Aineellisen omaisuuden runsaus; myös hengelliset ominaisuudet, palvelusedut ja Jumalan hyväksyntä.

Raamatussa tähdennetään, että tärkeää ei ole aineellisen rikkauden omistaminen vaan hyvä asema Jehova Jumalan edessä, asema jonka ihminen voi säilyttää tekemällä jatkuvasti uskon vaikutuksesta Jumalan tahdon. Kristus Jeesus kehotti olemaan ”rikas Jumalalle” (Lu 12:21) ja keräämään ”aarteita taivaaseen” (Mt 6:20; Lu 12:33). Ihmisen hyvien tekojen maine olisi kuin Luojan luo taivaaseen talletettu rikkaus, joka takaisi asianosaiselle pysyviä siunauksia. Ne joista tuli Jeesuksen Kristuksen hengellävoideltuja seuraajia, saattoivat odottaa taivaallisen perinnön ”loistoisaa rikkautta” (Ef 1:18), ja niin kauan kuin he olivat ’muukalaisasukkaita’ maan päällä, he olisivat rikkaita uskossa, rakkaudessa, hyvyydessä ja muissa jumalisissa ominaisuuksissa eli heillä olisi näitä ominaisuuksia runsaasti (vrt. Ga 5:22, 23; Ja 2:5; 1Pi 2:11, 12; 2Pi 1:5–8).

Varakkaat patriarkat. Jehova Jumalan uskollisten palvelijoiden, esimerkiksi patriarkkojen Abrahamin ja Jobin, ei käsketty auttaa tosi palvonnan yhteyteen sellaisia, jotka eivät kuuluneet heidän huonekuntaansa. Tästä syystä he käyttivät nähtävästi suurimman osan ajastaan oman huonekuntansa fyysisistä ja hengellisistä tarpeista huolehtimiseen. Jehova siunasi näiden palvelijoittensa uutteria ponnisteluja niin että heillä oli lopulta paljon karjaa, monia palvelijoita sekä runsaasti kultaa ja hopeaa. (1Mo 12:16; 13:2; 14:14; 30:43; 32:10; Job 1:2, 3; 42:10–12.)

Vaikka nämä miehet olivat varakkaita, he eivät olleet materialisteja. He ymmärsivät aineellisen hyvinvointinsa olevan Jehovan siunauksen ansiota, eivätkä he ahnehtineet rikkauksia. Sen jälkeen kun Abraham oli kukistanut neljä keskenään liittoutunutta kuningasta ja hankkinut takaisin kaikki tavarat, jotka nämä olivat ryöstäneet Sodomasta, hän olisi voinut kartuttaa suuresti omaa varallisuuttaan. Hän hylkäsi kuitenkin Sodoman kuninkaan tarjouksen ottaa takaisin hankitut tavarat itselleen ja sanoi: ”Minä kohotan käteni ja vannon Jehovalle, Korkeimmalle Jumalalle, taivaan ja maan Valmistajalle, etten ota mitään siitä mikä on sinun, en edes lankaa tai sandaalin hihnaa, jottet sanoisi: ’Minä tein Abramin rikkaaksi.’ Ei mitään minulle!” (1Mo 14:22–24.) Kun Job menetti kaiken karjansa ja kaikki lapsensa, hän huudahti: ”Jehova itse on antanut, ja Jehova itse on ottanut pois. Olkoon Jehovan nimi jatkuvasti siunattu.” (Job 1:21.)

Abraham, Job ja muut ilmaisivat, että heille voitiin uskoa rikkautta. He olivat ahkeria ja käyttivät aineellista omaisuuttaan oikein. Esimerkiksi Job oli aina valmis auttamaan köyhiä ja ahdistettuja (Job 29:12–16). Koska näillä miehillä oli oikea asenne, Jehova Jumalalla oli kaikki syyt suojella heitä itsekkäiden, ahneiden ihmisten petolliselta riistolta (1Mo 31:5–12; Job 1:10; Ps 105:14).

Jos Israel olisi tottelevainen, se menestyisi. Israelilaisten – kuten uskollisten patriarkkojen – aineellinen menestys riippui hyvän suhteen säilyttämisestä Jehova Jumalaan. Mooses käski heidän muistaa, että Jehova, heidän Jumalansa, antoi heille voimaa hankkia varallisuutta (5Mo 8:18). Jehova antoi liittokansalleen perintömaan (4Mo 34:2–12). Hän pystyi myös huolehtimaan siitä, että he saivat sateen ajallaan  eivätkä joutuneet puutteeseen satovahinkojen tai vihollisjoukkojen hyökkäysten takia (3Mo 26:4–7).

Jumalan tarkoitus oli, että jos Israel olisi tottelevainen, se olisi hyvinvoiva kansakunta. Mooses sanoi: ”Jehova avaa sinulle hyvän varastohuoneensa, taivaat, antaakseen maallesi sateen ajallaan ja siunatakseen kaikki kättesi teot; ja sinä olet lainaava monille kansakunnille, mutta sinä itse et ota lainaa. Ja Jehova panee sinut pääksi eikä hännäksi, ja sinä olet oleva vain huipulla, etkä sinä joudu olemaan pohjalla, koska sinä tottelet Jehovan, Jumalasi, käskyjä.” (5Mo 28:12, 13.) Kansakunnan kukoistus olisi tuonut kunniaa Jehovalle ja antanut voimakkaan todisteen ympäröiville kansakunnille siitä, että hän oli kansansa ”Rikastuttaja” (1Sa 2:7) ja että hänen sille antamansa Laki oli vailla vertaa turvatessaan kaikkien osapuolten hyvinvoinnin.

Kuningas Salomon tapaus valaisee sitä, että Israelin hyvinvointi sai muut kansat kirkastamaan Jehovaa. Kun hänelle kuninkuutensa alkuvaiheessa suotiin mahdollisuus pyytää Jehovalta, mitä hän halusi, hän ei pyytänyt suurta rikkautta vaan viisautta ja tietoa osatakseen tuomita kansakuntaa. Jehova täytti Salomon pyynnön ja antoi hänelle lisäksi ”varallisuutta ja rikkautta ja kunniaa”. (2Ai 1:7–12; 9:22–27.) Tästä seurasi se, että Salomon viisautta ja varallisuutta koskevat maininnat alettiin yhdistää Jehovan nimeen. Kuultuaan Salomosta Jehovan yhteydessä esimerkiksi Saban kuningatar tuli kaukaisesta maasta katsomaan, pitivätkö puheet hänen viisaudestaan ja hyvinvoinnistaan paikkansa (1Ku 10:1, 2). Se, mitä hän näki, sai hänet tunnustamaan, että Jehova rakasti Israelia. Hän sanoi: ”Todeksi on se sana osoittautunut, jonka kuulin omassa maassani asioistasi ja viisaudestasi. Enkä minä uskonut niihin sanoihin, ennen kuin olin tullut, niin että omat silmäni saattoivat sen nähdä, ja katso, minulle ei ollut kerrottu puoltakaan. Sinulla on enemmän viisautta ja hyvinvointia kuin olin kuullut huhuttavan. Onnellisia ovat miehesi, onnellisia ovat nämä palvelijasi, jotka seisovat alati edessäsi ja kuuntelevat viisauttasi! Tulkoon Jehova, sinun Jumalasi, siunatuksi, hän joka on mieltynyt sinuun niin että on asettanut sinut Israelin valtaistuimelle, sillä Jehova rakastaa Israelia ajan hämärään asti, niin että hän asetti sinut kuninkaaksi tekemään oikeudellisia päätöksiä ja vanhurskautta.” (1Ku 10:6–9.)

Hyvinvoivana kansakuntana israelilaiset saattoivat syödä ja juoda iloiten (1Ku 4:20; Sr 5:18, 19), ja heidän rikkautensa suojeli heitä köyhyyden ongelmilta (San 10:15; Sr 7:12). Vaikka Jehovan tarkoitus oli, että israelilaiset voisivat nauttia kovalla työllä saavuttamastaan hyvinvoinnista (vrt. San 6:6–11; 20:13; 24:33, 34), hän huolehti myös siitä, että heitä varoitettiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat, jos he unohtaisivat hänen olevan heidän varallisuutensa Lähde ja alkaisivat luottaa rikkauteensa (5Mo 8:7–17; Ps 49:6–9; San 11:4; 18:10, 11; Jer 9:23, 24). Heitä muistutettiin siitä, että rikkaus on vain väliaikaista (San 23:4, 5), sitä ei voinut antaa Jumalalle lunnaiksi jonkun vapauttamiseksi kuolemasta (Ps 49:6, 7) eikä sillä ollut mitään arvoa kuolleille (Ps 49:16, 17; Sr 5:15). Heille osoitettiin, että rikkauden pitäminen kohtuuttoman tärkeänä johtaisi petollisiin toimintatapoihin ja Jehovan epäsuosioon (San 28:20; vrt. Jer 5:26–28; 17:9–11). Lisäksi heitä kannustettiin ’kunnioittamaan Jehovaa kalleuksillaan’ (San 3:9).

Kansakunnan hyvinvointi ei tietenkään merkinnyt sitä, että jokainen israelilainen olisi ollut varakas tai että kaikki vähävaraiset olisivat olleet Jumalan epäsuosiossa. Odottamattomat tapahtumat saattoivat syöstä joitakuita köyhyyden kurimukseen (Sr 9:11, 12). Kuolemantapaus jätti ehkä jälkeensä orpoja ja leskiä. Onnettomuudet ja sairaudet saattoivat tehdä ihmisestä joko tilapäisesti tai pysyvästi työkyvyttömän. Tästä syystä israelilaisia kehotettiin käyttämään rikkauksiaan anteliaasti keskuudessaan olevien köyhien ja hädänalaisten auttamiseen (3Mo 25:35; 5Mo 15:7, 8; Ps 112:5, 9; San 19:17). (Ks. ARMONLAHJAT; KÖYHÄ.)

Rikkaus Kristuksen Jeesuksen seuraajien keskuudessa. Toisin kuin patriarkat ja Israelin kansakunta Jeesuksen Kristuksen seuraajat valtuutettiin tekemään ”opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä” (Mt 28:19, 20). Tämä tehtävä kysyi aikaa ja voimia, jotka olisi muutoin voitu aivan hyvin käyttää maallisiin pyrintöihin. Siksi sellainen, joka piti jatkuvasti kiinni varallisuudestaan eikä keventänyt kuormaansa siinä määrin, että olisi voinut käyttää aikaansa ja varojaan tämän annetun tehtävän suorittamiseen, ei voinut olla Jeesuksen opetuslapsi, joka odotti saavansa elää taivaassa. Sen vuoksi Jumalan Poika sanoi: ”Kuinka vaikeaa onkaan niiden, joilla on rahaa, mennä Jumalan valtakuntaan! Helpompi on oikeastaan kamelin päästä ompeluneulan silmän läpi kuin rikkaan  päästä Jumalan valtakuntaan.” (Lu 18:24, 25.) Näille sanoille antoi aiheen erään rikkaan nuoren hallitusmiehen reaktio Jeesuksen kehotukseen: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jakele köyhille, niin sinulla tulee olemaan aarre taivaissa, ja tule minun seuraajakseni.” (Lu 18:22, 23.) Tuolla rikkaalla nuorella hallitusmiehellä oli velvollisuus auttaa köyhiä maanmiehiään (San 14:21; 28:27; Jes 58:6, 7; Hes 18:7–9). Mutta se, ettei hän halunnut luopua aineellisesta omaisuudestaan, käyttää sitä toisten auttamiseen eikä keskittyä Jeesuksen Kristuksen seuraamiseen, esti häntä pääsemästä taivasten valtakuntaan.

Kristuksen seuraajien ei kuitenkaan pitänyt vajota sellaiselle köyhyyden asteelle, että he olisivat olleet riippuvaisia toisten avusta. Heidän piti sen sijaan tehdä kovasti työtä, jotta he voisivat huolehtia perheestään ja jotta heillä olisi lisäksi ”jotakin annettavaa tarpeessa olevalle” (Ef 4:28; 1Te 4:10–12; 2Te 3:10–12; 1Ti 5:8). Heidän oli määrä tyytyä elatukseen sekä vaatetukseen ja suojaan eikä yrittää rikastua. Ensisijaisesti aineellisiin pyrkimyksiin keskittyvät olivat vaarassa sekaantua epärehellisiin toimiin ja menettää uskonsa hengellisten asioiden laiminlyömisen takia. Näin todella tapahtui joillekuille, mikä käy ilmi Paavalin sanoista Timoteukselle: ”Ne, jotka ovat päättäneet olla rikkaita, joutuvat kiusaukseen ja ansaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin haluihin, jotka upottavat ihmiset tuhoon ja turmioon. Sillä rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri, ja tätä rakkautta tavoittelemalla jotkut ovat harhautuneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä joka puolelta monilla tuskilla.” (1Ti 6:9, 10.)

Se, mitä Jeesus sanoi rikkaalle nuorelle hallitusmiehelle, ei tietenkään tarkoita sitä, ettei kristitty voi olla aineellisesti rikas. Esimerkiksi Efesoksen seurakunnassa oli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla varakkaita kristittyjä. Apostoli Paavali ei sanonut, että Timoteuksen pitäisi neuvoa näitä rikkaita veljiä luopumaan kaikesta aineellisesta omaisuudestaan, vaan hän kirjoitti: ”Käske niitä, jotka ovat rikkaita nykyisessä asiainjärjestelmässä, etteivät ylvästele eivätkä pane toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa meille kaikkea runsaasti nautinnoksemme; että he tekevät työtä hyvässä, ovat rikkaita hyvissä teoissa, ovat anteliaita, auliita jakelemaan, ja kokoavat siten turvallisesti itselleen aarteeksi hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, jotta he saisivat lujan otteen todelliseen elämään.” (1Ti 6:17–19.) Näiden varakkaiden kristittyjen oli siis valvottava asennettaan, pidettävä rikkaus oikealla paikallaan ja käytettävä sitä anteliaasti toisten auttamiseen.

Mammona. Alkukielen sanan ma·mō·nasʹ (tai sen suomalaistetun muodon ”mammona”) ymmärretään yleensä tarkoittavan rahaa tai rikkautta (Mt 6:24; Lu 16:9, 11, 13; vrt. AS, KR-92, KR-38, UM). Tämän ilmauksen käytöstä jonkun tietyn jumaluuden nimenä ei ole todisteita. Jeesus käytti tuota sanaa osoittaessaan, että ihminen ei voi olla Jumalan orja, jos rikkaus on hänen isäntänsä (Mt 6:24). Hän kehotti kuulijoitaan: ”Tehkää itsellenne ystäviä epävanhurskaalla rikkaudella, niin että kun se loppuu, he ottaisivat teidät ikuisiin asuinpaikkoihin.” (Lu 16:9.) Koska aineellisen rikkauden omistaminen tai haluaminen voi johtaa laittomiin tekoihin, sitä voidaan hengellisen rikkauden vastakohtana nimittää ”epävanhurskaaksi rikkaudeksi”. Lisäksi aineellinen rikkaus, etenkin raha, kuuluu todellisuudessa ”keisarille” ja on hänen valvonnassaan, koska hän laskee rahaa liikkeelle ja määrittää sen nimellisarvon. Sellainen rikkaus on katoavaista, ja se voidaan menettää suhdanteiden epävakauden tai jonkin muun syyn vuoksi. Tällaista rikkautta omistavan ei tulisi panna luottamustaan siihen eikä käyttää sitä niin kuin maailma yleensä käyttää: itsekkäisiin tarkoituksiin, esimerkiksi vaurauden kartuttamiseen (1Ko 7:31). Hänen tulisi sen sijaan ponnistella valppaasti ja uutterasti voidakseen ystävystyä ”ikuisten asuinpaikkojen” omistajien kanssa.

Jehova Jumala ja hänen Poikansa Kristus Jeesus omistavat ”ikuiset asuinpaikat” (vrt. Joh 6:37–40, 44). Niistä jotka eivät käytä ”epävanhurskasta rikkauttaan” oikein (esim. tarpeessa olevien auttamiseen ja ”hyvän uutisen” edistämiseen; Ga 2:10; Fil 4:15), ei voi milloinkaan tulla Jumalan ja hänen Poikansa, Kristuksen Jeesuksen, ystäviä. Se että he ovat uskottomia käyttäessään epävanhurskasta rikkautta, osoittaisi, ettei heille voi uskoa hengellistä rikkautta (Lu 16:10–12). Sellaiset ihmiset eivät voisi koskaan olla Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden hyviä taloudenhoitajia, jotka jakelevat hengellisiä rikkauksia toisille (1Pi 4:10, 11).