvästi (1Ko 13:9–12; 1Pi 1:10–13). Rakkaus luottaa myös siihen, että Jumala ohjaa kristillistä seurakuntaa ja nimitettyjä palvelijoitaan, ja se tukee heidän Jumalan sanaan perustuvia ratkaisujaan (1Ti 5:17; Hpr 13:17). Rakkaus ei ole kuitenkaan herkkäuskoinen, sillä se noudattaa Jumalan sanan neuvoa ’koetella henkeytetyt ilmaukset nähdäkseen, ovatko ne Jumalasta’, ja se koettelee kaiken Raamatun mittapuun mukaan (1Jo 4:1; Ap 17:11, 12). Rakkaus synnyttää luottamusta uskollisiin kristittyihin veljiin; kristitty ei epäilisi heitä eikä menettäisi uskoaan heihin, ellei heidän voitaisi kiistattomasti todistaa olleen väärässä (2Ko 2:3; Ga 5:10; Flm 21).

”Kaikki se toivoo.” Rakkaus panee toivonsa kaikkeen siihen, mitä Jehova on luvannut (Ro 12:12; Hpr 3:6). Se työskentelee jatkuvasti ja odottaa kärsivällisesti, että Jehova saa aikaan hedelmää ja kasvua (1Ko 3:7). Rakkautta ilmaiseva toivoo parasta kristityille veljilleen, olivatpa nämä millaisissa oloissa tahansa, siinäkin tapauksessa, että joidenkuiden usko voi olla heikko. Hän tajuaa, että jos kerran Jehova on kärsivällinen näitä  heikkoja kohtaan, hänellä tulisi varmasti olla samanlainen asenne (2Pi 3:15). Hän on jatkuvasti niiden tukena, joita hän auttaa oppimaan totuuden, ja hän toivoo ja odottaa, että Jumalan henki saa heidät palvelemaan Jehovaa.

”Kaikki se kestää.” Rakkaus on halukas kestämään ja kärsimään vanhurskauden tähden. Kristityltä vaaditaan rakkautta, jotta hän voi pysyä nuhteettomana Jehova Jumalan edessä. Tekipä Panettelija mitä tahansa koetellakseen kristityn antaumuksen ja uskollisuuden syvyyttä Jumalaa kohtaan, rakkaus kestää siten, että kristitty pysyy uskollisena Jumalalle (Ro 5:3–5; Mt 10:22).

”Rakkaus ei koskaan häviä.” Se ei koskaan lopu tai lakkaa olemasta. Uusi tieto ja ymmärrys voivat oikaista sitä, mihin aikoinaan uskoimme; toivo muuttuu, kun toivotut asiat toteutuvat ja toivotaan uusia asioita; rakkaus kuitenkin pysyy aina täyteydessään ja vahvistuu jatkuvasti. (1Ko 13:8–13.)

”Aika rakastaa”. Rakkautta vaille jäävät vain ne, joiden Jehova ilmaisee olevan arvottomia saamaan sitä tai jotka päättävät jatkaa pahuuden harjoittamista. Rakkautta osoitetaan kaikille aina siihen asti kun he ilmaisevat olevansa Jumalan vihamiehiä. Silloin koittaa aika, jolloin heitä kohtaan ei enää osoiteta rakkautta. Sekä Jehova Jumala että Jeesus Kristus rakastavat vanhurskautta ja vihaavat laittomuutta (Ps 45:7; Hpr 1:9). Ne jotka vihaavat kiihkeästi tosi Jumalaa, eivät ansaitse tulla rakastetuiksi. Heidän jatkuvasta rakastamisestaan ei tosiaankaan olisi mitään hyötyä, koska Jumalaa vihaavat eivät vastaa Jumalan rakkauteen. (Ps 139:21, 22; Jes 26:10.) Siksi Jumala aivan oikein vihaa heitä ja ryhtyy määräaikanaan toimiin heitä vastaan. (Ps 21:8, 9; Sr 3:1, 8.)

Mitä ei tule rakastaa. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, niin rakkaus Isään ei ole hänessä; sillä mikään maailmassa – lihan halu ja silmien halu ja elämän varallisuuden komeileva näyttäminen – ei ole Isästä, vaan on maailmasta.” (1Jo 2:15, 16.) Myöhemmin hän sanoo, että ”koko maailma on paholaisen vallassa” (1Jo 5:19). Ne jotka rakastavat Jumalaa, vihaavat näin ollen kaikkea jumalatonta menettelyä (Ps 101:3; 119:104, 128; San 8:13; 13:5).

Raamattu osoittaa, että aviomiehen ja vaimon tulee rakastaa toisiaan ja että tähän rakkauteen kuuluu myös aviollinen yhteiselämä (San 5:18, 19; 1Ko 7:3–5), mutta se tähdentää samalla, että on väärin ilmaista sukupuolista rakkautta lihallisella, maailmallisella tavalla jotakuta sellaista kohtaan, joka ei ole oma aviopuoliso (San 7:18, 19, 21–23). Myös materialismi, ”rakkaus rahaan” (fi·lar·gy·riʹa, kirjm. ’kiintymys hopeaan’, Int), mikä on kaikenlaisen pahan juuri, on maailmallista (1Ti 6:10; Hpr 13:5).

Jeesus Kristus varoitti etsimästä ihmisten kunniaa. Hän tuomitsi purevasti juutalaisten ulkokultaiset uskonnolliset johtajat, jotka rukoilivat mielellään seisten synagogissa ja valtakatujen kulmissa ollakseen ihmisten nähtävillä ja jotka rakastivat huomattavia paikkoja illallisilla ja etumaisia istuimia synagogissa. Hän osoitti, että he olivat jo saaneet palkkansa täysimääräisenä, sen mitä he rakastivat ja halusivat, nimittäin kunniaa ja ylistystä ihmisiltä; heidän oli siksi turha odottaa mitään palkkaa Jumalalta. (Mt 6:5; 23:2, 5–7; Lu 11:43.) Kertomus kuuluu: ”Monet hallitusmiehistäkin todella uskoivat häneen [Jeesukseen], mutta fariseusten takia he eivät tunnustaneet häntä, jottei heitä olisi erotettu synagogasta; sillä he rakastivat ihmisten kunniaa enemmän kuin itse Jumalan kunniaa.” (Joh 12:42, 43; 5:44.)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Joka on mieltynyt [fi·lōnʹ] sieluunsa, tuhoaa sen, mutta joka vihaa sieluaan tässä maailmassa, tulee varjelemaan sen ikuiseen elämään.” (Joh 12:23–25.) Se joka varjelee nykyistä elämäänsä eikä halua uhrata sitä Kristuksen seuraajana, menettää ikuisen elämän, mutta se joka pitää elämäänsä tässä maailmassa toisarvoisena ja rakastaa Jehovaa ja Kristusta sekä heidän vanhurskauttaan yli kaiken, saa ikuisen elämän.

Jumala vihaa valehtelijoita, koska he eivät rakasta totuutta. Hän ilmoitti apostoli Johannekselle näyssä: ”[Pyhän kaupungin, Uuden Jerusalemin] ulkopuolella ovat koirat ja spiritismin harjoittajat ja haureelliset ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka pitävät [fi·lōnʹ] valheesta ja harjoittavat sitä.” (Il 22:15; 2Te 2:10–12.)

Rakkaus voi kylmetä. Kertoessaan opetuslapsilleen, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, Jeesus Kristus ilmaisi, että monien sellaisten ihmisten rakkaus (a·gaʹpē), jotka väittäisivät uskovansa Jumalaan, kylmenisi (Mt 24:3, 12). Apostoli Paavali mainitsi yhtenä edessä olevien kriittisten aikojen tunnuspiirteenä sen, että ihmiset tulisivat olemaan ”rahaa rakastavia” (2Ti 3:1, 2). On siis aivan mahdollista, että ihminen kadottaa  näkyvistään oikeat periaatteet ja että se oikealaatuinen rakkaus, jota hän aikoinaan tunsi, hiipuu pois. Tämä korostaa sitä, että on tärkeää alituisesti ilmaista rakkautta ja kehittää sitä mietiskelemällä Jumalan sanaa ja muovaamalla omaa elämäänsä Hänen periaatteittensa mukaisesti (Ef 4:15, 22–24).