Kreikkalainen sana bla·sfē·miʹa merkitsee pohjimmiltaan loukkaavaa, häpäisevää, herjaavaa puhetta, ja sitä käytettiin joko Jumalaa tai ihmisiä vastaan kohdistetusta puheesta (vrt. Il 16:11; Mt 27:39). Uuden maailman käännöksessä sen vastineena on käytetty sanaa ”rienaus”, kun kysymyksessä on Jumalan tai jonkin muun pyhän pilkkaaminen tai herjaaminen, mutta muissa yhteyksissä käytetään vastineita ”herjaava puhe” tai ”vahingoittava puhe”, joita on käytetty myös vastaavien heprealaisten sanojen käännöksinä. (Ks. HERJAAVA PUHE.)

Kun otetaan huomioon, että Jumalan alkuperäiselle vastustajalle annettiin nimi Di·aʹbo·los (merk. ’Panettelija’), on ilmeistä, että hän oli ensimmäinen rienaamiseen syyllistynyt persoona. Vaikka hän puhui Eevalle Eedenissä verhotusti ja ovelasti, hänen sanansa esittivät kuitenkin Luojan olevan vilpillinen (1Mo 3:1–5). Saatana on siis ollut rienaamisen pääasiallinen lietsoja tuosta ajasta aina nykyaikaan asti (Joh 8:44–49).

Enosin aikana ennen vedenpaisumusta alkanut ’Jehovan nimen avuksi huutaminen’ ei ole voinut olla oikealaatuista eikä sopivaa, sillä epäilemättä Abel oli jo kauan ennen sitä puhutellut Jumalaa hänen nimellään (1Mo 4:26; Hpr 11:4). Jotkut tutkijat arvelevat, että tämä Jumalan nimen avuksi huutaminen tarkoitti sen väärinkäyttöä ja Jehovan nimen käyttämistä sopimattomasti ihmisistä tai epäjumalanpalvonnan kohteista, jolloin se olisi ollut rienaamista. (Ks. ENOS.)

Uskollinen Job oli huolissaan siitä, että hänen lapsensa olivat ehkä toisinaan ”kironneet Jumalaa sydämessään” syntisillä ajatuksillaan. Joutuessaan kokemaan valtavia vastoinkäymisiä Job itse ”ei tehnyt syntiä eikä syyttänyt Jumalaa mistään sopimattomasta” huolimatta Vastustajan rienaavista yrityksistä saada hänet ’kiroamaan Jumalaa vasten hänen kasvojaan’. (Job 1:5, 11, 20–22; 2:5–10.) Jobin kolme toveria esittivät Jumalan väärin joko tahallaan tai tietämättään ja ’sanoivat Jumalaa syylliseksi’ sekä vihjailivat, että Job oli puhunut ja toiminut rienaavasti (Job 15:6, 25; 32:3; 42:7, 8).

Rienaus lakiliiton alaisuudessa. ”Kymmenen sanan” eli kymmenen käskyn kolme ensimmäistä käskyä ilmaisevat Jehova Jumalan ainutlaatuisen aseman Kaikkeuden Suvereenina ja hänen yksinoikeutensa palvonnan saamiseen. Ne varoittavat myös: ”Et saa käyttää Jehovan, Jumalasi, nimeä arvottomalla tavalla, sillä Jehova ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään arvottomalla tavalla.” (2Mo 34:28; 20:1–7.) Pahan toivottaminen Jumalalle ja johtomiehen kiroaminen tuomittiin (2Mo 22:28). Ensimmäinen sen jälkeen muistiinmerkitty rienaaja oli israelilais-egyptiläistä syntyperää ollut mies, joka kamppaillessaan israelilaismiehen kanssa ”alkoi herjata Nimeä ja kirota sitä”. Jehova määräsi tuolle rikkojalle kuolemanrangaistuksen, joka pantaisiin toimeen kivittämällä, ja Hän vahvisti sen sopivaksi rangaistukseksi jokaiselle tulevalle ”Jehovan nimen herjaajalle”, olipa hän syntyperäinen israelilainen tai muukalaisasukas heidän keskuudessaan. (3Mo 24:10–16.)

Pian sen jälkeen suurin osa israelilaisista syyllistyi epäkunnioittavaan nurisemiseen Jehovaa vastaan. Heidät tuomittiin sen vuoksi vaeltamaan 40 vuotta erämaassa, ja 20-vuotiaat ja sitä vanhemmat tuomittiin kuolemaan siellä. (4Mo 14:1–4, 11, 23, 29; 5Mo 1:27, 28, 34–39.) Heidän rienaava asenteensa sai heidät jopa puhumaan Jumalan uskollisten palvelijoiden kivittämisestä (4Mo 14:10). Korahin, Datanin ja Abiramin herjaava puhe oli tosin varsinaisesti suunnattu Jumalan edustajia, Moosesta ja Aaronia, vastaan, mutta ennen kuin Jumala teloitti nuo miehet ja heidän huonekuntiinsa kuuluvat heidän telttojensa eteen, Mooses sanoi tilannetta seuranneille: ”Silloin te varmasti tiedätte, että nämä miehet ovat kohdelleet Jehovaa epäkunnioittavasti” halveksiessaan hänen teokraattisia nimityksiään. (4Mo 16:1–3, 30–35.)

Silloinkin, kun Jumalaa vastaan ei puhuttu, ihmisen teot Jumalan liiton lakeja vastaan saattoivat ilmeisesti merkitä ’Jehovan herjaamista’ eli hänen rienaamistaan. Vaikka Jumalan lain tahatonta rikkojaa kohtaan siis osoitettiinkin armollista huomaavaisuutta, niin ihminen, olipa hän israelilainen tai muukalaisasukas, joka syyllistyi tahallaan ja harkitusti rikkomuksiin, tuli surmata Jehovan herjaajana sekä hänen sanansa ja käskynsä halveksijana. (4Mo 15:27–31; vrt. 5Mo 31:20; Ne 9:18, 26.)

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa mainitaan rienaukseen syyllistyneistä pappi Eelin pojat (1Sa 3:12, 13) ja rabsakeksi sanottu assyrialainen pakanavirkailija (2Ku 19:4–6, 22, 23). Viaton Nabot tuomittiin syylliseksi rienaukseen ja  hänet surmattiin väärien todistajien todistuksen perusteella (1Ku 21:10–13). Myöhemmin Jumala tuomitsi ne väärät profeetat, jotka rauhoittivat Jehovan halveksijoita (Jer 23:16, 17). Jehova varoitti selvästi, että hänen häpäisijänsä saisivat asianmukaisen palkkansa ”omaan poveensa”. (Jes 65:6, 7; vrt. Ps 10:13; Jes 8:20–22.) Israelin luopumuksen tähden Jehovan nimi tuli häväistyksi kansakuntien keskuudessa (Jes 52:4, 5; Hes 36:20, 21).

Aikanaan rabbien opetukset ruokkivat sitä virheellistä käsitystä, että 3. Mooseksen kirjan 24:10–23:ssa kiellettiin pelkkä Jehovan nimen lausuminenkin rienauksena. Myös Talmudin perinnäissäännöissä määrättiin, että kuullessaan todistuksessa esiin tulleita rienaavia sanoja, joita syytetyn oletettiin käyttäneen, uskonnollisten tuomarien piti repäistä vaatteensa 2. Kuninkaiden kirjan 18:37:ssä ja 19:1–4:ssä annetun esimerkin mukaisesti. (The Jewish Encyclopedia, 1976, III osa, s. 237; vrt. Mt 26:65.)

”Rienaus” Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa. Apostoli Paavali osoitti sanan bla·sfē·miʹa perusmerkityksen, kun hän käytti kreikan kielen sukulaisverbiä bla·sfē·meʹō Roomalaiskirjeen 2:24:ssä lainatessaan edellä mainittua Jesajan 52:5:tä ja Hesekielin 36:20, 21:tä.

Rienaukseen sisältyy sen väittäminen, että jollakulla tai jollakin on samoja ominaisuuksia tai etuoikeuksia kuin Jumalalla (vrt. Ap 12:21, 22). Juutalaisten uskonnolliset johtajat syyttivät Kristusta Jeesusta rienauksesta, koska hän sanoi, että joidenkuiden synnit oli annettu anteeksi (Mt 9:2, 3; Mr 2:5–7; Lu 5:20, 21), ja he yrittivät kivittää hänet rienaajana, koska hän julisti olevansa Jumalan Poika (Joh 10:33–36). Kun Jeesus kertoi sanhedrinille Jumalan tarkoituksesta hänen suhteensa ja hänelle suotavasta korkeasta asemasta, ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja syytti Jeesusta rienauksesta, jonka vuoksi Jeesus tuomittiin kuoleman ansainneeksi (Mt 26:63–66; Mr 14:61–64). Roomalaiset eivät olleet antaneet juutalaisten uskonnollisille johtajille valtuuksia panna täytäntöön kuolemantuomiota, joten nämä muuttivat ovelasti rienaussyytteensä kansankiihotussyytteeksi, kun he veivät Jeesuksen Pilatuksen eteen (Joh 18:29–19:16).

Koska Jeesus oli Jumalan Poika ja suoranainen edustaja, niin häntä vastaan suunnatut puheet voidaan myös täydellä syyllä määritellä rienaukseksi (Lu 22:65). Lisäksi koska pyhä henki eli vaikuttava voima on lähtöisin Jumalasta ja liittyy läheisesti Jumalan persoonaan, niin Jeesus saattoi puhua myös ”hengen rienaamisesta”. Sen sanotaan olevan anteeksiantamaton synti. (Mt 12:31; Mr 3:28, 29; Lu 12:10.) Rienauksen osoitetaan saavan alkunsa sydämestä (Mt 15:19; Mr 7:21, 22), joten hengen rienaamiseen täytyy liittyä sellainen sydämentila, joka käy ilmi teon tahallisuudesta. Tapaus, joka sai Jeesuksen puhumaan sellaisen synnin anteeksiantamattomuudesta, osoittaa sen viittaavan Jumalan hengen toiminnan vastustamiseen, ei petoksen, inhimillisen heikkouden tai epätäydellisyyden vuoksi, vaan tieten tahtoen ja harkitusti. Fariseukset näkivät selvästi Jumalan hengen toimivan Jeesuksessa ja saavan aikaan hyvää, mutta itsekkäistä syistä he sanoivat tämän voiman kuuluvan Beelsebubille, Saatana Panettelijalle, ja rienasivat siten Jumalan pyhää henkeä. (Mt 12:22–32; vrt. Hpr 6:4–6; 10:26, 27.)

Jeesuksen tavoin Stefanoskin kärsi marttyyrikuoleman rienauksesta syytettynä (Ap 6:11–13; 7:56–58). Saulina ollessaan Paavali oli ollut rienaaja ja oli yrittänyt pakottaa kristityt tekemään ”peruutuksen” (kirjm. ”rienaamaan”), mutta tultuaan itse opetuslapseksi hän kärsi juutalaisten rienaavia vastaväitteitä, ja Efesoksessa jotkut mahdollisesti katsoivat hänen opetuksensa rienaavan pakanajumalatar Artemista (Ap 13:45; 19:37; 26:11; 1Ti 1:13). Erottamalla Hymenaioksen ja Aleksandroksen Paavali luovutti heidät ”Saatanalle, jotta heidät opetettaisiin kurin avulla olemaan rienaamatta” (1Ti 1:20; vrt. 2Ti 2:16–18). Jaakob osoitti, että rikkaat luokkana olivat taipuvaisia ’rienaamaan sitä hyvää nimeä’, jonka mukaan opetuslapsia oli kutsuttu (Ja 2:6, 7; vrt. Joh 17:6; Ap 15:14). ”Viimeisinä päivinä” olisi runsaasti rienaajia (2Ti 3:1, 2), kuten Ilmestyskirjakin sanoin ja vertauskuvin ennustaa (Il 13:1–6; 16:9–11, 21; 17:3).